V
Seuraava päivä oli pitkäperjantai.
Lumisade oli lakannut, räystäät tippuivat, varpuset raksuttivat pensastoissa pihamaalla. Iida kuuli huomenkelloja soitettavan ja näki kansan sekä jalkaisin että hevosella rientävän kirkkoon. Kun hän vihdoin itse astui tuttua tanhuaa kirkkoa kohti, oli jumalanpalvelus jo mahtanut alkaa, sillä kirkonmäellä ei näkynyt kuin hevosia. Ne olivat sidotut aitaan, toisten eteen oli pantu heiniä, toiset söivät kauroja pussista, joka oli kiinnitetty pään ympäri. Pari nuorta miestä seisoi kellotapulirakennuksen takana tupakoimassa.
Iida kulki kuin unissaan, sydän väristen, huulet sopertaen rukousta. Avatessaan kirkon ovea tuntui hänestä juhlalliselta kuin jos hän olisi astunut iäisyyden kynnykselle. Hiljaa, uskaltamatta katsoa ympärilleen, vaipui hän likeisimpään penkkiin ja kätki kasvot käsiinsä.
Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän ympärillään puhtaat, valkeat seinät, tutun alttaritaulun, joka kuvasi Kristuksen kirkastusta, hopeiset haarakynttiläjalat alttaripöydällä ja penkeissä tutunnäköisiä kasvoja. Urkuja soitettiin kauniisti, pappi nousi saarnastuoliin… Sakariston ovensuussa seinällä riippui kultakehyksissä kirjoituksia, joihin hän ennen tuskin oli huomiota kiinnittänyt — hallitsijavakuutukset.
Pappi luki saarnansa yksitoikkoisesti, sanoja venytellen. Iida ei voinut häntä seurata, mutta hän nautti hiljaisuudesta ja lapsuudenaikaisesta tunnelmasta, joka täällä häntä ympäröi, ja katseli kirjoituksiin sakariston ovensuussa. Ensimmäisen saarnan loputtua hän läksi pois kirkosta.
Kartanon pihassa oli häntä vastassa suuri koiralauma, ainakin kuusi koiraa, hyväluontoisia jäniskoiria, jotka paikalla tekeytyivät ystäviksi. Eteisen sohvalla vinkui kaunis lintukoira ja talon isäntä istui huoneessaan järjestelemässä ampumavehkeitään. Kaikesta päättäen oli hän innokas metsästäjä.
Päivällisille tuli muuan herra, joka vasta lyhyemmän ajan oli oleskellut pitäjässä. Herra Hellman tarjosi hänelle ruokaryyppyä, mutta hän ei ottanut.
— No mikä nyt on kun ei kelpaa! sanoi isäntä hiukan epävarmalla äänellä ja tyhjensi itse lasinsa.
Vihdoin oli jo aika lähteä kokoukseen.
Iidaa pelotti… Häntä hullua tyttöä, että hän oli lähtenyt tälle retkelle itseään kiduttamaan! Sillä varmaan ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä… Kokoustalon aitavierillä oli hevosia ja ikkunoista näkyi naisten päitä. Pihamaalla ja kuistilla seisoi kymmenkunta miestä… He odottavat kaikki häntä ja hänen puheitaan, hänen pitää osata kiinnittää puoleensa heidän huomionsa pariksi tunniksi…
Ystävällisenä astui talon isäntä Iidaa ja rouva Hellmania vastaan. Iida muisti hänet vallan hyvin isänsä ajoilta. Se oli viisas mies, varakas mies ja etevä maanviljelijä, mutta joi vahvasti ja hänen poikansa oli suuri juoppo.
Hetkisen perästä tuli opettajatarkin toivottamaan vieraita tervetulleiksi. Hän oli kalpea, hento nainen ja näytti vaivoin kantavan käsivarrellaan lastaan, joka tuon tuostakin kitisi. Sensijaan oli hänen miehensä punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen. Koulu sijaitsi isännän suuressa asuinrakennuksessa ja sali, jopa porstuakin oli jo kerääntynyt väkeä täyteen. Myöskin naapurikartanon herrasväet olivat saapuneet.
Iida oli ottanut mukaansa puolisataa laulukirjaa, jotka lainaksi jaettiin yleisölle, ja pian vyöryi juhlallinen virsi salissa.
Hän seisoo puhujalavalla veisaten noiden muiden mukana. Hänen edessään on nuoria ja vanhoja, puolisokeista ruotilaisukoista pieniin koulutyttöihin, jotka varmaan tulevat ymmärtämään sangen vähän hänen puheestaan. Siinä on köyhää kansaa ja varakkaammanlaista väkeä, kaikki näyttävät tutuilta, mutta ainoastaan harvoja hän tuntee.
He kuuntelevat puhetta tyyninä, liikkumattomin katsein, hiukan tottumattomina toimitukseen, mutta näyttäen käsittävän kaikki. He eivät puhele keskenään, vaan seuraavat tarkkaavaisesti ja käyvät tavattomalla innolla laulamaan, kun Iida esitelmän välissä ehdottaa laulua. He ovat siinä lyhyessä ajassa niin ehtineet ihastua laulukirjoihin, että he väkiselläkin tahtovat ne ostaa.
Myöskin nuorisoseurakysymys herää kokouksen lopulla vireille. Seuran perustamisesta on jo kauan ollut puhetta. Kyllä se nyt lopultakin on perustettava…
Alku on aina vaikein ja ensi päivä hirsipuussakin pahin. Seuraavana päivänä tuntui Iidasta lähtö kokouspaikkaan jo paljon keveämmältä.
Hän ei koskaan ollut käynyt Hirvijärven metsäkulmalla, mutta aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli hän kuullut mainittavan "Hirvijärven rikkaita". Kylään oli vasta viime vuosina tullut sekä maantie että koulu. Tilat olivat pieniä ja torppareja ainoastaan nimeksi. Joskus oli hänen isänsä puheilla käynyt Hirvijärveltä joku isäntä, sarkatakkiin puettu, jykevä, itsetietoinen mies, jota isä oli kohdellut erikoisella kunnioituksella.
Oli kirkas päivä, hanget siinsivät, koivumetsä punersi ja ilmassa oli keväinen tuoksu. Tie oli asumatonta, siellä täällä vain tuli vastaan köyhännäköinen tölli. Vihdoin erottiin valtatieltä ja kun kylätietä oli parin tunnin verran ajettu, niin alkoi sen päästä kuulua koiranhaukuntaa. Eteen aukeni loiva rinne harmaine mökkeineen ja punaisiksi maalattuine taloineen. Tie kiersi tuhannessa mutkassa ylös rinnettä, ohi kuistien, joiden edessä siat tonkivat, varpuset raksuttivat ja koirarakki haukkui, kohti uutta, vielä maalaamatonta rakennusta, joka oli suurin koko kylässä ja sijaitsi muita korkeammalla: koulua.
Täällä siis asuvat "Hirvijärven rikkaat", pitäjän vapaa talonpoikaisluokka.
Heidän kylänsä tekee iloisemman vaikutuksen kuin seudut, joiden läpi tähän asti on matkustettu. Hauskasti punoittavat talot hankien keskellä — vai lieneekö se auringon ansio, joka tänään antaa kultiensa niin runsaasti tulvia yli seudun?
Opettaja tulee vastaan jo portailla, lausuu reippaasti "tervetuloa" ja auttaa neidin reestä. He astuvat suureen, valoisaan koulusaliin, jossa urkuharmonien ympärillä seisoo muutamia nuoria miehiä laulamassa. Ikkunoista näkyy laaja savolainen maisema: harjanteiden selkiä, jotka aaltojen lailla ylenevät ja alenevat aina taivaanrantaan saakka, joka on läpikuultavan puhdas.
Laulu lakkaa ja laulajat tulevat tervehtimään tulijaa. He ovat siisteissä puvuissa, heidän tervehdyksensä on kohtelias ja heidän kasvoistaan näkee paikalla, että he ovat tottuneet ajattelemaan.
— Oletteko te käyneet kansanopistoa? huudahtaa Iida välittömästi.
Kyllä. Tuo Heikkilä paraikaa käy ja Mustonen kävi viime vuonna. Muut eivät ole olleet tilaisuudessa, vaikka kyllä olisi ollut halua. Mutta lainakirjaston ovat he tutkineet kannesta kanteen ja sanomalehtiä he seuraavat tarkasti… Kunhan näillä seuduin vain olisi enemmän harrastusta. Mutta jos täällä jotakin uutta alkaa, niin jo nousevat miltei kaikki vastustamaan ja pilkkaamaan ja panettelemaan. Nuorisoseuraakin on aiottu perustaa jo pitkän aikaa, mutta eihän siitä mitään tule… Kansakoulussa on sentään viime vuosina ollut paljon oppilaita, mutta kansanopistoa katsotaan vielä kieroin silmin. Santalan isäntäkään, vaikka on niin kelpo mies ja vaikka varoja kyllä olisi, ei tahdo päästää opistoon tytärtään, joka on niin lukuhaluinen…
Hetkisen kuluttua ovat he laulukirjasta tavanneet laulun, jota kansanopistossa usein laulettiin ja heidän nuoret äänensä täyttävät kaikuvan salin. Iida seisoo heidän joukossaan, vuoroin silmäillen sydänmaista maisemaa, jota aurinko kultaa, vuoroin noita nuoria, jotka laulavat…
Heillä on täällä paljon vaikeuksia, heitä ei ymmärretä eikä heidän harrastuksiaan tunnusteta. Mutta heitä on jo kantajoukko. Kipuna on syttynyt sydänmaahan eikä se sieltä sammu, vaan hehkumistaan se hehkuu, kunnes leimahtaa liekiksi. Heidän joukkonsa tulee, jos he vain hyvällä esimerkillä ja kestävällä innolla jaksavat toimia, kasvamistaan kasvamaan. Ehkä jo parinkymmenen vuoden kuluttua jokainen lapsi täällä saa nauttia koulun siunausta, ehkä silloin valkea lakki koristaa monen neidon ja nuorukaisen päätä… Ehkä juuri täältä, pitäjän itsenäisten talonpoikien kulmalta nousee se hengen aateli, joka pitäjäläisille näyttää, ettei nimi eikä synnynnäinen sääty eikä raha ihmistä aateloi, ettei muodikas puku eikä ylellisyys tavoissa korota häntä sivistyneiden luokkaan, vaan että hengen aateliin ja tosisivistykseen kuuluu paljon, paljon enemmän…
Iida katselee noita nuoria, joiden rinnat innostuksesta kohoavat, ja hänet valtaa suuri onni. Hänen tekisi mieli jäädä tänne sydänmaalle heidän kanssaan, heidän ja heidän siskojensa rinnalle tekemään työtä, kunnes hänenkin kouransa kävisivät työnteosta koviksi kuten heidänkin ovat…
He kertovat, että ovat valmistaneet ohjelmaa hänelle avuksi. Heikkilällä on puhe ja runo ja pari noista muista miehistä on valmistanut vuorokeskustelun.
Mutta jo alkaakin saliin kerääntyä yleisöä — kuinka toisenlaista kuin eilinen yleisö! Eroa on vaatteissa ja ulkonaisessa käytöksessä, mutta vielä enemmän kasvoissa. Näille ihmisille on helppo puhua, heidän kasvojensa ilmeessä on jotakin, joka antaa sanoille siivet. He eivät ole vilkasta väkeä, joka ensi hetkessä viehättyisi, mutta he ovat jykevää kelpo väkeä, joka on tottunut ajattelemaan, arvostelemaan ja järkevästi käsittämään asiat. Heissä on riippumattomuuden leima, he tietävät arvonsa, tietävät tulevansa omillaan toimeen.
Aika rientää kuin siivillä. Iida ei huomaa sen kulkua. Niin paljon on hänellä puhumista noille isännille, emännille, heidän perheilleen ja palvelijoilleen. He käsittävät hänet, hän saattaa heille puhua suoraan. Hänen kirjavarojaan menee kaupaksi suuret määrät ja onnellisena, miltei kaipauksella jättää hän Hirvijärven.
Ilta on ihana. Auringon laskettua on pakastunut, taivaalla ei näy ainoatakaan pilveä, ainoastaan ruskoja, jotka hohtavat punaisissa, sinertävissä ja kullankarvaisissa väreissä, vähitellen himmetäkseen vastaanottamaan tähtiä. Ilma on läpikuultavaa; joka siemauksen mukana luulee hengittävänsä keuhkoihinsa nuoruutta ja terveyttä.
Tie Hirvijärveltä Tuuloisiin ei ole peninkulmankaan pituinen, mutta siihen kului monta tuntia. Peltojen poikki kulki pari jälkeä ja hevonen asteli siinä askel askeleelta, vaipuen kinoksiin vatsaa myöten. Yli aidan, josta ainoastaan seipäät näkyivät, laskeuduttiin niitylle, siitä taas mäelle, ajettiin useiden pihamaiden poikki, reki kallellaan, lakkaamatta ollen vaarassa kaatua. Äkkiä loppuivat jäljet ja hevonen tupsahti suinpäin hankeen. Ei ollut muuta neuvoa kuin riisua se, kääntää reki ja lähteä takaisin. Mutta pian löytyi metsästä hyvä tie ja se vei, kuperkeikkoja tuottamatta, perille asti.
Tuuloinen on kyllä talo, mutta se ei ole niitä suuria kartanoita, siihen ei kuulu kuin noin kaksikymmentä torppaa pitäjän äärimmäisessä päässä.
Torpparit ovat köyhää, nöyrää väkeä, joiden koko ajan anastaa taistelu jokapäiväisestä leivästä. He kuuntelevat kyllä hartaasti, mitä neiti heille tuossa puhuu, mutta tuntuu siltä kuin eivät he voisi arvostella, mitä heille sanotaan eivätkä pystyisi puhuttua käsittämään. He kuuntelevat häntä mielellään, sillä moni näillä seuduin muistaa hänet lapsuudenajoilta. Kalliolan kartano ei ole tästä hyvinkään kaukana. He ovat tulleet tänne uteliaisuudesta, näkemään miltä hän nyt näyttää.
Iida tuntee sen. Hän pukee sanansa niin yksinkertaiseen muotoon kuin suinkin, hän koettaa sanoa sanottavansa hauskasti ja voimakkaasti, mutta tuon tuostakin haukottelee joku tai alkaa kuiskaten jutella naapurinsa kanssa.
Noilla raukoilla on hyvä tahto, he ovat nöyrää väkeä, mutta he eivät jaksa kuunnella eivätkä pysty käsittämään. He tekevät parastaan, he uhraavat roponsa kirjoihin, tulevat ystävällisesti neitiä kiittämään ja vanhat tuttavat itkevät mielenliikutuksissaan.
Muiden joukossa on muuan Malakia Koivula, jonka Iida muistaa vallan hyvin. Äiti auttoi häntä joskus, vaikkei hän alustalaisiin kuulunutkaan, sillä hän oli aina niin köyhä ja surkea. Nyt on hän käynyt entistä kalpeammaksi ja laihemmaksi…
Hän muutti tänne toisesta päästä pitäjää. Hänellä ei ollut edes hevosta, vaan omien olkapäittensä päällä hän ja hänen vaimonsa kantoivat hirret uuteen kotiinsa. Metsä aukaistiin pelloksi ja pellon laitaan nousivat hökkelit, pirtti, jossa oli pari korttelin korkuista ikkunaa, aitta, sauna ja navetta. Torpan nimeksi pantiin Koivula.
Halla rupesi sitten jokavuotiseksi vieraaksi. Uutinen oli lopussa jo ennen kuin ensi lumi oli langennut. Puute toi mukanaan taudin ja lasten parvi yhä lisääntyi. Miehellä ei, kun hän meni taloon suorittamaan veropäiviään, koskaan ollut kontissaan muuta evästä kuin leipä, kuiva reikäleipä. Olihan Koivulassa lehmä, mutta lapset tarvitsivat maidon, eikä sitä niin paljon tullut, kun ei ollut, mitä syöttää lehmäraukalle.
Yhteen aikaan oli Koivulassa hevonenkin, Tähti niminen, koska sillä oli valkea pilkku otsassa. Malakia oli ostanut sen pienenä varsana eikä siitä koskaan tullut täysikasvanutta hevosta. Se surkastui ennenaikojaan, sillä siinä iässä, jolloin muut hevoset viettävät aikansa syömisellä ja huolettomalla kisalla, kynti Tähti jo kangasta ja kuljetti jyviä myllyyn. Koivula ei ollut paha mies ja häneen koski, kun hän näki Tähden kokonaan seisahtuvan kehityksessään ja vanhan takun aina rehoittavan sen selässä. Mutta mitä tehdä, köyhällä ei ole varaa pitää joutilasta karjaa!
— Heitä sinä koko Koivulasi, sanoi isäntä, — ja rupea muonamieheksi taloon. Saat asua lämpimässä pirtissä eikä ruo'asta tule koskaan puutetta. Paljon huolettomammille päiville pääset.
Koivula kyllä ymmärsi, että isäntä tarkoitti hyvää. Mutta mikä lienee vetänyt yhä vain kuokkimaan sitä sarkaa, jonka itse korvesta oli raivannut…
— No, vieläkö se Malakia yhä on Koivulassa? kysäisee neiti tervehdittyään.
— Siinähän minä vielä, vastaa mies, vieden työssä kangistuneen käden silmäkulmaansa kohti. — Eihän siitä tahdo hennota luopua niin kauan kuin isäntä vain pitää…
— No, joko pelto kasvaa niin että elättää?
— Ei, ei elätä.
Mahtaa tuntua toivottomalta tehdä tällainen tunnustus kymmenen vuoden hien ja työn jälkeen. Mutta loistaahan tunnustus, sanoittakin, hänen kasvoistaan, jotka ovat harmaankarvaiset ja täynnä uurteita, hänen käsistään, jotka ovat kovat kuin kuivettunut nahka…
On se kummallinen luonnonlaki, joka kytkee ihmisen turpeeseen, josta hän on elatuksensa irti raastanut. Maa vetää häntä puoleensa niinkuin magneetti rautaa. Sekö salaisuus siinä on, että ihminen maasta on tullut ja maaksi jälleen on tuleva?
Siinä korven laidassa myyrii Malakia, kokee pettymyksen toisensa perästä, puute ei lopu häneltä koskaan, leipähuolet eivät koskaan heitä. Hän tekee työtä veriin asti, vuoroin talossa, vuoroin kotona. Lapset eivät saa jäädä jatkamaan siitä, missä isä väsyi, he hajoavat kuin akanat tuuleen ja isä ja äiti päättävät päivänsä vaivaistalossa tai toisen pirtinnurkassa. Tämän tietää Malakia, tietää, että isäntä voi ajaa hänet pois, koska vain tahtoo, ettei hänen poikansa saa periä Koivulaa, tietää, että siihen tulee vieras. Ja kuitenkin riippuu hän kiinni turpeessa, jolla hänen mökkinsä seisoo. Mutta hänen työnsä on ilotonta, häntä ei elähytä tulevaisuudentoivo eikä luottamus onnellisempiin aikoihin.
Kuinka toisin olisi, jos turve olisi hänen omansa! Olisipa joku rikas mies, joka toimittaisi hänelle mahdollisuuden päästä sen omistajaksi, miten toisenlaiseksi muuttuisi hänen elämänsä, miten paljon valoisammaksi! Olisi siinä huolia kuten ennenkin ja kysyisi se työtä, mutta olisihan luottamus tulevaisuuteen ja toivo parempien päivien koittamisesta, ei tosin itselle vaan pojalle. Ja tällaisia ihmisiä on niin paljon. Suuri osa Suomen kansaa, pohja, jolle koko kulttuuri on perustettu…
Näiden nurjien ja kurjien olojen täytyy muuttua!
Tällaiset ajatukset hyörivät Iidan päässä, hänen ajaessaan Tuuloisista Ahokankaalle, jonne kokous on kuulutettu iltapäiväksi. Tässä kyllä on harkitsemista kaupunkilaisneitoselle, jonka piti lähteä ulkomaille. Hän tulee nyt keskelle suurten kartanoiden torpparialuetta.
Aikoja sitten pakeni päivä pilveen ja tuuli alkoi käydä. Se kiskoo lunta irti hangesta nostaen taivaan ja maan välin ainoaksi lumiryöpyksi. Tiet ovat tukossa, asuntojen nurkissa vinkuvat vihurit kierrellen solia, siirrellen kinoksia paikasta toiseen.
Kun Iida astuu Ahokankaan pirttiin, on avara huone väkeä täynnä. Se on varakkaamman näköistä kuin Tuuloisissa, mutta sille on tavattoman vaikea puhua. Iida tuntee, ettei yleisö hänen sanojaan usko, ettei se häneen luota. Ihmiset istuvat jäykkinä kuin patsaat, liikkumattomin kasvonpiirtein. Heissä on jotakin aivan tylsää ja välinpitämätöntä, epäluuloista…
Iida koettaa puhua heidän tunteilleen, hän käyttää sanoja, jotka muualla ovat saaneet mielenliikutuksen heräämään kyyneliin asti. Hän rupeaa ankaraksi, vakavaksi, heltyy siitä ystävälliseksi, laskee leikkiä — ei mikään vaikuta, ilmeet kuulijain kasvoissa pysyvät liikkumattomina. Joku lähtee pois kesken. Ja kokouksen lopussa ei kukaan osta kirjaa.
Iida on jo tottunut siihen, että esitelmien jälkeen syntyy jonkinlainen seurustelu. Hänen ympärilleen on tavallisesti kerääntynyt kansaa kiittämään tai kyselemään kirjoista. Se tapahtui sillä puolen pitäjää, jossa hän oli vähemmin tuttu. Täälläpäin, joka on likempänä hänen entistä kotiaan, eivät tule. Yleisö Ahokankaan suuresta tuvasta hajaantuu sanaa lausumatta, kirjaa ostamatta. Iida yrittää paria miestä pidättää tehden jonkun kysymyksen, mutta vastaukset ovat niin lyhyitä, ettei hän voi jatkaa.
He epäilevät häntä… Miksi? Eivätkö he tiedä, eivätkö he näe, että hän rakastaa heitä ja tahtoo heidän parastaan? He ovat nähtävästi tottuneet siihen, ettei "herroilta" ole odotettavissa mitään hyvää, heidän puheensa tarkoittaa vain heidän omia etujaan, ovat ehkä palkanneet tuon Kalliolan entisen neidin ja käyttävät nyt pitkin pitäjää…
Sitäköhän he todella ajattelevat?
Häntä hullua tyttöä, joka tänne läksi, noiden katkerien ihmisten joukkoon, pois lämpöisestä kodistaan, itseänsä kiduttamaan, saamatta aikaan mitään hyvää!
Hänestä tuntuu äkkiä pelottavan kolkolta. Hän on yksinään, vieraana, orpona keskellä omia kansalaisiaan, syntymäpitäjässään. Pirttiin on vielä jäänyt kymmenkunta henkeä, talonpoikaa, ja hän, herrasnainen. Nurkissa vinkuu ja rytisee, piipunreiässä humisee ja soi. Myrsky tärisyttää huonetta, röykyttää kattoa ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan ja sitten hajoittaakseen kaikkiin ilmansuuntiin ne, jotka huoneessa ovat… Heidän täytyy käydä käsi käteen ja lujasti pitää kiinni…
Hänessä herää mielikuva, että he kaikki ojentavat toisilleen kätensä ja liittyvät piiriin, ainoastaan hän, herrasnainen, jää ulkopuolelle…
— Mikset liittynyt meihin silloin kun päivä paistoi, kuulee hän äänen puhuvan, — miksi silloin pysyit erilläsi? Nyt on meidän vuoromme…
Hän on seisonut selin pirttiin, painuneena järjestämään kirjoja matkalaukkuunsa. Hän herää ajatuksistaan siitä, että joku tönäisee häntä olkapäähän.
Se on keski-ikäinen mies siistissä puvussa.
— Kiitoksia, ryökinä, lausuu hän, ojentaen Iidalle kouransa, jää hetkeksi häneen katsomaan ja poistuu sitten hitaasti.
Mutta kyyneleet nousevat Iidan silmiin ja hänen tekisi mieli langeta polvilleen kiittämään tuota miestä hänen sanoistaan. Sillä ei hän vielä koskaan ole ollut niin ystävällisyyden tarpeessa kuin tänä hetkenä…
Ei ole tämä kansa niin kovaa ja luoksepääsemätöntä kuin miltä se näyttää. Siltä on riistetty luottamus parempiosaisiin… Ja voi heitä, jotka sen ovat riistäneet!
Matkalla kirkonkylään muistuvat Iidan mieleen taas entiset ajat… Tuleeko hänen huomisessa kokouksessa kirkonkylän kansakoululla paljastaa kaikki, sekä tahalliset että laiminlyömisen synnit? Tuntuu siltä että täytyy…
Hän on mieletön! Kuka hänelle olisi määrännyt sellaisia velvollisuuksia, hänellä ei edes ole oikeutta kajota yksityisten elämään! Onhan se kunkin oma asia, kuinka hän tulee toimeen alustalaistensa kanssa, hänen oma vahinkonsa, jollei häntä rakasteta eikä kunnioiteta… Ei ole hän, Iida, pitäjän sielunpaimen, hyvä kunhan hän pitää puhtaana omankin kynnyksensä.
Niin! Jospa seuraukset yksityisen elämästä kohtaisivatkin vain häntä itseään! Silloin olisi hänellä oikeus elää miten hyvänsä. Mutta hänen tekonsa tulevat koko hänen kansansa teoiksi, sille joko kunniaksi tai häpeäksi, siunaukseksi tai kiroukseksi. Suomen kohtaloa kantaa käsissään jokainen yksilö tässä maassa. Sentähden täytyy yksilöltä vaatia nuhteetonta elämää…
Tähän saakka on nukuttu. Vaaran hetki on useita herättänyt. Täytyyhän heidän huutaa niille, jotka vielä ovat ummessa silmin…
Ei! Hän ei sano heille mitään, hän ei saata sanoa. Heillä on silmät nähdä, korvat kuulla ja omatunto, kuten hänelläkin…
Hän arvostelee asioita liian yksipuolisesti. Hän syyttää yksin herrasluokkaa. Yhteiskunnallisia epäkohtiahan on kaikissa maissa, Suomi on sentään onnellisempi kuin monet muut siinä suhteessa…
Hän ei pääse selvyyteen, hän ei tiedä mitä tehdä. Hän vain tuntee avuttomuutensa, mitättömyytensä. Ei olisi pitänyt näin kykenemättömänä lähteä tällaiselle matkalle.
Yöllä ei hän saa unta ja seuraavana päivänä täytyy hänen panna parastaan pysyäkseen levollisena ja kootakseen ajatuksensa.