XII
Kevät on ihanimmillaan, metsä hiirenkorvalla, ja vasta auenneilla lehvillä välkkyy tuoksuva, pihkainen mehu. Nurmet rehoittavat, ruis tekee tähkää, ensi kukkaset ovat jo aukaisseet silmänsä. Ainoastaan vanhat lehmukset ja vaahterat Arrakosken puistossa pysyvät yhä vielä mustina, paljaina, hitaasti käärien auki umppujaan auringossa.
Muuten on taloon palannut kuin uusi elämä, heijastus entisestä loistosta. Puisto on laastu ja siistitty, umpeen kasvaneet käytävät aukaistut ja hiekoitetut, vanhoja huvihuoneita ja laitureja kosken rannalla on korjattu. Jo kuuluu vanhasta talosta soittoa ja laulua, kaksi nuorta naista ratsastelee likitienoon teillä, tai heloittavat heidän vaaleat pukunsa puutarhasta. Vieraitakin alkaa käydä. Vanha Leena on muuttanut entiseen kamariinsa kyökin vieressä. Hänellä on nyt suuri sananvalta talossa.
Niin, entisyyttä on koetettu palauttaa, viikkokausia on rouva häärinyt puistossa ohjaamassa työväkeä. Vihdoin pitää pehtori velvollisuutenaan huomauttaa, että jos tämäntapaista parantamistyötä yhä jatketaan, niin täytyy maanviljelyksen jäädä aivan takapajulle, ja se on jo ennestään tarpeeksi laiminlyöty. Elina rouva heittää siis korjaustyönsä vähemmälle, mutta hän kärsii jokaisesta kannosta, joka on kukoistavan puun paikalla, jokaisesta istutuksesta joka on toisin kuin isän aikana. Ja kaikki on toisin, kaikki on rappeutunutta. Hän vimmastuu alussa niin, että hän päättää vaikkapa itse laittaa kuntoon koko puiston. Ja hän ryhtyy hentoine käsineen perkaamaan maata ja kitkemään rikkaruohoja. Hän on illalla siihen määrään väsynyt, että hän melkein kaatumalla kaatuu vuoteelleen. Ja kun hän aamulla herää, niin ei hän tunne käsiään omikseen: ne ovat paisuneet aivan kankeiksi, niillä on mahdoton soittaa! Sen jälkeen jää puutarhanhoito muille, mikäli aikaa riittää. Ihmisen täytyy tottua kaikkeen, siihenkin, että kotitalo säälimättä rappeutuu. Se on Elinalle vaikeaa. Agnesin on helpompi, sillä hänellä ei ole niin selviä muistoja isän ajoilta.
Kokematon Elina rouva on emäntänä talossa. Hänen kanssaan tulee pehtori neuvottelemaan töistä ja hänelle hän valittaa huoliaan, jollei taivas anna tarpeeksi sadetta ja päiväpaistetta, tai jos työmiehet ovat olleet huolimattomat. Onneksi on setä Arrakoskelle toimittanut pehtoriksi kunnon miehen. Mitä koko talonpidosta muuten tulisikaan! Sillä Elina rouva ei maanviljelyksestä ymmärrä mitään: ainoastaan sen hän käsittää, ettei hän saa tietämättömyyttään liiaksi näyttää, että hänen täytyy olla ymmärtävinään. Hän esiintyy siis suurella varovaisuudella ja näennäisellä varmuudella.
Mutta tämä kaikki tuntuu ikävältä, se ei sovi hänelle. Hän ei tule ajatelleeksi, että hänen tuolle ulkonaiselle huolenpidolle pitäisi olla kiitollinen, sillä haihduttaahan se hänen sairaan tunne-elämänsä kipua. Hän kaipaa tuskiaan, elämä tuntuu niin tyhjältä, niin köyhältä. Hänen on ikävä. Dargista vaiko Yrjöä? Molempiako, vai toistako enemmän? Ja kumpaako?
Kun olisi edes joku, jonka kanssa saattaisi vaihtaa ajatuksia! Pitäjässä on nykyään pelkästään naisia. Ne jotka ovat jäljellä entisiltä ajoilta, ovat katkeria vanhojapiikoja, nuoremmat taas ovat itsetietoisia tyttöletukoita. Elina riitaantuu heti heidän kanssaan eikä sen koommin enää lähde heidän seuraansa.
Kesä kuluu hiljalleen, ilmat ovat ihanat ja luonto hymyilee. Sisarukset ovat paljon yhdessä. Heidän makuuhuoneensa ovat seinä seinässä ja ovi välillä on auki. Yhdessä he aamuisin lähtevät uimaan, yhdessä he ratsastavat, tekevät kävelyretkiä, lukevat. Yhdessä he malttamattomasti odottelevat kirjeitä, toinen mieheltään, toinen sulhaseltaan. Agnes kertoo Elinalle huolistaan ja onnestaan, Elina ei Agnesille koskaan mitään.
— Elina kultaseni, olet niin huolestuneen näköinen, sanoo Agnes välistä ja painautuu sisartaan likemmä. — Oletko levoton Yrjöstä? Kirjoittiko hän jotakin pahaa?
— Ei, hymähtää Elina, — hän on terve, kaikki on hyvin.
— Ja palaahan hän pian… Kuules, kuinka sinä käyttäydyit, kun olit kihloissa? kysyy Agnes äkkiä ja hymyilee kirkasta hymyä. Mutta jatkaa samassa, odottamatta vastausta: — onkohan kukaan ihminen ollut niin onnellinen kuin minä? Hän on niin kaunis, niin ihana! Kenellä on sellaiset silmät, kenellä sellainen hymy, kenellä niin väkevä käsivarsi! Onkohan hän muidenkin mielestä niin kaunis, vai rakkauteni silmäkö se vain kaikki niin kultaa?… Elina, pidätkö sinäkin Yrjöä kauneimpana miehenä maailmassa?
Elinan mieleen muistuu kihlausaika, jolloin hän tuhansia kertoja kysyi itseltään: miksi rakastan häntä, tuota hentoa miestä, joka ei ensinkään vastaa sitä ihannetta, mikä minulla aina on ollut miehestä? Mutta hän nousee lähteäkseen muka johonkin työhön ja sanoo nauraen sisarelleen:
— Tietysti! Nainen pitää aina kauneimpana sitä miestä, jota hän rakastaa.
Mutta kun ilta tulee ja Agnes suorii hiuksiaan yläkerran parvekkeella, kun kaikki talossa jo nukkuvat, niin astelee Elina rouva hätäisesti alas puiston käytäviä. Hän pakenee maailmaa ja itseään. Hänen helmansa laahaavat kasteisessa nurmessa, hänen jalkansa polkevat kukkia.
— Niin, kuiskaa hän, — itke kyyneliä, ilta, valittakaa kanssani, nurmet ja maat! Kannan suurta huolta, tunnen sysimustaa tunnetta. Sen pitäisi minusta näyttää samealta kuin terva, mutta minä imen sitä sieluuni kuin kukkasten lemua.
Hänen huulensa liikkuvat hiljaa, silmät leimahtelevat ja käsivarret kohoavat taivasta kohti.
— Poistu luotani, kaunis tunne, katoa, verenkarvainen syntini! En enää tahdo kantaa taakkaasi, en lämmitellä lietesi ääressä… Enkö vielä ole tehnyt tarpeeksi? Vieläkö voin jotakin uhrata? Olen valmis kaikkeen, tahdon rikkoa kaikki siteet. Pois tyköäni, kiusaaja, siskoni sulhanen naisen tyköä, joka on naimisissa ystäväsi kanssa. Et toki uskaltane seurata minua Jumalan kirkkaaseen luontoon…!
Hän seisahtuu kosken rannalle ja jää katselemaan vaahtoja. Tyyninä, hiiskumattomin lehvin ylenevät ympärillä metsäiset kummut. Kosken alla tekee joki mutkan ja siellä, lahden pohjukassa, on tyyntä. Lumpeet päilyvät veden kalvossa ja uimahuone valkeine ovineen kertautuu syvässä. Rannalla hymyilee koivu ja siniset lemmenkukat.
— Niin hymyili kerran vastaani hänen rakkautensa, kun hän silmiini katsoi, kuin nyt kevätiltana taivas ja maa hymyilevät toisilleen… Kuva, kuva, enkö sinusta pääse? Mitä vielä on tekemättä? Pitääkö minun heittäytyä kosken kuohuun…?
Hän hypähtää laiturille ja, pitäen kiinni kaiteista, tuijottaa alas pärskeihin. Silloin tarttuu lämmin käsi hänen käteensä. Se on Agnes, joka on tullut häntä etsimään. Hän on niin levoton, hän pyytää, että Elina toki uskoisi hänelle, mikä hänen on. Ja hän vie hänet sisään, riisuu hänet, palmikoitsee hänen hiuksensa ja hoivaa häntä kuin lasta.
* * * * *
Arrakoskella on pesty ja siistitty, leivottu ja valmisteltu. Odotetaan paljon vieraita, koko suuri suku saapuu. Huoneita on koristettu ja puistoa järjestetty. Huomenna, huomenna tulee Vitold, Agnesin sulhanen! Mutta siitä eivät muut tiedä. Vasta illalla julkaistaan kihlaus.
— Minuun niin koskee, sanoo Agnes, — ettei Yrjö voi tulla. Sinäkään et nyt voi olla niin iloinen kuin jos hän olisi täällä. Ehkä meidän sittenkin olisi pitänyt odottaa…
— Mutta kun hänen tulonsa on epävarma. Onhan parempi, että tämä tapahtuu nyt kesän ollessa kauneimmillaan.
Mitä pikemmin sitä parempi, ajattelee hän itsekseen ja valmistaa juhlaa aivan väsymättömänä. Sisarukset ovat paraikaa kuistilla sitomassa seppeleitä, kun portti puiston päässä narahtaa ja puukujaa alas ajaa likeisimmän kestikievarin liinaharja hevonen. Rattailla istuu vaaleapukuinen herra, päässä vaalea huopahattu, jota hän jo hyvän matkan päässä alkaa huiskuttaa. Elina kalpenee, hänen päähänsä lentää äkkiä ajatus, että entä jos se on Dargis, mutta seuraavassa hetkessä hän jo hänet tuntee ja rientää iloisesti alas portaita.
— Kaarle Kunnas, kunnon ystävä, no tervetuloa!
Ja hän pusertaa molemmin käsin hänen kättään ja vie hänet sisään, yhä pidellen hänen kättään.
— Mistä sinä tulet ja minne olet matkalla?
— Vartavasten herrasväkeä tervehtimään. Joko Yrjö on kotona?
— Ei ole vielä, me olemme olleet täällä koko kesän kahden Agnesin kanssa. Mutta sitä tervetulleempi olet! Vartavasten meitä tervehtimään! Se on suurenmoinen todiste ystävyydestäsi. Mitä minä saan sinulle tarjota? Ruokaa vaiko kahvia vaiko…?
— Kiitos, minun on todellakin nälkä!
Nyt vasta näkee hän Agnesin, joka on seisonut pilarin takana, suuren pärekopan peitossa. Hän tervehtii häntä melkein kömpelösti ja Agnes punastuu korviin saakka.
— Mutta ehkä ensin tahdot käydä uimassa? esittää Elina.
— Kiitos, se on erinomaista!
Ja Elinan lähtiessä noutamaan lakanaa, jää hän Agnesin kanssa kahden. He eivät kumpikaan löydä sanoja, tyttö punoo hermostuneesti kokoon vihantia puolanvarsia ja Kunnas huiskii kepillään.
— Te punotte seppeltä, sanoo hän vihdoin. — Onko jotkut merkkipäivät tulossa?
Agnes punastuu uudestaan ja, painaen silmänsä maahan, vastaa hän epävarmasti:
— Odotamme tänne sukulaisia ja tahdomme vähän koristaa, jotta vanha talo näyttäisi hiukan ystävällisemmältä.
— Ehkä minäkin sitten saan auttaa?
Samassa tulee Elina, kädessään lakana ja uimahuoneen avain.
— Nyt sinä menet tätä käytävää, selittää hän, — käännyt sitten vasemmalle ja silloin näkyy jo uimahuone. Sillaikaa laitan minä kahvipöydän järjestykseen.
Kunnas luo häneen yhtä ihailevan kuin kiitollisen katseen.
— Sinä olet vain käynyt entistä kauniimmaksi, Elina rouva, hymähtää hän.
— Minä vanhenen, hyvä ystävä!
— Vuodetpa eivät näy sinuun pystyvän!
Elina naurahtaa veitikkamaisesti ja ehkä hiukan surumielisesti. Kunnaksen sanat tekevät hänelle merkillisen hyvää. Puna on heleänä hänen poskillaan, silmät loistavat. Hän tuntee äkkiä olevansa nuori ja sorja. Ja notkealla liikkeellä nostaa hän kättään poisrientävälle tervehdykseksi ja lähtee kyökkiin.
Hänen mielensä on käynyt oudon keveäksi. Hän ei tiedä miksi. On kuin hän olisi saanut toverin, jonkun joka häntä ymmärtää.
— Sisko, kuulee hän samassa viereltään ja näkee Agnesin tulleen huoneeseen. — Minä olen niin levoton, minä pelkään häntä… Kuule, etkö sinä tahtoisi hänelle kertoa, että olen kihloissa.
Elina jää kankeana tuijottamaan eteensä.
— Luuletko, että Kunnas sinua rakastaa? kysyy hän kolkosti.
— En tiedä. Pelkään…
Elinan hampaat pureutuvat kokoon. Hän ei siis suotta tuntenut jo ilmassa, että taloon oli saapunut onnettomuuskumppali!
No niin, se pitää hänelle ilmoittaa niin hienotunteisesti kuin suinkin. Ja kun siis on syöty ja Kunnas kyselee, mihin Agnes neiti on suvainnut kadota, niin Elina kertoo, että hänellä on paljon tekemistä, hänellä kun huomenna on juhlapäivä…
— Arvaapa nyt mikä!
— Syntymäpäivä…?
— Ei, eikä nimipäiväkään. Huomenna… No, koeta nyt arvata. Mitä nuorelle tytölle nyt voi parasta tapahtua?
Elina näki hänen kalpenevan ja pakottavan eräänlaisen hymyn kasvoilleen. Hän sanoo kuitenkin vain:
— En minä voi arvata.
— Voithan toki. Tietysti kihlaus aina nuorelle tytölle on suurin onni.
Kunnas vie käden otsalleen ja vaikenee. Hetken päästä hän nousee ja lähtee puutarhaan.
Elina näkee hänen rientävän syrjäkäytaville.
Kuinka hyvin hän hänet ymmärtää! Hän unohtaa hetkeksi omat huolensa ja kärsii vain hänen kanssaan. Mutta hän alkaa viipyä poissa liian kauan. Elina ei saa ryhdytyksi mihinkään työhön, eikä hän myöskään tahtoisi mennä häntä häiritsemään. Vihdoin, kun pitkä puolitunti on kulunut eikä Kunnasta sittenkään kuulu, lähtee hän häntä hakemaan.
Hymyillen rakastettavinta hymyään ja tehden kohteliaimman kumarruksensa, kohtaa Kunnas hänet kahden käytävän risteyksessä.
— Minä onnittelen sinua, Elina rouva, ja koko sinun sukuasi sen perhetapahtuman johdosta, josta vasta kuulin. Sallitko ehkä minun esiinkantaa ihanalle sisarellesikin ilontunteeni sen johdosta, että hän nyt onnellisesti on arvottu sille, joka epäilemättä parhaimmin ansaitsee hänen sulonsa ja hempeytensä. Sillä…
— Voi vanha ystävä, keskeyttää Elina hänet surumielisesti, — älä tuolla tavalla!
— Millä sitten! huudahtaa Kunnas ja purskahtaa nauruun.
Elinasta tuntuu kamalalta kuulla hänen nauruaan. Jospa hän edes herjaisi ja soimaisi, mutta tuo ylimielinen katkeruus on hirveää. Nöyränä, äänettömänä jää Elina hänen eteensä seisomaan.
— Minä kiitän sinua, Elina, vilpittömästi, jatkaa Kunnas, — kaikesta huolenpidostasi!
— Voi, voi! vaikeroi Elina, — minä en tahallani ole tehnyt sinulle pahaa!
Hänelle on äkkiä paljastunut uusi rikos: hän on niinsanotussa uhrautuvaisuudessaankin, velvollisuuksiensa täyttämisessä ollut itsekäs! Hän on oman etunsa tähden riistänyt Agnesin Kunnakselta.
— Minä en tietänyt, sopertaa Elina, — että rakastit siskoani!
— Onhan se niin hienoa ja intresanttia, ilkkuu Kunnas, kuuntelematta hänen sanojaan, — kun pääsee naimisiin ulkomaalaisen kanssa!… Minä todella ihailen huolenpitoasi, Elina rouva!
Hetkisen kuluttua lausuu hän kohteliaat, viralliset jäähyväiset. Mutta taloon jättää hän painostavan mielialan.
— Hän oli tietysti pahoillaan, vastaa Elina vihdoin Agnesin kysymyksiin, — siitä, että sinä olet rakastunut Vitoldiin, etkä häneen. Hän varmaan luulee, että minä olisin jollakin lailla toimittanut teidät kihloihin, koska hän minuun käänsi ivansa kärjen.
— Luuleeko hän sitten, että rakkautta annetaan käskystä ja pakottamalla? leimahtaa Agnes puhumaan pyhällä vakaumuksella. — Nainen rakastuu ainoan kerran eläessään, ei sattumalta keneen tahansa, vaan yhteen ainoaan, joka hänelle on määrätty maailman alusta… Minä sen vielä hänelle ilmoitan! Älä ole suruissasi, sisko, oma Elinani. Menen vaikka paikalla ja kirjoitan hänelle!