IV
On pimeä ilta, sataa ja tuulee. Juna on täpösen täynnä koululaisia, jotka lähtevät pääsiäislomalle. Alussa käy vaunussa kihinä ja hyörinä kuin muurahaispesässä, mutta vähitellen hiljenevät äänet, päät vaipuvat seiniä ja olkapäitä vasten ja ennen pitkää ei kuulu muuta kuin nukkuvien hengitys ja jyry ja veturin puhkina.
Iida istuu vaununnurkassa, silmät kiinni, pää nojautuneena ikkunan pieleen. Mutta ei hän nuku. Hän kyselee itseltään kymmenennettä kertaa, ovatko todella esitelmät, runot ja muut välttämättömät kapineet matkassa, sillä mikä hänen eteensä tulisikaan, jos olisivat unohtuneet… Onko Alma saanut hänen kirjeensä, onko kuulutus sunnuntaiksi ennättänyt kirkkoon?… Hetkeksi voittaa väsymys, hän on jo vaipumaisillaan horroksiin, mutta herää siitä, että on seisovinansa puhujalavalla ja lausumassa:
"Tää kansa Herran kansa on,
On kansa kalliolla"…
Puoliyön aikana tullaan lähtöasemalle. Rouva Hellman on pitänyt lupauksensa ja lähettänyt hevosen vastaan. Ajomies on tuttu ja saattaessaan neitiä kestikievariin yöksi kertoo hän viimeiset kuulumiset kotoa.
Seuraavana aamuna varhain lähdetään matkaan.
Taivas on pilvessä ja kun pari kilometriä on ajettu, alkaa tulla vedensekaista lunta suurina siekaleina. Tie upottaa, reki kulkee enimmäkseen toisella syrjällään, tuon tuostakin vajotakseen syviin raiteisiin ja sitten taas töyssähtäkseen niistä ylös. Metsässä on vielä korkeita kinoksia. Puitten oksat vaikenevat vaikenemistaan, sillä niille langettuaan ei lumi sula, vaikka se vetenä virtaa alas sekä Iidan kasvoja että rengin niskaa ja vaikka se reenpeitteelle tultuaan muuttuu vesihelmiksi. Pensastoihin muodostuu kokonaisia lumipesiä ja telegraafilangat ovat kuin pumpulihahtuvien peitossa.
Ensimmäisen peninkulman aikana juttelevat he ahkerasti, mutta sitten he vaikenevat. Iida nauttii hiljaisesta kulusta metsän läpi, josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Siitä on monta vuotta kun hän tätä tietä kulki, mutta merkillisimmät mäet, kartanot ja käänteet muistaa hän selvästi. Hän eläytyy eläytymistään menneisyyteen, kokemukset viime vuosikymmeneltä katoavat, hän astelee latua, jota asteli kymmenen vuotta sitten. Hän elää haikean tunteen vallassa, se viihdyttää, se tuottaa lepoa.
Mutta ei se ole viisasta kääntää päätään ja liikahtaa reessä, kun taivaan täydeltä sataa lumiräntää, sillä se tekee turkinkauluksen läpi väyliä niskaan ja ennen pitkää valuu kylmä virta alas selkää.
Suloista on päästä kestikievariin kuivaamaan vaatteitaan ja syömään. Pieni kaupunki näyttää aivan muuttumattomalta ja kestikievarissa on kaikki entisellään. Kadut ovat kellertävän lumisohjon peitossa ja pilvistä lankeaa yhä suuria siekaleita taukoamatta.
Aikansa kuluksi päättää Iida telefonoida Helsinkiin… Hän tapaa kestikievarisalissa joukon herrojen tapaan puettuja miehiä, jotka istuvat olutlasien ääressä, puhellen korkealla äänellä, nauraa räkättäen ja tuon tuostakin sylkäisten. Iida kuulee, puhellessaan sentraaliin, että he puhuttelevat häntä, ja kun hän astuu heidän ohitsensa, niin ojentaa muuan kättään hänen perässään.
Äskeinen tunne, jonka herätti yksinäinen metsä ja lumisade, on kuin pyyhkäisemällä poissa. Hänen tekee mielensä astua noiden miesten eteen ja koko nykyhetken tapahtumien nimessä kysyä heiltä, kuinka he saattavat istua tuossa. Eivätkö he tiedä mitään, vai…? Hänen mielensä joutuu kuohuksiin, taas tuntuu siltä, että suomalaiset itse kutsuvat maahan pimeyden vallat… Hän tahtoisi suoraa päätä lähteä pois täältä, eteenpäin, jottei tarvitsisi kuulla noiden miesten naurua. Mutta täytyyhän hevosen saada levätä.
Onkohan elämäkin tässä kaupungissa muuttumatonna? Vieläköhän täällä juodaan niinkuin ennen? Eiköhän herroilla vieläkään ole muita harrastuksia? Kun maalaiset tänne tulivat, niin joivat he täällä rahansa ja jos kelpo nuorukainen tänne muutti, niin tuli hänestä renttu… Jos täällä kaikki on ollut entisellään, niin eikö tämäkään aika mitään vaikuta?
Rekeen astuessaan kuulee Iida yhä salista raakoja ääniä ja naurua. Ne seuraavat häntä pitkän aikaa, vaikka kaupunki on jo jäänyt hänen taakseen ja hämärä ja metsä vain ovat hänen ympärillään. Päästäkseen ajatuksistaan alkaa hän jutella Antin kanssa. Se on hyväluontoinen, perin rehellinen mies, mutta hiukan typerä. Valtiolliset asiat näkyy hän ymmärtävän sekavanlaisesti, sen hän vain tietää että vaikka kirveeseen tarttuu ja vaikka sotaan lähtee, jos tästä ruvetaan ahdistelemaan… Hän kohtelee hevosta kuin vanhaa toveria, jonka kanssa on monet matkat yhdessä tehty ja monet kovat koettu. Hän ei sitä lyö eikä riuhdo ohjaksista, vaan kävelee rinnalla ylämaat, tarkastelee valjaita ja juottelee kaivoilla maantielaidassa, jotka hevonenkin näkyy tuntevan ennestään.
On jo ilta. Tie vie läpi seutujen, jotka ovat miltei asumattomia. Molemmin puolin kasvaa vankkaa tukkipuuta. Iida muistaa aikaisemmilta lapsuudenajoiltaan asti kuulleensa puhuttavan, että näillä kankailla tapahtui murhia ja liikkui rosvoja. Hän käsittää, että pahantekijän mahtaa olla hyvä paeta tänne jylhään luontoon, käsittää myös sen, että noiden mökkiläisten, jotka asuvat täällä peninkulmien päässä muiden ihmisten ilmoilta, täytyy elää sovussa rosvojen kanssa, jos mielivät henkensä säilyttää… Hän katselee metsään, valkeaan, syvään hongikkoon. Ei tuule, mutta latvoissa käy kohina, tyyni, intohimoton ääni, kuin laulu Tuonelan tuvilta… Tuolla liikkuu lumella varjo. Olisiko se murhamies, koditon ihminen ilman omantunnon rauhaa?
Vähitellen harvenee hongikko ja he ajavat asutummille aloille. Iida alkaa jo tuntea seudut, tasaiset pellot, kartanot… Tuolla edempänä on kirkko. Ja tuossa vilkkuu jo, valaistuna kuin ennen suuria pitoja varten, Alma Hellmanin koti… Siellä mahtaa olla vieraita, tulta tulvii pitkän rakennuksen joka ikkunasta.
Onko tämä totta vai onko se unta? Täälläkö hän todella on, täällä kaukaisessa kotipitäjässä?
— Syntymäseutu, ajattelee hän itsekseen, — mikä ihmeellinen tenho sinussa on! En ole tietänyt, mikä mahti sinä olet, en ole tietänyt, että näin sinua rakastan, kunhan voisin tehdä jotakin hyväksesi! Jumala joka minut tänne lähetit, ole mukanani ja sano minulle, mitä minun pitää tehdä, miten minun pitää puhua. Itse en tiedä, itse olen ollut paha ja elämäni on ollut erehdystä — sinä, Jumala, jolla on kaikki voima ja joka heikostakin voit tehdä aseesi, ole minun kanssani!
He ajavat sisään tutusta portista, jota varjostavat suuret puut. Portaiden edessä seisoo palvelustyttö lyhty kädessä, ja portailta huutaa talon rouva jo "tervetuloa" tulijaa vastaan… Hetkeksi tuntuu Iidasta taaskin siltä kuin ajat kymmenen vuotta sitten olisivat palanneet: hän on äitinsä kodista tullut serkkunsa komeaan kotiin tanssiaisiin… Mutta sydämellisemmin kuin ennen painaa talon rouva hänet syliinsä, eikä ole hänen pukunsa loistava kuten silloin. Nyt on hän vaatimattomissa, mustissa vaatteissa ja Iida tuntee, että hän tällaisena pitää hänestä enemmän. Mutta samassa muistuu hänen mieleensä valaistu huoneisto ja kuiskaten kysyy hän:
— Onko vieraita?
— Ei, vastaa Alma, — kuinka niin?
— Kun talo oli niin valaistuna.
— Tietysti sinua varten, kultaseni! naurahtaa Alma ja vie vieraansa sisään. Sohvalta eteisessä nousee heitä vastaan sileäkarvainen jahtikoira ystävällisesti vingahdellen ja heiluttaen häntäänsä. Alman päästellessä vaatteita Iidan yltä astuu talon isäntävainajan huoneesta herra, jonka Alma esittelee miehenään, samalla kehoittaen serkkuaan ja miestään sinuttelemaan toisiaan.
Herra Hellman sopertaa jotakin, että on hauska tutustua, silittelee koiraansa, tekee pari kysymystä tiestä ja ilmasta ja lähtee sitten takaisin omalle puolelleen.
Alma ja Iida astuvat huoneesta huoneeseen, Iida tahtoo nähdä kaikki, uudistaa muistojaan menneiltä ajoilta. Kuinka ne suojat tuntuvat suurilta, miltei ruhtinaallisilta! Kaikki on melkein samassa järjestyksessä kuin ennen, vierashuoneen permannon peittää sama kallisarvoinen matto, huonekalut ovat samat pehmeät, punaiset ja seinillä riippuu samat taulut ja peilit.
— En käsitä, virkkaa Iida vihdoin, — kuinka kaikki on saattanut näin säilyä!
— Se näyttää siltä, vastaa Alma hiukan katkenneesti ja ikäänkuin mielenliikutustaan vastaan taistellen, — nyt illalla, tulen valossa, mutta päivällä kyllä näet, että kaikki on kulunutta.
— Entä kuinka sinä itse oikeastaan jaksat?
— Niinkuin kotini! pääsee häneltä tukahdutetusti. Ja samassa alkaa hän aivan muuttuneella äänellä kertoa Iidalle, miten he kirkkoherran ja kansakoulunopettajien kanssa ovat järjestäneet kokoukset. Huomenna, pitkänä perjantaina iltapäivällä on kokous Mäkelän koululla, seuraavana päivänä Hirvijärvellä, sitten Tuuloisissa, sitten Ahokankaalla, sitten kirkonkylässä, sitten Hukkilassa ja vihdoin Hongiston koululla, jos sinne nyt pääsee kun jäällä on niin paljon vettä.
— En huolinut määrätä Kalliolaan mitään kokousta, sillä ajattelin, että sinusta ehkä olisi kiusallista tulla sinne. Siellä on kaikki niin muuttunut, rakennukset ränstyneet ja tuuli kaatanut puita… Mutta minä aivan unohdan antaa sinulle ruokaa, keskeyttää hän äkkiä ja rientää kyökkiin.
Illallispöydässä on herra Hellman läsnä. Hän on komea mies, siistissä, muodikkaassa puvussa. Kasvot ovat hienot ja sivistyneet, hän tekee läpeensä miellyttävän vaikutuksen — ensi hetkessä. Mutta jo seuraavassa ilmenee hänen käytöksessään, hänen tavassaan puhua, jotakin jota Iida ei ymmärrä. Hän ei katso silmiin, hän puhuu omituisella varovaisuudella, ikäänkuin ei hän tietäisi, kohdellako vierastaan ystävänä vaiko vihollisena. Hän syö paljon ja silminnähtävällä nautinnolla. Pari kertaa vastaa hän rouvansa huomautuksiin hermostuneesti, miltei ärtyisästi. Rouva taas puolestaan puhuu vältellen, lausuen asioista niin yleisiä arvosteluja kuin suinkin. Iida tahtoo likemmin kuulla, miltä kauppias nykyään näyttää ja vähän aikaa luistaa keskustelu erinomaisesti. Tietäähän sen, miten tavallinen, raaka talonpoika herrastaloa hoitaa. Paitsi että hän on antanut rakennusten rappeutua ja kaatanut puita puistosta, niin on hän myynyt kaiken metsän ja tahtoisi nyt päästä koko talosta. Kun tämä keskusteluaihe on käytetty loppuun, niin syntyy taas kiusallinen hiljaisuus. Iida tuntee, ettei Alman ja hänen miehensä väli ole hyvä. Hän on kuin kahden tulen välissä ja helpommin hengittää hän, kun ateria on loppunut, herra Hellman toivottaa hyvää yötä ja rouva saattaa hänet hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen.
Se on rakennuksen toisessa päässä, pieni, lämmin huone, jonka ikkunat antavat puutarhaan päin. Seinän takana ovat Alman miesvainajan huoneet, kolme suurta, kolkkoa huonetta, joissa Iida muistaa kansan kertoneen kummittelevan.
— Sinä olet kai hyvin väsyksissä? kysyy rouva Hellman. — Lähdenkö pois, vai saanko hetkisen jutella kanssasi?
Iida vakuuttaa, ettei hän vielä ole väsyksissä, hän ei kuitenkaan saisi unta. Hän on itse asiassa kiitollinen siitä, ettei hänen vielä tarvitse jäädä yksin, sillä hänet on vallannut omituisen kolkko tunne, häntä pelottaa jäädä tänne suuren rakennuksen päähän yöksi. Onhan se hullutusta, tietäähän hän, ettei hänelle mitään tapahdu…
Alma on istuutunut hänen vuoteensa laidalle, kädet ristissä sylissä. Hän näyttää odottaneen serkkunsa tuloa, saadakseen hänelle puhua, sillä hänen sydämensä on täynnä. Mutta hän epäilee, onko hänellä oikeutta paljastaa huolensa ja voiko tuohon tyttöön luottaa. Eikä hän oikeastaan mielellään nöyrry valittamaankaan…
Iida katselee häntä hänen siinä istuessaan ja hänet valtaa sääli. Kuinka hän on muuttunut, laihtunut, kuinka tukka on käynyt harvaksi ja kuinka otsaan on syntynyt uurteita? Hän ei ole ollut sairas, hänen on siis täytynyt henkisesti kärsiä…
— Kun tämä koetuksen aika nyt todellakin jotakin Vaikuttaisi, virkkaa hän vihdoin ja nostaa katseensa, joka pitkän aikaa on tähdännyt permantoon.
— Ole varma siitä, että se vaikuttaa, vastaa Iida lämpimästi. — Onhan se jo vaikuttanut. Kuka olisi uskonut, että kielipuolueemme lakkaisivat ja kuitenkaan eivät ne enää ole olemassa, vaan me seisomme yhtenä yksimielisenä kansana.
Rouva Hellman vaikenee hetkisen.
— Kunhan ei se olisi enemmän näennäistä, sanoo hän vihdoin. — Ehkei ajattelevissa piireissä, mutta suuri yleisö ei varmaankaan ole muuttanut mieltään. Ainakin täällä maaseudulla puhutaan "suomenmielisistä" ja "ruotsinmielisistä" aivan kuin ennen.
— Vaikutus ei ehkä vielä ole ehtinyt tänne…
— Jos, jatkaa Alma, ikäänkuin ei hän olisi kuullut serkkunsa viime sanoja, — jos me saisimme takaisin kaikki mitä olemme kadottaneet, niin eiköhän tuli taas leimahtaisi ilmi liekkiin?
Iida ei vastaa mitään. Jonakin epäilyksen hetkenä on hän tehnyt itselleen saman kysymyksen, voimatta vastata siihen.
— Vieläkö täällä pitäjässä juodaan niinkuin ennen? kysäisee hän, vaihtaakseen puheen aihetta.
— Voi, voi! huudahtaa Alma ja hänen silmissään leimahtaa.
Iida hämmästyy hänen kiihkeyttään ja käsittää kajonneensa arkaan kohtaan. Juoppous se varmaankin on hänen ristinsä. Samassa muistuu hänen mieleensä, että herra Hellman illallispöydässä joi olutta. Eihän se itse asiassa mitään niin ihmeellistä ollut, mutta…
— Talon pehtoori juo, rengit juovat, torpparit samoin, kauppias tuolla maantienlaidassa on rapajuoppo. Pidoista palaavat herrat miltei aina humalassa. Eihän ole kaunista sitä kertoa, mutta sellainen on katsantokanta pitäjässämme, että yksin naistenkin mielestä mies on hauskempi, jos hän on hiukan juonut kuin jos hän on aivan selvä… Ja eihän täällä menesty muut kuin epäsäännölliset miehet ja puolisivistyneet naiset. Muita vihataan ja yleinen mielipide tuomitsee heidät…
Hän vaikenee hetkeksi, ikäänkuin omia sanojaan pelästyen ja jatkaa sitten tyynemmin.
— Onhan täällä sentään kelpo ihmisiäkin, säätyläistenkin joukossa, mutta he eivät koskaan puutu osoittamaan, etteivät he hyväksyisi sitä elämää, jota täällä suurin osa herrasväestä viettää. He ummistavat silmänsä ja vaikenevat, sillä he tahtovat elää sovussa ja rauhassa. Eivätkä yksin säätyläiset ole syypäitä, sillä kyllä meidän rikkaat talonpoikamme ovat tavattomasti takapajulla… Koulua pelkäävät kuin surmaa. Eihän täältäpäin ole tullut ainoatakaan talonpoikaisylioppilasta.
— Niin, "sivistyneiden" esimerkki ei juuri ole ollut omiaan houkuttelemaan talonpoikien lapsia antautumaan koulutielle. Mutta eiköhän tästä nyt tule suuri käänne.
— Niin, kunhan tulisi!
Alma tuntuu rauhallisemmalta nyt kun on saanut hiukan puhua ja lausuttuaan hyvää yötä jättää hän huoneen. Iida jää yksin. Hänen ei ole uni eikä hän tunne väsymystä.
Pitäjässä on siis kaikki entisellään. Täällä ei vielä tajuta, mitä aika kansalaisilta vaatii. Täällä nukutaan vieläkin. Ja jollei edes tämä aika herätä…
— Hyvä Jumala, avaa meidän silmämme, auta meitä tulemaan kelpo suomalaisiksi, sillä muuten olemme hukassa!… Autathan, Jumala, annathan anteeksi etkä heitä meitä sortumaan!
Sammuttaessaan kynttilää kuulee Iida kellon seinän takana lyövän kaksitoista. Hän ei enää pelkää. Niin likellä Jumalaa kuin sinä yönä ei hän pitkiin aikoihin ole ollut.
Ikkunan alla seisoo pensas, jonka oksat ovat kokonaan lumihahtuvien peitossa. Sen syrjästä saattaa erottaa lumisen puutarhan.