II
Siitä oli kulunut vasta muutama päivä — tuntui siltä kuin olisi mennyt vuosia.
Menneisyyden ja nykyisyyden välille oli äkkiä laskeutunut seinä, muuri, jonka tuolla puolla vallitsee auringonpaiste ja tällä läpitunkematon sumu. Muutos oli tapahtunut äkkiä niinkuin etelässä auringon laskettua tulee yö. Ja ihmiset, tottumattomina pimeään, kulkivat hapuillen tietäen rajuilman häälyvän päittensä päällä, tietäen salamoiden ja rakeitten likenevän ja turhaan etsien keinoa millä torjua turmiota.
Iida oli aamulla soittanut tavanmukaiset sormiharjoituksensa ja koetti ryhtyä valmistamaan ranskantuntiaan. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, hän oli niin levoton, kaikki tuntui olevan sekaisin hänen päässään, ruumis oli raukea ja sydän löi jotta kuului. Äiti koetti häntä lohduttaa, selitti, että ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Mutta se ei häneen pystynyt. Hänen mielensä oli mustempi kuin koskaan ennen, hän pelkäsi tavalla, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Olihan hän pelännyt omaisen puolesta, jota kuolema oli kierrellyt, oli hän hengessä tuntenut senkin, millaista olisi, jos hänen rakkaimpansa häneltä riistettäisiin. Mutta se ei sittenkään ollut tuntunut näin synkältä, näin läpeensä surulliselta.
Sillä näinä päivinä oli tuntunut siltä kuin jokainen vastaantulija olisi astellut hautaussaatossa, ja se mitä he kaikki saattoivat hautaan, oli Suomi, syntymämaa.
Iidasta tuntui siltä, ettei hän enää voi hengittää. Huoneessa ei ole ilmaa! Hän nousi, puki ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos.
Oli sumuinen, lämmin päivä, tuskin nimeksikään pakkasta. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin varpaillaan, kuiskaellen keskenään, ja jos joku naurusuin tuli vastaan, niin vaikutti hänen naurunsa kuin nauru paarien ääressä. Ilma oli huhuja niin täynnä kuin on tulipalolla lentäviä kekäleitä. Ne tuntuivat mahdottomilta, niitä teki mieli epäillä, mutta olihan sekin ollut mahdollista!
Ylioppilastalolle näkyi kulkevan paljon kansaa. Niin todellakin, siellähän tänään ovat arpajaiset.
Hän yhtyi joukkoon ja astui ylös portaita. Kuinka siellä oli hiljaista sielläkin! Ihmiset näyttivät huolestuneilta ja puhuivat kuiskaten, ikäänkuin sairas olisi ollut talossa. Iida tuli ajatelleeksi entisiä aikoja, jolloin hän nuorena tyttönä täällä tanssissa liehui. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Ei siksi että hän olisi entisiä iloja kaivannut, vaan siksi että nyt näytti koittaneen aika, joka teki jokaisen ilon mahdottomaksi.
Hän sattui tuttavaryhmään, joka oli seisahtunut suuren, komean ryijyn eteen. Se riippui seinällä muitten voittojen joukossa ja ihmiset olivat nähtävästi kerääntyneet siihen sitä ihailemaan. Mutta eivät he siitä puhuneet, mielenkiihoituksissa näyttivät olevan.
— Meidän täytyy pukeutua surupukuun, virkkoi muuan naisista. — Miksemme koko maailmalle näyttäisi että suremme?
— Minä aivan vaistomaisesti eilen riistin yltäni kaikki mikä oli räikeää, vastasi hiljaa nuori tyttö.
— Nuo ovat ulkonaisia asioita, huomautti joku herroista. — Voihan ne olla hyvät nekin, mutta paljon tärkeämpien velvollisuuksien täyttämistä meiltä nyt vaaditaan.
— Niin, kun tietäisi mitä voisi tehdä.
— Voi, minä olisin valmis mihin tahansa!
Syntyi hetken äänettömyys, sitten puhui muuan naisista, joka tähän asti oli ollut ääneti:
— Eiköhän meidän itsekunkin ensi velvollisuus liene todenteolla alkaa kasvattaa itsestämme kelpo ihmisiä Suomen tähden. Meidän täytyy osata luopua omista eduistamme ja nautinnoistamme, katsoaksemme ainoastaan yhteistä hyvää.
— Niin. Mutta miten esimerkiksi?
— Tarkoitan jokapäiväisessä elämässämme, kaikenlaisissa pikkuasioissakin… Meidän pitää ruveta ajamaan raittiusasiaa, työväenasiaa… Ei juuri niin että kaikki lähtisimme esitelmämatkoille, mutta että omalla esimerkillämme tukisimme raittiusrientoja ja omasta kodistamme alkaisimme parantaa työväen tilaa, toimittamalla esim. palvelijoillemme tilaisuutta edistykseen ja…
Iida tuli muistaneeksi, että hänellä yhä oli yllään sininen puku. Sen punaisen ruusukkeen hän todella vaistomaisesti oli riisunut, mutta sininen puku alkoi häntä nyt hävettää ja hän päätti ensi tilassa lähteä kotiin. Maisteri Airanen seisoi hänen vieressään, suupielissä pilkallinen hymy.
— Niin, niin, te raittiusapostolit! virkkoi hän. — Saarnaisittepa kansalle sivistystä sensijaan että aina kuvailette sille viinaa ja alkoholia ja taas viinaa. Uskokaa minua: enemmän hyötyä olisi saarnoistanne ja kauniimpi olisi ammattinne.
— Kuinka voi sivistyttää kansaa joka juo?
— Sivistyksen tullessa lakkaa juominen itsestään.
— Sitäpä eivät sivistyneemme aina ole osoittaneet.
Iida siirtyi pois tuttaviensa ryhmästä, oli vähän aikaa katselevinaan voittoja ja livahti sitten ulos ovesta. Tuntui paremmalta, kun hän sai ylleen mustan päällystakkinsa, joka oli niin pitkä, että se peitti puvun. Kadulle tultuaan hän unohti koko asian ja hänet valtasi taaskin sama levottomuus, joka viime päivinä oli lennättänyt häntä paikasta toiseen.
Hän alkoi harhailla katuja, tietämättä missä oli ja minne meni. Tuntui siltä kuin maa olisi huojunut askelten alla ja hänen olisi täytynyt etsiä jotakin kohtaa, joka on kiinteä ja horjumaton. Jostakin täältäpäin sen täytyy löytyä. Suoraan eteenpäin, kiireesti!
Tuli vastaan tuttu tori, kirkko, senaattirakennus, yliopisto ja keskellä toria muistopatsas. Hän pysähtyi hengästyneenä ja jäi katsomaan eteensä. Ne olivat siis kaikki paikoillaan ja maa niiden alla seisoi lujana kuin paasi, jonka perustus on syvällä, aina maan sydämessä asti.
Tuntui hyvältä. Hän seisoi siinä pitkän aikaa ja alkoi tyyntyneempänä astella kotiin.
Vastaantulijat olivat vakavan näköisiä. Heidän kasvoistaankin huomasi, että heidän mielissään liikkui se yksi ainoa asia… Mutta keitä olivat nuo oudot, kalpeat ihmiset, jotka ikäänkuin vaanien tähystelivät ympärilleen?… Kadunkulmasta tulla löyhytteli parvi nuoria miehiä ja naisia. Heidän poskensa hehkuivat, he nauroivat ja laskivat leikkiä. He eivät puhuneet vierasta kieltä kuten nuo toiset. Iida säpsähti. Hänen ensi ajatuksensa oli pysähdyttää heidät ja kysyä heiltä, eivätkö he tiedä mitä on tapahtunut. Mutta he sutkahtivat hänen ohitsensa, ennen kuin hän sai sanaakaan lausutuksi, ja hän kuuli ainoastaan heidän naurunsa, joka eteni torille päin, josta hän oli tavannut liikkumattoman pohjan jalkainsa alle.
Äkkiä muistui hänen mieleensä seuraava kuva: työmiehet jossakin Helsingin tehtaassa olivat tehneet lakon ja isännät tilasivat työmiehiä Venäjältä. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun pääkaupungin esplanaadeilla kukkaistutukset vielä olivat upeimmillaan, saapui tilattu joukko Helsinkiin: pitkä jono punapartaisia, kalpeita ihmisiä, ryysyisissä, liankarvaisissa puvuissa, selässä haisevat reput, kasvoissa tylsä ilme. Ja helsinkiläiset seisahduttivat kulkunsa aurinkoisella kadulla ja jäivät kiusallisen tunteen valtaamina heihin katsomaan. Tuntui siltä kuin likaisuuden, poljetun ihmisyyden armeija olisi heidän kanssaan marssinut kaupunkiin.
Miksi tuli kuva juuri nyt hänen mieleensä? Selvittämäänkö hänelle, että noiden uusien tapausten kanssa astuu pimeyden valta Suomeen?
Miksi se tulee ja eikö sitä mitenkään saa estetyksi? Onko sen tulo aivan välttämätön ja ovatko ehkä suomalaiset itse jollakin lailla kutsuneet sen, niinkuin kutsuivat harmaan joukon saapumaan sinä kirkkaana syyspäivänä? Onko sillä ehkä liittolaisia suomalaisten joukossa, ehkä noitten, jotka äsken nauraen tulivat vastaan? Miksi tämä kaikki tapahtuu? Onko Suomen kansa rikoksilla tämän kaiken ansainnut, vai onko se viaton?
Hän oli tullut Vanhankirkon kohdalle, kun hän huomasi, että eipä hän täällä asu. Ajatuksissaan oli hän vaeltanut, tietämättä minne. Kello mahtoi olla kolme, sillä koululaisia vilisi joka taholla. Pari hänen sisarensa tovereista karkasi itkettynein kasvoin kysymään: "Iida, tiedätkö sinä…?" Heidän huuliltaan tulvaili joukko kysymyksiä, mutta Iida ei voinut niihin vastata. Hän ainoastaan kehoitti heitä pysymään levollisina ja ahkerina. Siten he parhaiten täyttäisivät velvollisuutensa isänmaata kohtaan.
Väsyneenä, lamaantuneena tuli hän kotiin. Hänen huoneessaan tuntui kylmältä ja vieraalta, sillä hän ei moneen päivään ollut kajonnut pikkukoristuksiin, joitten järjestäminen kuului hänen viihtymisensä pääehtoihin.
Kyökissä tapasi hän äitinsä ja palvelijattaren valmistamassa päivällistä. Äiti loi häneen jo ovessa huolestuneen katseen ja kysyi, mitä uutta kuuluu. Mutta Iida ei ollut kertonut paljon, ennen kuin hän purskahti itkuun, ja nähdessään neidin itkevän ei palvelustyttökään voinut hillitä itseänsä.
— Älkää itkekö, lapset, puheli rouva, — kaikki näyttää ehkä pahemmalta kuin se onkaan…
Iida läksi huoneeseensa ja yritti ryhtyä työhön, mutta hän ei saanut ajatuksiaan pysymään koossa. Aina ne palasivat siihen epämääräiseen, kamalaan, joka ukkospilvenä häälyi taivaalla, uhaten, jollei pelastusta tulisi, hävittää kaikki mikä suomalaiselle on pyhää ja kallista…
Oli jo pimeä huoneessa. Hän heittäysi polvilleen permannolle ja kytki kätensä ristiin:
— Pelastusta! äänteli hän itsekseen. — Kuka meidät voi ja kuka meidät tahtoo pelastaa? Kuka meitä ajattelee, kuka meille myötätuntoisuutensa lahjoittaa, kuka siitä välittää, mitä kansallisuutta niemen asukkaat pohjan perillä ovat? Maailman mahtavat, joitten sana voisi merkitä, eivät tule sanaansa lausumaan. Heillä ei ole aikaa, heillä on itselläänkin yllin kyllin ajattelemista. Mitä tehdä, mihin ryhtyä?
— Jumala, lapsuuteni Jumala, sinä olet ennenkin minun kansaani ohjannut, ethän heitä nytkään!
— Meidän täytyy vain jokaisen tietää, millä kannalla asiat ovat ja mistä pelastuksemme on haettava. Meidän täytyy unohtaa oma itsemme, persoonalliset etumme ja halumme, antautua lahjomattomasti oikeutta palvelemaan ja kaikessa alistua Kaikkivaltiaan johtoon…
— Suomen kansa kantaa sittenkin omissa käsissään kohtalonsa. Sillä jos se on sisällisesti väkevä, niin eivät ulkonaiset kahleet sitä sorra. Ne voivat kehityksen joksikin ajaksi keskeyttää, mutta häviötä ne eivät saa aikaan.
— Mutta onko minun kansani sellainen? Tuleeko jokainen sen jäsenistä käsittämään meidän asemamme vakavuuden, tahtooko hän tuntea ja täyttää velvollisuutensa? Olenko minä itse valmis, jos vaaditaan, uhraamaan sen, mikä tähän asti on ollut minusta hauskaa?
— Olen, vastaa hän, — tahdon olla? Mutta sanoja lausuessa vapisee hänen rinnassaan ja hän koettaa rauhoittaa itseään sillä, että jos hän onkin heikko, niin muut ovat väkevät.
Niitä kummallisia aikoja!
Tuntuu siltä kuin viha ja vaino todellakin olisivat lakanneet, kuin ihmiset halajaisivat pyytää anteeksi ja suoda anteeksi kaikki keskinäiset kaunat. Riidat, jotka vielä muutamia päiviä sitten olivat veljiä erottamassa, ovat lakanneet; niin turhilta, niin pieniltä tuntuvat huolet, jotka vielä hiljan painoivat mieltä, sen ainoan suuren rinnalla, jonka eteen suomalaiset nyt ovat katsotut mahdollisiksi toimimaan. Syntyperä, virka-arvo ja varallisuus ovat kadottaneet merkityksensä, jokainen on oikeutettu elämään ainoastaan siinä määrin kuin hän on altis rakastamaan isänmaataan.
Siltä näyttää ensi hetkessä. Mutta pian osoittautuu, ettei vaaran hetki olekaan kyennyt tekemään kaikkia suomalaisia sovinnollisiksi. Alaluokan vanha viha yläluokkaa vastaan leimahtaa ilmiliekkiin. Osa alaluokkaa kieltäytyy ottamasta osaa toimenpiteihin, joihin yläluokka kehoittaa sitä liittymään ja joiden tarkoitus on puhtaasti isänmaallinen. Se on sen kosto. Isänmaan asiaa ei sille ole olemassa, sillä on ainoastaan sotansa yläluokkaa vastaan.
Kuka on oikeassa, kuka väärässä?
Kun kaksi riitelee, niin on tavallisesti kummassakin syytä. Mutta kamala on sisällinen sota keskellä ulkonaista vaaraa… Miksei syyllinen riennä tunnustamaan syyllisyyttään ja se jota vastaan on rikottu antamaan anteeksi? Miksei kova aika vaikuta mielenmuutosta kaikissa? Nyt pitäisi omantunnon olla herkimmillään, nyt jos koskaan mielen alttiina vaikutuksille. Miksei taivaan merkeistä oteta vaaria?