VI
Kaarina kävelee puistossa ihmetellen uutta onneaan. Hän on löytänyt hänet, jota ei hän tietänyt olevankaan ja joka kuitenkin elämän alusta oli hänelle määrätty. Viktor on hänen. Viktor Ceder on hänen kihlattunsa. Se on niin ihmeellistä ja kuitenkin totta. Ei hän tähän asti ole tietänyt mitä onni on, eikä hän ole kauneudestakaan mitään tietänyt. Uusin silmin katsoo hän nyt maailmaa, joka hehkuu juhannusaaton kukoistuksessa. Ruusut kukkivat, nurmet lemuavat. Veden päällä vaappuu kevyt auer, taivas syventää järven suureksi kattilaksi, jonka toisella laidalla hehkuu iltarusko, toisella siintää tumma lempeä sini. Suurselkä on ihana kuin autuaitten laulu.
Kaarinan sielussa laulaa kilpaa lintujen, utuisten taivaanrantojen ja sinisten mäenrinteiden kanssa.
Onkin kesän onnellisin ilta, mittumaarin aatto. Jo syttyelee valkeita sinne tänne. Täällä Louhilinnan kalliolla aina on korkein kokko valkea roihunnut ja täällä se nytkin palaa, palaa punaisempana kuin koskaan ennen. Olisivatpa täällä isä ja äiti, veljet…
Naapurin nuoret järven toisella rannalla keräilevät risuja hekin, toiset tuovat tervatynnörin, toiset kantavat vanhan veneen.
Louhilinnan vinnilläkin on vanha punainen ja valkoinen vene. Siinä soutelivat kirkkaina kesäaamuina isä ja äiti, ja veneen laidoilla riippui ruusuköynnöksiä. Kaarinasta tuntuu, että veneen tänä iltana pitäisi olla mukana.
Ja hän menee sisään ja antaa käskyn. Kun hän palaa, sattuu hänen korvaansa parahdus, terävä kuin veitsellä vedetty haava. Ja taas parahdus! Mitä kummaa — kuka kärsii tänä ihanana iltana?
Naurua se oli. Naurua? Kuka saattaa sillä tavalla nauraa? Niin kamalasti…
Louhilinnan omalla rannalla nauretaan. Uusi isäntä viettää tulijaiskemuja. Uusi rakennus on limoilla koristettu, katolla liehuu lippu. Uuden isännän vierasjoukko käy rannalle, pitkä rivi miehiä ja naisia. Hekin kantavat tarpeita kokkovalkeaan, raahustavat kuivia katajia ja vanhoja tervatynnöreitä. Käsihanuri soi, viulu kitisee. Nauretaan… Polskahdus! Jotakin raskasta putosi veteen, eihän vain ollut ihminen!… Siellä on sielläkin mukana nuori morsian, uuden isännän morsian.
Kaarina painaa kättä sydänalaa vastaan. On kuin paiseeseen olisi pistetty veitsi.
Helei! Hohoi! Ho-op! kuuluu Louhilinnan rannalta. Ja yli järven kaikuu vastaan samanlaisia huutoja Hintsan kokolta. Hanuri soi. Naiset nauravat, miehet hihkuvat.
Pehtori, vanha Anna ja vielä jotkut tulevat… Mitä… ruumisarkkuako he kantavat?
Valkoista venettä vain, ja heidän kasvonsa ovat itkettyneet.
— Rakas neiti, ei tällä vesille mennä. Paras että viedään takaisin.
— Tehdään kokko… poltetaan!
— Niin kyllä, muuten kantavat vielä ensi vuonna kokkoonsa nuo tuolla.
Kaarina tuntee painaessaan kättä rintaansa vastaan, ohuen kankaan alta paperin kahinan. Kirje…! Ja hänen poskilleen valautuu veri ja hän painuu kiikkulaudalle, kasvot Suurselän vesille päin. Hänen povellaan on Viktorin kirje! Siinä tulee häntä vastaan väkevä ihminen, hänen miehensä.
Ääneti, itkua niellen tuovat pehtori ja Anna paikalle kokkotarpeet. Neiti yhä vain hymyilee selälle päin. Kunhan eivät ne suuret surut todella pimittäisi hänen järkeänsä! Hän käyttäytyy niin oudosti.
Vihdoin likenee pehtori häntä hiljaa ja koettaa laskea leikkiä.
— Eikö neiti ensinkään tule meitä auttamaan?
Silloin nousee Kaarina.
— Iloitkaa minun kanssani, sanoo hän, älkää itkekö… minä olen niin onnellinen, minä olen kihloissa… Näettekö: tässä on kirje!
Ja hän heittäytyy Annan kaulaan ja sitten pehtorin kaulaan. Ja pehtori itkee ja kiittää Jumalaa, mutta Annan kasvot tulevat ihan samanlaisiksi kuin ennen kun odotettiin kruununvoudin herrasväkeä tai joitakin sukulaisia.
— Olipa hyvä, sanoo hän, — että vain kylvettiin pellavia. Ei ne ostetut lakanat koskaan ole sen arvoisia kuin omakutoiset. Rouva vainajakin aina sanoi, ettei hän viitsi niitä ostettuja käsitelläkään. Ja rouvan morsiuspeitteet ovat nekin vielä ihan hyvät. Pitää taas tuulettaa.
— Antakaapas, Bergstedt, minä sytytän! pyytää Kaarina.
— Onkos se se tuomari? kysyy Anna.
Ja kun Kaarina nyökäyttää päätään, tulee Anna hyvilleen ja sanoo, että kyllä hän sitä vähän ajatteli. Tämän Seeterin isä oli pappi ja äiti tuomarivainajan tytär. Se tuomari kyllä istui käräjiä täälläkin ja kaikki kehuivat sitä. Tämän nuoren tuomarin äiti oli kovin hyvä ihminen. Ne alkoivat niin köyhissä oloissa ja niillä oli niin summa lapsia, mutta nyt ne ovat kaikki suuria herroja ja hyvissä viroissa!
Tuohet ritisevät Kaarinan hyppysissä ja savuttavat hänen kätensä.
— Mene sinä nyt, Anna kulta, sanoo hän, — kertomaan mamsselille ja pikku Maijulle ja kaikille. Minä en itse pääse, minun täytyy polttaa kokkoa.
Hän jää yksin hongan alle. Yö on kuin lumottu. Taivaalla palavat ruskot ääntä päästämättä, kokkovalkea vain risahtelee ja humisee. Liekit nuolevat veneen haaltuneita laitoja ja kiertävät nimeä "Anna Cecilia".
Onnellisia ihmisiä katseli vanha vene parempina päivinään ja onnellisen ihmisen näkee se viimeisenäkin päivänään.
"Minä uskallan Teille kirjoittaa, sillä silmistänne luin siihen luvan. Minä uskon itseni Teidän käsiinne, minulla on palava halu saada paljastaa itseni Teille, saada paeta luoksenne, laskea pääni helmaanne ja itkeä siinä. Minä tulen Teidän luoksenne niinkuin tuhlaajapoika tulee kirkkoon ja heittäytyy tomuun pyhän neitsyen jalkojen juureen. Oi Te ihana Kaarina, Te kukkien kukka!
"Ette Te aavista miten Te minuun vaikutitte. Minä tulin lapseksi, minä tulin hyväksi ja viattomaksi kun minä teidän silmiinne katsoin. Oi, jos minä olisin runoilija, niin minä noille silmille laulaisin, noille kirkkaille, vakaville, syville silmille, jotka katsovat ihmisen läpi eivätkä jätä hänelle mitään salaisuutta! Minä punastuin Teidän puhtautenne edessä ja Teidän hyvyytenne kaatoi minut maan tomuun. Mutta siinä kului minusta pois kauna ja minä sain voimaa nousta ja alkaa uutta elämää. Ja kun minä Teidän voimakkaita, puhtaita piirteitänne katselin, kasvoi se voima kasvamistaan ja minä tiesin, että jos minä Teidän läheisyydessänne saan elää, kirkastun päivä päivältä. Kuinka palavasti minä haluan saada antaa Teille kaikki mitä minulla on, koko oman itseni, että se Teidän luonanne tulisi paremmaksi."
Kaarinan kasvot painuvat käsiin ja kädet pusertavat kirjettä. Sydän on tulvillaan onnea.
Liekit leimuavat. Nimi on jo näkymättömänä. Jo romahtaa koko rovio läjään, kipunat lentelevät, savupatsas leviää yltympärille ja hetkisen perästä palaa kokko maassa, mahtavana hiilloksena.
"Olisin minä teidät ennemmin nähnyt — paljon olisi tekemättä mikä on tehty ja mitä ei tekemättömäksi saa. Minun elämäni alkoi vaatimattomissa oloissa ja minulla oli niin hyvä äiti, mutta maailmalla on niin paljon lokaa ja tahraa ja harva se nuorukainen, joka pysyy puhtaana.
"Te puhdas, Te valkoinen, Teidän luoksenne pakenen. Älkää sysätkö minua pois, sanokaa minulle se sana, jota minä janoan kuulla…"
— Sinä olet sen jo kuullut, Viktor, kuiskaa Kaarina. Me kuulumme toisillemme…!
Äkkiä astuu Kaarinan eteen kaksi miestä. Ne tulevat pensaikosta, ryömien ylös mäkeä. Ne ovat rentoja, velttoja, lakitta päin, kasvoilla outo nauru. Niiden puhe on lepertelyä.
— Eikö neiti tule tanssimaan?
— Tulkaa pois… Ja täss' on viiniä. Ei se mitään rommia ole, sitä voi akkaväkikin juoda. Hintsan Janne pistouvaa. Sill'on morsian kuin riikinkukko ja kukko. Kukas neiti on? Onkos neiti morsiamen sukulaisia? Tai taidatte olla sulhasen sukulaisia…?
— Mihinkäs se nyt menee! Älä mene! Ei me juovuksissa olla, ei meitä pelätä tartte… Saakeli! tässähän on toinen kokko. Mitäs tämä merkitsee? Yksinkös se musta neiti täällä kokkoa poltti? Täällähän on niin korea kallio että koreampi kuin meillä onkaan. Ja tällainen petäjäpappa! Neiti, kuulkaas, tulkaa tänne, niin mennään tyskää…
Kaarina on jo hyvän matkan päässä.
Mikä häpeä! Maan alle hän tahtoisi vaipua. Suurselän hongasta he laskevat pilaa. Ja niitä tulee lisää… alkavat ehkä tapella. Ja siellä palaa vielä äidin vene. Mitä ovatkaan Louhilinnan onnettomat lapset tehneet: myyneet he ovat isän perinnön vieraille, jotka eivät pidä sitä pyhänä! Gustaf, Gustaf, sinä olet vaatinut paljon, liian paljon! Kunhan en minä alkaisi sinua vihata… Vai mitä se on tämä kauhea poltto, joka rintaan nousee… Viktor, Viktor, tule minulle takaisin, muuten minä olen hukassa!
— Perkele, miksei tänne saisi mennä? Täällähän se sileä kallio vasta onkin. Ja kiikkulaudat ja laitokset. Mitäs sinä puhut, Hintsa, eikös tämä sitten sinun olekaan, etkö sinä sitten tätä kartanoa ostanutkaan?… Saakeli, kun annoit parhaimman kallion muille!… Kyllä kestää ennenkuin hän kuolee. Hänhän on vallan nuori… Olisit samalla ottanut puulaakilta jonkun tuhannen lisää, että olisit ollut Louhilinnan herra. En minä vain kärsisi nurkallani puistoa, johon ei mennä saa… No, anna nyt sitä viiniä, saakeli!
Kaarina seisoo huoneensa ikkunan alla, kylki koivun kyljessä. Hänen silmänsä ovat kiinni, hän on kuin siihen paikkaan kivettynyt. Yksin rinnassa elää, tuska siellä velloo. Ja korvat ovat auki, kaikki hänen täytyy kuulla, viulut, hanurit, naurut, kiroilut. Nuo ihmiset siis vain odottavat hänen kuolemaansa, että saisivat käsiinsä puiston. Onnettomat, onnettomat puut, ne tulevat ja rääkkäävät teitä! Mitä minä olenkaan tehnyt, kun olen teidät myynyt! Ne lupasivat, etteivät ne tee mitään pahaa, että kaikki jää ennalleen — ne eivät pidä lupaustansa. Näin se jo alkaa!
"Puulaakilta jonkun tuhannen lisää…" mitä he niillä sanoilla tarkoittivat?
Kaarina tuntee ilkeää kipua päälaellaan. Hiukset nousevat oudosti. Nakuttelee, pistelee… Hänen päälaelleen muodostuu ristin merkki. Se sama, joka oli syntyessä! Hän on kuin painajaisen vallassa.
— Minä… minä… Auttakaa! Herättäkää…!
Hän repii auki silmänsä. Juhannusyön lumo on hänen ympärillään. Hän sivaltaa päälakeaan — kaikki on ennallaan. Tuolla palaa kokko, hiipuneena maan tasalle ja taivasta kohti nousee ohut sauhu. Se oli pahaa unta vain.
Täällähän he kävelivät sinä onnettomana päivänä, jolloin kauppa oli tehty, Viktor ja hän. Sinä onnellisena iltana! Hän puhui ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kyseli tunsiko hän sitä. Hänen täytyi tunnustaa, että hän niin vähän tuntee, että hän niin vähän on lukenut.
— Te olette lukenut luonnon suurta kirjaa.
— No niin, olen kai.
— Te osaisitte varmaan kertoa sadun joka kivestä.
— En… Te luulette minusta liian hyvää.
— Mutta joka kivestä teillä on muistoja.
— On! Ja puista. Ne ovat parhaat ystäväni ja ainoat…
— Niitä onnellisia! Ettekö minullekin tahtoisi hiukan avata lumottua maailmaanne. Vai olenko minä liian rohkea.
— Ette… mutta voiko se nyt teitä huvittaa…
— Jos te vain tietäisitte!
Ja he menevät kalliolle ja Kaarina kertoo hongan tarinan ja näyttää kiikkulaudan, jolla isä istui juhannusaattona ja vie hänet vanhalle huvihuoneelle ja he työntävät syrjään rytöä ja katselevat järvelle. Ja kertoo kuinka hän lapsena sunnuntaiaamuin katseli selälle ja kirkkoveneet tulivat. Airot kimmelsivät auringossa. Kerran oli veneen kokassa valkoinen risti. Siinä tuotiin pientä valkoista arkkua. Lapsi oli hukkunut… Ja Kaarina kertoo kertomistaan ja kysyy vihdoin punastuen, eikö hän jo naura häntä.
Viktor ei vastaa, mutta hänen kasvonsa ovat ylen vakavat ja hänen silmissään on kyyneliä…
— Jos tekin kertoisitte minulle jotakin itsestänne, uskaltaa Kaarina ehdottaa.
— Minä! sanoo hän katkerasti, — minun elämäni on ollut vain vaahtoa ja myrskyä… Se alkoi hiljaa ja kauniisti. Äiti luki illalla rukouksen vuoteeni ääressä. Hän kuoli pois enkä sen koommin ole rukoillut…
He astelevat ääneti puiden alla. Mies ottaa tytön käden ja vie sen huulilleen, tyttö ei tiedä mitä tehdä, miten selviytyä, kunnes hän raukeaa onneensa.
Viktorissa on turva, hän auttaa nytkin. Hän tulee tänne ja järjestää nämä asiat. Hän on niin väkevä, ei kukaan uskalla sanoa häntä vastaan. Hän muistuttaa Hintsalle mitä hän on luvannut…
Taasen tulee kalliolle joku. Tulee äänetönnä, pysähtyy, painaa lakin takaraivolle ja katselee selälle. Musta varjokuva erottautuu heleää taivasta vastaan. Kaarina tuntee hänet paikalla.
Hän menee samaa tietä kuin on tullutkin. Oliko se elävä ihminen vai oliko se näky vain?
Mutta Kaarinan silmien eteen hän jää, oikaisee kätensä häntä kohti.
Näetkö nyt mihin mennään! puhuu hänen katseensa. Yhden veltostuneen takia uhrasit sinä sadat elinvoimaiset, työssä kuluneet ihmiset. Kidu nyt ja kärsi. Se on sinulle oikein!
Kaarina painautuu puuta vastaan ja sulkee silmänsä.
Pisteleminen hänen päälaellaan alkaa taasen. Ettei hän vain sairastuisi.