XI
Elina seisoo Yrjön ja Vitoldin välillä ja Yrjö pitelee häntä kädestä.
— Enhän ole levoton, virkkaa hän hellästi, — kun uskon sinut
Dargiksen haltuun. Mutta ole sentään varovainen! Lupaa se minulle!
Samassa kuuluu kolmas soitto, Yrjö sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä. Dargis, joka jo on vaunusillalla, ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet vaunuun. He näkevät vielä ikkunasta vilahdukselta Yrjön ihmisjoukossa, sitten kiihtyy junan vauhti ja rakennukset, vainiot ja metsät alkavat tyynesti liukua heidän ohitsensa.
He istuvat toisessa luokassa, toistensa vieressä, enimmäkseen ääneti, mutta silloin tällöin tehden vähäpätöisen kysymyksen. Kiskot vingahtelevat, veturi puhkaa. Matkustavaisia ei ole paljon ja heidän on onnistunut saada viimeinen penkki omaan haltuunsa, joten he ovat melkein kuin yksin.
He ovat matkalla Arrakoskelle, jossa huomenna on veronkanto. Ekmarkien vanhalle palvelijalle, Leenalle, on lähetetty sanaa, että hän lämmittäisi huoneet.
Elina istuu sohvankulmassa kuin ujo nuori tyttö, tuskin uskaltaen katsahtaa matkatoveriinsa, ja kun hän joskus sattuu kohtaamaan hänen katseensa, punastuu hän korvia myöten. Dargis on iloisella tuulella, hän kertoo pienestä seikkailusta viime matkallaan, nauraa itse ja houkuttelee Elinankin nauramaan.
He ovat lähteneet matkalle tekemättä mitään päätöksiä ja rakentamatta mitään varustuksia. He ovat pelotta antautuneet mielialansa valtaan, sillä heidän tunteensa ovat tyynet ja lämpimät, ilman tuskaa ja rajua riemua.
Riihimäellä syövät he päivällistä. Vitold maksaa molempien puolesta ja saattaa Elinan takaisin vaunuun, puoleksi nostaen hänet ylös portaita. Ja taas kiitävät maisemat heidän ohitsensa. On jo täysi talvi, korkeina kohoavat kinokset tienvarsilla ja asemilla seisovat maalaisukot turkeissaan, tyynesti tuijottaen junaa ja imien piippunysiään.
— Minä ihailen tätä suomalaista tyyneyttä! huudahtaa Dargis tuontuostakin. — Se on suurenmoista! Katsokaa nyt tuotakin miestä: se on varmaankin kymmenen minuuttia seisonut tuossa, jäsentä liikahtamatta. Luulisi hänen siihen ihan kivettyneen!
Ja Dargis seuraa häntä sellaisella tarkkuudella, että Elina jo luulee, ettei hän mitään muuta muistaisikaan. Silloin hän salavihkaa uskaltaa luoda häneen silmäyksen, katsella tuota hempeää poskea ja hiuksia, jotka kähertyvät niskassa…
Oi, Elina on erehtynyt, hänen tunteensa ei ole tyyntynyt, sama se on kuin ennen, ehkä vain kiihkeämpi, kuumempi! Hän tuntee äkkiä rinnassaan kuin pistoksen ja vetäytyy pelästyneenä vaunun kulmaan. Voi, jospa ei hän olisi lähtenyt tälle matkalle!
Dargis on jo moneen kertaan ehtinyt ajaa luotaan saman tunteen, kun se vaistomaisesti on yrittänyt nousta hänen mieleensä. Hän ei tahdo ajatella menneisyyttä, onhan hän sen jo haudannut ja istuuhan hän tässä naisen rinnalla, jota kohtaan hän tahtoo tuntea ainoastaan ystävyyttä!
Elinan poskilla on heleä puna, silmät ovat maahan tähdätyt ja kasvojen ilmeessä on jotakin pidätettyä ja ikäänkuin oudon henkistä. Dargis huumaantuu äkkiä, unohtaa kaiken ympärillään, tarttuu hänen käsiinsä ja peittää ne suudelmilla.
— Miksi, miksi, kuiskaa Elina, hänkin kokonaan ulkopuolella äskeisen tyyneytensä, — olemme me tuomitut aina kärsimään? Me saattaisimme sentään olla niin onnelliset!
— Niin saattaisimme! puhuu Dargis kiihkeästi. — Mutta, jatkaa hän samassa ja uusi ilme kirkastaa hänen kasvonsa, — olkaamme onnelliset! Unohtakaamme menneisyys, ajatelkaamme ainoastaan nykyisyyttä, joka antaa meidän olla kaksin. Olkaamme onnelliset, vaikkapa vain tämän ainoan kerran eläessämme!
Hän suutelee uudestaan ja uudestaan Elinan kättä, ja painaa sitä rintaansa vastaan. Elina ei vedä sitä pois, hän ei tee vastarintaa. Miksi aina taistella, miksi aina kärsiä? Tunne on heille tullut ulkoapäin, he ovat voimiensa takaa koettaneet sitä tappaa — se ei ole heille onnistunut, ihminen ei jaksa taistella luonnonvoimia vastaan!
Ja Elinan kasvoihin tulee tyyni, onnellinen ilme ja hän hymyilee matkatoverilleen.
Lyhyt talvipäivä jo alkaa hämärtää, kun he nousevat junasta, ajaakseen kestikievariin, jonne on parin kilometrin matka asemalta. Dargis nostaa Elinan rekeen, kietoo turkin hänen ympärilleen ja peittää hänet huolellisesti.
Elinassa heräävät muistot, hän ei moneen vuoteen ole kulkenut näillä mailla. Paljon on kyllä muuttunut, uutta on rakennettu sijaan ja silloiset uudet asumukset ovat rappeutuneet ja vanhenneet. He saavat pienen kiikkerän reen ja ohuet vällyt, mutta eihän ilmakaan ole kylmä. Hevonen on virkku ja kyytipoika iloinen velikulta, joka juoksee jokaisessa ylämaassa ja laulaa alamäissä. Elina antaa hänelle karamellia ja kysyy, kuka seurakunnassa on pappina.
Dargiksen kanssa puhuu hän saksaa. Jota etemmäksi tullaan, sitä tutummaksi käy hänelle tie, sitä enemmän herää hänelle muistoja.
— Tässä mäessä kun kerran ajoimme isän ja Akselin kanssa, pillastuivat hevoset. Olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, jollei isä olisi saanut kiinni ohjaksista… Hän oli niin voimakas mies, minun isäni. Teissä on jotakin, joka muistuttaa häntä, vaikkette yhtään olekaan hänen näköisensä… Ja tuolla aholla näin kerran suden, oikean elävän suden. Oletteko te koskaan nähnyt susia?
— Eläintarhoissa, en muualla.
Metsä humisee hiljaa, alastomat puunoksat erottautuvat koleanharmaata taivasta vastaan. Kyytipoika on väsynyt laulamaan ja vaikenee, vähän väliä kehoittaen hevosta kiiruhtamaan.
Pian näkyy jo mäen päällä kestikievari. Se on samassa rakennuksessa kuin ennen, ainoastaan väri, joka ennen oli punainen, on nyt muuttunut joksikin vaaleammaksi, jota ei hämärässä saata erottaa. Koira haukkuu portilla ja nainen, paljain päin, juoksee vastapäätä olevasta rakennuksesta avaamaan ovea. Tyhjän kuistin läpi tullaan huoneeseen, joka, kun tuli on sytytetty kallellaan seisovaan kynttilään, näyttäytyy olevansa ääretön sali. Kuinka siellä kaikki on Elinalle tuttua! On kuin entiset ajat ojentaisivat hänelle kättä. Taulut seinillä ovat samat kuin kymmenen vuotta sitten, hän tuntee ne kaikki ulkoa, onhan hän niin monta kertaa tutkinut niitä, kun täällä on pitänyt syöttää hevosta… Samat suuret keltaiset keinutuolit törröttävät lattialla, sama laaja uuni täyttää suuren osan keskiseinää, pöydällä on päiväkirja, kulunut kynä, mustepullo — jota ei koskaan saata ajatella muuten kuin puolillaan kärpäsiä tai hämähäkinverkkoja. Kaikki on entisellään, ainoastaan murattiköynnös, joka ennen kiersi vain ikkunaa, on kasvanut niin, että se nyt vihannallaan peittää koko seinän.
Valtavina tunkeutuvat muistot Elinan mieleen. Hän on purskahtamaisillaan itkuun.
Samassa tulee tyttö ilmoittamaan, että hevonen vastikään palasi kyydistä, olisi hyvä kun se saisi tunnin ajan syödä.
"Herrasväki" suostuu tietysti odottamaan, Elina tilaa teetä ja käskee tekemään tulta uuniin. He vetävät pöydän tulen ääreen ja istuvat siinä punertavassa lämpimässä. Elina kertoo entisistä ajoista.
— Kuulkaa, puhkeaa hän vihdoin puhumaan, — kertokaa nyt tekin jotakin! Te tiedätte koko minun elämäni historian ja minä saan tyytyä vain pieniin piirteisiin teistä.
Dargis vaikenee, ikäänkuin etsiäkseen langan päätä ja alkaa sitten:
— Minä olen lähtenyt aivan toisesta piiristä kuin te. Olen talonpojan poika… Ensimmäinen muistoni lapsuudenajoilta on, kun isoisäni, harmaahapsinen ukko vietiin Siperiaan. Muistan kuinka karkasin jumalanäidin kuvan eteen, joka seisoi tienristeyksessä ja lankesin polvilleni… Olin silloin viiden vuoden vanha… Sittemmin jouduin kouluun, tulin ylioppilaaksi, menin kihloihin, tein matkustuksia pitkin Eurooppaa, kihlaukseni purkautui, isä kuoli, näin — teidät… Siinä kaikki.
— Mutta yksityisseikkoineen… Tahtoisin tietää äidistänne.
— Äidistäni! lausui Dargis omituisella hellyydellä. — Hän oli saattanut riisua päältään kaiken itsekkäisyyden, hänellä ei ollut mitään tarpeita, kaikki hän osasi uhrata lastensa ja kanssaihmistensä hyväksi. Ja kesken suurta rakkauttaan saattoi hän olla niin ankara… Muistan kerran, kun pikkupoikana olin ottanut omenia naapurin puutarhasta ja tulin kotiin, niin sain äidiltä selkäsaunan. "Mene nyt paikalla viemään ne isännälle ja pyydä anteeksi", sanoi hän… Me tottelimme häntä täysikasvaneina miehinäkin miltei kaikessa… Olisinpa saanut viedä teidät morsiamenani hänen luokseen, kuinka hän olisi teitä rakastanut!
Molemmat vaikenevat. Elinan silmään on tullut kyynel. Dargis nousee ja alkaa astella edestakaisin lattialla.
— Kertokaa minulle, pyytää Elina, — minkä näköinen äitinne oli!
— Hän oli pieni, hento nainen. Kuinka monesti otin hänet käsivarsilleni, kun hän väsyneenä tuli sisään askareistaan. Olettehan nähnyt hänen valokuvansa… Rakkaus häneen minua on varjellut elämän tiellä, sillä muuten olisin vaipunut, ties miten syvälle.
— Onnellinen äiti, kuiskaa Elina, — oi onnellinen äiti!
Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää kiivaasti.
— Se on minun onnettomuuteni, jatkaa hän hetkisen kuluttua, — että minun kaikessa täytyy teitä ihailla ja kunnioittaa. Jos rakastaisin sokeasti ja te antaisitte aihetta kunnioitukseni horjumiseen, niin rakkautenikin pian menisi. Mutta nyt täytyy minun teihin kiintyä yhä enemmän, jota enemmän opin teitä tuntemaan!… Enkö minä sitten rakasta Yrjöä? Rakastan!… Vaan voiko nainen rakastaa kahta miestä yhtaikaa?
He tuijottavat sanattomina hiilokseen ja painavat toistensa käsiä.
Hetkisen perästä tulee isäntä ilmoittamaan, että hevonen on valjaissa. Se on kaunis valkea hevonen, eikä Elina voi pidättää ihailun huudahdusta, kun hän sen näkee.
— Se onkin naimahevoseni, selittää isäntä. — En sitä tavallisesti pane kyytiin, paitsi kun kaikki muut hevoset jo ovat olleet… Varsinkin kun minun itse aina täytyy olla sitä ajamassa.
Hyvää vauhtia ajetaan läpi pimeän metsän. Kulkuset soittelevat, lumi narajaa. Puolentoista tunnin perästä ajetaan sisään Arrakosken rajaportista.
Pian alkavat Arrakosken pellot. Satavuotiset puut puistossa humisivat, kosken kohinakin jo rupesi kuulumaan ja ikkunoihin syttyi tulta. Läpi huoneiden asteli pieni, harmaja olento, liikkuen äänetönnä kuin henki. Hän avasi narisevan oven ja tuli, läähättävä kynttilä kädessä, portaille. Se oli vanha Leena.
— Yrjö, Yrjö, minä en voi sinua pettää, en hyljätä, sillä minun on sinua niin sääli…!
Elina lausuu sanat itsekseen, astuessaan alas puukäytävää, joka on lapioitu auki. Hänen käsissään on Yrjön kirje, joka uhkuu hellyyttä ja kaipausta. "Nyt vasta näen, mitä minulle olet, Elinaiseni, kaunokaiseni, kun olet poissa! Olet elämää enempi, en saata tulla toimeen ilman sinua!"
— Niin, Yrjö, sinun sanasi kahlehtivat minut, sinun luottamuksesi tekee minulle mahdottomaksi pettää!
Hän tulee kosken partaalle. Siinä on vielä hänen isänsä rakennuttama laituri, siihen aikaan rakennettiin vahvaa! Puitteet ovat harmaat ja kuluneet, mutta saattaa vielä erottaa puuhun kaiverrettuja nimikirjaimia ja runonpätkiä.
Joen toisella puolen kohoaa korkeita, metsäisiä vaaroja, kuuset ja petäjät nousevat lumen peitossa. Valkeiden rantojen välissä vierii vesi mustana, kylmänä, mutta koskenniskassa pyörielee se iloisesti hypellen kuin kiehuvassa kattilassa ja heittelee ympärilleen vaahtoa, joka jäätyy kivien väliin rannalla.
Elina näkee Dargiksen tulevan. Hän ei lähde häntä likemmä.
— Älkää seisoko siinä, sanoo Dargis, — laituri on rappeutunut.
Elina ei liikahda paikaltaan. Mitä siitä, jos se särkyisikin ja hän syöksyisi veteen. Hän kuolisi mielellään!
Dargis likenee kiirein askelin, tarttuu Elinan käteen ja taluttaa hänet pois laiturilta. He jäävät käsitysten seisomaan, katse tähdättynä koskeen.
— Olette oikeassa, alkaa Dargis vihdoin, — minun täytyy lähteä, sillä me olemme käyneet toisillemme vaarallisiksi.
Hän pusertaa kovasti hänen vasenta kättään, Elina tuntee kuinka vihkisormus syöpyy lihan sisään. Se koskee ja samalla lieventää.
— Jos minä tietäisin, sanoo Dargis hetken kuluttua ja nauraa kovaa naurua, — olenko suuri sankari vaiko suuri — narri. Välistä minun täytyy ihailla sekä omaani että teidän hillitsemiskykyä, mutta välistä minä sitä inhoan. Sanon itselleni, ettei tunteemme ole oikea, koskei se ole välitön. Mutta se on kai kasvatuksemme vika — tai ansio.
— Kuinka moneen kertaan minä olenkaan nuo ajatukset ajatellut, puhuu Elina jäykästi. — Olette oikeassa, me olemme liian hyvin kasvatettuja, voidaksemme tuntea välittömästi niinkuin luonnonlapset!
Äänettöminä he silmäilevät koskeen, jonka vaahdot syöksyvät mustaan veteen. Laituriin on tarttunut tukinpää ja kun virta vierii sitä vastaan, kohoavat pärskeet niin korkeiksi, että ne heittäytyvät rannalle asti ja puitten oksiin.
— Olenko minä viettänyt kokonaista kaksi päivää teidän seurassanne? virkkaa Dargis. — Se aika tuntuu lyhyeltä unennäöltä vain!… Voitteko, Elina rouva, antaa minulle anteeksi kaiken tuskan, jonka olen teille tuottanut?
Elina katselee häneen nuhdellen.
— Jollen olisi oppinut teitä tuntemaan, niin en olisi elänyt, sillä tunteideni runsaudesta kiitän teitä. Minä olen aina janonnut tunteita, paljon tunteita, kaikkia, sekä hyviä että pahoja…
— Ja kuitenkaan ette vielä ole kokenut sitä yhtä ja ainoaa… Vasta kun sen olette tuntenut, voitte sanoa eläneenne, sillä vasta se saa teidät unohtamaan itsenne.
Elina säpsähtää ja jää kalpeana tuijottamaan eteensä.
— Minun täytyy lähteä, Elina rouva, puhuu Dargis, — hevonen on pian valjaissa… Ja vielä viimeinen pyyntöni: minä niin mielelläni suutelisin teitä, kerran, edes otsalle, lisää hän hiljaa.
— Ei, ei, Jumalan tähden, hätääntyy Elina. — Te olette näinä päivinä omistanut koko henkeni. Älkäämme astuko henkisyydestä aistillisuuteen!
— Kaikki on henkistä sille joka rakastaa, ja minä tahdon…
Hänen silmänsä säihkyvät, hän avaa sylinsä, mutta Elina pakenee. Hervottomina vaipuvat miehen käsivarret alas, tuntuu siltä kuin hän olisi riisunut yltään kaiken voimansa.
— Anteeksi! sopertaa hän ja astuu Elinaa likemmä, — tämä tila tekee ihmisen hulluksi!
— Ymmärtäkää minut oikein! pyytää Elina ja ojentaa hänelle kätensä.
Sanattomina astelevat he ylös rannalta. He tuntevat molemmat, että ero heidän välillään nyt tapahtuu. Etäisyys ei tosin tule olemaan suuri, mutta henkisen yhteyden täytyy lakata.
Hyvästi jättäessä tempaa Dargis hänet syliinsä, pitää hänen hytkivää ruumistaan käsivarsillaan ja painaa hänen otsalleen suudelman.
— Jumalan haltuun!
Elina kuulee hänen askeltensa etenevän, kuulee kulkusten alkavan soittaa, mutta ei voi liikahtaa paikalta: hän on kuin kivettyneenä. Tuleeko hänen vielä tämän jälkeen elää? Hän ei käsitä miten se on mahdollista!
Aika Arrakoskella käy hänelle sietämättömän pitkäksi, hänen pitäisi tehdä työtä ja järjestää, mutta hän ei muista mitään ja koko päivän häntä väsyttää, sillä yöt eivät tuo unta. Hänen täytyy päästä pois. Vaan minne? Hän ei tahtoisi Helsinkiin, sillä he ovat molemmat siellä… Mutta hän alkaa kuvitella, että Yrjö sairastuu, kuolee, ja mitä tulee hänestä, Elinasta, silloin? Hän ajattelee ja ajattelee. Hänen sisäinen elämänsä muodostuu helvetiksi, omantunnonvaivojen palavaksi kuiluksi…
Hänen täytyy rientää Yrjön luo!
Ja parin päivän perästä istuu hän jo junassa, matkalla Helsinkiin, kotiin.
Hän on sanomattoman levoton. Hän tietää, että kun hän näkee Vitoldin, niin koko hänen taitavasti kokoonpantu rakennuksensa alkaa horjua, hän unohtaa kaikki hyvät päätöksensä… Ja jos hän sen uskollisuutensa, mikä hänelle vielä on jäänyt, kadottaa, silloin on maaperä hänen jalkainsa alta poissa, silloin hän seisoo pohjattomassa suossa… Ihminen pyrkii vaistomaisesti eheyteen: jollei hän saavuta onnea, niin hän hakee epätoivoa. Elinan täytyy saavuttaa onni täydellisessä uskollisuudessa!
Ja siihen ei löydy kuin yksi keino: se, että hän kadottaa Vitoldin, että Vitold rakastuu toiseen.
Agnesiin, joka on nuori, suloinen, puhdas! Olisiko se mahdotonta? Heidän täytyy oppia tuntemaan toisensa! He varmaan rakastuvat! Ja jos hän, Elina, sen saa aikaan, niin hän omantuntonsa alttarille on kantanut viimeisen uhrinsa, silloin hänen täytyy päästä eheyteen!
Yrjö ja Agnes ovat häntä vastassa asemalla ja kotona odottaa katettu illallispöytä höyryävine teekeittiöineen. Kaikki huoneet ovat valaistut, soittokoneen kansi on auki ja Elinan kirjoituspöydällä seisoo lemuava, valkea kukka. Heidän on ollut häntä niin ikävä, he ovat häntä niin odottaneet!
Seuraavana päivänä tapaa Elina Dargiksen. Hän näkee, että hän taistelee pysyäkseen levollisena. Hän ei suutele hänen kättään, ei edes paina sitä, niinkuin ennen. He istuutuvat tavanmukaisille paikoilleen Vuoriolan salissa, mutta kumpikaan ei saa sanaa lausutuksi. Elinahan on päättänyt toimia määrätyn ohjelman mukaan, vasta oli hänelle aivan selvillä mitä hänen piti sanoa ja nyt on hän sen kokonaan unohtanut. Hän tuijottaa eteensä maahan, ikäänkuin toivoen maton kuvioista voivansa lukea, mistä alkaa.
— Tätä, virkkaa hän vihdoin kankeasti, — tätä ei voi jatkua. Minä olen toisen miehen vaimo ja tämä toinen on ystävänne. Hän tarvitsee minua, te sen tiedätte, ja minä häntä kunnioitan ja rakastan… Niin, rakastan, toistaa hän ikäänkuin itselleen vakuuttaakseen, että hän puhuu totta, — vaikka toisella tavalla kuin teitä. Minä olen hänet jo monesti ajatuksissani surmannut, vain saadakseni omistaa teidät, ja hän on sentään aina kohdellut minua suurimmalla hellyydellä… Minun täytyy pysyä hänelle uskollisena, minun täytyy ehyesti ja kokonaan olla hänen vaimonsa.
Hän nielee kyyneleet, jotka yrittävät alkaa valua ja puhkeaa taaskin puhumaan:
— Teidän täytyy rakastua toiseen! Eikö totta, te koetatte, teettehän sen?
— Koetan, koetan, sanoo Dargis katkerasti. — Ettekö näe, että olen hyvällä alulla, enhän eilen tullut edes junalle vastaanne!… Minä en teitä enää rakasta. Te olette minulle se, joka aukaisitte suljetun tunteeni, ette mitään muuta! Olkaa huoleti, kyllä minä rakastun toiseen!
Hän nauraa omituista, luonnotonta naurua, joka miltei saa Elinan pelkäämään.
— Ei, ei noin! pyytää hän hellästi.
Silloin tarttuu Dargis hänen käsiinsä ja vie ne epätoivon kiihkolla huulilleen.
— Olkaa poissa minun näkyvistäni, alkaa hän sitten, — sillä teidän näkemisenne on minulle myrkkyä! Älkää antako minun kuulla ääntänne… Elina, Elina!
Elina on purskahtanut itkuun ja vaipunut polvilleen maahan. Nyt se tapahtuu, nyt, nyt he eroavat ikipäiviksi…!
— Hyvä, puhuu hän vihdoin katkonaisesti, — älkää tulko meille, minä lupaan välttää teitä minkä voin!… Ja kuulkaa, te koetatte rakastua! Onhan suloisia, hyviä, nuoria tyttöjä…!
— Mutta jolleivät he rakastu minuun?
— Rakastuvat aivan varmaan ja te tulette vielä niin onnelliseksi!
Ja kiihdyttämällä kiihdyttävät he toisensa sellaiseen innostukseen, että he miltei säpsähtävät, kun ovi avautuu ja Agnes tulee ilmoittamaan, että kahvi on valmista.
— Tule laulamaan, sisko! huudahtaa Elina, tarttuu Agnesin käsivarteen ja vie hänet soittokoneen ääreen.
Hetkisen selailee hän nuottivihkoa ja alkaa sitten säestää. Agnes on punastunut, hän ei tahtoisi sitä laulua, mutta Elina pysyy järkähtämättömänä ja vihdoin alkaa Agnes:
Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,
Es hat ein Traum mich berückt,
Wie hätt' er doch unter Allen
Mich, Arme, erhöht und beglückt?
Mir war's er habe gesprochen:
Ich bin auf ewig dein,
Mir war's, ich träume noch immer,
Es kann ja nimmer so sein.
O lass im Traume mich sterben
Gewieget an seiner Brust,
Den seligen Tod mich schlürfen
In Thränen unendlicher Lust…
Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,
Es hat ein Traum mich berückt…
— — —
Dargis ei enää syö päivällistä Vuoriolla eikä käy talossa kuin aivan harvoin. Kaupungilla luullaan, että he ovat riitaantuneet, ja arvellaan, että niin käy aina, kun ystävyys on ollut liian kuumaa. Mutta Elina rouva syyttää tuntejaan ja miehensä töitä. Soittoharjoitustensa tähden on Agnesin pitänyt muuttaa pois Vuoriolta.
Kerrotaan yleisesti, että Agnes ja Dargis olisivat kihloissa. Johan nyt vähemmälläkin! Tietysti Elina rouva on pannut liikkeelle kaikki voimansa saadakseen heidät suostumaan toisiinsa. Kunnaskaan ei ole ollut tiellä, hän kun oleskelee maalla.
Näyttää todellakin siltä kuin Agnes ja Vitold rakastaisivat toisiaan. He ajelevat yhdessä, hiihtelevät, luistelevat, kävelevät yhdessä. Elina tuntee, säestäessään siskoaan, miten hänen esityksensä kypsymistään kypsyy ja miten paljon syvyyttä hän jo saa tekstiin. Hän näkee uuden ilmeen syntyvän sisarensa kasvoihin, hän tietää niin hyvin, mikä sen synnyttää: rakkaus.
Eräänä keväisenä iltana, kun Elina järjestelee miehensä tavaroita ulkomaanmatkaa varten, hiipii Agnes kyökin kautta hänen luokseen.
Hänen kasvojansa peittää valkea harso, mutta Elina näkee, että posket hohtavat ja silmät punoittavat kuin kyynelistä.
— Oletko yksin? kuiskaa Agnes.
— Olen, lapseni.
Ja Agnes riistää hatun päästään, lankeaa sisarensa kaulaan ja itkee, nauraa ja hymyilee sekaisin.
Elinan ei tarvitse kysyä, mikä hänen on. Hän tietää, että nyt se on tapahtunut, se mitä hän on tahtonut.
— Me olimme Eläintarhassa kävelemässä, minä ja Vitold, kertoo Agnes katkonaisin sanoin.
Ja samassa hän taasen purskahtaa itkuun ja puna leviää helakkana poskille.
Suudelmako hänen mieleensä muistui, ensi suudelma, jota ei hän, Elina, koskaan ottanut häneltä?
— Minä ymmärrän sinut, sanoo Elina hiljaa ja silittää sisarensa kiharoita.
— Et käsitä, miten olen onnellinen!
— Käsitän, kultani. Tee hänetkin onnelliseksi!
* * * * *
Pian lähtee Yrjö ulkomaanmatkalleen ja sisarukset Arrakoskelle. Dargis jää Helsinkiin alkukesäksi, vielä käyttääkseen hyväkseen kirjastoja. Kesän ollessa kauneimmillaan lupaa hän saapua morsiamensa luo. Silloin julkaistaan kihlaus suurissa sukukutsuissa Arrakoskella. Elina tosin on koettanut niitä vastustaa, mutta Agnes iloitsee niistä niin vilpittömästi, että hän vihdoin on antanut suostumuksensa.
Hänelle ei itse asiassa mikään enää ole vaikeaa. Hänen rintansa on jo jäätynyt, hän on jo kaikkeen tottunut.