III
Eräänä päivänä asteli Iida kadulla näitä kaikkia miettien, kun hänen vastaansa tuli nainen, jota ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Se oli hänen serkkunsa maalta, hänen kotipitäjästään.
Heidän iässään oli kymmenen vuoden ero eivätkä he olleet koskaan olleet ystävät, mutta tekemättä itselleen selkoa miksi, likeni Iida häntä nyt ystävällisemmin kuin koskaan ennen, painoi miltei lämpimästi hänen kättään ja alkoi kysellä kotipitäjänsä kuulumisia.
Paljon oli hän muuttunut, vanhentunut ja käynyt vaatimattoman näköiseksi, hän joka aikoinaan oli pitäjän nautinnonhimoisin nainen, nainen jota muut naiset vihasivat salatulla vihalla ja kadehtivat huonosti peitetyllä kateudella. Hän vastasi Iidan kysymyksiin arasti ja hiukan teeskennellysti. Hänen äänestään ja jokaisesta hänen liikkeestään ilmeni luonne, joka on tottunut käskemään ja hallitsemaan, mutta joka on vaikutusvaltansa kadottanut ja joka tietää entisten "ystäviensä" vahingonilolla seuraavan nöyryytystään.
Hän ei enää kantanut sitä aatelista kilpeä, josta hän aikoinaan oli koko lailla ylpeillyt. Hänen ensimmäinen miehensä oli kuollut, hän oli uusissa naimisissa ja hänen nimensä oli nyt Alma Hellman.
— No mitä siellä nyt sanotaan tästä kaikesta? kysyi Iida, serkkunsa hetkeksi vaietessa.
— Ollaanhan siellä levottomia.
Pitäjässä oli liikkunut oudonnäköisiä miehiä, jotka huonolla suomenkielellä olivat kuvanneet tulevia kultaisia aikoja. Ja moni köyhä oli uskonut heidän sanoihinsa. Eikä kukaan pitäjäläinen saanut heidän uskoansa horjumaan.
— Jos joku täältä Helsingistä tulisi selittämään, niin ehkä he uskoisivat, mutta me emme voi mitään vaikuttaa, lisäsi hän lopuksi.
— Niin, sanoi Iida, — talonpojat siellä eivät aina ole tottuneet herrasväkiinsä luottamaan.
— Valitettavasti eivät. Mutta surullista on sentään, että heidän nyt pitää langeta pettäjien käsiin. Jos joku täältä ottaisi tullakseen selittämään asioita, esimerkiksi pitämällä esitelmiä tapahtumista… Mitä jos sinä tulisit?
— Minä!
Iida säpsähtää. Toiselta puolen tuntuu hänestä mahdottomalta, että hän menisi, toiselta puolen on se aivan päivänselvää. Sillä kuka vieras niin hyvin kuin hän tuntisi olot hänen kotipitäjässään, sen sekä valo- että varjopuolet. Hän on tässä kulkenut miettimässä, mitä voisi tehdä isänmaansa hyväksi: tuossa nyt avautuu eteen viittatie!
— Niin todellakin, jatkoi rouva Hellman, — minä luulen, että sinä olisit hyvin sopiva. Sinä olet pitäjäläinen, tunnet olot perin pohjin etkä kuitenkaan enää kuulu pitäjään, vaan tulet ulkopuolelta.
— Mutta enhän minä osaa puhua!
— Vai et. Olethan sinä ottanut tunteja lausunnassa ja kyllä esiintynyt lausujana…
— Niin, mutta se on sentään toista.
— Kyllä sinä osaisit! Tule pois jo mukaani, kun huomenna lähden kotiin!
Iida lämpeni hänen sanoistaan. Hänestä tuntui siltä, että miksei hän lähtisi! Hän näki jo hengessä nuo laajat talviset maisemat ja nuo ahavoituneet talonpoikaiset kasvot, joita ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Kotiseutu alkoi kutsua ja viitata. Rakas se sentään hänelle on, enemmän kuin hän tietääkään. Saada puhua sen kansalle!
— Kiitos, kiitos, sanoi hän hymyillen. — En minä nyt vielä. Ajattelen ensin asiaa ja onhan hyvin mahdollista, että tulen.
He erosivat vanhoina ystävinä.
Mutta Iida sai nyt paljon ajattelemista. Hän epäili mitä tehdä. Ehkä sittenkin joku vieras ja esitelmänpitoon tottunut henkilö sopisi paremmin… Ja hän ryhtyi puhuttelemaan tuttaviaan ja kehoittamaan heitä lähtemään, mutta jokaisella oli oma kotipitäjänsä ja muut tehtävänsä.
Jota enemmän hän asiasta puhui ja sitä ajatteli, sitä enemmän eläytyi hän entisiin aikoihin, jotka olivat kuluneet maalla, syntykodissa. Hän oli siellä ollut yksin, tuntenut maaksi maatuvansa, hänen elämänsä oli ollut ilotonta ja hän oli tuhlannut koko voimansa siihen, että saisi äidin myymään Kalliolan ja muuttamaan Helsinkiin. Hän oli itkenyt, rukoillut, tuskastellut, soimannut… Nyt hänelle äkkiä selveni, että olisi voinut olla toisin: hän olisi voinut olla onnellinen ja tehdä muita onnelliseksi! Häneltä oli puuttunut seuraelämää ja vaikutusalaa, sillä naapureina oli ollut pelkkiä torppareja. Siinä oli onnettomuus, ettei hän ollut ymmärtänyt seurustella heidän kanssaan. Hän oli nähnyt nälkää täysien jyvälaarien ääressä!
Eikä sitä silloin ymmärtänyt kukaan muukaan pitäjässä. "Herrasväet" puuhasivat haarallaan, talonpojat omallaan. Herrasväen keskustelukielenä oli ruotsi — ei suinkaan aina siksi että he olisivat olleet niin ankaria ruotsinmielisiä. Päinvastoin saattoivat he tunnustautua suomalaiseen puolueeseen, mutta puhekielenä oli ruotsi. Se oli vanha tapa — eiväthän he palvelijainkaan silmissä olisi olleet "herrasväkeä", jos olisivat puhuneet samaa kieltä kuin rengit ja piiat. Usein eivät he osanneet suomea kuin senverran, että osasivat tehdä ymmärretyiksi käskyt ja määräykset. Ja olihan koko joukko perheitä, pitäjän varsinainen "hienosto", joka oli rutiruotsinmielistä ja piti kunnianaan olla sitä. Kansa oli ammoisista ajoista tottunut siihen. Se oli sen mielestä kuin olla piti.
Kesällä ja jouluna, kun oli koolla nuorisoa, pitivät herrasväet lystiä, panivat toimeen huviretkiä, iltamia, kansanjuhlia — ainahan tarvittiin varoja köyhille kansakoululapsille ja pakanalähetykselle. Tosin tulot useimmissa tapauksissa supistuivat sangen vähiin, mutta hauska oli harjoitella näytelmäkappaleita. Tavallisesti oli toinen kappale ruotsalainen — pääasia oli tietysti, että hienosto sai esiintyä — ja toinen suomalainen. Näytännön jälkeen tehtiin sitten huviretki johonkin talonpoikaistaloon, jossa oli suuri sali ja tanssittiin aamuun asti. Nimittäin nuoret tanssivat, tädit istuivat pitkin salin seiniä ja herrat viereisessä huoneessa totilasiensa ääressä. Rengit katselivat ikkunoista ja piiat ovista, minkä askareiltaan ehtivät.
Joskus panivat pitäjän kauppiaat, lukkari ja muut "puoliherrasväet" toimeen iltamia tanssineen, mutta niistä puhui hienosto suurella ylenkatseella ja jos joku heidän seurapiiristään läksi sinne tanssimaan, niin teki hän itsensä syypääksi tahdittomuuteen, joka vasta pitkien aikojen perästä annettiin anteeksi ja jota ei koskaan unohdettu.
Vapunpäivänä pappilassa ja ompeluseuroissa, jotka työskentelivät pakanalähetyksen hyväksi, oli läsnä talonpoikaisemäntiäkin. Pappilan rouva kyllä koetti välittää seurustelua kummassakin leirissä jutellen milloin suomea, milloin ruotsia, mutta kun muut herrasväet itsepintaisesti puhuivat ruotsia, jota eivät emännät ymmärtäneet, niin jäivät he pian johonkin nurkkaan ja kartanonrouvat unohtivat heidät kokonaan. Seuraavalla kerralla jäi joku emännistä pois, seuraavalla taas joku ja pian oli ompeluseurassa vain herrasnaisia, jotka eivät tarpeeksi osanneet moittia noita rikkaita emäntiä heidän välinpitämättömyydestään ja mahdottomuudestaan. "Me olemme ottaneet heidät mukaamme ja olleet heille kaikin puolin ystävällisiä. Mutta he ovat niin tyrtyneet, että on mahdotonta saada heitä innostumaan mihinkään. Mitä heille voi? Olkoot poissa."
Kuinka toisin olisi voinut olla! He eivät olisi jääneet pois, jos he olisivat tunteneet, että herrasnaiset heitä tahtoivat joukkoonsa, että he välittivät heidän asioistaan ja mielellään puhelivat heidän kanssaan. Mutta he tunsivat vaistomaisesti, että heidät armosta, näön vuoksi otettiin mukaan, ettei heitä täällä kaivattu… Olisipa ollut sivistyneitten elämässä sisältöä, olisipa heidän elämänsä ollut sellaista, että rahvaan olisi täytynyt sitä kunnioittaa, niin ehkä olisivat talonpojat panneet lapsensa kouluun ja ennen pitkää olisi pitäjä näyttänyt aivan toiselta. Mutta nyt suorastaan pelkäsivät talonpojat kouluja ja taistelivat kourin kynsin kaikkea vastaan, mikä heidän lapsistaan olisi tehnyt "herroja". Sillä herrasväet olivat kaikkina aikoina eläneet kielimuurinsa ja "hienoutensa" takana kuin linnoituksessa, ajatelleet vaatteitaan ja huvituksiaan ja antaneet kansalle useimmiten mitä pelottavimman kuvan sivistyksestä.
Sivistyksestä! Mitä yhteistä heillä itse asiassa oli sivistyksen kanssa? Ei muuta kuin kuori — herran vaatteet ja rikkaan nautinnonhimo. Sydämensivistyksestä ei puhettakaan, enempää kuin tiedoistakaan. Mitä olisivat he oikeastaan voineet kansalle antaa, jos olisivat tahtoneetkin? Herrasluokan varjopuolet eikä mitään, joka ruumiillisessa työssä uupuneen ihmisen elämään olisi tuottanut valoa ja tyydytystä.
Herrat tavallisesti saapuivat kotiin pidoista juovuksissa. Rengit saivat taluttaa heidät sisään. Metsästysretkillään yöpyivät haltijat syrjätorppiin ja joivat siellä yökaudet. Torpantytön tai piian vietteleminen ei ollut ensinkään tavatonta. Tuomarit ja heidän apulaisensa läksivät käräjätupaan suoraan pelipöydän ja lasin äärestä, vietettyään siinä yönsä. Miten monesti he tulivatkaan langettaneiksi tuomioita rikoksista, joihin he itse sekä salaa että maailman tieten olivat tehneet itsensä syypäiksi. Ja tällaisia haltijoita tuli kansan kunnioittaa ja totella ja tällaisten tuomarien huulilta oppia lain pyhyyttä!
Iida joutuu näitä ajatellessaan epätoivoon. Miksei hän ennen ole tullut mitään huomanneeksi, hän joka tämän kaiken on tietänyt vuosikausia, hän joka muinoin eli pitäjänsä herrasluokan elämää ottaen osaa kaikkiin sen turhuuksiin. Elämä siellä tuntui tyhjältä ja ikävältä, mutta että velvollisuuden laiminlyönti oli rikos muita kuin omaa itseä kohtaan, s.o. kansaa kohtaan, sitä ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi!
Olihan siellä maaseudulla sentään paljon hyviäkin ihmisiä, säätyläistenkin joukossa! He soivat itse asiassa talonpojille ja alustalaisille kaikkea hyvää. Toivathan yläluokan naiset kyökkiinsä kerjäläislapsen ja kestitsivät sitä, olivathan herrasväet talkoojuhlissa tuvassa tanssimassa alustalaistensa kanssa ja antoihan kartanon herra kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja torpparilleen…
Mutta torppari, joka oli pukeutunut kirkkovaatteisiinsa lähteäkseen kartanoon, sai tavallisesti seisoa eteisen ovensuussa puhutellessaan patruunaa ja jos patruuna oli hyvällä tuulella, niin käski hän alustalaisensa "kyökin puolelle" saamaan kahvia. Piika sitä hänelle sitten kaatoi, kaatoi kuppeihin, jotka vielä olivat edellisen torpparin jäljeltä kahvinkarvaisina sekä alta että päältä. Se ei itse asiassa miestä häirinnyt, sillä tavallisesti ei hänen oma emäntänsäkään liiallisella pesemisellä tahtonut kahvikuppejaan kuluttaa. Hänestä se oli niinkuin olla piti.
Hän oli kyllä siihen tottunut, mutta kartanossa olisi sitä tottumusta pitänyt horjuttaa. Mies olisi kotona kertonut, kuinka kartanossa oli, ja vaimo olisi ehkä alkanut seurata esimerkkiä.
Toverillinen seurustelu, jolloin alustalainen olisi tuntenut tasa-arvonsa ihmisenä isäntäväkensä rinnalla, ei pitäjässä tullut kysymykseenkään. Se oli aina herrasväen puolelta alentumista.
Jos patruuna olisi vienyt sunnuntaivaatteisiin puetun torpparinsa työhuoneeseensa ja he siellä olisivat jutelleet kuten ainakin ihmiset, jotka ovat riippuvaiset toisistaan… He olisivat siellä juoneet kahvia yhdessä… Jos herrasnaiset olisivat seurustelleet talonpoikaisnaisten kanssa antaen heille sitä mikä heissä oli hyvää ja oppien heiltä heidän kokemuksiaan — kuinka toisin olisi nyt ollut Suomessa! Rikkaampia oltaisiin molemminpuolisesti, vähempi olisi se juopa, joka nyt keskellä ulkonaista vaaraa hajoittaa Suomen kansan!
Miksei ennen ole tätä huomattu?
Siksi että on nukuttu. Ei ole rikottu niin paljon pahuudesta kuin ajattelemattomuudesta ja saamattomuudesta. Tehdyt synnit ovat enimmäkseen laiminlyönnin syntejä.
Iida on seisahduttanut kulkunsa kadulla ja jäänyt tuijottamaan eteensä. Hän ei pääse siitä, että suomalaiset itse tavallaan ovat kutsuneet maahan pimeyden vallat, että hänkin osaltaan laiminlyönneillään on vaikuttanut siihen, että Suomea nyt näin koetellaan.
— Mutta nyt meidän täytyy nousta! ääntää hän itsekseen, kääntyy ympäri ja alkaa kiireesti astua kotiin päin, ikäänkuin päätöksen toimeenpano nyt juuri olisi kysymyksessä.
— Iida, lausuu hän hetkisen kuluttua hiljaa ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen olentonsa olisi jakautunut kahtia ja toinen antaisi käskyjä toiselle: — Iida, sinä lähdet nyt maalle ja tunnustat siellä kaikki. Se ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta jollei meillä ole rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa rikoksiamme, niin emme ikinä saata parantua. Ja nyt, jos koskaan, on aika Suomen kansan vapautua paheista, puhdistua, pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja nousta eheänä kansana oikeutta palvelemaan!
Tämä kaikki selviää hänelle lahjomattomana totuutena, käskynä, jota täytyy totella. Hän lähtee, se on yhtä selvä asia kuin että hän menee soittotunnilleen. Ja koko sen illan suunnittelee hän jo, miten hän esitelmänsä järjestää.
Mutta aamulla näyttävät hänen puuhansa hänestä sulalta hullutukselta. Hän on liioitellut. Ei se elämä siellä kotipitäjässä nyt niin hirmuista ollut ja eihän sellainen ole maaseudulla yleistä. Suomessa ovat asiat paremmalla kannalla kuin monessa muussa maassa. Juopa säätyluokkien välillä on ollut maailman alusta ja tulee olemaan maailman loppuun asti. Ei sellaisiin käy kajoaminen. Hän on hullu, kun itseään näin kiduttaa — eihän hän kuitenkaan pysty maailmaa parantamaan.
Hän on aamulla niin järkevä, mutta illalla ja yöllä palaavat taas mielikuvat. Hengessä näkee hän kaukaiset seudut, joita ei hänen jalkansa ole vuosikausiin astellut, hän näkee ihmiset ja puhuu heille.
— Rakkaani, sanoo hän, — ei ole se kristitty, joka sunnuntaisin käy kirkossa, viikolla vihaten ja vastaan taistelematta eläen synnissä. Ei ole se sivistynyt, joka on pukenut ylleen sivistyksen ulkokuoren ja jättänyt sydämeensä raakuuden. Ei ole papille kyllä, että hän saarnaa, kastaa, vihkii avioliittoon ja hautaa, ei opettajalle kyllä, että hän opettaa viisi tuntia päivässä. Paljon enemmän heiltä vaaditaan. Olkoon tästälähin jokaisen suomalaisen elämä saarnaa, rehellistä taistelua pahaa vastaan. Isäntä olkoon alustalaisilleen, palveIijoilleen, perheelleen isä, jota kunnioitetaan ja rakastetaan, emäntä olkoon äiti, joka lempeällä vakavuudella ohjaa, sovittaa, neuvoo. Paljon olemme me herrasväet rikkoneet, huonosti olemme me sivistystä edustaneet, mutta vielä on aikaa nousta…
Hän herää omiin sanoihinsa. Otsa ja kädet ovat hiessä, sydän sykkii kiivaasti. Hän iloitsee siitä, että tämä olikin vain unta ja päättää, ettei siitä ikinä tule todellisuutta.
Mutta hän ei saa rauhaa. Käskijä hänen rinnassaan ei vaikene, ennen kuin kotipitäjän kirkkoon on lähetetty kuulutus ja määrätty päivä, jolloin hän lähtee matkaan.