VII
Lämmintä kesää seuraa aikainen syys. Elokuussa jo alkavat sateet.
Louhilinnan vanhassa päärakennuksessa läiskävät kangaspuut ja hyrisee ompelukone. Morsianta valmistetaan.
Lakanat leikataan hienosta, Louhilinnan pellossa kasvaneesta pellavakankaasta. Morsian on yhtä valkoinen kuin palttina, josta hänelle valmistetaan vaatetta.
Uusi murhe on astunut vanhaan taloon: Gustaf on mielisairaana. Uhri ei auttanut sittenkään. Kunniavelat kyllä maksettiin, mutta raskaimmalla hetkellä jätti Nadja rouva kotinsa ja miehensä ja silloin taittui miehessä mitä vielä oli taittumatta. Lääkärit eivät anna paljon toiveita. Aivot pehmenevät pehmenemistään. Tuo nuori, kalpea mies kävelee yötä ja päivää edestakaisin puhuen, että hänellä oli kartano, jossa oli komeita puita. Suurin honka kaatui hänen päälleen ja murskasi hänen päänsä, sillä se vaatii aina viidenkymmenen vuoden perästä ihmishengen. Se murskasi hänen päänsä, hänellä ei enää ole päätä!
Miksi piti näin käydä? miettii morsian ohjatessaan ompelijattaria. Onko meidän sukumme joskus tehnyt itsensä syypääksi johonkin suureen rikokseen vai pikkusynneistäkö, syömisestä, juomisesta, huvituksista ja mukavasta elämästäkö meitä rangaistaan? Morsian pelkää sairastuvansa. Ajatukset menevät niin peloittavan pitkälle. Ihan täytyy paeta omaa itseänsä.
Ennen hän pakeni puitten luo. Mikä lienee: nyt hän karttaa entisiä uskottujaan. Jollei hän pakene katsomaan Viktorin kuvaa, lukemaan hänen kirjettään tai kirjoittamaan hänelle, menee hän pellolle tai hakaan. Kauas ei hän uskalla mennä, siellä voisi alkaa kuulua jotakin. Metsät kaatuvat, isän ylpeät metsät kaatuvat.
Aukeat häntä tätä nykyä viihdyttävät. Hakametsän laidasta alkaa suo, jolle ojat jo olivat suunnitellut. Siellä hän käy seurustelemassa suon surullisten kasvien kanssa.
Oja on täynnä vettä ja kiiluvan kosteuden alta nostaa sammal pirteästi päätään. Maa on mättäillä, mättäitten välistä nousee hoikkia mäntyjä, joiden kaarnassa riippuu naavaa ja sammalta. Hopeankarvaiset kasvannaiset rävähtävät raikkaina märkään, harmaaseen ilmaan, joka suunnattomana hämähäkinverkkona lepää suon päällä. Mättäistä nousee suopursuja. Eivät ne kuki tähän aikaan, mutta syksylläkin suopursu lemuaa. Morsian taittaa oksan ja katselee mietteissään kuivia, kaitaisia lehtiä, jotka ovat harmaan vihreät päältä, alta ruosteen ruskeat. Hän sulkee oksan käsiinsä ja litistää sitä sieraimiaan vastaan. Ja siinä avautuu hänen eteensä satumaisia rotkoja, joita kiiluva, hyllyvä, pohjaton vesipermanto valaisee. Seiniä ei näy missään ja jos niitä on, ovat ne ruskeaa, niljaista mutaa, joka hyllyy ja pakenee sieltä. Siellä hyppivät suon jättiläiskokoiset, täpläiset sammakot, siellä leijaa keijukaiset, jotka syksyisinä iltoina nousevat suon päälle, tanssivat ja liitelevät läpi laaksojen ja pysähtyvät viipymään mataloiden lampien päälle. Ihmeellinen maailma on noiden pehmeiden mättäiden alla, pohjaton, rajaton ja surullinen. Sieltä saa suopursu elämänsä ja lemunsa. Suopursussa on lääkettä, jota metsän vanha noitavaimo antaa neidolle kun hän tulee häneltä hakemaan unohdusta.
Eräänä kirkkaana päivänä seisoo morsian suon laidalla, kädessä suopursun oksa. Silloin sattuu hänen korviinsa kaukainen rytinä. Se tulee niin etäältä, ettei toinen sitä kuulisikaan, mutta morsian tuntee, että suuri puu kaatuu. Puun kylkeen jää osa, joka ei ole hakattu irti, kaatuessa se repeää ja jää valkoisena, pistävänä piikkinä törröttämään kantoon. Morsian pusertaa suopursun käteensä ja hänestä tuntuu siltä kuin häntä itseään olisi silvottu. Metsän tuho likenee. Pian ei enää ole ainoaa paikkaa missä voisi olla rauhassa. Hukka likenee, ylpeän metsän tuho.
Tällaista on elämä nykyään Louhilinnassa: saloilla paukkuu ja rytisee. Isketään Ronkaan korvessa ja isketään Kaakin kankaalla. Kajea ilma kantaa kaiun kartanolle asti. Metsään menee joka mies joka kynnelle kykenee, menee torppareja, menee talollisten lapsia, menee itsellisiä, jotka puolella sadalla markalla ovat hankkineet hevoskonin ja aikovat rikastua. Paikalle tulvii miehiä kauempaakin. Viikko kuluu salolla, asutaan havumajoissa ja maakuopissa. Sunnuntaiksi tullaan taloon. Pyhä menee humalassa ja tahtoo mennä pari seuraavaakin päivää. Hintsa osaa pitää lystiä tukkipojilleen.
Ei Hintsa Louhilinnaa omista! Tietää sen jo koko pitäjä, morsian tietää sen ja tietävät hänen veljensä Helsingissä. Eikä vanha Hintsakaan sitä asiaa voi kieltää.
Janne valehteli jutun haaksirikosta — hän rehenteli tukkiyhtiön rahoilla. Herrat olivat viisaat: kun näkivät, ettei heille myydä, niin ottivat Jannen kätyrikseen. Ja siinä oli oikein tuomareita ja asianajajia mukana.
Komeasti Janne nyt levitteli Otto herran uudessa rakennuksessa. Koko alakerta on hänen hallussaan — yläkerta törröttää yhä silmät sokeina, ovet ammollaan. Hän on saanut Louhilinnan maat vuokralle. Mikäpä niitä on hoitaessa, ei tarvitse kyntääkään, pellot kasvavat kun vain heittää siemenen maahan. Ei niitä tarvitse vuosikausiin lannoittaa, näyttää olevan yhtä mustaa murua sylen syvyydelle. Hahhahhah, oikein aatelisherrojen ihralla lihotettua maata!
Kerran lauantai-illalla on Louhilinnan tupa täynnä miehiä. Ovat palanneet metsältä, ovat käyneet saunassa ja kuivattavat vaatteitaan takkavalkean ääressä. Koko päivän on satanut kuin kaatamalla, illansuussa on kirkastunut ja kelmeälle taivaanrannalle nousee kuu. Ilma kylmenee ja kuu paistaa kuin liekki aarniohaudan päällä, loimuamatta ja lämmittämättä. Puutarhassa koettavat naiset vielä suojella kukkasiaan hallalta. Morsian siellä peittelee astereitaan ja georginejaan — täytyy kai koettaa säilyttää jotakin iloa häihinsä, kun kukat omilta poskilta kaikki ovat menneet.
Pikku Maiju oli ensin hänen kanssansa, mutta hän teki kiireesti työnsä ja läksi sitten. Hän käy iltapuhteella tuvassa kehräämässä, hän tahtoo oppia kehräämään. Vanha Anna valvoo tarkasti, ettei hän enää ole tuvassa kun miehet tulevat töistään. Hän valvoisi vielä tarkemmin, jos tietäisi mitä varten Maijulla nyt on niin suuri halu kehrätä. Ei hän tiedä, että Maiju kehrää vain siinä toivossa, että Joili joskus pistäytyisi tuvassa tai että hän tulisi tapaamaan miehiä jonkin verran aikaisemmin kuin he tulevat työstä.
Maijun rukki on vanhan Leenan rukin rinnalla ja Leena neuvoo Maijua. Tyttö ei opi — ihmeellinen tyttö! Hän kehräsi jo jokin aika sitten aika hyvin, mutta nyt katkoo langanpäät alituisesti.
Miehet puhuvat yhtä ja toista. Joili ei tänä iltana puutu mihinkään. Joili, joka osaa puhua niin että kuulijan sydän rinnassa hypähtää, istuu nyt ääneti. Mitä Joili ajattelee? Vai odottaako hän jotakin ja alkaako hän sitten puhua? Vai sureeko hän jotakin? Pikku Maijun posket punastuvat punastumistaan ja huulista on veri kohta puhkeamaisillaan esiin. Hän syyttää sitä, että lamppu palaa huonosti, hän ei muka näe mitään. Mutta sepä on niin, että hän pelkää tädin, vanhan Annan pian lähettävän häntä noutamaan.
Miehet tiedustelevat koska häät ovat. Hyvä onkin, että ovat pian. Työt siirtyvät tälle kulmalle, ja sitten saavat useat perheet asuntoja vanhasta rakennuksesta, jossa neiti vielä nyt asuu.
Silloin rupeaa vanha Jere ärisemään. Vai vielä sekin rakennus noiden ylenannettujen haltuun! Kyllä on kärsimistä sillä, joka näki kenraalin ajat ja herravainajankin ajat. Järjestyksessä oli joka paikka ja koko pitäjä pelkäsi Louhilinnaa. Eivät maar kylän lapset uskaltaneet kuin varkain tirkistää sisään puiston aidanraoista eikä kukaan ilman asiaa rohjennut jäädä tuvan penkille istumaan. Sydän kurkussa likeni jokainen konttorihuoneen rappusia ja suuren Hektorin haukku kuului virstojen päähän.
— Suu kiinni, orja! huudetaan ruoti vaivaiselle.
— Antaa sen höperön puhua. Onhan se mukavaa kuunnella kuinka sade ropisee kattoon.
— Se on sellainen mätä vainaja, joka latelee haudan haisevia…
— Suu kiinni, saakeli…
— Minä puhun, minä, ärisee Jere, — kirotkaa vain niin paljon kuin haluttaa. Minä en pidä itseäni parempana kartanon koiraa, Hektoria, jonka te tapoitte neidin ikkunan alle, mutta teitä parempi minä aina olen. Te tähän taloon tämän ylenannetun elämän toitte. Toista oli herran aikana, toista. Rehellinen oli ruoka ja rehelliset tuli ryypyt pyhinä ja aina riitti herroilta ystävällinen sana ruotivaivaiselle. Ja joka kerta kun Kustaa herra, se pietarilainen kenraali tuli kotiin, piti ruotivaivaiselle tarjottaman sikaaria ja ne oli sitten niin makeita, ettei yksinkertainen moukka tahtonut osata niitä polttaakaan, mitä keisarin Sikaareja lienevät olleetkaan.
— Ja nyt sinun kenraalisi polttaa hullujenhuoneen nurkantakaisia.
— Hahhahhah!
— Johan siitä vähemmällä hulluksi tulee, kun isän talo joutuu tällaiseen kuntoon. Kun juoksukoirat luikkivat isoille rappusille asti ja kaiken maailman kakarat juoksentelevat siellä missä ennen vain herrasväet saivat kulkea. Ne ne olivat aikoja, kun rouva vainaja eli ja salista soi soitto ja kattokruunut valaisivat pihalle asti ja me seisottiin hangessa ja katseltiin! Nyt pitää likaisten maankiertäjien saaman haltuunsa sekin rakennus. Ja samassa ovat siellä ikkunat rikki ja rääsyillä paikatut ja joka huoneessa kuivataan kakluunin edessä lapsenriepuja…
— Katsoppas, ukon-rahjus, Heikkilän Joilin naamaa! kuiskataan ruotivaivaisen korvaan.
— Kuulkoon, kuulkoon vain! Minun on sappeni tässä niin täysi, että kuulkoon vain, nulkki, joka täällä villitsemisen aloitti…
Joilin nyrkki läiskähtää pöytään.
— Suu kiinni, taikka…
Tuvassa vaikenee kaikki muu paitsi tuli, joka räiskyy piippua kohti.
— Ettekä tekään, jatkaa Joili, — tuki mokomalta suuta. Vai ettekö te kuulleet mitä hän köyhän lapsista sanoi?
— Mahdoit itse tukkia, kun tässä istuit.
— Saakeli, ettekö te nyt ikinä herää! Pitääkö minun teitä taluttaa kuin sokeita! Ohhoh, ihan teidän kanssanne tahtoo väsyä.
Jere on jo tointunut ja puhuu Joilille:
— Enhän minä muuta ole sanonut…
— Kuin että kaiken maailman kakarat tunkevat herrasväen hienoihin huoneisiin. Etkö sinä ymmärrä, että kaiken maailman kakaroiden isät ovat ne hienot huoneet rakentaneet! He ovat kaiken työn suorittaneet, jonka varassa hienot herrasväet laiskuudessa…
— Herra vainaja oli varhemmin ylhäällä kuin yksikään renki.
Joili ei kuule häntä. Hän pyyhkii hiuksia kalpealta otsaltaan ja nauraa ivallisesti:
— Siunaisit sinä, vanha hölmö, sitäkin hetkeä, jolloin tuon ummehtuneen aatelispesän ovet avautuvat kansan lapsille. Sillä työn ovat tehneet…
— Mutta sinä saarnaat, ettei pidä tehdä työtä, paperossia vain polttaa…
— Suu kiinni, sinä orja! Ihminen ei ole mikään kone, jonka voi panna yötä päivää käymään.
— Eikö kellään ole viinaa? Kaatakaa sen kurkkuun vähän viinaa, niin se taukoo…
— En minä ota…
— Ei hän ota muuta kuin silloin kun herrat tarjoaa…
— Saa hänelle kelvata rehellisen työmiehen ryyppy!
Kun Jere ottaa pullon käteensä, on hän voitettu mies.
Hetkisen hän vielä yrittää pitää puoliaan: luuletteko te sitten että ihmiset nyt ovat tyytyväiset, vaikka on näin hyvää tienestiä? Kaikkia kanssa! Torpparien muijat valittavat jo, ettei kohta saa kalikkaakaan kotiin, kun miehet kaiken viikkoa ovat metsällä tai talossa juomassa. Ja mitäs niistä rahoista, vaikka niitä tulee! Ne menee samaa tietä! Ennen oli viisi penniäkin rahaa, mutta nyt ei ole markkakaan rahaa. Se menee pelissä kuin nappi vain!
— No, juo lisää äläkä mokota!
Ja viina tämän vanhan miehen taltuttaakin ja pehmittää. Mutta viinapäissään on hän varomaton. Hän menee tukkilaisten luo ja puhuu jonkun korvaan:
— Eikös ole tullut vastaan sellaisia puita, joihin ei kirves pysty?
— Mitäs puita ne sitten ovat?
— Ka sellaisia, joita ei kirves kaada… Ka tiedättehän te: Jumalan puita.
Pirtissä rämähtää nauru. Omanpuolen miehet eivät naura, mutta kauempaa tulleet miehet nauravat.
— Vai on niitä sellaisiakin puita, joita ei täällä saada poikki! sanoo Jaatisen Matti, pulska savolainen poika, jonka perässä kaikki tytöt hyppäävät. — Tämän pojan kirves kaataa vaikka hyvän ja pahan tiedon puun paratiisin yrttitarhasta.
Ruotivaivainen tuskin pysyy pystyssä, mutta jumalaton puhe selvittää hänen päätään ja hän rukoilee:
— Älkää sellaisia… älkää… Ettei vain suutu…!
— Kuka suutu?
— Ka… tiedättehän te.
— En jumaliste tiedäkään.
— Voi, voi ettette sitä vain suututa!
Joili nousee. Hänen silmänsä kiiluvat sinertävistä syvennyksistään ja hän alkaa katsella seinään. Hän hakee jotakin. Siellä riippuu märkiä takkeja, sahoja, kirveitä. Kiiltävimpään terään pysähtyy Joilin silmä.
— Näytetään, näytetään orjille eikö kirves pysty.
Rukkien pyörät ovat pysähtyneet. Silmät suurina päässä katselevat naiset Joilin mutkiin. Kauempana olevat miehet puhuvat keskenään mitään ymmärtämättä, oman puolen miehet hymähtävät niinkuin hullulle, tai tuijottavat Joiliin jäykkinä jännityksestä.
Äkkiä karkaa verevä, punahuulinen tyttö rukiltaan ja käy kiinni Joilin ranteeseen.
— Puisto on neidin, Kaarina neidin, se on hänelle vuokrattu, siihen ei saa koskea. Neiti rakastaa puitaan!
Joili naurahtaa tytölle. Kosto soi hänen naurustaan, kosto leimuaa hänen silmistään, kosto täyttää koko hänen olentonsa.
— Sen puun pitää kaatua! sihisee hän tytölle niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä kuule, survaisee hänet luotaan ja tarttuu aseeseen. Mokomakin aatelisneiti onkin aina rakastanut puitaan enemmän kuin köyhiä alustalaisiaan. Riemulla hän sen puun kaataakin!
— Kuuleppas, itkee Jere, — älä mene ase kädessä likelle sitä puuta.
Se suuttuu…
Joili sylkäisee kouriinsa, painaa lakin päähänsä, kiroaa, lähtee juoksujalan tuvasta ja katoaa kuutamoon. Hänen varjonsa luisuu yli sinertävän maan, tuontuostakin sulaen yhteen puitten varjojen kanssa, mutta samassa sukeltaen taas esiin ja hiihtäen eteenpäin kuin aave.
Autiona lepää puisto keskiyön hetkellä. Vain puut korkeudestaan puhelevat, huojumatta ja liikkumatta. Hongan ääni soi ylinnä, soi yli selän ja metsäin. Sen ääni on suuri ja synkeä. Kuu valaisee, puitten varjot valuvat mustanpuhuvina maidonkarvaiselle maalle. Suurselän kalvossa vaeltaa kuu ja tuikkivat tähdet. Elävä varjo mennä pyyhkii kalliolle. Se liukuu suoraan päin honkaa.
Joili pyyhkäisee hikeä otsaltaan, painaa lakkia syvemmälle päähänsä, hiukset liehuvat otsan ympärillä. Hän huimentaa juoksuaan. Millä riemulla hän…! Hän vihaa tuota naista, hänen tekisi mieli nyt huutaa hänet ikkunaan.
— Sinä siinä! ähisee hän käheästi puulle ja oikaisee itsensä suoraksi.
— Äh sinä!
Honka ynäjää korkealla tyyntä yninäänsä, Joili on jo sylkäissyt kouriinsa, mutta kohina pidättää häntä ja hän unohtuu hetkeksi tuijottamaan latvaan.
Äärettöminä kellahtavina käsivarsina ikäänkuin tuhathaaraisessa jättiläiskynttiläjalassa nousevat oksat kuulakkaan ilmaan. Tähdet näyttävät tarttuneen mustanpuhuviin neulatupsuihin, joiden ulkopuoli hohtaa hopeaisena.
Joili katselee ja muistelee. Hänestä tulee pieni poika, joka isänsä kanssa syyspimeässä taistelee tuulta vastaan Suurselällä. Heitä varoitettiin lähtemästä yön selkään, mutta isä sanoi: ainahan se honka tietä näyttää! Ja he pitivät hongasta kiinni. Keskellä pimeää saattaa erottaa mustemman kohoaman taivaanrannalla: se on Louhilinnan honka ja sitä kohti he ponnistavat. Kun he sitten keskellä yötä pääsevät kotiin ja kertovat matkastaan, kuuntelee äiti kyyneleet silmissä ja muori nousee sänkyynsä istumaan ja kiittää kädet ristissä Jumalaa. "Se on pannut honkansa merkiksi", sanoo vaari ja hymyilee, "toiset siihen hukkuvat, toiset sen kautta pelastuvat…" Ja pieni poika haukkaa isän rinnalla leipää ja vetelee lämmitettyä keittoa ja toimittaa, että juuri silloin kun ei enää ensinkään tietänyt missä päin koti oli, hajoitti tuuli pilviä ja taivaan rantaan nousi suuri musta niinkuin vuori ja sitten he taas tiesivät missä koti oli…
— Saakeli! parkaisee mies yhtäkkiä kuutamossa ja katselee kuin pyörryksissä ympärilleen. Mitä varten hän tässä onkaan, mitä hänen pitikään…? Hän polkee jalkansa tantereeseen, näkee välkkyvän kirveenterän maassa, muistaa kaikki, hyppää pari askelta taaksepäin, oikaisee itsensä suoraksi, heilauttaa ja hyökkää puuta vastaan…
Mutta mikä ihme hänen on? Kuinka hän on näin voimaton? Vai onko niin kylmä, ettei ase pysy käsissä? Ää sinä, senkin noita, odota sinä vain… Jumaliste, et sinä enää kauan tuossa kohise etkä pitele taivaan tähtiä oksillasi…! Ja Joili riisuu kiihkeästi takkinsa, koska hihat ovat liian ahtaat. No nyt! Mutta hänen kätensä vapisevat niin, että kirves putoaa.
Metsänlaidalle, kallion syrjään on noussut joku, joka tulee hiljaa, hartioilla valkoinen vaate. Se on kuin mikäkin pieni laiha akka, silmät kuopilla. Hampaat helisevät Joilin suussa ja vilu viiltelee selkää. Jos pakenisi… Hän ei pääse paikalta…
Äkkiä vihlaisee huuto ilmaa, huuto kuin naakan huuto, muttei kuitenkaan naakankaan. Se tulee jääkellarista päin… Joili ei saata nähdä sinne, siellä on vastassa sakea pimento, mutta hän tietää kuka siellä huutaa ja nostelee valkoisia käsivarsiaan… Pieni akka tulee suoraan häntä kohti.
Ää, senkin vanha akka, etteikö sinusta pääse irti. Odota…
Jo kuuluu eläviä ihmisääniä. Kylläpä ne lapsuudenajan muistot ovat sitkeässä.
Joili saa kätensä nousemaan ja jalkansa liikkumaan. Hän hätkähtää jotakin, joka hallavana koirana makaa hänen jaloissaan. Hänen takkinsahan se vain on, hän potkii sen menemään ja näkee, ettei missään ole vanhaa akkaa, suuri pensas vain maidonvalkoisessa kuutamossa…
Pienestä portista kyökinportaitten päässä tulee ihmisiä puistoon, toiset juosten, toiset vaivalloisesti kammertaen. He puhuvat ja huudahtelevat. Heidän tulonsa antaa Joilille tajunnan takaisin.
Hän oikaisee itsensä suoraksi, ikäänkuin tahtoisi kasvaa hongan tasalle, puree hampaat vastatusten ja pakottaa kontistuneet kouransa kirvesvarteen. Hän suuntaa koko voimansa puuta vastaan, ikäänkuin aikoisi lingota käsivartensa irti ruumiista.
Isku pongahtaa kajeassa kuutamossa vain vähän matkan päähän. Ei se ole sattunut puuhun. Se meni keltaiseen juureen, joka vongertelee alarinnettä.
Mutta Joili on tuohon iskuun pannut niin tyyten kaikki voimansa, että hän odottaa hongan jo kituvan kuolinhaavoissa. Hämmästyneenä hän tarkastaa jättiläistä.
Se kohajaa vuosisatojen takaista kohinaansa, tyynenä, synkeänä, salaperäisenä.
Mutta metsän reunassa menee taasen pieni, laiha akka, valkoinen vaate hartioilla. Ja Joilin selkää vihlovat vilunväreet. Akka nostaa varoittaen kättänsä… Joilin kädestä putoaa kirves ja hän sotkeutuu jaloistaan hallavaan koiraan…
Saakelit ja perkeleet, onko hän tullut hulluksi! Hän tempaa käsiinsä takin, kiertää sen myttyyn ja viskaa menemään. Hän tyyntyy hiukan ja huutaa järkeä avuksensa: olisiko ehkä viisainta hakea saha ja toinen mies avuksi? Tai jättää koko hakkaaminen… Puukin puhuu hänelle järkeä: mitä sinä minusta tahdot? Talvi tulee, minä panen maata, pane sinäkin.
Hän katselee latvaa, jonka lomitse loistaa sininen taivas ja kylmät, vilkkuvat tähdet. Alin oksa riippuu pitkänä tupsuna maata kohti. Siitäkin oksasta kerrotaan monta tarinaa: Niistä ei ikinä tule loppua.
Elävät ihmisäänet hänet taaskin vapauttavat, muistuttaen hänelle, että hänen pitää tuhota puu. Kartanon neiti, se keltatukka rakastaa tätä vanhaa noitapuuta! Tässä hän jo pienenä lapsena istuili pyhäaamuin ja katseli ulapalle. Et ikinä enää, keltatukka, tästä katsele järvelle. Puun pitää kaatua ja näiden käsien kautta sen pitää kaatua! Ja kirveen alle sen pitää suulleen kaatua, ei sahoja eikä miehiä avuksi! Nämä kädet sen kaatavat, vaikkeivät sitten enää koskaan mihinkään pystyisi!
Joili karkaa puun kimppuun, hänen voimansa palaa, hänen järkensä toimii, hän iskee iskemistään ja joka iskulta viiltää pieni hihkaisu ilmaa. Tulkoot vain sekä elävät että kummitukset katsomaan — puun pitää kaatua!
Ja hän vimmastuu vimmastumistaan, hänen silmissään on vain tulisia kielekkeitä ja kipunoita ja tässä vimmassa iskee hän pitkän aikaa. Äkkiä hän lakkaa ja vetää henkeään. Hän tarkastaa työtään, peläten, ettei ehkä näy mitään ja samalla odottaen, että puu jo olisi kaatumaisillaan. Hän päästää kirveen kädestään ja kourii runkoa. Hän tapaa pienen loven, tapaa toisen vähän suuremman. Latva kohisee iänikuista kohinaansa, tyynenä, ikäänkuin vain muurahainen olisi juoksennellut pitkin vartta.
Joilin voimat ovat lopussa, ruumis likomärkänä. Ei, ei tästä mitään tule…
Mitä? Nauravatko nuo tuolla aukean laidassa? Vai nauravat, vai luulevat, että hän jättää työnsä kesken! Ja neidinkin ikkunassa vilkkuu jo tuli, hänkin kai nauraa. Jumaliste, jolleivät nämä kädet jaksa…!
Joili iskee vimmatusti, tarkkaa tällä kertaa, että kirves osuu samaan hampaaseen, näkee lastujen sinkoilevan, innostuu menestyksestään ja hihkaisee niin että kuuluu kautta puiston. Lakki putoaa päästä — pudotkoon! Puunrungossa ammottaa jo suuri valkoinen lovi. Ja jahka se siitä vielä suurenee ja hän koko voimallaan käy puuta vastaan, niin sen täytyy kaatua!
Nurmikon laitaan on kokoontunut musta ryhmä. Tytöt ja miehet, Jeret ja Leenat ovat jättäneet tuvan ja seuraavat Joilia. Alussa he pelkäävät, odottaen vaistomaisesti, että Joili jollakin lailla saa surmansa. Mutta kun hänen kirouksensa ja uhituksensa yhä kuuluu hongan alta, rauhoittuvat he ja alkavat odottaa, että hän huomaa aikomuksensa mahdottomuuden ja tulee pois. Jere värisee viluissaan ja puhua kangertaa, että varokoonkin vain Joili. Kyllä se nyt on suututettu ja kyllä se nyt ottaa hänet. Älköön menkökään huonoihin jäihin. Tai kyllä se hänet jossakin tapaa, ei kukaan kohtaloaan vältä… Odotuksen kestäessä palaa toisia jo tupaan, toiset naureskelevat ja hyppivät nurmikon laidassa lämpimäkseen. Jere päättää hänkin jo lähteä pankolleen nukkumaan, kun läpi joukon käy kuiske:
— Puu huojuu!
Suurselän honganlatva huojuu kirveen alla. Hakkaaja hihkaa ja hyppää kuin verikoira kuolevan hirven kylkeä vastaan.
Tytöt tukahduttavat parahduksensa. Latva hulmahtaa verkalleen puolelle ja toiselle ikäänkuin jättiläisluuta ripsuisi taivaanlakea idästä länteen.
Tuo luonnon ihme tarvitsi vuosisatoja kasvaakseen näin suureksi. Satoina keväinä ja kesinä se imi suoniinsa maan ilman ja auringon salatut voimat! Kun tappava ase on sattunut puun sydämeen, on kohina latvassa ollut kuin kuolevan korinaa ja ruumis on vavissut ja ryskänyt. Puun ääni on ollut kuin Suurselän ääni paukkuvina pakkasöinä, kun jäät vahvistuvat ja halkeavat railoiksi… Yhä nopeammin ripsuu latva tähtitaivasta. Runko huojuu. Haava tyvessä suurenee suurenemistaan. Puu on jo kuin haavoitettu otus, joka ei tiedä minne paeta. Se värisee ja notkuu, ulina kuuluu ikäänkuin syvältä maan sisästä, sieltä minne käsivarrenpaksuiset, keltaiset juuret ovat uponneet. Vihdoin käy läpi ilman rytinä, joka on kuin parahdus, suuri suhahdus täyttää ilman ja perustuksia myöten tömähtää maa, kun vuosisatojen puu kaatuu.
Suurselän honka kaatui.
Jumalan puu kaatui.
Se saattoi tapahtua, se tapahtui ja nyt saattaa tapahtua mitä hyvänsä.
Hampaat kalisten seisovat naiset paikoillaan, saamatta sanaa suustaan. Kaukaa tulleet miehet yrittävät tehdä pilaa. Maiju nyyhkyttää, ruotivaivainen seisoo kädet ristissä ja sopertelee jotakin. Kaikki he tuijottavat taivaanrantaan, joka nyt on paljaana, tuijottavat tuijottamistaan ikäänkuin odottaisivat, että honka nousisi takaisin paikoilleen. Toiset puut tuntuvat yksinäisiltä ja oikovat ikäänkuin avuttomasti oksiaan.
Äkkiä seisoo Joili joukon edessä. Hän on peloittavan näköinen. Kasvot ovat kuin kuolleella, hiki kiiltää otsalla, silmät ovat elottomat ikäänkuin eivät näkisi. Hän kävelee kuin humalassa, käsivarret heiluskelevat puolelle ja toiselle.
— Orja, ähisee hän Jeren edessä, — joko nyt uskot? Vai vieläkö kaadan kuusen ja koivun ja…?
Jere ei vastaa. Hän seisoo kuin paleltuneena maahan kiinni. Hän näkee sinisten varjojen liikkuvan nurmilla. Yksi varjoista tulee häntä kohti. Se on kenraalivainaja, hänen hopeinen partansa välkkyy kuutamossa. Hän ojentaa käsivartensa ja käy kiinni Jereen…
— Herra Jeesus siunatkoon!
Jere sanoo sen ja kaatuu maahan sitten.
Naiset tarttuvat hänen käsipuoleensa. Hän ei nouse. Miehet kantavat hänet tupaan. Silloin lepää jo hänen kasvoillaan kuolema.
— Honka hänet otti! kuiskaavat naiset. — Se oli se viideskymmenes vuosi…
Pikku Maijun posket ovat valjenneet ja hän hytkii vilussa ja tuskassa.
Joili ei välitä hänestä, Joili ei koskaan ole välittänyt eikä koskaan tule välittämään! Kuinka tylysti hän työnsi hänet luotaan, kun hän piteli häntä ranteesta ja rukoili kaikesta sielustaan ja mielestään. Joili ei rakasta häntä eikä tule rakastamaan — Joili rakastaa toista. Joili on onneton hänkin, sillä sitä toista ei hän koskaan saa. Hän vihaa sitä siksi, ettei saa rakastaa. Poloista Joilia…
Ja Maijua poloista!
* * * * *
Mitä teki sinä iltana morsian, kun ei hän kävellyt kuutamossa eikä niinmuodoin kuullut lastujen sinkoilevan eikä edes maan tömähtävän kun jumalanpuu kaatui?
Hänen huoneensa oli lämmin, sammuva hiilos punaili seiniä ja hän kirjoitti kirjettä armaalleen. Hän ei kuullut eikä nähnyt.
Aamulla läksi hän puistoon hoitamaan kukkasia ja hämmästyi avaruutta, mikä ympärillä vallitsi. Taivaanranta tuntui oudon suurelta ja paljaalta, mutta hän ei ymmärtänyt miksi, luuli vain että silmät näkivät jotenkuten väärin. Ajatuksissaan astui hän kalliota kohti: häntä vastaan tuli tuoreita valkoisia lastuja ja niitä tuli tulemistaan. Samassa näki hän jättiläisen maassa, näki valkoisen kannon ja ymmärsi, että tuho oli tullut itse hänen puistoonsa ja vienyt pyhimmän puun.
Hän hätääntyi ja käyttäytyi niinkuin ihminen, joka vielä luulee olevan jotakin pelastettavissa ja etsii apua. Mutta vihdoin meni hän aivan neuvottomaksi.
Hän ei itkulla saanut kaatunutta kasvamaan!
* * * * *
Joutuisivatpa häät! Mitä siitä, ettei huoneusto vielä ole valmiiksi korjattu — pääsisipä täältä pois! Toki kärsimykset sitten loppuvat kun on erossa kaikesta!
Mutta hän erehtyy! Kärsimykset eivät lopu, sillä hän ei aiokaan tehdä selvää eroa, hän ei eroa kaikesta. Hänen uusi kotinsa on ihan liian likellä Louhilinnaa. Siihen kaupunkiinhan täältäpäin tuotteet viedään. Ja kaupungin komein rakennus, jossa uusi koti tulee olemaan, on juuri torin varrella jonne maalaiset tuovat kuormiaan. Ja lisäksi kehoittaa Kaarina lukemattomia vanhoja ystäviään käymään tervehtimässä. Hän aikoo päästää heidät kotiinsa. Kovin hän on varomaton: se, joka rahasta myy muistojen kodin, joka päästää käsistään vuosisatojen perinnön, se katkaiskoon samalla kaikki siteet. Älköön hän milloinkaan tutkistelko mitä sille kulmalle kuuluu, vaan tukkikoon korvansa, jos joku yrittää jotakin kertoa. Joka kerran syntymäkotansa myy, se upottakoon sen ajan tapahtumat kuin kiven kaivoon. Silloin jää sielun pohjalle vain kaunis suru ja tyyninä iltoina saattaa sielun pohjalta nousta kuvia ja säveliä, jotka tuovat kyyneleet silmiin mutta jotka eivät raasta verille. Koko mennyt aika on kuin satukaupunki, joka upposi meren pohjaan: joskus kirkkaalla säällä saattaa sieltä kohoilla linnojen kupukattoja ja kirkkojen torneja, jotka siintävät ja välkkyvät.
Syyssateiden jälkeen nousee kylmänkelmeä viiru taivaanrantaan. Talvi tuntuu ilmassa ja morsian menee puutarhaan pelastamaan kukkiaan. Koko sylykset punaisia kukkasia kantaa hän sisään. Ne ovat vielä tuoreina kun hääpäivä koittaa vaikka ensi lumi lepää routaisella maalla.
Lunta on niin paljon, että sulhanen reellä tulee taloon, yhtenä ainoana yönä on satanut lunta niin paljon.
Huoneissa lemuavat ansarikukat, sukulaisten tervehdys kaupungista. On surkastuneita ruusuja ja kieloja. Ne tuoksuvat väkevästi näin kuollessaan.
Louhilinnan tulipunaiset kukat hehkuvat lemuamatta. Kyyneltä vuodattamatta, vakavana ja valkoisena astuu morsian vihille.
Hänen ympärillään valuvat kyyneleet — Louhilinnan alustalaiset surevat. He täyttävät huoneet sarkatakeillaan, kotikutoisilla sarsihameillaan, vakavilla kasvoillaan ja kyynelillään. Muita vieraita ei juuri olekaan.
Päivällisten päätyttyä veisaavat he virren. Se on kiitos- ja ylistysvirsiä, mutta iloiset eivät häät ole. Ne ovat paremmin kuin hautajaiset.
Virren päätyttyä katoaa morsian. Hän hiipii morsiuspuvussaan puistoon.
On jo hämärä, mutta lumi valaisee.
Hän astuu ennen poljettua polkuaan, ohi kesäisten kukkalavojen, ohi nurmien, joilla lapsena leikki, ohi puiden, joiden juurella tuulen humua kuunteli, ohi muistojensa hän astuu. Hän vaeltaa ohi entisen elämänsä, ikäänkuin se kuvina olisi kahden puolen tietä, vilun puistattamalla hän pysähtyy hongantyngän ääreen. Hänen valkoinen pukunsa valuu lumeen, hän sulaa yhteen maiseman kanssa, sulaa sen kanssa yhdeksi niinkuin niin monesti ennen, mutta nyt viimeisen kerran.
Rannat hohtavat valkeuttaan, keltaiset lehdet vielä lepattavat puissa. Pakkanen on yllättänyt metsät lehdessä eikä tuuli vielä ole ehtinyt niitä viedä. Taivas on lyijynkarvainen, lunta täynnänsä. Järvi vetäytyy hiljalleen jäähän.
Morsian vapisee vilusta. Mutta kaikki hellyys mitä hänen sydämensä elinaikanaan on tuntenut, tulvii yhtä haavaa rintaan kuumana. Kaikki maailman kauneus asuu siinä mitä silmä nyt viimeisen kerran katselee. Kaikki anteeksianto ja kaikki anteeksipyynnön jano nyyhkyttää sielussa.
Kun voisi sieluunsa syövyttää tämän kaiken, kun voisi vereensä imeä tämän kaiken, niin ettei siitä koskaan eroaisi! Kun voisi nämä kuvat juottaa silmänsä kalvoon, kun voisi tämän sävelen painaa korvansa pohjaan ikiajoiksi!
Täytyy lähteä.
Hän kokoaa tahtonsa ja pääsee pois kalliolta. Hän käy läpi puiston, ohi puiden…
Mutta kuin unessa hän antaa riisua kruununsa ja huntunsa ja pukea ylleen matkavaatteet. Hiljaa seisoo alustalaisten joukko kuomireen ympärillä, kun hän siihen nousee. Hänen ympärilleen tuodaan kukkasia. Valkoiset ovat hänen kasvonsa, kukkaset jäätyvät.
Hänen päänsä painuu Viktor Cederin olkapäälle ja hänen väkevä käsivartensa kiertyy hänen ympärilleen. He ovat nyt mies ja vaimo.
He ajavat Louhilinnan portista. Suuria lumihahtuvia putoelee ja keltaiset lehdet lentävät alas mäkeä, saattaen heitä matkalle.
Ja nyt saavat metsät kaatua! Se, joka niitä rakasti, on poissa.
Ja kaatuvat puut poikinensa, vain pienet puulapset jäävät. Paukkuu, rytisee ja voihkaa. Kaiku kuljettaa äänet Ronkaan korvesta Kaakin kankaalle ja ympäri Louhilinnan lääniä. Valitus viiltää pitkin puiden latvoja, linnut, pelästyneet, kodittomat linnut pakenevat.
Nyt saavat taivaan linnut ja korpien pedot etsiä muualta suojaa.
Louhilinnan ylpeät metsät ovat menneet, mennyt on Louhilinnan loisto.