IX
— Missä sinun ulkomaalaisesi on, kun ei häntä enää missään näe? kysyivät tuttavat Elinalta.
— Hänen piti, ikävä kyllä, lähteä kotiin, sillä hänen äitinsä sairastui.
— Sepä surullista! No tiedätkö, miten siellä nyt jaksetaan?
— En ensinkään, sillä emme ole saaneet mitään tietoja… Täällä on tuntunut oikein tyhjältä ja ikävältä, olimme jo niin ehtineet tottua herra Dargikseen!
Elina ihmettelee itsekin, millä helppoudella, miltei välinpitämättömyydellä hän saattaa hänestä puhella. Ja yksinäisyyden hetkinä on hänen sentään häntä niin ikävä, ettei hän käsitä, miten tulla toimeen. Monasti tuntuu hänestä siltä, että hän menehtyy, hän tulee hulluksi, jollei saa häntä tavata, hänelle huojentaa tunteidensa taakkaa.
Hän elää itse asiassa kummallista elämää. Toinen puoli hänestä on rouva Vuoriona, vaimona, joka entistä huolellisemmin ja hellemmin koettaa täyttää kodin velvollisuudet ja joka kourin kynsin painaa alas toista. Tämä toinen, rouva Dargis, nostaa päätään yksinäisyyden hetkinä, niinkuin keskiyön hiljaisuudessa vainajan rauhaton henki nousee leijailemaan hautausmaalle. Välistä hän tulee arkana, nöyränä, kietoo hellästi kädet tuon toisen, rouva Vuorion, kaulaan, ikäänkuin anteeksi pyytäen. Toisen kerran hän tulee väkevänä, uhkaavana, vaatien oikeuksiaan, kalpa kädessä. Silloin hän polkee jalkansa hänen rinnalleen, iskee kyntensä hänen kaulasuoniensa ympäri ja tahtoo tukahduttaa hänet. Ja noista molemmista on tullut yksi ja sama olento: kiihkeä, rakastava nainen, Elina, joka ei voi elää ilman lemmittyään.
Levottomana astelee hän edestakaisin huoneissa. Ei ole hänelle missään rauhaa.
Kerran hän hädässään asettuu kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoittaa, kynän lentäessä pitkin paperin pintaa.
"Minun on niin kylmä, niin nälkä, niin sanomattoman ikävä.
Olisittepa täällä! Jospa ei minun koskaan tarvitsisi teistä erota! Te olette minulle elämä, lämpö, kaikki!
Miksen nauttinut, kun olisin saanut, miksen edes huulianne koskettanut? Minä vain pelkäsin. Kuinka sitä nyt kadun, kun kuluttavassa ikävässä teitä ajattelen. Minä kärsin, mutta en kuitenkaan teistä luopuisi, en tahtoisi tehtyä tekemättömäksi.
En ymmärrä, miten voin elää. Minussa herää halu rikkoa kaikki kahleet saadakseni teidät omistaa."
Hän lopettaa. Yrjö voi minä hetkenä hyvänsä tulla kotiin, kiireesti siis kirje koteloon… Miksi hän pelkää Yrjön tuloa, toimiiko hän salaa, tekeekö hän jotakin, josta ei voi miehensä edessä vastata? Hyi, häntä kurjaa, uskotonta vaimoa!
Kirje särkyy palasiksi hänen käsissään, hän sytyttää palaset tuleen ja viskaa tuhan uuniin. Mutta muutaman tunnin kuluttua istuu hän taasen kynä kädessä.
"Minä kirjoitan teille, jota yhä rakastan, vaikken saisi, kirjoitan, sillä muuten sydämeni murtuu. Minä tunnen, että te minut ymmärtäisitte, jos nyt olisitte täällä… Ah, en uskalla, en uskalla sitä lausua.
Sanon itselleni, että nyt hän kuolee, oma mieheni, sillä retkellä, jolle hän läksi… Voi minua silloin, sillä olen hänestä vihassa eronnut! Jospa saisin lopettaa päiväni, hukuttaa henkeni kaiken, syöstä suoraan sinne, missä kurjuus on saavuttanut huippunsa, missä epätoivo on rajaton!
Minä tunsin ennen Jumalan. Olin hänen lapsensa. Nyt olen lakannut sitä olemasta, mutta olenko onnellinen? En, enkä ole sitä ollut siitä lähtien kuin rukous huuliltani sammui…"
Parin päivän kuluttua hän jatkaa:
"Kuinka ajat ovat muuttuneet! Ennen kun mieheni illalla läksi toverien seuraan, kuinka olin onneton! Nyt toivon että hän viipyisi, jotta saisin olla yksin tunteineni.
Minun sydämessäni asuu niin kaunis tunne: se on rakkaus, jota minun tulisi vihata, mutta jota en voi vihata.
Sinä armahimpani! Enhän tuntisi elämää, jollen tuntisi sinua. Minä rakastan häntä, johon olen vihitty, mutta rakastan häntä kuin lasta, en niinkuin miestä. Sinä uljas mies, sinä miesten mies, minä olin sylissäsi kuin höyhen, sinä nostit minut käsivarrellesi, niinkuin olisin ollut liinainen huntu…
Minä tiedän, että teen syntiä. Mene pois minun tyköäni, kiusaaja.
Tule mieheni, vihittyni! Sinä sittenkin sait minulta nuoruuteni.
Tahdon rientää sinua vastaan, olla niin hellä, niin hyvä… Ehkä
tuolla jo tuletkin!
Kiiruhdan eteiseen ja jään sinne seisomaan. Kuu loistaa, ikkunaan on syntynyt himmeä jääharso, tuuli ulvoo, täristyttää taloa, läiskyttää ovia ja vinkuu nurkissa. Pilvet kiitävät. Minä rakastan juuri tällaista ilmaa. Viipykää poissa, molemmat mieheni, tahdon olla yksin ja katsella kuuta, jonka säteet kimmeltävät ikkunaruudun jäätähtösissä. Kääriydy jäinen harso sydämeni ympäri, tule halla ikipäiviksi asumaan rintaani…
Niin, minun on kylmä. Mutta on hyvä niin. Minä en ikävöi miestäni enkä häntä, en ketään…
Jo lyö keskiyön hetki, aaveitten ja peikkojen hetki. Kuinka on suloista olla yksin!… Mutta minä pelkään, että hän pian tulee… Ethän, myrsky, vain häntä vahingoita, ethän loukkaa, annathan hänen onnellisesti saapua kotiin!… Miksi olen niin levoton tietäessäni että hän on ulkona tässä ilmassa? Rakastanko häntä sittenkin, vai paha omatuntoko pusertaa esiin pelon? Kuka sinut tuntee, nainen, sinä oikkujen ja…?"
Samassa kuulee hän avainta pistettävän avainreikään. Yrjö tulee! Hän repii kirjeen rikki ja rientää hymyillen miestään vastaan.
Ei, hänen täytyy muuttua, katua ja koettaa sovittaa! Tämä ei käy.
Ja tehden lujan päätöksen laskeutuu hän levolle. Mutta seuraavana päivänä hän taas kirjoittaa:
"Ei ole minulla missään rauhaa, olen repaleina, olen rikki. Pitääkö olla näin? Jokainen hakee eheyttä, pitääkö minun sieluni haavan lakkaamatta vuotaa verta? Minä näen sinun kuvasi kaikkialla, minä tiedän, miten lämmintä olisi luonasi. Pitääkö minun paleltua?"
Aamulla, siihen aikaan jolloin postinkuljettaja jakaa kirjeitä, elää hän kauheassa jännityksessä. Hän ei voi tehdä työtä, hän säpsähtää jokaista ääntä, hän toivoo ja pelkää. Mutta entä jos Yrjö pyytää odotettua kirjettä luettavakseen, tai jos hän ilman muuta avaa kirjeen… Mitä tulee Elinasta silloin? Hän ei moneen päivään uskalla mennä ulos paitsi silloin, kun hän tietää Yrjön olevan poissa. Ja kotiin palatessa vapisee hän ajatellessaan, että jos Yrjö sattumalta onkin tullut kotiin aikaisemmin, nähnyt kirjeen ja lukenut sen… Ja Elina kuvittelee jo, että hän tapaa hänet suremassa uskotonta vaimoaan.
— — —
Joulu likenee nopein askelin, Agnes saapuu jo Helsinkiin viettämään joulua sisarensa luona.
Hän laulaa kauniisti ja Elina säestää häntä.
Elina alkaa taas soittaa. Se tyynnyttää. Jospa ei Dargis ikinä palaisi!
Kunnas on ottanut takaisin entiset oikeutensa talossa. Hän on nyt jokapäiväinen vieras ja rakastuu Agnesiin korvia myöten. Omituista kyllä ei Elina sitä huomaa. Hän ajattelee niin paljon itseään, ettei ajatuksia riitä muille.
— — —
Jouluviikolla oli Elinan syntymäpäivä. Agnes oli varhain aamulla herättänyt hänet laululla, ja hiukan myöhemmällä oli Veeralta ja Kunnakselta tullut kukkasia. Elina olisi mieluimmin suonut, ettei kukaan olisi häntä muistanut. Hän karttoi niin paljon kuin suinkin ihmisten seuraa ja koetti lohduttautua sillä, etteivät ihmiset näin joulun edellä ehdi käydä syntymäpäivillä. Mutta jo alkoi telefoni soida ja tuttava toisensa perästä onnitteli kysyen, ottaako rouva vastaan vai onko tunteja. Ei, ei ollut tunteja, oppilaat olivat jo kaikki joululomalla. Tietysti jokainen oli hyvin tervetullut.
Veera, Akki ja Olavi tulivat ennen muita jo varhain aamupäivällä. Veera oli leiponut sokerikakun, Akki maalannut pienen kuvan ja Olavi omakätisesti kutonut jonkinlaisen kappaleen punaisesta villalangasta.
Elina leikki poikien kanssa hevosta, he olivat sekä piilosilla että sokkosilla ja telmivät niin, että Veera vihdoin huomasi tarpeelliseksi kehoittaa heitä lakkaamaan.
— Älä toki noiden lapsien tähden laiminlyö muita vieraitasi, sanoi hän hymyillen. — Jättäkää nyt täti rauhaan, lapset!
— He tulevat vasta myöhemmin, naurahti Elina. — Mene sinä, Agnes kulta, leipuriin hakemaan kahvileipää!
Hän leikki ja nauroi peittääkseen tunteitaan, sillä hän pelkäsi, että jos hän totistuu ja Veera rupeaa hänelle puhumaan, niin hän terävällä silmällään näkee kaikki, mitä hänessä liikkuu. Jonkin aikaa Veera häntä tyynesti katseli, mutta ei aikaakaan, kun hän houkutteli hänet viereensä istumaan.
— Elina, sanoi hän, — sinulla pitäisi olla lapsia.
Elina purskahti suureen nauruun.
— Jumala varjelkoon! Onko se niin hauskaa?
— Meille naisille on se suorastaan elämä.
— Ajattele, minä olen niin epänaisellinen, että suorastaan pelkään lapsia.
— Ethän, koska kerran noin voit leikkiä noiden poikain kanssa.
Ajattele, jos ne olisivat omiasi!
— Niin, jos saisin heidät noin suurina! Mutta pieniä lapsia, rumia, punaisia olentoja… Ei! Veera hyvä, koska sinä oikeastaan olet ruvennut noin naiselliseksi? Sanoistasi voisi tulla siihen johtopäätökseen ettet olekaan mitään muuta kuin äiti. "Kinder, Kirche, Küche"…
— Mitään muuta kuin äiti! äänsi Veera, surumielisesti hymyillen. — Eikö sitä sitten ole siinä! Oli aika, jolloin halveksin sellaista. Nyt ihailen. Ei ole naiselle toista niin suurta onnea kuin olla ehyesti ja kokonaan äitinä, suuren lapsiparven äitinä.
Elina pakotti huulilleen hymyn ja seurasi hajamielisenä poikia, jotka katselivat kuvakirjaa.
— Jota enemmän minä luovun kaikista ulkonaisista velvollisuuksista, jatkoi Veera, — ja elän kodilleni ja lapsilleni, sitä onnellisemmaksi tulen. Minä kehitän nykyään esimerkiksi taiteellisia lahjojani ja henkielämääni vain voidakseni antaa heille. Etkö ymmärrä minua, Elina, etkö käsitä että se on onnea?
Hymy katosi Elinan huulilta.
— Katso, sanoi hän, — ihmiset ovat niin erilaisia ja naiset voi jakaa kahteen luokkaan: naisellisiin ja epänaisellisiin. Sinä näyt kuuluvan edellisiin, minä kuulun jälkimmäisiin. Itse tämän kaiken minulle hiljan selitit.
— Niin, mutta minäkin olin ennen tuollainen epänaisellinen. Antti vasta osasi kasvattaa minut naiseksi…
Elinan silmissä leimahti. Hän säpsähti omaa ajatustaan.
— Sinä et ehkä rakastanut Akselia?
Sanattomana jäi Veera häneen katsomaan. Mutta Elina loi katseensa maahan. Hän ei uskaltanut katsoa Veeraa silmiin.
— Rakastin, sanoi Veera, — mutta aivan toisella tavalla kuin nyt.
Antin rakkaus vasta herätti minussa naisen.
Elina kätki kasvot käsiinsä. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin voimanponnistuksella riuhtaisihe irti mielialastaan, nousi ja rupesi nauraen kattamaan kahvipöytää. Ja samassa tuli jo vieraita. Pian oli Vuoriolan saliin kokoontunut kymmenkunta henkeä, naisia ja herroja, ja heidän kanssaan tuli taloon täydellinen syntymäpäivämieliala: pöydillä naisten käsitöitä, kahvikuppeja, hedelmäveitsiä, lautasia ja tähteitä sokerileivoksista, ilmassa tupakansavua ja tuoksua valkeista, korkeista tuberoosoista.
Keskusteltiin viime premieeristä, joulukirjallisuudesta ja muista päivän kuulumisista. Elinan piti soittaa ja Agnesin laulaa.
Heidän vielä ollessaan soittokoneen ääressä toi joku kirjelaatikosta kirjeen. Sen nähdessään herkesi Elina soittamasta. Kirje ei ollut osoitettu hänelle vaan Yrjölle, mutta hän tunsi paikalla Dargiksen käsialan, olihan hän niin monasti korjannut hänen suomalaisia kirjoituksiaan.
— Kas, huudahti Yrjö, — Dargikselta! No vihdoinkin se kirjoittaa!
— Kuule, luetaan toiste, pyysi Elina, tarttuen hänen käsiinsä, jotka juuri olivat kuorta avaamassa. — On epäkohteliasta nyt, kun meillä on vieraita!
Hänen katseensa rukoili ja posket punoittivat, mutta Yrjö kääntyi muitta mutkitta vieraiden puoleen:
— Suotteko, hyvät herrasväet, anteeksi, jos kiireesti silmäilen tämän kirjeen läpi?
Tietysti he soivat, sillä tunsivathan he kaikki Dargiksen ja olivat uteliaisuudella odottaneet tietoja hänestä.
Elina asettui Yrjön taakse, silmäillen kirjeeseen hänen olkapäänsä sivutse. Mutta tuskin oli Yrjö sen avannut, ennenkuin hän taittoi sen takaisin kiinni ja kuiskaten käski Elinaa pitämään vieraille seuraa. Omaan huoneeseensa hän sitten meni lukemaan.
— Kas vaan, naurahti Elina, — me emme sittenkään saaneet kuulla uutisia Liettuasta! Kuinka äärettömästi minä pidän kukkasista!
Hän seisahtui sohvapöydän eteen ja rupesi ihailemaan kukkasia, tuontuostakin hengittäen sieraimiinsa niiden tuoksua.
— Minusta nuo valkeat melkein saattavat ihmisille päänsärkyä, huomautti Kunnas kuivasti. — Palaako liettualainen?
— En tiedä ensinkään! Saammepa nyt kuulla.
— Minusta, alkoi muuan naisista, — olisi hiukan omituista, jos hän jäisi sille retkelle juuri nyt, kun sai työnsä alkuun täällä.
— Ei, jatkoi toinen, — kyllä hän palaa, sillä hän kertoi jo kustantajan kanssa tehneensä kaupat. Teoksen pitää kevääksi valmistua. Me olemme perinpohjin keskustelleet tästä asiasta.
— Sinä näyt tietävän enemmän kuin muut. Mutta minun käsitykseni mukaan hänen tulonsa riippuu siitä, miten äidin laita on.
— Kuinka niin? Jos äiti paranee, niin hän tulee, jos taas kuolee, niin hänellä on vielä enemmän syytä tulla! Mitä Agnes arvelee?
Agnes punastui odottamatonta kysymystä, mutta loi kirkkaat silmänsä viattomasti puhujattareen ja lausui vakavasti:
— Minähän en ole nähnyt häntä kuin kerran, mutta tahtoisin häneen tutustua, Elina ja Yrjö kun niin kovasti häntä kehuvat!
— Mutta mitä arvelet: tuleeko hän?
— En tiedä!
— Eikö Agnes ole nähnyt Dargista kuin kerran? Se ei ole mahdollista!
— On! En ole häntä nähnyt kuin silloin iltamassa.
— Niin, selitti Elina, — Agnes läksi seuraavana aamuna ja kun hän nyt palasi, oli herra Dargis jo poissa…
Hän oli käynyt merkillisen levolliseksi. Ensin kun kirje tuli, oli hänen sydäntään hiukan vihlaissut, mutta sittemmin oli hän aivan levollisesti kuunnellut vieraiden keskustelua. Se häntä itseäänkin hämmästytti.
— Mutta mihin se Yrjö jäi? sanoi vihdoin Veera, joka pitkän aikaa oli istunut vaipuneena käsityönsä ääreen.
— Tulen, tulen! vastasi Yrjön ääni ja seuraavana hetkenä oli hän jo huoneessa.
Dargiksen äiti oli kuollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen alkoi vilkas keskustelu.
— Ohhoh poika raukkaa! Hän taisi hellästi rakastaa äitiään… joku siitä mainitsi!
— Oliko hän kauan sairaana?
— Olihan hän jo ollut muutamia kuukausia vuoteen omana.
— Kai hän ehti perille ennenkuin äiti kuoli?
— Kyllä. Äiti eli vielä viikon hänen tulonsa jälkeen.
— No palaako hän Suomeen?
— Kyllä, mutta vasta joulun jälkeen.
— Mitä hän muuta kertoo sieltä?
— Ei juuri mitään…
— Tottahan toki jotakin, olihan se pitkä kirje!
— Sanoo vain, miten tyhjältä siellä tuntuu ja että hänen on mahdotonta siellä olla…
— Sen käsittää!
— Sitten tahtoisi joku yhtiö ostaa hänen kotitalonsa hyvästä hinnasta…
— Möisipä pois koko roskan ja muuttaisi tänne Suomeen.
— Niin, niinkuin muut liettualaiset muuttavat Amerikkaan odottamaan parempia aikoja!
— Ei, selitti Yrjö, — hänellä on siellä naimaton sisar, jota hän ei tahdo jättää. Hän tulee vain täksi talveksi, kirjoittamaan kirjaansa.
Kun vieraat vihdoin olivat lähteneet, pyysi Elina Yrjöltä Vitoldin kirjettä.
— Johan sinä kuulit kaikki, mitä siinä oli, sanoi Yrjö.
— Mutta minä tahtoisin sen nähdä! Miten hän kirjoittaa äitinsä kuolemasta?
— Hän mainitsee siitä vain aivan lyhyesti. Minä kerroin jo kaikki.
— Mutta miksen minä saa kirjettä nähdä?
— Osaatpa sinä olla utelias! sanoi Yrjö nauraen.
— Olenhan minä ennen saanut nähdä sinun kirjeesi. Rupeatko sinä nyt salaamaan minulta jotakin? Sedän kirjettäkään et näyttänyt!
— Mutta anna nyt minunkin joskus pitää pienet salaisuuteni. Saat sinä ne kyllä aikoinasi tietää!
— Koska? Kuule Yrjö, minä olen levoton, mitä on tapahtunut?
Elina oli käynyt aivan kalpeaksi. Olikohan Dargis kirjoittanut heidän suhteestaan? Ei, ei, se ei ollut mahdollista!
— Yrjö, virkkoi hän taas, — oletko pahoillasi minulle? Sano, sano!
Yrjö purskahti suureen nauruun ja sulki hänet syliinsä.
— Minua huvittaa nähdä sinut noin uteliaana! Sinähän teet oikein "totellisen naisen" vaikutuksen.
— Sinä raaskit minua tässä kiduttaa!
— Kidu nyt, rakkaani, sitä suurempi on sitten ilosi!
— Iloni? Onko varma, etten tule itkemään?
— No on! Äläkä nyt enempää kysele!…
Yrjö silitti kädellään hänen tukkaansa ja työnsi hänet hymyillen ulos työhuoneestaan.
Elina jäi seisomaan keskelle salin lattiaa.
— Hän palaa siis! Se on suloista. Sitten hänen pitää minulle kertoa, mitä hän on kirjoittanut. En häntä enää pelkääkään, sillä olen tyyntynyt täydellisesti. En häntä rakasta: tämä mieto, tyyni tunne on ystävyyttä!
— Hänen äitinsä on siis kuollut!
Ja vaistomaisesti rupesi Elina ajattelemaan omien vanhempiensa kuolemaa ja ääretöntä tyhjyyttä, joka oli vallinnut Arrakoskella, kun isä oli viety hautaan. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tarve lohduttaa täytti sydämen. Hän päätti kirjoittaa Vitoldille ja istuutui paikalla kirjoituspöytänsä ääreen.
"Rakas ystävä!
Niin selvänä nousevat eteeni päivät Arrakoskella, kun ensin äitini ja sitten isäni kuoli. Minä niin täydellisesti saatan eläytyä teidän mielialaanne…
Kuinka kieli sentään on köyhä! Kun istuuduin tähän, tuntui siltä kuin minulla olisi ollut niin paljon teille sanomista. Ja nyt en löydä sanoja."
— Rouva, keskeytti hänet Mari ruokasalin ovelta, — ruoka jäähtyy!
— Hyvä, vastasi Elina ja jatkoi:
"Tervetuloa takaisin Suomeen. Saatatte aivan huoleti tulla!"
Siinä hän hetkeksi jäi miettimään. Olikohan Vitold kieltänyt Yrjöä näyttämästä kirjettä? Siinä tapauksessa ei hänen pitänyt udella, sillä Vitold tiesi, mikä hänelle oli hyvä. Hän luotti häneen täydellisesti.
Mutta hän oli joutunut omituisen tympeälle, kuivalle mielelle eikä tahtonut löytää jatkoa kirjeeseensä.
"Tänne meille ei kuulu mitään erinomaista", kirjoitti hän vihdoin. "Sisareni on meillä, olemme kaikki terveinä. Toivotamme teille hyvää joulujuhlaa.
Tervehdin sekä teitä että sisartanne lämpimästi.
Ystävyydellä
Elina Vuorio."
Hän sulki kirjeen kuoreen, kirjoitti päällekirjoituksen, vieläpä liimasi valmiiksi postimerkin. Tämän kirjeen hän ainakin saattoi lähettää!
Ja Yrjön lähtiessä kaupungille pisti hän sen hänen käteensä ja pyysi häntä heittämään kirjelaatikkoon.