VIII
Oli kirkas, syksyinen päivä.
Kalpeana, väsyneenä, silmien alla tummat varjot, astui Dargis syntymäkotinsa kynnykselle. Hän hengitti siinä hetkisen raikasta, aurinkoista ilmaa ja asteli sitten läpi puutarhan, jonka nurmikot vilkkuivat keltaisen lehtipeiton alta ja jossa ruusupensaat tekivät nuppua, ikäänkuin kevättä odotellen. Syys oli aikoja sitten tullut ja syksyn kanssa kuolema majailemaan taloon.
Hän ei viikkokauteen ollut ummistanut silmiään, mutta hän ei tuntenut väsymystä. Hermot olivat yhä vieläkin pingoituksessa, rintaa painoi kuin vuoren raskaus, silmien lähteet tuntuivat kuivuneen.
Hän asteli kastanjoiden ohi, jotka surullisesti oikoivat oksiaan taivasta kohti, sivutse vanhan lahonneen ristin, joka tiepuolessa odotti kaatumistaan ja tuli rantaan, kirkkaan, juoksevan veden varrelle. Siinä hän riisuutui, heittäytyi veteen ja puhaltui uimaan keskelle jokea.
Mieli virkistyi, voimat tuntuivat palaavan. Tyyntyneempänä tuli hän kotiin, jossa kuolema vieraili.
Siellä oli niin hiljaista, sisar asteli äänetönnä ja keittiössäkin askarreltiin melkein kuulumattomasti. Hän jäi hetkeksi hyväilemään sisarensa itkettyneitä kasvoja, meni sitten huoneeseensa ja vaipui raskaaseen vaitioloon. "Kun voisit edes itkeä, se keventäisi", oli sisar sanonut. Mutta hän ei voinut itkeä, hän ei koskaan ollut sitä voinut.
Syntymäkoti oli tyhjänä, isä poissa, äiti poissa, sisaret ja veljet hajalla maailmalla.
Vähitellen muistui hänen mieleensä Suomi, jonne hän oli luvannut kirjoittaa. Nyt hän päätti sen tehdä. Tähän asti ei ollut aikaa eikä mieltä mihinkään.
Olisipa hän nyt ollut täällä, ollut hänen morsiamenaan! Pehmeät kädet olisivat silitelleet otsaa, ehkäpä hän olisi voinut itkeäkin, pää painuneena hänen rintaansa vastaan!
Nyt muistui hänen mieleensä mustakantinen vihko, päiväkirja, joka vielä oli lukematta. Hän otti sen laatikosta, jonne tullessaan oli laskenut matkatavaransa, istuutui ikkunan ääreen ja avasi vihon.
Käsiala oli selvää, siroa tytön käsialaa, sellaista joka täydellisesti tyydyttää kaunokirjoitusopettajattaren vaatimukset.
— — —
Arrakoskella 3 p. heinäkuuta.
Eilen oli isän syntymäpäivä. Se oli hyvin valoisa päivä, en tahdo sitä unohtaa, en koskaan.
Akselin toverit Gunnar Segerskjöld ja Carl von Holt saapuivat jo viikko sitten. Kauniita nuoria poikia ja niin hienoja! Minä ensin heitä hiukan ujostelin ja täti piti meitä silmällä, sen huomasin. Hän tuli esimerkiksi aina verannalle istumaan, kun me kävelimme puistossa ja lähetti usein Agnesin minua hakemaan, jos hetkeksi istuuduimme huvihuoneeseen ja siten katosimme hänen näkyvistään. Mutta ratsastusretkillemme ei hän jaksanut seurata eikä hän myöskään tullut koskenniskaan, kun menimme onkimaan lohia. Ja varmaan hän myöskin huomasi, ettei ollut niin vaarallista jättää meitä yksin, tai ehkäpä valmistukset isän syntymäpäiväksi veivät hänen aikansa, mutta loppuviikosta emme enää häntä nähneet muulloin kuin aterioiden aikana. Tätä en sano hyvälle tädilleni miksikään moitteeksi! Päinvastoin tiedän, että hän pelkästä rakkaudesta meitä vartioitsee. Mutta enhän minä olisi nuori tyttö, eikä hän vanha täti, jollen minä siinä suhteessa koettaisi häntä hiukan harmittaa ja hän minua vartioida!
Koko viikko kului ihanana humuna. Olimme päättäneet viettää isän syntymäpäivän niin juhlallisesti kuin suinkin. Pojat kirjoittivat runon ja minä sävelsin sen. Viimeisenä yönä emme ensinkään nukkuneet. Me vain koristimme pihaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina, kun isä heräisi. Olen varma siitä, että hän kyllä kuuli, kuinka me puuhasimme, mutta hienotunteisuudessaan ei hän sanonut mitään, piti vain uutimiaan alhaalla ja oli nukkuvinaan.
Kello viiden aikana herätimme hänet laululla. Silloin oli kaikki järjestyksessä: kukkia pöydillä, äidin kuvan ympärillä isän työhuoneessa valkea seppele, kahvipöytä ruokasalissa katettuna ja koristettuna, kyökkikamari järjestettynä väen kestittämistä varten, ja avoimista ikkunoista virtaili sisään ihana kesäinen ilma, löyhytellen uutimia. Puiston käytäviin oli ripustettu kirjavia lyhtyjä, verannan pilarit olivat köynnöksillä koristetut ja yhteen kulmaan olimme sammaleista tehneet mättään, jonka vihreään olimme pistäneet kukkia muodostamaan isän nimikirjaimet.
Emme olleet päässeet laulumme loppuun, kun hän astui ulos huoneestaan, valmiiksi puettuna. (Varmaan hän jo oli alkanut pukeutua ennenkuin rupesimme laulamaan, vaikkei hän sitä myöntänyt.) Hän sulki meidät kaikki syliinsä ja me joimme kahvia mitä iloisimman mielialan vallitessa. Mutta kun isä sitten oli mennyt huoneeseensa ja minä hiivin sinne hänelle sanomaan, että väki jo on kokoontunut kyökkikamariin, niin tapasin hänet seisomassa äidin kuvan edessä ja hänen huulensa vavahtelivat. Minä tulin hämilleni, sillä en ollut tottunut näkemään isää mielenliikutuksissa, ja aioin juuri livahtaa tieheni, kun hän kutsui minua.
— Tule hänen kaltaisekseen, sanoi hän. — Hän oli hyvä ihminen.
Isän ääni oli niin juhlallinen että kyyneleet tulivat silmiini. Olisin tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, sillä hän oli niin kaunis, tuo roteva, ryhdikäs mies harmaine hapsineen, loistavine silmineen. Mutta tiesin, ettei isä pidä sellaisesta ja sanattomina me astuimme kyökkikamariin, jossa rengit ja piiat juhlapukuisina, kukkia käsissä, odottivat.
Vihdoin tuli ilta. Minulla oli yllä valkea puku ja valkea helminauha kaulassa. Koristin pukuni vaaleanpunaisilla ruusuilla ja pistin pari nuppua hiuksiini.
Vieraita saapui paljon enemmän kuin olimme voineet odottaakaan. Gunnar ja Carl olivat jo edeltäkäsin pyytäneet minua franseeseihin, molemmat olisivat tahtoneet toiseen, mutta tietysti en voinut luvata sitä kuin yhdelle ja Carl joka oli ensiksi pyytänyt, sen sai ja Gunnarin kanssa tanssin ensimmäisen.
Oli hauskaa, äärettömän hauskaa. En ole koskaan tanssinut niin paljon. Tietysti piti minun välillä soittaa. Valitsin Chopinin ass-dur valssin ja valoin koko sieluni sormieni päihin. Tiesin että soitin hyvin. Kuinka en olisi tehnyt sitä, tunsinhan nuorten sydänten ympärilläni sykkivän lempeä ja avoimista ikkunoista virtaavan sisään kesäyön tuoksuvan viileyden paljaalle kaulalleni ja käsivarsilleni. Minä hurmaannuin itse ja minä hurmasin muut. Minun piti soittaa yhä enemmän ja enemmän ja kun vihdoin päivän koitto alkoi voittaa lamppujen valon ja minä nousin ja kohtasin kuulijoitteni katseet, niin tuntui siltä kuin en olisi astellut täällä maailmassa, vaan liidellyt kukkatarhoissa, hellien käsien nostellessa kukasta kukkaan.
Vanha kenraali Blume, joka paljon on oleskellut Parisissa ja Pietarissa tuli erityisesti minua kiittämään ja kysyi missä olin saanut musikaalisen kasvatukseni. Kerroin hänelle, että kun äiti sairaana oleskeli kylpypaikassa Dresdenin likellä, minä olin hänen mukanaan ja silloin nautin erään erittäin eteväksi tunnetun opettajan johtoa.
— Se kuuluu kyllä, sanoi vanha herra, — sinun pitäisi vain päästä sinne takaisin. Vastaapa nyt vielä kysymykseen, jota tosin ei pitäisi naisille tehdä, mutta joka ei sinulle vielä liene vastenmielinen: kuinka vanha olet?
— Kuudentoista.
— Lapsi vielä! sanoi hän taas hymyillen. — Soita vielä pari vuotta ja sinä hurmaat maailman.
Ja hän meni suoraan isän luo ja minä näin, että he keskustelivat minusta.
Mutta minä tanssin, tanssin. Kun toinen heitti, niin toinen otti. Minä liitelin kevyenä kuin höyhen. Väki läksi jo päivätyöhönsä, kun vielä neljännen franseesin promenaadi tapahtui puutarhan kasteisilla käytävillä.
Kun osa vieraista oli lähtenyt ja toiset olivat panneet levolle, seisoin vielä kauan verannalla, katsellen puiston käytäviä ja kuunnellen kosken kohinaa. Olin itsekin varma siitä että todella olin taiteilijattareksi luotu, maailmaa hurmaamaan.
7.7. illalla.
Tänään keskustelimme Gunnarin kanssa musiikista, sillä Gunnar on musikaalinen. Hän on jo kolme vuotta käynyt musiikkiopistoa, vahinko vain, ettei hänen viulunsa ole mukana. Hän kysyi minulta, mistä säveltäjästä enimmän pidän. "Beethovenista", vastasin empimättä. Hän sanoi pitävänsä Wagnerista.
Kuinka minä voisin pitää Wagnerista, kun en häntä tunne! Enhän ole kuullut häntä kuin muutaman kerran ja silloin en häntä ymmärtänyt. Ei, Beethoven on minun säveltäjäni, minun puolijumalani! Ja hänen ciss-moll-sonaattinsa maailman musiikin mestarituote, samalla tavalla kuin Göthen Faust kirjallisuudessa.
Suuresti rakastan myöskin Schumannia. Hänessä ei ole Beethovenin voimaa, mutta hänessä on enemmän intohimoa, tuskaa. Minä tunnen, kun häntä soitan, että hän on mahtanut paljon kärsiä, ehkä enemmän kuin kukaan muu säveltäjä. Minun täytyy usein itkeä hänen kanssaan, niin ääretön ahdistus ilmenee hänen sävellyksissään. Monesti minun on täytynyt lakata häntä soittamasta ja siirtyä Bachiin. Se oli kuin viileä kylpy kesäkuumalla tai kuin laskentotunti rendez-vous'n jälkeen.
Mendelssohn mahtoi elää onnellisena ihmisenä täällä maan päällä, siltä minusta tuntuu. Mutta Chopin, Chopin!
Jos saisin astua sävelmestarien olympoon, niin Chopiniin ensinnä rakastuisin. Olen varma siitä, ettei kukaan niin välittömästi, niin tulisesti kuin hän voisi painaa minua rintaansa vastaan. Mutta pelkään, että hän pian minut unohtaisi ja rakastuisi toiseen. Mutta se joka rakkaudelleen pysyisi uskollisena, olisi Schumann. Hänen kanssaan tahtoisin elää ja kärsiä!… Bachin tahtoisin mielelläni isäkseni ja Schubertista tahtoisin ylpeillä veljenäni. Mendelssohnin haluaisin hyväksi kummisedäkseni, joka tuontuostakin antaisi minulle kauniin lahjan.
Ajattelen Beethovenin musiikin ciss-mollissa, Bach käy f- tai b-duurissa, Mendelssohn e-mollissa, Weber e-duurissa. Mutta tästä kaikesta minun pitää puhua Gunnarin kanssa. Tahdon tietää, kuinka hän on ajatellut asiat.
Flyygelini mahtaa pian tulla mustasukkaiseksi päiväkirjalleni, sillä minua hämmästyttää tuontuostakin kirjoittamisen halu. Mutta olenhan tänään viettänyt kuusi tuntia soittokoneeni ääressä ja syksystä, kun pääsen ulkomaille, uhraan musiikille kaiken aikani. Niin, sinne ei ole pitkä aika enää!
Minun on koko päivän pitänyt ajatella äitiä, sillä onhan tänään hänen kuolinpäivänsä.
Että ihminen voi olla niin hyvä kuin hän oli! En muista kertaakaan, jolloin hän olisi kiivastunut tai lausunut kenellekään pahaa sanaa! Aina tuo taivaallisen tyyni hymy huulilla, aina lempeänä, valmiina auttamaan, rakastamaan jokaista kanssaihmistä, aina valmiina sovittamaan ja ymmärtämään. Enkä muista hänen koskaan valittaneen, vaikka hän kaksi vuotta vietti vuoteen omana. Vain joskus hämärän hetkenä, kun luuli olevansa yksin, hän itki. Minähän tuotin hänelle välistä kyyneliä.
— Lapseni, sanoi hän kerran, — sinulla on kova luonto, sinä saat vielä paljon kärsiä maailmassa!
En luule, että äiti pitäisi siitä, että tulen taiteilijattareksi, vaikka hän kyllä itse toimitti minut tuon hyvän opettajan johdettavaksi. Hän tarkoitti, että soittaisin vain kodin iloksi.
Äiti armas, minkä minä sille mahdan, että olen niin toisenlainen kuin sinä! Minä olen kiihkeä, nautinnonhimoinen, ilkeä olento, isäni tytär. Agnesista ehkä tulee äidin tyttö, ainakin vanha Leena niin sanoo. Mutta minulla on "kova luonto". Saanen ehkä todellakin kärsiä maailmassa!
21.7.
Välistä tulen sille tuulelle, että näen kaikki sävelissä: järven läikyntä, koski joka pauhaa, metsä, linnut, vuoret, laaksot, kaikki on minulle musiikkia. Toisen kerran taas kuulen kaikki äänilajeissa: portti joka narahtaa, lammas joka määkii, koira joka haukahtaa, metallipala joka kolahtaa kiveen, kaikki narisee, määkii, haukkuu ja kolahtaa korvissani eri äänilajeissa ja kun menen pianon ääreen koettamaan, onko korvani ollut oikeassa, niin ei se ole erehtynyt hiuskarvankaan vertaa.
Edellinen tunne on suloinen, mutta jälkimmäinen kiduttaa. Olisipa hauska tietää, tuntevatko kaikki ihmiset tällä tavalla, vai onko tämä sekä onni että onnettomuus erityisesti annettu minulle.
25.7.
Minä tiedän aivan hyvin, että he kaikki ylpeilevät minusta, alkaen isästä, joka sentään koettaa sitä huolellisesti peittää, jotten tulisi itserakkaaksi. Aina kun on vieraita ja muut jo ovat kokoontuneet salonkiin, eikä minua kuulu, lähettää hän Agnesin minua noutamaan ja minä näen hänen katseestaan, kun astun sisään, että hän olisi valmis jokaiselle selittämään: "tämä on tyttäreni, Elinani, Arrakosken ja koko suvun helmi".
Minun hyvä, minun uljas isäni, kuinka häntä rakastan! Enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Niin, isä ylpeilee minusta, mutta hänellä on muitakin tarkoituksia, kun hän minulle antaa niin huolellisen kasvatuksen. Hän on suomenmielinen ja hän tahtoo vaikuttaa siihen suuntaan, että suomenmielisestä intelligensistä tulisi oikea hienosto. Siinä se on. Siksi on Arrakoskelle nyt perustettu oma kansakoulu ja siksi aikoo isä ruveta seurustelemaan talonpoikaisnuorison kanssa, jotta se oppisi ihmisten tapoja. Olen melkein iloissani, että joudun pois, sillä… Se on väärin, minä sen tiedän, mutta minkä sille mahdan, etten voi tuosta puolivillasta pitää!
Varmaan kuitenkin kerran koittaa aika, jolloin koko Suomen kansa on kulttuurin läpitunkema ja jolloin meillä on hienosto, joka vetää vertoja Euroopan sivistyskansojen hienostolle. Silloin jalostuvat täällä meilläkin tavat ja sivistys lyö leimansa yksin kasvonpiirteisiinkin. Eikä suomalainen enää ole tshudi ulospistävine poskipäineen, vaan eurooppalainen.
Aksel on kielikysymyksessä aivan toista mieltä kuin isä. Hän on esi-isiensä poika, ruotsinmielinen. Tiedän että isä sitä suree, sillä Aksel on kyky, joka suomalaisuuden asian hyväksi voisi tehdä paljon.
Jota likemmä lähtöaika tulee, sitä vaikeampi minun on erota
Arrakoskesta. Nyt vasta käsitän, miten rakas tämä koti minulle on.
Minä rakastan tätä satavuotista, sammaltunutta rakennusta taitettuine kattoineen, pienine ikkunoineen ja mataloine huoneineen, rakastan puiston käytäviä ja huvihuoneita, rakastan koskea, jonka kohinaan olen nukkunut nuoruuteni öinä.
Mutta ei! Tämä ala, tunteen ala kuuluu soittokoneelleni. Johan päiväkirja, järkevä ystäväni, nauraisi, jos täyttäisin sen sivut ikävälläni.
1.9.
Tänään tuli taloon kummallinen kirje. Minä sen otin vastaan muun postin mukana, mutta en huomannut, että siinä olisi ollut mitään merkillistä, suuri sinetti vain takana. Olin soittamassa, kun isä astui sisään ja kysyi Akselia. Minä pelästyin, sellainen ilme oli isän kasvoissa. Karkasin hänen luokseen, tahdoin kysyä… Hän keskeytti minut sanoilla:
— Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin. Pyydä tätiä toimittamaan matkalaukku kuntoon. Voin vielä ehtiä junaan.
Ja hän läksi, lausumatta sanaakaan selitykseksi. Seisoin yläkerran parvekkeella ja katselin hänen jälkeensä. Kerran hän kääntyi, rengin avatessa väliporttia. En tiedä, näkikö hän minut, mutta luulen että hän näki.
Olen niin levoton, tuntuu niin painostavalta. En tiedä, mitä uskoa. Sanomalehdistäkö hän luki jotakin, joka määräsi hänen matkansa, vai se kirjekö tämän teki? Ruokasalissa istuu täti itkemässä, hän pelkää, että tämä kaikki tietää pahaa, hän on muka nähnyt unta käärmeistä ja päivänpaisteisista kentistä.
Miksei edes Akselia kuulu kotiin?
Ja tämän piti tapahtua juuri nyt, kun lähtöni on käsissä…
6.9.
Että maailma vielä seisoo paikallaan, että elämää vielä jatkuu, että minä vielä olen olemassa, että voin ajatella! Sitä ihmettelen kaiken sen perästä, mitä on tapahtunut.
En voi soittaa, sillä en tahdo häiritä hänen untaan. Hän nukkuu tuolla työhuoneessaan, kuusten keskellä, jäiden ympäröimänä.
Isäni, isäni, isäni poissa, kuollut!
Jospa saisin kuolla minäkin!
15.9.
Kaikki on ohi. Hän on poissa talostaan, haudassa. Siitä on jo kokonainen viikko, mutta en ole kyennyt mihinkään. Soittokone on seisonut mykkänä ja mykkänä on ollut oma sydämeni. Toivoin jo, että olisin tullut tylsäksi, tunnottomaksi. Mutta huomaan että vielä elän, että voin tuntea ja ajatella. Soittaa en saata enää koskaan, en hymyillä, en iloita. Olen kadottanut kaikki, paitsi kykyni kärsiä. Olisinpa menettänyt senkin! Mutta nyt ensi tylsyyden mentyä tulevat takaisin muistot ja minä saan kärsiä kaikki uudestaan.
Hän palasi kaupungista jo sairaana, sillä hän oli kylmettynyt, mutta hän kävi ylhäällä koko päivän ja oli näennäisesti entisellään. Illalla hän minulle sanoi, että ulkomaanmatkani oli siirrettävä viikkoa tuonnemmaksi. En siitä voinut kuin ilostua, sillä ero kodista oli muutenkin ruvennut minua painamaan. Yöllä hän ei nukkunut ja aamulla hän oli kovassa kuumeessa. Tahdoimme lähettää noutamaan lääkäriä, mutta hän kielsi. Sinä päivänä pyydettiin pehtori vielä hänen huoneeseensa ja itse hän määräsi, miten riihiminen oli järjestettävä. Voi isä, isä! Minä näen sinut niin selvään sellaisena kuin sinä pitkävartisissa saappaissa astuit sisään, takki kireästi kiinnitettynä, leveäröytäinen hattu hiuksillasi, jotka kulmilta alkoivat harmaantua. Ei ole mahdollista, isä, että meidät heität! Sinä tulet terveeksi, sinä palaat luoksemme! Minä lupaan tulla niin hyväksi, lupaan kaikessa noudattaa tahtoasi…
Mutta voi, isä, sinä et tule! Eikö kyyneleeni, eikö tuskani, eikö rukoukseni voi palauttaa sinua luoksemme? Eikö mikään auta!
Ei…
Se viimeinen yö…! Lääkäri oli lähtenyt pois illalla, oltuaan koko päivän Arrakoskella, ja koska isä hetkeksi tuntui ikäänkuin levollisemmalta, läksi Aksel nukkumaan ja minä otin tyynyn ja paneuduin pitkäkseni matolle vuoteen ääreen. Mutta en saanut unta. Isän syvä hengitys soi korvissani ja yön hiljaisuus kammotti. Minä nousin, asetuin polvilleni vuoteen viereen ja katsahdin yölampun himmeässä valossa isäni kasvoja. Niissä oli kamalan tuskan ilme. Mitään niin kärsivää en ole nähnyt. Hän hengitti syvään ja läähättäen, mutta silmät olivat ummessa, en tietänyt oliko hän valveilla vai nukkuiko hän. Minut valtasi sellainen kauhu, etten käsittänyt mitä tehdä. Juostako Akselia ja tätiä hakemaan? Mutta jos hän kuolee sillävälin. Tarttuako hänen käteensä…? Mutta jos tuo äkkiarvaamaton kosketus tappaa hänet. Huutaako apua? Mutta jos se hänet pelästyttää. Minulle tuli hätä, äärimmäinen hätä ja minä väänsin käteni ristiin ja rupesin rukoilemaan. En tiedä, mistä sain sanoja, mutta palavana tulvana niitä virtaili huuliltani.
En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minusta oli jo kulunut iäisyys, kun avasin silmäni ja kuiskeena lausuttu rukoukseni katkesi. Näin edessäni isäni kasvot aivan rauhallisina, hänen silmänsä loistivat, niistä oli kadonnut kaikki kärsimys… Hän laski kätensä ikäänkuin väsyneesti päälaelleni. Minut valtasi omituinen tunne. Toiselta puolen toivon tunne hänen parantumisestaan, toiselta puolen pelko, sillä aavistin hänen kasvojensa kirkkauden jo kuuluvan toiseen maailmaan.
— Jatka, lapseni, sanoi hän.
Ja minä rukoilin, kyynelteni tulvana valuessa isän polttavalle kädelle.
Hetken perästä palasivat hänen tuskansa ja hän alkoi houraella. En voinut häntä enää katsella, vaan karkasin Akselin luo, herätin hänet ja lähetimme kiireesti noutamaan lääkäriä.
Niitä pitkiä, kamalia hetkiä! Nähdä hänen siinä kärsivän, nähdä kuoleman vaanivan saalistaan, voimatta mitään tehdä!… Tuontuostakin tuli hourailujen väliin valoisia hetkiä. Ja äkkiä hän katseellaan pyysi meidät molemmat luokseen ja puhui:
— Lapset, en enää kauan saa viipyä luonanne. Minun täytyy tavata setä.
Lähettäkää pian häntä noutamaan. Rakkaat lapset…
Hän oli puhunut niin selvällä äänellä, mutta nyt ääni katkesi ja tuskat palasivat. Eikä aikaakaan, niin kuolinkamppaus alkoi.
Minä näen hänet alati selvästi edessäni, nuo rakkaat piirteet vääntyneinä, huulet sinisinä, silmät nurin… Ja vihdoin niiden viimeisen välähdyksen, kun katse katkesi, kun silmän valo sammui, särkyi.
Isä, isä, onko se totta, vai onko se unta? Se ei voi olla totta…
Niin ajattelin koko sen ajan, jolloin hän lepäsi vuoteessaan, vaikkakin kylmänä ja kankeana. Vasta sitten kun musta kirstu tuotiin, käsitin, mitä oli tapahtunut: että hän on poissa, että hänet muutetaan talosta… Voi isäni, isäni!
Aksel on nyt ainoa joka minulle on jäänyt. Me olemme liittyneet likelle toisiamme ja kannamme suruamme yhdessä.
En vieläkään voi soittaa. Talossa on niin hiljaista. Ja sitten kaikki muistuttaa häntä.
Pitääkö uniin todellakin uskoa?
— — —
Lokakuun viime päivänä.
Minä vihaan koko maailmaa ja enimmin itseäni.
Miksen saa menettää järkeäni, tulla hulluksi? Se olisi paljon onnellisempaa kuin kärsiä ja kitua, lakkaamatta, kaikissa mahdollisissa äänilajeissa.
Minä ajattelen mielipuolen tilaa suurena onnena. Hän on itse asiassa päässyt kaikista kärsimyksistään, sillä hän on päässyt ajatuksistaan. Anna hänelle ruokaa, kohtele häntä ystävällisesti ja hän tyytyy.
Kuinka hyvin minä ymmärrän toivottoman rakkauden tunteet. Sillä sen helvetintuskia kärsin yöt, päivät.
Miksi minä sieluuni sain soiton lahjan, kun minulta otettiin mahdollisuus sen kehittämiseen? Miksei köyhyys ja muu onnettomuus kohdannut minua silloin, kun rakkauteni taiteeseen vielä lepäsi kehdossaan? Se olisi tukahtunut sinne ja minä olisin kasvanut niinkuin tavalliset ihmiset tavalliseksi ihmiseksi.
En ole kuukauteen avannut soittokonettani, en edes pyyhkinyt tomua sen koskettimilta, en voi sitä nähdä, en ajatella. Minä sitä vihaan yhtä paljon kuin ennen rakastin.
Tämä yksinäisyys täällä maalla, tämä epävarmuus, ne tappavat ihmisen vähitellen. Samaan tapaan kidutettiin ennenmuinoin rikoksesta epäiltyjä kuoliaaksi asettamalla heidät seisomaan sellaiseen paikkaan, jossa pisaroittain tippui vettä päälaelle, seisomaan tuntikausittain, päivittäin, kunnes vesipisarat kuluttivat pois päänahan, vasaroivat aivoja ja…
Arrakoski täytyy myydä, me hajaannumme isiemme pesästä kuin linnunpoikaset kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt vasta ymmärrän, mitä sukutila muistoineen merkitsee. Keveämmällä mielellä sen antaisin, kun saisin viedä mukaani edes kappaleen maata, jonka omaiset ja rakkaat ovat viljelleet. Mutta en saa. Kaikki, kaikki jää vieraiden käsiin.
Setä on luvannut ottaa meidät luokseen, minut ja Agnesin. Armoleipää syömään…
"Käymme sitten keväällä yhdessä rippikoulun", kirjoittaa Alma serkku. "Minä siitä ajasta toivon niin paljon. Äiti sanoo, että sen tulee luoda meidän elämämme kokonaan uudeksi." Niinkö luulette, täti ja serkku! Te ette tiedä, että minulla on kova luonto. Ei sitä niinkään luoda.
Jo jouluksi lähdemme Arrakoskelta. Mitä pikemmin, sitä parempi, koska sen kuitenkin täytyy tapahtua.
— — —
Juhannuspäivän iltana.
Tätä valon päivää, tätä autuuden päivää, jolloin olen löytänyt Herran! Tätä ääretöntä rauhaa, joka seuraa syntien anteeksisaamista. Mitään näin taivaallista en ole voinut uneksia. Kaikki kärsimykset tulevat sen rinnalla pieniksi, mitkään ponnistukset sen voittamiseksi eivät ole vaikeat.
Hän on voimakas, minun uusi, suuri Herrani, sillä hän on taivuttanut kovan luontoni, hän on pessyt minut lumivalkeaksi kaikesta synnistä, hän on avannut minun silmäni näkemään koko luomakunnan ihanuuden. Kaikkea katselen nyt uudessa valossa: kukkanen kedolla, taivaan lintu, sade joka lankeaa, järven aalto, kaikki saarnaa minulle taivaallisen isäni voimaa ja hyvyyttä. Ja oman elämäni kulku, isäni, äitini kuolema, kaikki todistaa minulle, että Jumala koko ajan, hamaan tähän päivään asti, on minua johdattanut ja rakkaudella kasvattanut. Hänen on täytynyt käyttää kovia keinoja, hänen on täytynyt riistää minulta paljon, joka oli minulle rakasta, mutta vähemmällä ei kova luontoni olisi taipunut ja nyt kiitän häntä kaikesta.
Kuinka pienet ovat maailman huolet ja elämän tuska sen kirkkauden rinnalla, jota Jumalan rauha tarjoaa. Oi voimakas, armollinen Herrani, varjele heikkoa lastasi elämän tiellä, tue kun horjun, ota minulta kaikki mikä sinusta erottaa ja kirkastu minulle päivä päivältä, kunnes kerran saan nähdä sinut kasvoista kasvoihin. Amen.
Heinäkuun 4 p.
Päiväkirjani on jonkun aikaa levännyt, sillä flyygelini on taas sydämessäni päässyt entisiin oikeuksiinsa. Soitan joka päivä, en enää tullakseni taiteilijattareksi, sillä tiedän, että se olisi suuri synti — ei niin että se itsessään olisi synti, mutta se toisi mukanaan niin paljon kiusauksia, että olisi Jumalan kiusaamista, jos niihin heittäytyisi —, vaan huvikseni ja mahdollisesti tulevaisuudessa voidakseni ansaita.
Suurta surua minulle tuottaa Aksel. Hän kävi täällä, mutta ei viipynyt kuin viikon, sillä hän piti minua niin muuttuneena, ettei hän enää viihtynyt seurassani. Näin sen jo heti ensi päivänä.
Olimme, me tytöt, astuneet häntä vastaan maantielle ja ilosta paisui rintani, kun näin hänen valkean lakkinsa kohoavan mäen päälle. Hän oli niin miehistynyt entisestään, käynyt vielä kookkaammaksi ja kauniimmaksi ja muistutti entistä enemmän isää. En voinut olla itkemättä, kun hän voimakkain käsin sulki minut syliinsä. Mutta ensimmäisten tervehdysten perästä rupesi hän mittaamaan minua silmillään. Hän oli tottunut näkemään minut pitseissä ja koristuksissa ja surupuvussanikin eleganttina ja sirona. Nyt oli ylläni sileä musta puku ilman ainoatakaan ryppyä.
— Siskoni, sanoi hän nauraen, sinähän olet kuin nunna!
Minä tunsin punan nousevan poskilleni. Kiusaus voitti minut: en kehdannut sanoa hänelle, että kauniit puvut kuuluivat sieluni kadotuksen aikaan. Mutta seuraavassa hetkessä huomasin tekeväni syntiä ja vastasin vakavasti: "Olen alkanut uutta elämää". Hän siirtyi paikalla toiseen puheaiheeseen, mutta sittemmin keskustelimme kahdenkesken asiasta. Hän oli aivan taipumaton. Mutta minä rukoilen, rukoilen lakkaamatta, että Jumala taivuttaisi rakkaan veljeni mielen. Ja varmaankin hän sen vielä tekee.
— — —
5 p. marraskuuta.
Olen ollut Helsingissä muutamia viikkoja. Musiikkiopisto antaa paljon työtä ja minä viihdyn erinomaisen hyvin.
Mutta samalla pelkään. On kuin mustan pukuni kanssa jumalanpelkoni alkaisi poistua. Minä rukoilen kyllä, minä käyn joka sunnuntai kirkossa, minä luen joka päivä uutta testamenttia, mutta rukouksessani ei ole henkeä, kirkossa minun tulee uni ja kun luen raamattuani, tapaan monesti ajatukseni liikkumassa maailman ilokentillä. Minun pitäisi tätä itkeä, surra, mutta minä en sure, olen tylsistynyt.
Tai en edes sitä, sillä muuten olen varsin virkku: kaikki entiset taipumukseni ovat heränneet, tiedän, että olen lahjakas, olen voittanut opettajani suosion ja toverieni kateuden. Tämä mielialani ei ole hyvä, minun pitäisi taistella sitä vastaan, minun pitäisi jättää kaikki ja mennä maalle, paeta pois pääkaupungin viettelyksistä…
Olen sitäpaitsi huomannut itsessäni uuden taipumuksen: halun ruveta näyttelijättäreksi. Olisikohan syntiä, jos rupeaisin? Itsessään ei, sillä taide ei voi olla syntiä. Ja kuitenkin on minulle sanottu, ettei näyttelijä voi olla tosikristitty, että esimerkiksi Jenny Lind, kun hän heräsi, heti lakkasi esiintymästä.
Minä tanssin niin mielelläni. Onko tanssi syntiä? Itse saarnasin viime talven sitä vastaan, mutta nyt tekee mieleni tanssiin. Onko se väärin? Ja tanssihalun mukana seuraa halu pukeutua hyvin.
Jumala, Jumala, auta minua!
— — —
Aksel kihloissa! Minä vimmastuin, kun sen kuulin. Minun olisi pitänyt iloita, mutta minä suutuin, minä tulin surulliseksi. Vasta sinä hetkenä tunsin, mitä hän, ainoa veljeni, minulle on. On kummallista, että ihminen, vasta kadottaessaan omistamansa, tuntee mitä hän omisti. Niin oli kotinikin, Arrakosken. Vasta nyt osaan sitä itkeä! Ja vasta nyt tunnen, miten veljeäni rakastan. Hän astuu sieluni silmän eteen niin uljaana, niin kauniina, niin voimakkaana… Ihmiset sanovat minua hulluksi, kun suren hänen kihlaustaan, minun pitäisi muka iloita, sillä saanhan veljeni morsiamesta sisaren. Mutta minä vihaan jokaista, joka asettuu minun ja Akselin väliin…
Oi Jumalani, Jumalani, mihin olen joutunut, miten voin näin puhua!
Se on se kova luonto, johon eivät pienet pysty. Paljon, paljon kai vielä saanen kärsiä.
— — —
Minun oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa, sillä sävellänhän juuri, näen, ajattelen kaikki sävelissä. Se tuottaa yhtaikaa suurta nautintoa ja suurta tuskaa. "Kaikki mikä syntyy, syntyy tuskalla", sanoi minulle tänään opettajani, kun juttelimme. Hän oli oikeassa.
No niin. Minun piti puhua Veerasta, Akselin morsiamesta. Minun täytyy tunnustaa, että pidin hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hän maalailee, käy hyvin puettuna ja tuntuu originellilta. Sitäpaitsi on hän rikas, omistaa kauniin huvilan Kaivopuistossa. Ja tuntuu hyvin rakastuneelta. Ja samaten tuntuu Aksel. Tulkoot he onnellisiksi. Onhan minulla taiteeni. Ja ehkä vähitellen voin oppia rakastamaan Veeraa.
Nyt piste perään ja kynä pois. Minä en tahdo kirjoittaa, en edes päiväkirjaani, sillä se hajoittaa voimiani. Ja minä tahdon eheästi antautua musiikille. En kirjoita, en pitkiin, pitkiin aikoihin; en, ennenkuin minulle tapahtuu jotakin oikein erinomaista.
Joulukuun 2 p.
Eihän se itse asiassa ole mitään kummallista, että minä musiikki-illassa näen herran, joka hänkin suvaitsee katsoa minuun. Se on tapahtunut monta kertaa. Eikä tämä suinkaan millään lailla eronnut tavallisista ihmisistä. Olenhan ennenkin nähnyt hentoja, tummia, hajamielisen ja hermostuneen näköisiä herroja. Mutta tämä teki minuun vaikutuksen, en tiedä millä ja miksi. Minun piti Akselilta kysyä, tunteeko hän häntä tai tietääkö hän kuka hän on. Ja Aksel pani silmälasit nenälleen ja saatuaan selville, ketä tarkoitin, vastasi:
— Se on ylioppilas Vuorio, erittäin lahjakkaaksi tunnettu mies, tietysti fennomaani, niinkuin nimestäkin kuuluu.
Ja Veera lisäsi siihen tuntevansa hänet, ja kehui häntä. Satuttiin sitten yhdessä menemään ulos ja Veera esitti hänet minulle. Kun hetkisen ajan oli astuttu yhdessä, ehdottelee Veera, joka tietysti tahtoi olla kahdenkesken Akselin kanssa, että hän saattaisi minut kotiin. Minua harmitti ja minä olisin tahtonut ajaa, mutta hevosta ei ollut saatavissa. Ja niin täytyi minun sallia, että hän minut saattoi.
Juttelimme ulkomaanmatkoista. Hän on jo ehtinyt olla pitemmän aikaa ulkomailla, vaikka tuntuu aivan nuorelta. Olisi tehnyt mieleni kysyä, miten vanha hän sitten on, mutta en puhunut mitään. Hän oli äärettömän kohtelias, mutta omituisen hajamielisellä ja kömpelöllä tavalla, joka minua huvitti, sillä en ennen ole sitä tavannut herroissa. Minä lämpenin lopulta siinä määrin, että olisin suonut matkan kestävän kauemminkin.
Jälkeenpäin olen suututellut kaikkia mitä sanoin. Ihminen ei koskaan voi olla tarpeeksi varovainen.
— — —
Jouluk. 27 p.
Vuosi kallistuu loppuansa kohti. On yö ja koko talo nukkuu, hän, sulhaseni tuolla viereisessä huoneessa. Niin, minä olen kihloissa, olen antanut pois itseni.
En voi nukkua, eteeni astuu koko mennyt vuosi vaiheineen. Olen kadottanut Akselin. Hän retkeilee paraikaa nuoren rouvansa kanssa etelässä, olen vapaaehtoisesti luopunut taiteesta, minä, joka soitollani aioin voittaa koko maailman. Hän, sulhaseni, on sama, jonka marraskuussa ensi kerran näin, ventovieras mies. Mutta rakkaus ei näy mitään kysyvän, se tulee kuin varas yöllä ja tuo mukaansa ääretöntä onnea, ääretöntä tuskaa.
Miksi minä rakastuin häneen, juuri häneen? Hän ei ensinkään vastaa sitä miesihannetta, jonka hamasta aikaisimmasta nuoruudesta olen kuvitellut omakseni. Hän on pieni ja hento ja minä uneksin aina suurta, voimakasta miestä, sellaista kuin isä ja Aksel. Mutta minä rakastan häntä niin, että hänen tähtensä olen valmis vaikka mihin. Olen mustasukkainen, olen mieletön, olen kuin hullu… Jumala, Jumala, mihin minä joudun?
— — —
Herrani Kristus!
Auta minua ja vapahda minut, kun kurjana, särkyneenä astun eteesi! Ole sinä minulle isänä, äitinä, veljenä, ystävänä, kaikkena mitä maailmalta pyydän ja mitä ei maailma minulle antaa taida. Mihin minä menen, jollen saa tulla sinun luoksesi? Sinulla ovat iankaikkisen elämän sanat.
Minä niin pelkään, sillä olen huomannut, että sinun kuvasi on katoamaisillaan mielestäni. Oi viivy, Herrani! Minä tiedän, ettei syy ole sinun vaan minun. Mutta se on onnettomuuteni, jos sinut menetän. Kun sinut omistan, niin olen onnellinen, kaikki minulle menestyy, myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikissa elämän käänteissä tunnen taivaallisen isäni johdon ja minä viheriöitsen, niinkuin puu vesiojain varsilla. Minä olen niin voimakas, tahtoni hallitsee tunteet, taisteluni voittaa kiusaukset ja lankeemukseni annat sinä armosta anteeksi. Herrani, Herrani, ilman sinua jään tyhjäksi, turvattomaksi, kahlehdituksi. Auta minua ja armahda!
Sano minulle, Herrani, mitä minä oikeastaan tahdon, mitä tarkoittavat kaihoni tunteet? Miksi sinä annoit minulle niitä niin paljon? Sinä tahdoit asettaa ne kaikki palvelukseesi, kehittämään iäisyyselämää minussa ja valtakunnassasi maan päällä. Voi, jospa minä voisin kulkea sinun tietäsi, voi jospa taitaisin voittaa taistelut ja niin kerran periä sinun rauhasi.
Miten tähdet välkkyvät uudenvuoden yössä! Mene levolle, Elina, ja uneksi rakkaudestasi ja onnestasi. Jumalan silmä valvoo…
Tammik. 21 p.
Herrani! Taas pakenen luoksesi, kun rintaani repii eikä kukaan minua ymmärrä, en minä itsekään. Ei ole minulla missään rauhaa, en saa mistään lohdutusta. Ei siksi, että olemme erossa, hän Helsingissä, minä maalla; ei siksi, että minä häntä niin sanomattomasti ikävöin. Vaan siksi, ettemme toisiamme ymmärrä. Me olemme niin erilaiset. Minä rakastan häntä, sen tiedän. Mutta olenko onnellinen?
— — —
Miten olisin yksin, jollei Sinua, Jumala olisi.
Kaikki on niin pientä, niin tukahduttavaa ja ahdasta. Minun ikäväni vain on niin suuri ja rajaton, että se on rintani särkeä…
Miten sinä, Kristus, sentään olet vapaa kaikesta pienestä, kaikesta epäjalosta, kun et ollenkaan muutu, vaikka ihmismieli kiertelee ja kaartelee ja etsii onnea maailman eri iloista, jotka eivät onnea taida antaa. Sinä vain suurena, tyynenä seuraat ja johdat — ja rakastat.
Ymmärrä, Herra, minun hajanaiset lauseeni, ymmärrä, että viimeinen tahtoni kipinä tunnustaa sinut valtiaaksi, kuninkaaksi, vapahtajaksi. Ota tahtoni kipinä, se on sinun.
— — —
Kunpa ei tämä haluni joskus kasvaisi niin suureksi, että minä heitän kaikki voittaakseni maailman ja hurmatakseni ihmiskunnan — vain saadakseni myötätuntoisuutta…
— — —
Voi tätä kohtalon leikkiä, voi minua lastua, jota tuulet laineilla heiluttelevat, viimein heittääkseen teräviä kallionkielekkeitä vastaan! Kun olisin saanut hiljalleen särkyä tai hetkessä palaa poroksi… En tiedä mitä tahdon ja kuitenkin on minulla tuhansia haluja, tuhansia tunteita, jotka uhkaavat järkeäni.
Hyväntekijä, ihmisystävä, jolla on rinnassasi sääliä, tule luokseni ja sammuta tyynellä sanalla rintani tuli. Tai tee minulle mitä nyt pyydän — älä hämmästy: vie minut tanssiin! Pue minut keveään pukuun, levitä hiukseni hajalle, anna minulle suuri lattia ja pane minut sille tanssimaan, aivan yksin. Vartaloni on nuori, norjat ovat jäseneni, kevyt on jalka. Kun saisinkin taivuttaa notkeuttani, kun saisinkin koettaa siivekkyyttäni! Olen tähän asti tappanut halujani, mutta nyt sulku auki, irti haluni! Tahdon villahahtuvana tanssia, lumihiutaleena liidellä. Ihan yksin. Ei saa kenkään tuntea, miten väräjää vartaloni, miten sydämeni vavahtelee. Tahdon tanssia, tanssia, raivossa pyöriä!
Jumalani, jota kerran palvelin, missä sinä olet? Sinä näet, että kärsin. Voi, auta minua!
Kun saisin tuskieni lievennykseksi tanssia tai näytellä, riistää katsojat kanssani kärsimään, sensijaan että nyt yksin itken!
Miksen sitten rupea näyttelijättäreksi? Menestyksestäni olen varma.
On niin ahdasta hengittää, on kuin vuori painamassa rintaani. Tahtoisin särkeä kaikki kahleet, repiä yksin tämän paperinkin, kurjan päiväkirjani, joka on minulle tuottanut lievennystä niin monena hetkenä.
Jeesus Kristus, mitä sinä minusta ajattelet? Voi Herra, tule tänne,
anna minulle kätesi, tue minua, sillä minä näännyn ja lankean…
Ymmärrä, suuri Jumalani, minut ilman sanoja… Minä niin pelkään. Mitä?
Onhan minulla kaikki, on mieheni rakkaus…
Mieheni, kuka, mikä hän on? Enkö olekaan vapaa? Olenko kahlehdittu mieheen?
Olen, Jumalan kiitos, minun ei tarvitse hakea ja hapuilla. Hän on minun.
Väsyttää. Onkin jo myöhäinen yö. Tule, unen hyvä hengetär ja vie minut viileille maillesi. Äsken poskeani poltti. Nyt se on kylmä.
Voi nuori sydän, mitä sinä tahdot?
— — —
Siihen loppui vihko.
Dargis painoi sen kiinni, kätki kasvot käsiinsä ja painui pöytää vastaan.
Vihdoin hän nousi ja astui salin läpi pieneen kamariin, jossa kaikki niin muistutti äitiä. Ikkuna oli peitetty lakanalla, hämärä oli jo laskeutunut maille.
Hän likeni vuodetta ja nosti hiljaa valkeaa vaatetta…
Siinä lepäsi hänen äitinsä, kasvoilla kalman kalpeus, mutta huulilla autuas hymy…
Vitold silmäili häntä kauan. Vihdoin vaipui hän polvilleen vuoteen ääreen, painoi päänsä laitaa vastaan ja purskahti itkuun.