XIII
Nuoruutta, kukkia, vaaleita pukuja, soittoa, laulua näkevät ja kuulevat taaskin Arrakosken vanhat suojat. Morsian on viehättävä ja sulhanen komea, mutta ylinnä muita loistaa Elina rouva. Hän on yksinkertaisessa puvussaan kaikista kaunein, niin ilmehikkäinä ei ole kukaan vielä nähnyt hänen kasvojaan — hänen ikänsä ja arvonsa ehkä kuitenkin vaatisivat, ettei hän noin keimailisi.
— Mikä hänen on? kyselevät vanhat tädit, — hänhän käyttäytyy aivan luonnottomasti. Eihän hän koskaan vielä ole ollut tuollainen. Mahtaneeko hän olla sairas?
— En minä huomaa hänessä mitään erinomaista, sanoo Agnes, joka ei muista eikä ajattele mitään muuta kuin onneaan.
— Emmekö saisi kuulla vähän musiikkia, ehdottelee Dargis ja taluttaa talon rouvan soittokoneen ääreen.
— Mitä herrasväki suvaitsee tahtoa? kysyy Elina, seisahtuen kynttiläkruunun alle ja luoden säteilevät silmänsä parvekkeelle, jonne sulhanen ja morsian vasta ovat kadonneet. — Ehkä Chopinia?
Ja vastausta odottamatta asettuu hän soittokoneen ääreen ja alkaa huimalla näppäryydellä soittaa Chopinin poloneesia. Mutta tuskin on hän päässyt alkuun, kun hän äkkiä kovalla, särisevällä akordilla lopettaa ja, kiertyen ympäri tuolilla, kääntyy vieraiden puoleen:
— Anteeksi, en näy muistavankaan!
Kuuntelematta niitä kohteliaisuuksia, joita hänen ympärillään lausutaan, kääntyy hän kuitenkin takaisin soittokoneen ääreen ja alkaa hitaasti ja juhlallisesti soittaa Chopinin surumarssia. Sen hän muistaa, siihen hän vaipuu ja sen hän soittaa loppuun. Mutta sitten tulee tavallinen valssi, hän soittaa sen koko voimallaan, improvisoi itse lisää ja nauraa soittaessaan. Mutta kestää hyvän aikaa ennenkuin kukaan rupeaa tanssimaan.
— Väsyttääkö? huutaa hän soittokoneen äärestä ja kääntää päätään.
Mutta puistossa, satavuotisten tammien alla astelevat sulhanen ja morsian käsi kädessä.
— Voitko luopua Arrakoskesta, koko synnyinmaastasi minun tähteni? kuiskaa sulhanen, painuen Agnesin puoleen.
— Kaikesta, kaikesta!
— Minä vien sinut syntymäkotiini Niemenin rannoilla, siellä me elämme erossa muusta maailmasta… Mutta sinun tulee kylmä, armaani, mennään sisään.
Dargis on aivan varma siitä, että hän rakastaa tuota valkeaa tyttöä, joka, myrtinoksa rinnallaan, astelee hänen vieressään. Hänen mielialaansa häiritsee tietysti nyt jonkin verran talon hermostunut rouva, mutta kunhan hän saa Agnesin kanssaan sinne kotiin!
Tanssi salissa on uudelleen alkanut ja Elina liehuu lattialla. Aurinko jo nousee ja väki menee työhönsä, kun hän hiestyneenä astuu ulos puutarhaan vievälle parvekkeelle. Nurmilla ja kukkalavoilla kiiltää kaste ja poutainen aurinko punaa puitten latvat.
Maantieltä alkaa kuulua kavioiden kapsetta. Sieltä tulee pieni poika hevosen selässä. Hän sitoo hevosen tikapuihin ja ottaa taskustaan kirjelipun.
Elina hätkähtää. Omituinen aavistus on hänet vallannut. Hän astuu poikaa vastaan ja ottaa lipun hänen kädestään.
Se on sähkösanoma.
Hänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa sitä avatuksi. Hän tietää mistä se on, hän tietää, että se kutsuu häntä. Se mitä hän vielä ei tiedä, on, onko Yrjö sairastunut vai onko hän jo kuollut. Ja vavisten niin että hampaat kalisevat suussa, seisoo hän valkeassa puvussaan aamuauringon hohteessa, kasvoiltaan kalman kalpeana. Sulhanen ja morsiankin ovat saapuneet paikalle ja Agnesin hellästi hyväellessä hänen kättään, avaa Dargis sähkösanoman, joka on ranskankielinen, ja silmäilee sen läpi:
"Makaan sairaana Charité-hospitaalissa. Lähde heti matkaan. Vuorio."
— Kuollutko? kirkaisee Elina ja tarttuu sähkösanomaan.
— Ei, ei, rauhoitu! Hän on sairastunut…
Ja Dargis lukee hänelle sähkösanoman.
Elina ei itke, hän ei valita, hänelle on heti selvänä, että viipymättä on ryhdyttävä toimeen. Välttämättömimmät tavarat kokoon, rahaa, hevonen valjaisiin, passi, sitten laivaan!
Ettei hän vain tulisi myöhään! Miksei hän ole nähnyt unta tai varoittavaa näkyä, että olisi tietänyt aikaisemmin heittää tanssinsa? Ettei hän vain tulisi myöhään!
Dargis saattaa häntä Helsinkiin, toimittaakseen hänelle rahaa ja passin.
Elina on hyvin kalpea, silmissä palaa outo tuli ja tuontuostakin jää hän tuijottamaan eteensä, ikäänkuin ei hän kuuluisi tähän maailmaan.
Dargis koettaa olla häntä näkemättä, ajattelematta. Hän tukahuttaa tunteensa, hän pakottaa omantuntonsa äänen vaikenemaan. Kunhan hän edes saisi puhua joistakin ulkonaisista, vähäpätöisistä asioista! Mutta neuvoja matkan varrelle on hän jo jakanut yllin kyllin. Elina on kuunnellut häntä hajamielisenä, ikäänkuin ei mikään liikuttaisi häntä.
Ja nyt ei häntä saata häiritä, hän katselee ikkunasta, piirteet jännityksessä, mutta silmissä harras loisto, ikäänkuin hän rukoilisi.
Pitkistä ajoista elää hänen rinnassaan eheä tunne, hän rakastaa Yrjöä, hän ikävöi häntä, hän on unohtanut kaiken muun.
— Jumala, armahda minua, älä ota minulta ainoaani! kuiskaa hän miltei liikuttamatta huuliaan ja kyyneleet alkavat valua alas poskia.
Dargis näkee mitä hänen sielussaan liikkuu ja soimaa itseään siitä, että hän katselee hänen pyhäkköönsä. Mutta samalla hän niin vilpittömästi iloitsee siitä, että Elina on päässyt eheyteen. Jumala, Jumala, anna hänen miehensä elää!
Hän saattaa Elinan laivaan. Pelottaa jättää hänet yksin.
— Kuinkahan sinä tulet toimeen? kysyy hän levottomasti.
— Ole huoleti, sanoo Elina ystävällisellä äänellä, — tarmoni ei koskaan ole ollut niin valveilla kuin tänään.
— Jumalan haltuun sitten!
Kadunkulmassa kääntyy Dargis katsomaan taakseen. Elina seisoo siinä mihin hän hänet jätti liikkumattomana kuin musta patsas. Hän ei voi erottaa kasvonpiirteitä, mutta sielunsa silmällä näkee hän edessään koko hänen olentonsa kaikkine vivahduksineen kuin heloittavana sateenkaarena.
Ja silloin hän tuntee: tuo nainen se on, joka hänen sydämensä vei, kaikki kalpenee hänen rinnallaan, hän, hän, eikä kukaan muu!
Hän on rakentanut taitavasti, muurannut kiven kiven päälle, uskotellut itseään ja muita. Hän on siihen määrään saattanut pettää itsensä, että hän nuorelle, rakkautta janoavalle tytölle on luvannut antaa jakamattoman rakkautensa.
Nyt raukeaa rakennus, hämähäkinverkkoa ovat olleet hänen siteensä, sumua, savua hänen lupauksensa! Mitäpä siitä, jos hän yksin saisikin kantaa rikoksensa seuraukset. Vaan hän otti särkyneeseen purteensa toisen, otti rakastavan nuoren tytön, ja hänen täytyy nyt kärsiä haaksirikko hänen kanssaan.
Hän olisi valmis mihin tahansa, kunhan saisi kootuksi kärsimykset omille hartioilleen, mutta astua tuon valkean tytön eteen ja sanoa hänelle: minä en voi antaa sinulle rakkauttani…! Heittää hänet, taitetun kukkasen lailla, tiepuoleen kuolemaan — kauheaa!
* * * * *
Elina varustautuu kaiken varalta. Hän on siitä varma, ettei hän tapaa Yrjöä elävien joukossa. Hän kuvittelee pahinta, hän näkee hänet jo ruumiina. Matkan pitkinä hetkinä on mielikuvituksella aikaa toimia. Ja se käyttääkin tilaisuutta hyväkseen, se ei heitä uhriaan yöllä eikä päivällä. Mutta mistä saaneekin ihminen joskus voimia: Elinaa ei väsytä, vaikkei hän nuku eikä syö. Hänen voimiensa lähde näkyy olevan loppumaton. Viime päivä on hänelle sentään melkein sietämätön. Varmuus mikä tahansa mieluummin kuin epävarmuus, tuo häälyminen toivon ja epätoivon, taivaan ja maan välillä. Sillä itse asiassa hän vielä toivoo, vaikka hän jo luulee toivon kipinän sammuneen rinnastaan.
Asemalle on muuan Yrjön tuttavista saapunut häntä vastaanottamaan. Hän tuntee hänet valokuvasta ja hän hänelle ilmoittaa varmuuden.
Oi, hän on odottanut pahinta, hän on jo mielikuvituksessaan läpikäynyt kaikki mahdolliset kärsimykset, mutta näin vaikeaksi ei hän ole voinut sitä ajatella.
Ruumis makaa valkealla vuoteella maanalaisessa kellarissa. Posket ovat syvillä kuopilla, luut pistävät esiin kellertävän ihon alta, sinertävät silmäluomet ovat puoleksi painuneet silmille, joiden ilme on lasisen jäykkä.
Vaimo heittäytyy hänen ylleen, painaa hänet syliinsä, kuiskaa hänelle rakkautensa sanoja, tarttuu hänen käteensä, hakee hänen huuliaan… Hän ei ole ehtinyt niitä löytää, kun hän käsittää syleilevänsä kuolemaa… Kellarin kiviseinät kertovat hänen huutoaan ja tajuttomana nostaa hänet laupeudensisar lattialta.
Hän herää jo seuraavassa hetkessä.
Nyt vasta hän tietää, mitä kuolema on! Nuo huulet, jotka ovat häntä vastaan hymyilleet, tuo käsi, joka häntä on hyväillyt, tuo syli johon hän on sulkeutunut — kaikki on kylmennyttä! Hänen rakkaimpansa on ruumis, joka katselee häneen lasisella, katkenneella silmällä. Sen silmän ilme on kamala. Se kahlehtii Elinan paikalle, se seuraa häntä, vaikka hän jo on jättänyt maanalaisen kellarin.
— Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla, vaikeroi hän. — Minulla ei enää ole mitään elämässä! Jumala, armahda minua, ota minut luoksesi!
Sairaanhoitajatar koettaa häntä lohduttaa ja lääkäri antaa hänelle vahvistavaa lääkettä. He ovat hyvät ja ystävälliset, he kysyvät tahtooko hän viedä hänet mukaansa Suomeen, vai tännekö hänet haudataan. Ei tänne! Kyllä hän vie hänet mukaansa kotiin… Mutta se on kallista! Riittävätkö hänen rahansa? Hän levittää ne heidän eteensä pöydälle. Hänellä on paljon, paljon rahaa… Ne riittävät!
Kotimatka on omituinen. Hän on yksin eikä kuitenkaan yksin: hänen seurassaan on ruumis. Hän kulkee kuin unissaan, hermot jännityksessä, hyörivän ihmisjoukon keskellä. Hänen ympärillään nauretaan, puhellaan. Mutta nauru kaikuu hänen korvissaan valitukselta ja puhe on kuin itkua. Häneen ei mikään koske, hän on aivan tylsä, varjo ilman ruumista, rauhaton henki, jonka ainoana tehtävänä on vartioida, että junanmuutoksissa hänen suurta laatikkoaan kannettaisiin varovaisesti. Siinä on hänen kaikkensa, hän ei omista mitään muuta kuin nuo kaksi lasista, katkennutta silmää, jotka häntä lakkaamatta seuraavat…
Veera ja Agnes ovat kotirannassa vastassa, he ovat saaneet sähkösanoman. Dargis on poissa, mutta Elina ei sitä huomaa. He itkevät, kun ottavat häntä vastaan. Hänen silmiinsä ei tule kyyneltä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä on, mahtaako sopia heti ryhtyä hankkimaan hautaa, ja hän valitseekin paikan vielä samana iltana, paikan, jossa on sijaa kahdelle. Sillä siinä tahtoo hänkin levätä.
Hänen täytyy saada kuolla nyt, Yrjön kanssa, niinkuin muinaiset Intian lesket! Hän on kuolemastaan niin varma, että hän kerran esittää, että he menisivät valitsemaan hänelle ruumisarkkua. Mutta kuolema ei tule…
Kirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat pitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi tämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi.
Kauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää.
Elina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin.
Hautaan, hautaan Yrjön kanssa!
Mutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he vievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee, itkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan ei tahdo häntä armahtaa.
Vasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on purettu.
Sisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt alkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo kellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy valonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite kukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa.
Agnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt kivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista, mutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet.
Äkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa.
— Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti.
Agnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa.
— Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut sormusta.
— Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa ikäänkuin ei hän häntä käsittäisi.
— Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, — jolloin sinun sähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän rakasti toista…
— Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen.
Äkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa poski on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea silmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin itseään ja omia huoliaan?
Tai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti tuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin täydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä.
Sanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään.
— Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin kolkkona huudahduksena.
Sade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen ympärillään.
— Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee käsiään. — Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin monen ihmisen onnettomuuteen!… Agnes, älä hyväile minua, sinulla olisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä sitä?
— Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon!
Ja Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta.
— Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin käsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat silmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella viime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa. Sillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu seisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua…
— Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523
Hän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy. Leveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen edessään.
— Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa.
Käsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea.
— Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti.
— Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille, sinulle ja hänelle, sen onnen.
Elina säpsähtää.
— Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi jotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä naisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että eheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta yhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää…!
— Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi.
Mutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu vasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee sihisten.
Kuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa liimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita. Räikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä. Kuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen, joka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston aidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo kaunis oraanalku.
— Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. —
Ja niin paljon kirjeitä!
Hän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki ovat olleet sumuna ja sateena.
Veri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta!
Hänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi tytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään. Hänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa!
Ensinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa sen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten lukee hän kirjeen.
"Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan.
Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt
tekemättä.
Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain
muutaman sanan.
Tuskinpa minun tarvitsee sinulle sanoa, että haluaisin sinua
tavata. Saanko, Elina, tulla Suomeen, saanko?
Tämä lehti on äitini haudalta.
Tervehtien
V.D."
Elinan kasvoilla on kirkas hymy ja kiihkeästi vie hän kirjeen huulilleen.
Agnes nukkuu kuin hyvä lapsi, hän on niin kaunis siinä tasaisesti hengittäessään, hiukset kultakehänä pään ympärillä, posket hehkuen, käsivarsi keveästi kiertyneenä niskan alle.
— Sinä tulet vielä onnelliseksi, miettii Elina häntä katsellessaan. — Noin nukkuu puhdas omatunto ja viaton mieli. Nuku, nuku, sinä enkelien sisar keskellä myrsky-yötä!
Yö on todella hirveä. Kaikki tuulet ovat irroillaan, taivaan vesisäiliöt valautuvat tulvimalla maata kohti. Jumala varjelkoon sellaisena yönä merenkulkijoita ja yksinäisiä, kodittomia, joiden täytyy olla tiellä. Sillä sellaiset yöt tuottavat paljon haaksirikkoja.
Elinan mielessäkin käyvät aallot korkeina. Hän likenee pöytää, jolla kynttilä seisoo, läähättäen ikkunasta tulevan vedon vaikutuksesta, ja alkaa lukea kirjettä, jonka vasta on kirjoittanut.
"Mikä sattuma, että juuri samana päivänä jolloin sain tietää,
ettet enää ole kihloissa, kirjeesi tuli.
Minussa heräsivät eloon kaikki vanhat voimat. Minä olin kuin
eläin, kun se nousee talviunestaan.
Ihmettelen itse, miten pian se kävi. Sillä minä olen ollut kuin kuollut, ruumis ilman sielua, joka on liikkunut maan päällä. En käsitä miten minä, toivoton, äkkiä rupesin toivomaan, miten musta maailma hetkessä avasi minulle valon lähteen. Niin, en käsitä. Ja kuitenkin: olenhan ennenkin nähnyt ihmeitä, ihmeitä sinun voimasi kautta, Vitold Dargis!
Minä rakastan sinua, mutta minä en vielä käsitä miten olisi mahdollista, että saisin sinut omistaa, ettei minun enää tarvitsisi vastustaa ja taistella. Jos olisin nuorempi, niin antautuisin taiteilijattareksi, mutta nyt se on myöhäistä. Sillä minua kammottaa mennä uuteen avioliittoon. Ja minä säälin sinua, ettet saisi nuorta tyttöä ja hänen ensi lempeään. Sinä tunnet minut: enhän ole hyvä, naisellinen nainen, enkä enää ole nuori.
Mutta toiselta puolen: tiedän, että kun sinut näen, niin nuoruuteni palaa!
Ajatukseni ovat niin sekaisin. Minun täytyy hetkeksi lähteä puistoon. Siellä on kolkko ilma, sataa ja tuulee. Kosken kohina kuuluu tänne saakka."
Elina avaa varovasti parvekkeelle vievää ovea, mutta tuuli riuhtaisee sen auki, karkottaen hänet takaisin huoneeseen. Hän kietaisee huivin hartioidensa ympäri ja hiipii hiljaa alas portaita. Kukaan ei kuule hänen askeliaan, sillä tänä yönä ryskii ja vonkuu kaikkialla, hirsillä on äänensä ja nurkilla nuottinsa.
— Jumala, nuoruuteni Jumala, miksi heitit minut orvoksi maailmaan, miksi otit minulta mieheni, miksi johdatit minut tähän suureen kiusaukseen?
— Miksi herätit minussa halun tulla taiteilijattareksi, miksi annoit minulle lahjoja, kun et antanut mahdollisuutta niiden kehittämiseen?
— Miksi piti minun rakastua mieheen, jolle tulin uskottomaksi toisen tähden? Miksi näin tuon toisen vasta sitten, kun oli myöhäistä? Ja miksi, kun olin kaikkea koettanut uskollisuuteni säilyttämiseksi, minulta kuolee oma mieheni ja minä joudun kiusaukseen seurata luonnon kaikkivaltiasta ääntä?
— Pitääkö minun taistella sitä vastaan, vai tuleeko minun sitä seurata?
— Miksen saanut tulla mieheni hyväksi vaimoksi, lasteni ja hänen lastensa äidiksi?… Minulta on kun onkin jäänyt tuntematta elon kukkasen tuoksu, vaikka kerskailin sillä, että olin omistanut kaikki tunteet, sekä hyvät että pahat. Kaikki muut tosin olenkin tuntenut, yksinpä murhaajankin tunteet ja langenneiden naisten tunteet, mutta sitä yhtä ja ainoaa en koskaan kokenut. Enkä voi sanoa eläneeni, kun en ole tuntenut naisen täyttä, välitöntä ja alttiiksiantavaa tunnetta.
— Vai vieläkö minua odottaa sen suuri, uhrautuva onni? Vieläkö saan tulla äidiksi, uuden polven jatkajaksi, vieläkö saan tuntea täydellistä eheyttä?
— Vaikkapa sitten kuolisinkin, niinkuin etelän agavekasvi, joka vain kerran eläessään kukkii ja kukkimiseensa kuolee.
— Olla lapsen äitinä! Antaa sille henkeni parhain, laulaa sen kehdon ääressä kauneimmat ajatukseni, jättää sille perinnöksi kaiken hyvän, mitä olen tahtonut tehdä, enkä voinut. Lapseni, lapseni, kirkassilmäinen, viaton lapseni, sinä olisit tullut hyväksi, kelpo ihmiseksi ja minä olisin sinun kehtosi ääressä oppinut unohtamaan itseni ja rukoilemaan. Mutta sinun kehtosi ei koskaan liekkunut autiossa kodissa, sinun hymysi ei koskaan valaissut pimeitä suojiamme. Pimeää siellä oli ja autiota!
Elina on seisahtunut laiturille kosken rannalla. Pärske kastelee hänen kasvojaan, sade valelee hänen vaatteitaan. Vesi on noussut niin korkealle, että silta sen päällä huojuu.
Hänen mieleensä muistuu Veera ja hänen valoisa kotinsa. Ja Veera on sentään toista kertaa avioliitossa. Eikö se ole synti? Eikö hän ole ollut uskoton ensimmäiselle rakkaudelleen? Se intialaisten vanha tapa oli niin kaunis. Miksei hän, Elina, saanut kuolla Yrjön kanssa? Hän olisi kuollut niin mielellään. Nyt ei hän enää tahdo. Nyt kutsuu elämä.
Kuinka lautta horjuu, ryskii, kuinka se narisee liitteissään! Puut rannalla huojuvat, tuuli vinkuu, koski pauhaa. On kuin suuri kuoro laulaisi tai kuin äärettömät urut soittaisivat.
Elina lankeaa polvilleen ja tuijottaa, kädet ristissä puitteita vastaan, koskeen. Niin valkeina, pehmeinä vyöryvät siinä vaahdot kuin olisivat ne patjoja, jotka tarjoavat lepoa, ikuista unta, ehkäpä ainaista unohdusta.
Entä jos hän löytäisikin surmansa niiden sylissä, kuolisi tänä yönä?
— Jumala, Jumala, rukoilee Elina, painaen käsiänsä ristiin ja ummistaen silmiänsä, — armahda minua!
Kuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän ei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee kiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla.
Ei aaltojen harjoilla, vaan hänen sylissään, hänen voimakkailla käsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään.
Kuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan, mutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa.
— Jumalani, kirkaisee Elina, — pelasta minut Yrjölle, jos sinun tahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole minulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa…
Hän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee, että lautta liikkuu… Se likenee jo putousta…
Mutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja hengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä.
Jumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen jalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa.
Ja kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän avaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa kiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän kukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen.
Agnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää kirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään:
"Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa suudelmani.
Elinasi."