X
Yrjö ja Agnes olivat olleet ostamassa joulukuusta. He olivat valinneet kauneimman koko torilta, ottaneet kaksi miestä kantamaan ja toivat sen nyt riemusaatossa kotiin.
Elina oli paraikaa kyökissä leipomassa, kun heidän iloiset äänensä alkoivat kuulua pihasta.
— Mihinkä se nyt pannaan? kysyivät miehet.
— Eiköhän viedä suoraan sisään, ehdotteli Yrjö.
— Mutta kun se on näin jäinen ja luminen.
— Pitäisi viedä jonnekin sulamaan.
— Ehkä pyykkitupaan, sanoi Agnes. — Arrakoskella aina ennen veimme joulukuusen tupaan sulamaan.
— Kysytään rouvalta, huomautti Yrjö vihdoin.
Hän juoksi innoissaan kuin koulupoika likemmä taloa, koppasi maasta lunta ja nakkasi pallon ikkunaan.
— Mihin kuusen saa panna sulamaan?
— Hyvänen aika, kuinka se on suuri! huusi Elina ruudun takaa. — Se ei varmaankaan mahdu sisään.
Hän tuli portaille, suuri esiliina vyöllä, kädet jauhoissa ja käsivarret paljaina kyynärpäihin asti.
— Eikö se ole kaunis? ylpeili Yrjö.
— On, mutta niin suuri! puhui Elina hymyillen.
— Sanoinhan minä, ehätti Agnes väliin, — että se on liian suuri.
— Mutta kaunis! sanoi Yrjö.
— Ehkä on paras viedä se puukellariin, neuvoi Elina vihdoin.
Yrjön innostus oli aivan liikuttava. Hän oli hankkinut kuuseen helyjä ja makeisia, hän oli ollut mukana järjestelemässä huoneita. Tuon tuostakin tuli hän kyökkiin katsomaan kuinka sisarukset leipoivat tai tekivät muita jouluvalmistuksia, ja koko ajan oli hänen kasvoillaan omituinen odotuksen ja onnellisuuden ilme, niinkuin lapsella, kun sen on vaikea olla ilmaisematta joulusalaisuuksiaan.
Itse hän sitten jouluaattona vaivalloisesti kuljetti sisään kuusen.
Siitä oli sahattava pois kyynärän verta! Omin käsin Yrjö toimitti sahauksen ja itse hän tahtoi koristaa puun. Korkeintaan saivat Agnes ja Elina sitoa langanpäitä omenoihin ja muihin makeisiin, joita oli ripustettava oksille. Yrjö uhrasi joulupuun koristamiseen koko päivänsä. Ja tuontuostakin huusi hän joko Elinaa tai Agnesia tai Maria katsomaan, "eikö se nyt tule muhkeaksi!"
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, joka huone valaistu, kaikki talonväet juhlapuvuissa.
Agnesin pyynnöstä veisattiin virsi.
Se toi mieliin omituisen hartauden. Oli kuin heijastus lapsuudenajoista olisi langennut taloon.
— Minä olen käynyt vanhaksi, mietti Elina itsekseen, koettaen tekeytyä niin tyytyväisen näköiseksi kuin suinkin, — enhän enää voi mistään iloita!
Koti tuntui hänestä tavallista tyhjemmältä ja tuikkiva joulukuusi teki miltei surullisen vaikutuksen.
Hän oli ommellut Yrjölle kauniin keinutuolimaton ja vihreän silkkityynyn. Agnes oli valmistanut koko joukon pikkutavaraa. Lahjojen mukana hilpeni mielialakin, varsinkin kun Yrjön antimet tulivat esille, sillä hän oli sepittänyt niihin hullunkurisia värssyjä.
Äkkiä soi kello eteisessä.
Suinpäin karkasivat kaikki avaamaan. Hyvä olikin että he menivät joukolla, sillä pelästynyt olisi varmaan yksinäinen. Sieltä tuli kaksi tonttua tulipunaisissa vaatteissa, punaiset lakit päässä, kantaen välissään pärekoppaa. Ja perässä asteli Veera rouva hymyillen, silmät loistaen innostuksesta. Kuin yhdestä suusta pääsi nyt seitsemän hengen kurkusta ilohuutoja, naurua, kysymyksiä. Tontut karkasivat sylistä syliin, hyppelivät ja vinkuivat, tahtomatta esiintyä ihmisäänellä, kunnes Veera rouva ilmoitti, että tontut kyllä osaavat puhua.
Ilo ja riemu oli äkkiä täyttänyt talon suojat. Joulukuusen ympärillä leikittiin ja pöytien ääressä naurettiin ja pajateltiin.
Mutta Elinaan vaikutti kaikki surullisesti. Hän kyllä hymyili muiden mukana, mutta kyyneleet olivat joka hetki tunkemaisillaan silmiin.
Hän oli juuri nostanut Akin syliinsä jotta poika ulottuisi ottamaan kuusesta konvehtia, joka häntä erityisesti miellytti, kun Yrjö astui huoneeseen, kädessään pieni kukkavihko.
— Elina, virkkoi hän hymyillen, — tässä on minun lahjani sinulle.
Elina päästi pojan sylistään, tarttui kukkavihkoon ja vei sen kasvoilleen. Silloin putosi lehtien välistä pieni, valkea kortti. Akki ojensi sen hänelle.
"Täten lahjoitetaan Elinalle hänen rakas Arrakoskensa."
Elina jäi sanattomana tuijottamaan kirjoitusta, ikäänkuin ei hän olisi sitä ymmärtänyt.
— Niin, niin, virkkoi Yrjö ja sulki hänet syliinsä, — Arrakoski on taas sinun. Se se nyt oli se minun salaisuuteni!
— Arrakoski minun! äänteli Elina moneen kertaan, ensin miltei pelästyen ja sitten alkaen hymyillä, ikäänkuin hän jo puoleksi olisi käsittänyt onneansa. — Onko se totta? Koko Arrakoski, puisto, huvihuoneet, joki, laituri, kaikki?
Mutta odottamatta vastausta kysymyksiinsä, karkasi hän Yrjön luo, heittäysi hänen syliinsä, vuorotellen nauroi ja huudahteli ja purskahti vihdoin itkuun.
He iloitsivat kaikki hänen kanssaan, Agnes oli hänkin haltioissaan ja
Veera tuli häntä hellästi suutelemaan.
— Akki, Akki ja pikku Olli, huudahti Elina, ottaen pojat syliinsä, — tiedättekö, kun Arrakoski — tiedättekö mikä Arrakoski on? Se on se maatila, jossa isä…
— Tiedämmehän me Arrakosken, jossa oli paljon kauniita hevosia ja vaunuja ja oikeita peltoja…
— Ja jossa ongittiin lohia, lisäsi Olavi.
— Niin, juuri niin. Se on nyt meidän. Ja ensi kesänä tulette te kaikki sinne! Täti lähettää vaunut vastaan asemalle…
— Saanko minä ajaa…?
— Saat, saat…
— Ja ratsastaa?
— Saat, saat. Mutta mennään nyt Marille kertomaan!… Ei Yrjö! keskeytti hän äkkiä, — tämä ei ole totta. Sinun täytyy kertoa minulle, miten se on tapahtunut!
Hetkisen perästä tahtoi Veera lähteä. Ajuri odotti pihassa ja kotiinkin jo…
— Odottaako ajuri pihassa? huudahti Elina. — Voi etten minä tietänyt!
Hänen täytyy saada teetä! Odotattehan sen verran! Onhan jouluaatto!
Ja juoksujalan läksi hän pihaan, nouti sisään ajurin ja kestitti häntä parhaan taitonsa mukaan.
— Syökö teidän hevosenne sokeria, juolahti äkkiä hänen päähänsä. — Vaiko leipää?… Minä olen tänään saanut niin suuren lahjan, selitti hän sitten. — Mieheni on ostanut takaisin syntymäkotini, suuren maatilan kaukana täältä… Mari hyvä, mene tarjoamaan tämän ajurin hevoselle sokeria ja leipää. Ja teidän lapsillenne panen vähän konvehtia — onhan teillä lapsia?… No, minä panen sitten neljä, niin on kaksi kummallekin!
Koko ilta kului iloisessa humussa ja tulevaisuussuunnitelmia tehdessä. Elina olisi heti joulunpyhinä tahtonut lähteä taloa katsomaan, mutta Yrjö arveli, että on paras antaa entisien asujainten ensin lähteä pois. Heille oli suotu kuukauden muuttoaika. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut uutinen kaupasta ja Yrjö oli pahasti pelännyt, että pääkaupungin lehdetkin ottaisivat sen palstoillensa. Silloinhan Elina olisi saanut tietää asian ennen aikojaan.
— Minä, joka en koskaan lue sanomalehtiä!
— Käännätithän sinä niistä välistä oppilaillasi! Ja olisihan joku tuttava voinut kertoa.
— Kyllä sinun tuumasi vain täydellisesti onnistui, sillä minä en tietänyt mistään!
Yrjön piti kertoa kaikki kauppaa koskevat yksityisseikat ja Elina siunaili vuoroin häntä vuoroin setäänsä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka olivat olleet osallisina tekemään häntä näin onnelliseksi!
Äkkiä juolahti hänen päähänsä kysymys ja välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin ohimennen hän lausui:
— Kuule, oliko sillä Dargiksen kirjeellä, joka tuli minun syntymäpäivänäni mitään yhteyttä tämän asian kanssa?
Yrjö vaikeni hetkisen ja Elina luki jo hänen kasvoistaan vastauksen kysymykseensä.
— Kyllä. Hän siinä mainitsi jotakin Arrakoskesta. Ymmärrät siis nyt, miksen tahtonut hänen kirjettään näyttää.
— Ymmärrän, ymmärrän, hymyili Elina, kokonaan tyytyväisenä.
* * * * *
Uudenvuoden jälkeen saapui Dargis Helsinkiin. Yrjö oli häntä vastassa asemalla ja pyysi hänet suoraa päätä Vuoriolaan teetä juomaan.
Hän oli siis nyt täällä, vaikka hän satoja kertoja oli sanonut itselleen: "heitä mieluummin työsi kesken, älä mene"! Mutta elämä kotonakin oli tuntunut niin mahdottomalta. Helsinki oli sinne tuikkinut kuin vilkkumajakka aavalle merelle. Hän oli tullut niin vaatimattomaksi, hän ei pyytänyt Elinalta mitään, hän tyytyi pienimpäänkin ystävällisyyteen.
Sitäpaitsi oli hän varmaankin tyyntynyt, Elinan kirjekin jo yksin oli hänet täydellisesti jäähdyttänyt.
— Sinä et aavista, kertoi Yrjö, — miten iloiseksi hän tuli, kun sai tiedon Arrakosken ostosta.
— Sehän oli hauskaa!
— Enkä minä kertonut sinun avustasi, vaikka mieleni niin kovasti teki…
— Sehän oli niin vähäpätöinen asia, eihän siitä kannata…
— Mutta sinä olet laihtunut, veliseni, todellakin!
— Talvi ei ole päässyt täällä ensinkään pitemmälle kuin siellä meilläkään, huomautti Dargis hetken kuluttua.
— Jo täällä jouluna ajettiin reellä, sanoi Yrjö, — mutta sitten tuli taas sateita.
Kadut olivat iljangolla. Vuoriolan ikkunoiden alla kiilteli jäätikkö punertavassa valossa, sillä uutimet eivät olleet alhaalla.
— Kävele varovaisesti, kehoitti Yrjö, — täällä on niin kovin liukasta.
Dargis pakotti itsensä pysymään tyynenä. Pelkästään tieto siitä, että hän saa Elinan nähdä, oli täyttänyt hänen rintansa sanomattomalla riemulla.
Agnes tuli avaamaan ovea.
— Tervetuloa, sanoi hän ikäänkuin hiukan ujostellen ja huusi sitten kyökkiin päin: — Elina, Elina, he ovat jo täällä!
Elina viipyi. Vihdoin hän tuli, posket hehkuvina ja ojentaen
Dargikselle jääkylmän kätensä.
— Tervetuloa… Te olette hiukan laihtunut.
— Olen ehkä nyt matkan jäljestä väsynyt, mutta sisareni kyllä koetti minua siellä kotona hoitaa.
— Kai te tiedätte sen suuren uutisen, alkoi Elina kun oli asetuttu teepöytään, — että Arrakoski on meidän!
— Kirjoittihan Yrjö siitä. Minä hyvin ilostuin.
— Tiedänhän minä, että siitä tulee paljon huolta, jatkoi Elina tyynellä, järkevällä äänellä, — mutta hauskaa se kuitenkin on!
— Huolet hiiteen! huudahti Yrjö. — Viikon perästä on Arrakoskella veronkanto ja silloin menet sinä Elina sinne… Voit käsittää, veli Dargis, että hänelle on ollut vaikeaa näin kauan pysyä poissa Arrakoskelta.
— Eikö Elina rouva vielä ole käynyt siellä?
— Me arvelimme, vastasi Elina, — että olisi paras odottaa, kunnes entiset omistajat olisivat muuttaneet. Setä siellä kyllä on käynyt antamassa tarpeellisia määräyksiä… Minä jään sinne ehkä koko talveksi.
— Sitä minä nyt en usko, virkkoi Yrjö nauraen, — sillä kyllä sinulle siellä kävisi yksinäiseksi.
— Ja sinulle täällä! sanoi Agnes leikillisesti.
— Minä kyllä aina tulen toimeen, mutta Elinasta olen levoton. Kuule, veli Dargis, olin aikonut pyytää sinua lähtemään hänen kanssaan edes muutamaksi päiväksi…
— Mutta entä sinä itse? sanoi Dargis.
— Enhän minä pääse! Koulut ovat juuri alkaneet…
— Mutta entä neiti Ekmark?
— Minä käyn täällä musiikkiopistoa ja sekin on juuri alkanut…
— Älä nyt, Yrjö, huomautti Elina hymyillen, — rupea kiusaamaan herra
Dargista, heti kun hän on tänne päässyt. Alkaahan hänellekin työ!
— En minä senvuoksi, sanoi Dargis mielenliikutustaan hilliten. — Tietysti minä mielelläni, jos Elina rouva vain tahtoo ottaa minut mukaansa. Ajattelin vain…
Yrjö purskahti nauruun.
— Tepä olette juhlalliset! Dargis veikkoseni, mene nyt sinä vain, saathan siten tutustua Suomeen ja onhan minulla monta syytä toivoa, että näkisit Arrakosken… Tarkoitan, että olet kuullut siitä niin paljon puhuttavan ja olemmehan jo tulleet ystäviksi, lisäsi hän hymysuin.
— Tietysti minä mielelläni…
— No niin, se on siis päätetty asia! On parempi, ettei Elina ole yksin, ainakin alussa.
— Olkoon menneeksi, mietti Elina. — Sillä retkellä ainakin voin näyttää, mihin kykenen. Ääneen hän lausui: — Olen kiitollinen, jos tulette, herra Dargis.
Ja tämän päätöksen jälkeen tuli mieliala teepöydässä vapaaksi ja hilpeäksi.