V
Helsinkiläisellä, jos hän tahtoo pysyä kelpo kansalaisena, on paljon velvollisuuksia. Hänen täytyy vuokrata asemansa mukainen asunto ja esiintyä puvussa, joka on suomalaisen intelligenssin edustajan arvoinen, hänen täytyy kuulua viiteen, kuuteen yhdistykseen, ostaa ja lukea uusi suomalainen kirjallisuus, nähdä jokainen premieeri teatterissa, käydä konserteissa, kansallisissa iltamissa ja arpajaisissa, syödä ja juoda etevien suomalaisten kunniaksi, kun he viettävät merkkipäiviään, ja juhlia ulkomaalaisia suuruuksia, kun he käynnillään kunnioittavat Suomea. Sitäpaitsi seurata maailmankirjallisuutta.
Nämä velvollisuudet ovat sangen mieluisat sille, jolla on vastaavat tulot, mutta kun on velkoja eikä tuloja ja kuitenkin pitäisi ja tahtoisi seurata hyvän kansalaisen sisäistä ääntä…?
Helsinkiin oli hiljan saapunut kuuluisa ulkomaalainen ja useat kaupunkilaiset olivat päättäneet hänen kunniakseen toimeenpanna "yksinkertaisen illanvieton". Kello puoli kahdeksan oli määrä kokoontua Kämppiin.
Kunnas tuli säntilleen kello seitsemän noutamaan Yrjöä.
Elina ilmoitti hänelle jo ovessa, ettei Yrjö ole terve.
— Mikä sinua vaivaa? huomautti Kaarle astuessaan Yrjön työhuoneeseen.
— Näytätpä sangen hyvinvoivalta.
— On tässä niin kivistänyt päätäni…
— Niin, ehätti Elina sanomaan, — ei Yrjö ole terve, hänen täytyy säästää voimiaan. Väitöskirja ja…
— Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut pitkänään. — Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä työtä…
— Mutta lepäisit!
— No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. — Sinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan nainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs ikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua. Olettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina rouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada maamme tunnetuksi ulkomailla.
— Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen asema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella…
— Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa läpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi niin paljon!
— Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä "yksinkertaisia illanviettoja" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän Yrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin…
— Mutta minä tulen aikaiseen kotiin.
— Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen tänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi.
— Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi
Yrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen.
— Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, — ja isäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu.
— Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, — heitän vain toisen takin ylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut.
— Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas.
Elina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi tuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen.
— Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen, puoleksi lohduttaen. — Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä olisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän hiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi.
— Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea leikkiä. — Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen miehen talossa.
— Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta juuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla vapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi istua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko.
Elina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen nenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen katsomaan.
— Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. — Mutta, lisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti päätään, — sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan. Minä teen sinut vielä aivan terveeksi… Mutta kuulehan, minulla ei ole kuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan lainaisi minulle pariakymmentä markkaa?
Hän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun.
Elina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen levollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta ei puhunut sanaakaan.
— Kiitos, sanoi Yrjö, — emme enää huoli odottaa, vaan tulkoon Dargis perässä. Ja älä nyt ole levoton, oma Elinaiseni, vaan mene kiltisti nukkumaan. Koetan tulla kotiin jo kello kaksitoista.
Elina ei vastannut, hänen täytyi koota koko tahtonsa estääkseen kyyneliä tulemasta silmiin. Mutta kun ovi oli lisahtanut lukkoon heidän jälkeensä ja heidän äänensä olivat lakanneet kuulumasta, silloin raukesi koko hänen mielenmalttinsa, hän kaatui pitkäkseen salin lattialle ja purskahti itkuun. Hän itki hurjasti, toivottomasti, näkemättä edessään minkäänlaista valon kipinää. Pitkien aikojen mielikarvaudet purkautuivat kyyneltulvaksi, hän väänteli käsiään, itki rajusti, muistamatta ja lopulta ajattelematta mitään, kunnes vain hermot takoivat, korvissa suhisi ja pää kävi niin raskaaksi, että tuntui mahdottomalta sitä korottaa. Eikä hän tietänyt, miten kauan jo oli siinä itkenyt, kun hän äkkiä kuuli nimeään mainittavan.
Hän kääntyi ja avasi silmänsä.
Dargis seisoi hänen edessään.
— Elina rouva, mikä teidän on?
Elina peitti kasvot käsillään, Dargis irroitti ne hiljaa, koetti nostaa häntä ylös ja vei hänen kätensä huulilleen. Elina sävähti äkkiä seisoalleen, oli kuin hänen suonensa olisivat täyttyneet tulella.
— Mitä te itkette? toisti Dargis hiljaa.
— Huoliani, joita en enää jaksa kantaa.
Ja taas hän purskahti itkuun.
Dargis tuki häntä, pidellen kiinni hänen molemmista käsistään ja tuijottaen hänen kasvoihinsa, joiden väreet vavahtelivat.
Dargiksenkin rinnassa oli alkanut aaltoilla ja myrskytä.
Oliko kevät palannut, oliko tullut takaisin hänen ensi nuoruutensa ja sen ylenpalttinen voima? Rinta oli vuosikausia ollut jäässä, hän oli luullut sen jäätyneen pohjaa myöten, hän oli ajatellut kivettyneensä tunnottomaksi. Ja nyt äkkiä olivat veret kuumenneet, jänteet jännistyneet, joka solussa alkanut pulputa elämä!
Tunne valtasi hänet mahtavana riemuna, niinkuin kevätmyrsky, joka yhdellä iskulla luo järvestä jäät, kun aurinko on saanut paistaa niihin.
Ja niinkuin järvenpinta pitkän talven jäljeltä katselee aurinkoa, niin katseli Dargis nyt naista, joka paistavana kuin päivä seisoi hänen edessään. Siinä oli nyt hänen silmiensä alla vastaus kaikkiin kysymyksiin, selitys kaikkiin ongelmoihin, viihdytys kaikista tuskista. Hän oli sitä etsinyt vuosikausia, hän oli, löytämättä, ajanut sitä takaa maailman ääristä, hän oli vihdoin luullut, ettei hän sitä mistään saa.
— Miksi minä olen niin onneton, miksi olen niin yksin? pääsi Elinalta tuskallisena huudahduksena.
Hän piteli kovasti kiinni Dargiksen kädestä, ikäänkuin peläten kaatuvansa, jos sen päästäisi. Kun hän vihdoin korotti silmänsä ja kohtasi nuo toiset silmät, jotka kuin meren syvyytenä häneen katselivat, niin alkoi tuskallinen ilme hänen kasvoiltaan kadota ja kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Koko hänen muotonsa suli hymyksi ja kuiskaten hän virkkoi:
— Ettekö lähdekään pois, vaan jäätte tänne?
— Jään, kuiskasi Dargis ja hänen äänensä vapisi.
Elina tuijotti hänen silmiinsä, jäsentä liikahtamatta. Kaikki hänen ajatuksensa katkesivat, koko hänen tuskansa haihtui. Ikäänkuin muuri asettui menneisyyden eteen, hän ei muistanut mitään. Oli kuin hän sinä hetkenä olisi syntynyt maailmaan alkamaan elämää. Ja elämän herätessä versoi hänen rintaansa kuin kevät puhkeavine puineen, tuoksuvine nurmineen. Hän oli ikäänkuin jossakin korkealla, läpikuultavassa ilmassa, itse valoisana, läpikuultavana olentona. Ja kun hän liikahti, tunsi hän astelevansa kevyesti kuin pilven laitaa pitkin. Hän katseli mieheen kuin ihmeeseen, josta hänellä ei ole ollut aavistusta ja joka ensi kerran ilmestyy hänen eteensä. Kuinka hän oli kaunis! Mikä tukka, mikä otsa, mikä poski! Ja silmät, silmät!
— Vitold Dargis! lausui Elina hiljaa ja laski kätensä hänen päälaelleen.
Mutta silloin särkyi sulku, jota mies vaistomaisesti oli rakentanut. Hän nousi niin peloittavan suureksi ja ihanaksi, katseli häneen katseella, joka poltti ja nosti hänet käsivarsilleen ikäänkuin hän olisi ollut höyhen.
Silloin Elina heräsi, hänen ajatuksensa palasi, lumous katosi, nykyisyys ja menneisyys astuivat hänen eteensä räikeän alastomina: hän oli miehensä kodissa, vieraan miehen sylissä! Voimanponnistuksella riuhtaisi hän itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän ikäänkuin pelastusta hakien.
Järkikin oli palannut, kaikki oli hänelle äkkiä selvennyt, mutta aika tuntui astelevan merkillisen pitkin askelin: hän eli hetkessä kokonaisia vuosia. Mitä… mitä tämä merkitsikään?
Hänen täytyi kädellään sipaista otsaansa, käsivarttaan, sillä hän ei tuntenut omaa itseään. Varmaankin, olivat hänen kasvonsa vanhentuneet ja hiukset käyneet harmaiksi… Tai ehkä hän oli hyvin nuori, nuorempi — ja myöskin kauniimpi — kuin koskaan ennen…
— Elina rouva, virkkoi Dargis, — tulkaa tänne.
Elina pelkäsi eikä liikahtanut paikalta. Hänellä oli se vaistomainen tunne, että jos hän menee, niin tapahtuu jotakin kauheaa. Seuraavassa hetkessä tarttui kuitenkin Dargis voimakkaasti hänen ranteeseensa, ja tahdottomana seurasi hän häntä ja istui sohvaan hänen viereensä. Hän oli ikäänkuin lamauksissa, hän ei voinut tehdä itselleen tiliä menettelystään ja samalla hän selvästi tunsi rinnassaan omituista tuskaa. Vihdoin uskalsi hän katsoa ylös ja kun hän oli nähnyt Dargiksen loistavat silmät ja kasvot, joissa vielä kuvastui kova taistelu ja mielenliikutus, laskeutui hänen rintaansa rauha. Tuntui siltä että hän voi viettää siinä koko elämänsä ajan, kaipaamatta mitään, ikävöimättä mihinkään, kunhan vain saa katsella tuota suurta, luisevaa kättä, joka on hänen kätensä ympärillä.
Mutta äkkiä kävi hän taas levottomaksi ja kysymys, joka oli syntynyt ikäänkuin hänen aavistustaan vastustamaan, puhkesi esiin hänen huuliltaan.
— Voiko, virkkoi hän kiihkeästi, — nainen rakastaa kahdesti? Voiko esimerkiksi leski miehensä kuoleman jälkeen mennä uusiin naimisiin, jos hän on rakastanut miestään?
Hän tunsi kuinka koura hänen ranteensa ympärillä vavahti.
— Voi! vastasi Dargis hiljaa.
— Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut toiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä.
— Voi!
— Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle rakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut naimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon, jonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut.
— Ei, sanoi Dargis, — ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee…
— Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, — sitä vastaan pitäisi kynsin kourin taistella.
Dargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa.
— Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, — mutta kaikkia teorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään lakeja, se tulee kuin varas yöllä.
— Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen tuijottamaan.
Äkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui hänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta.
— Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. — Sanokaa, sanokaa!
Mutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä… Hän sai kiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin…
Elina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän.
Ei, ei!
Hän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan ei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren aalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää mitään joka pysyy?
Ja Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan, vaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun syntitaakan.
Dargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan taasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös.
— Elina, älkää itkekö, pyysi hän. — Miksi te itkette? Minä olen teitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua, ainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä…
Mutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa, hänen teki mieli repiä niitä.
— Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, — jos saisin sen tunteen tuntemattomaksi.
Dargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet valtasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi saada tietää…!
— Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan kättä.
— En saa, en uskalla, en tahdo sanoa!
Dargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta seuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään.
— Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa…
— Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina ikäänkuin itsekseen.
Dargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin hän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on mielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta, niin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa kirkkaudesta!
Samassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen.
Miksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi…
Mutta ei! Eihän hän saa…!
— Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, — on jo yö. Teidän täytyy lähteä.
Dargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut päästä jostakin pahasta.
— Olette oikeassa!
Elina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki aseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai elikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän tullut hulluksi?
— Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, — te pelkäätte minua.
— Niin, minä pelkään.
Dargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen.
— Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, — enkä ihminen. Ja kuitenkin olen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni… Älkää peljätkö, Elina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. "Emme voi estää lintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne sinne rakentele pesiään."
— Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, — sillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen kerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä.
Hetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. "Älkää sentään vielä menkö", tahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: "älkää vielä karkoittako minua luotanne", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi.
Jäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja painoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa.
Hän oli ylenpalttisen onnellinen — hän ei voinut sille mitään! Oli niin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran oli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut tuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan voinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen!
Ja ajatus katkesi ja toinen tuli sijaan: nainen, nainen, sinä hyvien vanhempiesi tytär, sinä miehesi vihitty vaimo, mille tielle olet joutunut! Olet rikollisin langenneitten joukossa! Kirous sinulle ja koko naissuvulle…
— Hyvä Jumala, armahda minua! pusertui hänen rinnastaan esiin ja hän väänteli käsiään ja jatkoi yksin puheluaan, katkonaisesti kuiskaten.
— Minä tunnustan sinulle suuren syntini: minä kannan sydämessäni luvatonta rakkautta! Minä en tiedä, mistä se on tullut, sillä minä en ole sitä tahtonut. Ota se pois, Jumala, puhdista minut, tee minut lumivalkeaksi, onhan sinulla kaikki valta.
— Hän on niin kaunis, hän on niin suuri! Kuka voi sillä tavalla pusertaa kättä kuin hän, kuka niin voimakkaasti nostaa syliinsä, kuka niin varjella vaaroista kuin hän? Kuka on niin paljon kärsinyt, kuka kieltäytynyt, kuka taistellut, kuka voittanut niin paljon kuin hän… Hänen kouransa on niin luja, hänen rintansa on niin voimakas… Hän saattaa hymyillä niin kovaa hymyä, ja toisen kerran — kuinka hän saattaakin sulaa lempeäksi! Nähdä sellaisen miehen itkevän, se mahtaisi olla autuutta! Mutta hän ei voi itkeä, hän voittaa aina kyyneleensä…
— Yrjö, Yrjö, Jumalan tähden tule kotiin! Etkö tunne, missä lienetkin, että vaimosi on uskoton! Tule valvomaan omaasi, ettei hän luisu käsistäsi…
— Yrjö, hyvä Yrjö, joka olet niin uskollinen, niin lempeä, joka minua tarvitset, niinkuin lapsi tarvitsee äitiään… tule kotiin! Eikö valitukseni kuulu luoksesi, etkö, jos sielusi minua rakastaa, tunne että sinua tänä hetkenä tarvitsen paremmin kuin koskaan ennen…
— Jos Vitold olisi isäni! Silloin saisin vapaasti heittäytyä hänen voimakkaaseen syliinsä… Tai jos hän olisi poikani, poikani, oma lapseni!… Hän tukisi minua, hän hoivaisi…! Sellaisen pojan jos saisin, miten mielelläni kärsisin kaiken, jota tähän saakka olen kammonut…
— Tai jos olisinkin vielä nuori tyttö ja näkisin hänet ja rakastuisin ja hän tulisi omakseni…!
— Mene pois minun tyköäni saatana! Minä rakastan Yrjöä, jolle olen luvannut ja antanut nuoruuteni rakkauden. Hänelle minä tahdon pysyä uskollisena! Yrjö, Yrjö, riennä luokseni!
Ja äännellen viime sanoja itsekseen karkasi Elina eteiseen, varmana siitä, että Yrjö tulee. Mutta eteinen oli pimeä ja tyhjä ja Elina sortui oven eteen.
Hän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain painaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista heräsi hän kuin unesta.
— Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista!
Elina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut.
Entä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua siellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät pelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen… Tai jos hän on kuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja huomenna luetaan sanomalehdistä, että…!
— Minä olen sen kaiken ansainnut!
— Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua…!
Hän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli.
— Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi. — En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle suuttuivat, kun yritinkään poistua.
Elina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä makuuhuoneeseen.
— On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, — kun on oma koti, ja oma vaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni…!
Elinaa vapisutti. Yrjö yritti ottaa hänet syliinsä, mutta hän vaipui maahan hänen jalkainsa juureen. Hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin.
— Istu polvelleni, rakkaani…
Mutta yhä syvemmälle lyyhistyi Elina. Yrjö painui hänen puoleensa ja nosti hänet ylös.
Kuinka toisin hän, Vitold, oli sen tehnyt! Hänen voimakas käsivartensa, se se juuri oli Elinan onnettomuus!