XIV
Valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillani riennän sinua vastaan, Vitold Dargis, sulhaseni, kaivattuni! Minä silitän tukkaasi, otsaasi, poskeasi, minä kiedon käsivarteni kaulaasi, minä upotan silmäni sinun silmiisi! Riennä aika, että pian saan kohdata oman armaani!
Elina ei saata panna levolle. Hän astelee edestakaisin oman huoneensa ja Agnesin huoneen väliä, seisahtuu tuontuostakin ikkunaan, heittäytyy sohvalle ja alkaa taaskin kävellä. Hänen rintansa on täyttänyt suuri riemu, sellainen joka on maassa, kun pitkien pimeiden jälkeen aurinko valaa sille kultiaan.
Mutta myrsky ulkona yhä kiihtyy. Se kiskoo kattoa niin että Elina odottaa sen minä hetkenä tahansa nousevan ilmaan. Mitäpä siitä! Raivotkoon vain tuuli, säestäköön se ihmisten riemulaulua, kiitäkööt pilvet, jouduttakoot ajan kulkua.
Mutta äkkiä Elina pysähtyy ja hänen ajatuksensakin tuntuu seisahtuvan.
Sillä jostakin kuuluu kuin itkua.
Se ei voi olla mahdollista, sillä kuka itkisi tänä iloisena yönä? Se on kai myrsky, joka innoissaan vinkuu!
Ei! Se voi myöskin olla Agnes, hänen siskonsa.
Elina likenee hänen vuodettaan ja kuiskaa hänen nimeään.
— Miksi olet vielä valveilla? saa hän Agnesilta vastaukseksi.
— Miksi sinä itket? jatkaa Elina.
— Näin pahaa unta.
Agnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään.
— Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, — peloittaako sinua nukkua?
Elina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt ajatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on nähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen tuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin rinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen iloitsemaan…
— Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa puoleen.
— En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi.
Elina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa ajatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa, ja lähtee levolle.
Mutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin kyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on: hän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan — hän on leski, jonka mies vasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla!
Yrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin suurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan surmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä hän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan sielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen tähtensä suree, on Vitoldin äiti…!
Elina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän näkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot ulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin taakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa häntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa kaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne!
Mutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan paikalle…
Hän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky tekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli saavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton, tunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli nostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä lailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä, mihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski häntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi?
Jos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja kieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän rauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän itkuunsa.
Mutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa kirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta. Elina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen viileän ilman hivellä kasvojaan.
Hänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman rakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi viihdyttää.
Kirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa
Elina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa?
Hän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen kirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi pöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan jatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen kertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan.
Agnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi
Arrakosken tiehaaran sivu!
Elina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut. Vasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on selvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa kirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei pitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja vaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos!
Elina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle.
— Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja koettaen nostaa häntä ylös, — miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko toki minulle surusi, olenhan oma sisaresi!
— Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, — sitä kirjettä ei olisi pitänyt lähettää.
— Eikö? pelästyy Agnes. — En minä saattanut aavistaa muuta kuin että se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä, postimerkkikin kuoressa.
— Hän tulee, kun saa sen kirjeen!
— Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen huulilleen.
— Ei, ei, hän ei saa tulla!
— Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, — sinä et tahtoisi antaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi. Mutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi aikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa… Sinä katsot minuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, — mutta minulla on päässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään taloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua.
Elina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään.
— Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. — Myönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin itkit!
Agnes punastuu ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta.
— No niin, myöntää hän, — tulin ajatelleeksi aikaa, jolloin minun täytyy sinusta erota… Minun pitää hankkia itselleni työtä, sillä muutoin… Minunkin elämälläni täytyy olla päämäärä.
— Koska sinä sitten minusta eroat? kysyy Elina ja luo sisareensa kummastuneen katseen.
Agnesin täytyy nauraa, niin omituisesti Elina häneen katsoo.
— Tietysti sitten, kun lähdet pois, Liettuaan.
— Niin tosiaan, huomaa Elina vihdoin, ikäänkuin hän nyt vasta käsittäisi sisarensa ajatusten juoksun. — Ja minkä sinä sitten aiot asettaa elämäsi päämääräksi?
Agnes johdattaa Elinan sohvaan viereensä. Koko hänen olentonsa on hymynä, hän näyttää täydellisen onnelliselta ja hänen äänessään on salaperäinen sointu, kun hän puhuu.
— Minä aion jäädä tänne Arrakoskelle ja pyhittää koko elämäni isäni maatilan hoidolle.
— Ja sinä luulet osaavasi?
— Setä saa auttaa minua. Kyllä minä opin.
— No niin, kunnes menet naimisiin.
Agnes painaa hetkeksi silmänsä maahan ja vastaa hiukan väkinäisesti hymyillen:
— En mene!
— Mistä sinä sen tiedät?
— Tiedänhän minä! Olenhan jo kerran rakastanut. Mutta emme enää puhu siitä. Kuule nyt eteenpäin… Minä laitan kuntoon puiston ja pellot ja kun te sitten tulette tänne käymään, niin on kaikki sinua ottamassa vastaan samassa kunnossa kuin isän aikana…
— Agnes, virkkaa Elina pelästyneenä, — mutta sinä olet nuori, sinä et voi viihtyä täällä!
Agnes käy äkkiä vakavaksi.
— Minun täytyy ruveta tekemään työtä, olla niin ahkera, etten ehdi ajatella itseäni. Sillä sitä olen tähän asti tehnyt, olen ollut hyvin itsekäs… Mutta nyt, lisää hän hiljaa — tahdon koettaa elää niinkuin Kristus eli, tahdon rakastaa kaikkia ihmisiä, auttaa köyhiä, sairaita…
Kyyneleet ovat väkisinkin tunkeneet hänen silmiinsä, hän pyyhkii ne kiireesti pois.
— Mutta Agnes, virkkaa Elina, — sinustahan tulee tuollainen äreä, katkera nainen, jommoisia pitäjä jo on täynnä.
— Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera!
Hetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä kirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä.
— No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö kadut, että lähetit kirjeen?
— Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä. — Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua pois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä tehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää työttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut minulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että oppisin unohtamaan itseni!
Agnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen polttavaa otsaansa.
— Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. — Etsikäämme häntä ja me olemme hänet löytävät!
* * * * *
Silloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti pehmeänä maat.
Nyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla, teillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta, mäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota pitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei edes huokausta metsästä tai järveltä.
Dargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran viime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla, matkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän ilmoittanut Elinalle tulonsa.
— Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen kättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. — Vieläkö isäntä minut muistaa?
— Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken rouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille. Vai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut.
— Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla?
— Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean, koska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä ajaa.
— Vai jo osaa poika!
— Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.
Pian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan.
Dargis sanelee itselleen, että hän nyt ehyesti ja kokonaan saa antautua ilonsa valtaan, sillä nythän hän saavuttaa onnen, jota vuosikausia on etsinyt. Mutta hän ei ehyesti saata iloita, hän on omituisen levoton.
Elinan kirjeen tultua valtasi hänet suuri, mahtava riemu. Hän sai tuskin odotetuksi iltaa, jolloin laiva läksi. Hän tapasi tiellä tuttavia ja jutteli heidän kanssaan, mutta hänen mielensä oli koko ajan häävalmistuksissa. Hän suunnitteli jo valmiiksi matkan, jonka he tekisivät: jonkin aikaa he oleskelisivat hänen vanhassa kodissaan, sitten he kävisivät tervehtimässä sukulaisia… Olisipa äiti vain elänyt, että olisi saanut nähdä poikansa onnen.
Mutta jota etemmäksi matka joutui, sitä mahdottomammalta rupesi hänestä näyttämään onnen saavuttaminen, sitä arvottomammalta tuntui hän omissa silmissään. Välistä juolahti hänen mieleensä ajatus, että hän on varas, joka menee ryöstämään toisen omaa… Mutta hän painoi alas ajatuksen, hän sanoi itselleen, että hän rehellisesti on taistellut tunnetta vastaan silloin kun se oli luvaton. Nyt se on tullut luvalliseksi ja hänen ilonsakin niinmuodoin oikeutetuksi.
Aurinko loistaa leppeästi, kuura kimmeltelee sulaessaan, valkean hevosen harja liehuu.
Missä tapaa hän Elinan? Joko hän on noussut, joko odottaa häntä? Ei, hän varmaan luulee hänen saapuvan vasta päiväjunalla. Hän edellyttää, että hän Pietarissa on viettänyt yönsä. Mutta eihän hän ole malttanut viivytellä. Kun ihminen vuosikausia on janonnut onneaan, ei hän raaski antaa pois hetkeäkään.
Taas nähdä nuo rakkaat piirteet, hyväillä häntä, tietää, että saa viedä hänet kokonaan omakseen! Ajatus huumaa äärettömyydellään…
Mutta ennenkuin hän tietääkään nousee sen rinnalle toinen, epämääräinen, tuskallinen tunne, aavistus siitä, ettei hän koskaan saavuta onneaan…
Hän kiristää ohjaksia ja täyttä ravia lähtee herkkä hevonen juoksemaan ylös mäkeä.
Harjalle päästyä se hetkeksi hiljentää vauhtiaan. Aurinko loistaa täydellä terällä, kullaten metsän kirjavuutta ja sammalten peittämää kallioseinää. Laaksossa mäen alla on varjoa, sieltä ei kuura vielä ole sulanut, maa on siellä valkeanaan. Tienviertä astelee siellä nainen, yllään musta puku.
Dargis tuntee hänet heti. Se on Elina.
On kuin sähkö karkaisi hänen suoniinsa, tai huumaus veisi hänet keskelle pyörrettään.
Hän pidättää hevosen, käskee poikaa ajamaan taloon ja siellä odottamaan kunnes hän tulee, hän tahtoo kävellä jalkaisin, koska näkee, että Arrakosken rouvakin on aamukävelyllä.
Poika hypähtää ketterästi etupenkille istumaan, läiskäyttää hiukkasen ohjasperillä ja iloisesti livistää hevonen alas mäkeä, silmänräpäyksessä kadoten näkyvistä.
He seisovat vastatusten, silmä silmään vaipuneena, vapisevin huulin.
Mutta syli ei avaudu sylille, povi ei painu povelle, silmäys yksin heidät yhteen liittää ja samassa silmäyksessä on jotakin, joka heidät erottaa.
Elinan omituinen, arka katse on lamauttanut Vitoldin. Kaikki mitä hän tuntee, syöksyy silmään ja suuntautuu Elinaan, mutta hän ei saa kättään liikahtamaan.
— Oletko minua odottanut? kysyy hän vihdoin, päästäkseen kiusallisesta tylsyydestä.
— Olen, vastaa Elina hiljaa, äänellä, joka Dargiksen korvissa soi kuin kuolinkello. — En nukkunut koko yönä, sillä tiesin sinun olevan matkalla, jatkaa Elina, — enkä saanut rauhaa ennenkuin pääsin tielle, sinua vastaan.
Dargis tuijottaa häneen kuin ihmeeseen. Se on hänen Elinansa, hänen unelmiensa morsian, mutta mitä hänessä on, joka jäätää ja tappaa, jota hän ei ymmärrä? Dargis tarttuu hänen käsiinsä ja pusertaa niitä ikäänkuin herättääkseen hänet elämään. Silloin leimahtaa Elinan silmissä entinen tuli, puna syöksyy poskille ja Vitold tuntee, että hän taas on lihaa ja verta, hänen ikävöity, rakastettu naisensa! Hän avaa jo sylinsä, hän on ottamaisillaan omansa, mutta silmänräpäyksessä on nainen taas muuttunut elottomaksi, sammuneeksi…
— Jumalan tähden, Elina, puhkeaa Vitold tuskallisesti puhumaan, — selitä minulle, tai teet sinä minut hulluksi!
Elina painaa kädet rintaansa vastaan, ummistaa silmänsä ja vetää syvältä henkeään, ikäänkuin valmistautuakseen astumaan mestauslavalle.
— Tule tänne kalliolle istumaan, sanoo hän hiljaa ja avaa silmänsä, joiden terä on ihmeellisen loistava. — Minä kerron sinulle kaikki.
Ja kun he ovat istuutuneet, alkaa Elina:
— Kun sinun kirjeesi tuli, sytyin minä täyteen liekkiin. Minä rakastin eheämmin kuin koskaan eläessäni. Myrsky lauloi kanssani riemulaulua, kosken pauhina säesti iloani. Ja tänä onneni suurena yönä kirjoitin sinulle kirjeen, jossa pyysin sinua tulemaan.
Dargis on likennyt häntä, heittäytynyt polvilleen hänen eteensä ja kätkenyt pään hänen helmaansa. Elinan käsi lepää hänen hiuksillaan ja, taistellen mielenliikutusta vastaan, hän jatkaa:
— Mutta sinä samana yönä astui eteeni koko mennyt elämäni, sain elää uudestaan onneni ja tuskani, sain nähdä mieheni kuolleena… Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, luut pistivät esiin kellertävän ihon alta, hän oli niin kylmä, kun tahdoin heittäytyä hänen syliinsä, hänessä oli maan haju… Mutta kamalinta oli nähdä hänen silmänsä, nuo lasiset, särkyneet silmät. Ne kahlehtivat minut paikalle, ne seurasivat minua koko kotimatkan ja vielä viikkokausia jälkeenpäin… Olin niistä juuri päässyt, kun kirjeesi tuli… Niin selvästi näin taas hänet edessäni. Ja äkkiä astui hänen taakseen minun elävä, lämmin lemmittyni, Vitold Dargis… Hän ojensi vastaani sylinsä ja hymyili minulle, minä tahdoin rientää hänen syliinsä… Silloin huomasimme molemmat… että meidän välillämme oli ruumis!
Viime sanat kirkaisee Elina kauhistuneena ja purskahtaa itkuun. Dargis on noussut. Päätään pidellen molemmin käsin nojaa hän puuta vastaan.
— Yrjö oli minulle niin hyvä, jatkaa Elina, — sinä tiedät, millä rakkaudella hän kohteli kaikkia ihmisiä. Me petimme hänet, vaikka emme tahtoneet, mutta rikos pysyy rikoksena, hänen ruumiinsa tulee aina, aina olemaan välillämme.
Dargis seisoo kuin kivettyneenä. Nyt hän tietää, että Elina hänelle on kuollut!
— Minä olen itkenyt, minä olen tuskissani väännellyt, kuulee hän taas tuon sammuvan äänen puhuvan, — minä olen rukoillut kuolemaa, jottei minun tarvitsisi sinulle tätä sanoa, sillä… rakastanhan minä sinua vieläkin!
Viime sanat ovat kuin nyyhkytys, hehku, joka leimahtaa mustuvasta hiiloksesta.
— Minusta tuntuu siltä kuin sinun kanssasi kadottaisin kaiken, kaiken. Hauta olisi minulle parempi kuin elämä… Sinä varmaankin tunnet samaa. Mutta me emme saa kuolla. Meidän täytyy jäädä elämään. Se on ehkä minulle hyväkin, sillä minä voin mahdollisesti tulla toisenlaiseksi. Tähän asti en ole ollut hyvä. Itsekäs olen ollut, en milloinkaan ajatellut kuin omaa etuani. Kun voisin, kun voisinkin muuttua…!
— Meillä, minulla ja Agnesilla, jatkaa hän hetken kuluttua levollisemmin, — on tällainen suunnitelma: me jäämme Arrakoskelle, koetamme maksaa velat ja saada talon kuntoon…
Hetkisen he molemmat vaikenevat. Elina nousee ja astuu Dargiksen eteen.
— Entä sinä? kysyy hän hiljaa.
Dargis kääntää häntä kohti kasvonsa, joihin mielenliikutus näyttää ikäänkuin uurtaneen ryppyjä.
— Minullakin, sanoo hän, — on sisar ja syntymäkoti.
Elina tarttuu hänen käteensä ja pusertaa sitä lujasti.
Ääneti astelevat he Arrakoskelle.
Hetken päästä ajaa Dargis pois. Hän jättää nyt Arrakosken ainiaaksi.