VIII
Seurahuoneen juhlasalista alkaa yleisö jo poistua. Joka ovenavauksessa välähtää näkyviin ruusunkarvainen punerrus, samalla paisuu valssin sävel voimakkaammaksi, kuin autereen läpi häämöttää tanssivia pareja ja tulvii vastaan hajuvesien ja tupakinsavun sekainen ilma.
Kylmässä eteisessä ojentavat uniset ovenvartiat yleisölle päällysvaatteet. Kuuluu kuparirahan kilinää ja huudahduksia juhlan onnistumisesta.
Portaissa odottamassa seuraansa seisoo nuori nainen, hartioilla tummanpunainen viitta, päässä valkoinen huntu. Viitan sisästä näkyy sinertävä silkkipuku, pitsitettyjä liepeitä ja valkoinen suippokärkinen kenkä. Käsi, joka pitää liepeitä koossa, peittyy laskoksiin, mutta käsivarsi jää paljaaksi koristeenaan kultainen rannerengas. Untuva-päärmäisen huivin sisästä näkyvät nuoret kasvot, kiiltävä, pellavanvaalea tukka ja hymyilevät silmät. Hän hyräilee vieläkin valssin säveltä, joka kuuluu tänne asti. Hänet on liian aikaiseen temmattu tanssin pyörteestä ja hän jatkaa iloa vielä tässä.
Hän on varatuomari Cederin nuori rouva, Kaarina Ceder.
Varatuomari astuu verkalleen alas portaita, päässä moitteettoman kiiltävä silinteri. Hänen rinnallaan astelee tuomari Färling rouvineen. Kun Viktor pääsee vaimonsa rinnalle, karkaa Kaarina hänen käsivarteensa ja tanssii sen varassa alas portaita.
He ovat, kuten tavallisesti, olleet yhdessä Färlingien ja Pitkäpäiden kanssa. Nämä perheet ovat Cederin vanhoja tuttuja ja hänen nuori rouvansa on heti avosylin suljettu heidän piiriinsä.
Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat paljon kasvattaneet Kaarinaa, sillä oikeastaan hän oli aivan ilman kasvatusta kun heidän käsiinsä joutui. He hänet ovat toimittaneet tuttaviensa piiriin, he hänet ovat tutustuttaneet elämään Helsingissä. Olof ja Greta ovat niin paljon ulkomailla, Erik ja Anna eivät ole Kaarinalle niin paljon kuin olisivat, jos perheet kuuluisivat samaan kieliryhmään. Varatuomari Ceder on suomenmielinen — hyvin siivo kyllä, ei kenelläkään ruotsinmielisellä ole syytä häntä kaihtaa, eivät he sitä teekään, päinvastoin he yhä enemmän ovat ruvenneet käyttämään häntä asianajajana. Mutta klubit, kokoukset ja huvit vievät joka tapauksessa Cederit toiseen leiriin ja Kaarinan ja hänen sukulaistensa välinen seurustelu tapahtuu yksinomaan perhepiirissä.
Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit kuuluvat siihen varakkaaseen sivistyneitten suomenmielisten ryhmään, jossa kotikielenä on ruotsi, mutta lapset käyvät suomalaista koulua ja käyttävät hekin koulussa välitunneilla ja yleensä seurustelukielenään ruotsia. Näihin perheisiin saapuu tukuttain keräyslistoja eivätkä ne koskaan palaa tyhjinä. Kansallisteatterin ensi-illoissa ovat Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit säännöllisesti — heidän paikkansa ovat permantoaitiossa. Useimmiten kyllä rouvat yksinään saavat hoitaa velvollisuuksia teatteria kohtaan, herroilla on matkoja, kokouksia ja muuta sellaista.
Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat ainakin viidentoista vuoden aikana olleet huomatuimpia teatterin verraten vaatimattoman yleisön joukossa. He ovat aina olleet hyvin puetut ja esiintymisessään itsetietoiset. Märta rouva on upea ja komea, vilkkaat kasvot — tosin ei millään lailla kauniit, mutta epätavalliset ja pirteät. Märta rouvalla on rohkea ryhti ja suu täynnä rohkeita sanoja. Hän ei vielä milloinkaan ole jäänyt vastausta vaille. Häntä ihaillaan ja panetellaan ja ne jotka enimmän panettelevat, ovat kuitenkin ensimmäisinä ottamassa vastaan hänen suosionosoituksiaan, jos hän suvaitsee niitä antaa. Märta rouva on hyvin suorasukainen ja sen kautta peloittava. Suuri joukko suomenmielisten huomatuimpia nuorukaisia ja vanhojapoikia on liehitellyt häntä. Märta rouva pitää miehistä eikä sitä ensinkään peitä. Hyvänen aika, millä hän aikansa kuluttaisi kun hänen miehensä on niin paljon poissa! Viktor Cederkin on aikoinaan viettänyt vapaat hetkensä hänen kauniissa keltaisessa budoarissaan, josta kaupungilla kerrotaan niin tarumaisia juttuja… Märta käyttää mielellään koristuksia, pitsejä ja kevyitä hetaleita. Hänen seurustelupukunsa ovat hiukan uskalletusti kaarretut, hänellä on kauniit olkapäät ja täytyyhän hänen saada niitä näyttää.
Siiri Pitkäpää on tumma, pehmeäihoinen kaunotar, pitkä, solakka ja tyyni. Hänen silmänsä ovat suuret ja hämmästyneet. Hän on erinomaisen monipuolinen ja aikaansa seuraava. Hän ahmii kaiken uudemman kirjallisuuden, hän lukee filosofiaa, hän käy sinfoniakonserteissa, hän puhuu maalaustaiteesta kuten tuntija konsanaan. Mutta näillä kaikilla taipumuksillaan hämmästyttää hän kerrassaan vanhat tuttavansa, sillä vasta hänen vanhemmilla päivillään ne ovat hänessä heränneet ja juuri kun maailma vähimmin odottaa, ne tulevat päivänvaloon. Tähän saakka hän esimerkiksi ei milloinkaan ole osoittanut musikaalisuuden oireita eikä edes hänen kodissaan ole ollut soittokonetta. Yhtäkkiä ostetaan taloon konserttiflyygeli. Siiri rouva hankkii sarjalipun sinfoniakonsertteihin ja syventyy suurten säveltäjien elämäkertoihin.
— Äsh, että nyt viitsit! sanoo suorasukainen Märta rouva.
Siiri suuttuu kuin pippuri, mutta hieroo pian taas sovintoa, hän kun on Märtaan niin tottunut, ettei hän voi elää ilman häntä. Märta sopii paikalla, hän ei koskaan kanna vihaa ketään vastaan.
Siiri rouva käyttää usein samettipukua. Hänellä on kaunis kaula ja kallisarvoiset helmet. Aluksi tekee hän paljon vaatimattomamman vaikutuksen kuin Märta, joka on niin suulas, mutta vähitellen hämmästyttää Siiri salatuilla tiedoillaan. He eivät kumpikaan ole mitään yhdistysihmisiä. Kokouksissa he eivät koskaan käy eivätkä kärsi ompeluseuroja. He elävät enimmäkseen kodissa, järjestäen suurella tottumuksella päivällisiä miestensä mahtaville asiatuttaville. He osaavat pitää seuraa kenelle hyvänsä, heillä ei seurustelussa milloinkaan synny mitään kiusallista vaitioloa. Miltei joka vuosi tekevät he joko yksin tai miestensä kanssa pienen matkan Norjaan tai Rivieralle tai Kööpenhaminaan. Heidän nimensä on aina arpajaisvoittoja vastaanottavien naisten luettelossa. Heidän palvelustyttönsä esiintyvät, avatessaan ovea eteisessä, valkoisessa pitsimyssyssä, vyöllä pieni, tärkätty esiliina, kuten palvelustytöt ulkomailla. Hopeatarjottimella tuovat he nimikortit herrasväellensä. Märta ja Siiri ovat tottuneet siihen, että heidän miehensä ovat enemmän poissa kuin kotona. He elävät omaa elämäänsä eivätkä utele miestensä asioita. Miehet puolestaan eivät surkeile rahoja — rouva saa niin paljon kuin tahtoo. Miehen asema vaatii, että hän käy hyvin puettuna ja että koti on kaunis. Palvelijoita pitää olla tarpeeksi — ja riitaa heidän kanssaan riittää yllin kyllin. Märta rouvalla palvelustytöt sentään pysyvät pari kolme vuotta, mutta Siiri rouvalle ovat he raskas risti, raskain tässä maailmassa.
Näiden molempien naisten johdolla on Kaarina Ceder astunut Helsingin elämään. Hän on noussut kermaksi sen kerman päälle, hienoimman arpajais- ja premiääriyleisön joukkoon. Vaistomaisesti ovat nämä naiset määränneet, että Kaarinan on pukeuduttava viimeisen muodin mukaan, he ovat tulleet hänen mukaansa kauppoihin, hän kun on ollut Helsingissä outo, he ovat vieneet hänet ompelijattarensa luo, he ovat neuvoneet ja opastaneet häntä kaikessa. Kaarina on ollut nuori, viisitoista vuotta heitä nuorempi, kokematon ja kiitollinen hyvistä neuvoista. Hänen kodissaankin on enemmän Märtan ja Siirin aistia kuin Kaarinaa itseään. Kun hän meni kihloihin, ei hänellä ollut halua mihinkään — silloin Märta ja Siiri hänen sulhasensa kanssa hankkivat huonekalut heidän ensimmäiseen kotiinsa maaseutukaupungissa. Nyt he taasen ovat olleet auttamassa kuntoon heidän helsinkiläistä kotiaan. Kaarina on kaiken aikaa ollut kiitollinen. He ovat niin käytännölliset ja taitavat, he tuntevat kaikki puodit ja heille ollaan niin kohteliaita. Onhan sentään monta asiaa, johon eivät he ole saaneet Kaarinaa kasvatetuksi. Suuret päivälliset esimerkiksi ovat yhä Kaarinan kauhistus. Vaikka on hankittu hyvä keittäjätär ja Viktor on valmis uhraamaan rajattomat summat päivällisten onnistumiseen, kärsii Kaarina ja pelkää. Hän ei opi pitämään keskustelua vireillä, mieliala on kankea ja ikävä, vaikka Viktor puhuu ja ystävättäret puhuvat ja tekevät parastaan. Märtalla on kaksi keppihevosta, joita hän ohjaa keksimällä yhä uusia ja uusia puolia asiassa. Hän ivaa suomenmielisiä ja hän ivaa juristeja.
— Te olette sentään itse suomenmielinen! huomauttaa joku vieraista.
— Minä! huudahtaa Märta ja painaa käden upealle povelleen. — Missä suhteessa? Siinäkö, että minä osaan suomea?
— Ei, mutta onhan teidän sympatianne suomenkielen puolella.
— Erehdys! Mistä te sen päätätte? Jos suomenkieli olisi minulle rakas, käyttäisin sitä. Minä en koskaan käytä sitä.
— Nyt sinä teet itsesi huonommaksi kuin olet! Olen itse kuullut teidän käyttävän suomea…
— Joskus… kaksikymmentä viisi vuotta sitten koulun päättäjäisissä — niinkö?
— Ei, vaan paljon myöhemmin. Trettifemmassa näyteltiin pieni kappale, jossa teillä oli pääosa ja jossa te…
— Tunnustan, tunnustan! Ja ulkomailla minä niinikään heittelen ympärilleni suomalaisia runonpätkiä. Se on niin originellia olla Suomesta ja osata suomea. Mutta täällä kotona!
Vihdoin viimein, kun keskustelu on tyhjentänyt itsensä, sanoo hän:
— Myöntäkää te vain kaikki, että se kieli, jonka asiaa te ajatte, ei ole teille mikään sydämen kieli. Se on jonkinlainen paraadihevonen, joka juhlatilaisuuksissa, syötettynä, suittuna ja harjattuna talutetaan nähtäväksi. Mutta kun juhlat ovat menneet, kuljetetaan hevonenkin taas pilttuuseensa. Ole siellä! Ja siellä se on, hyvä jos muistetaan viedä olkia eteen!
Hilpeää ei Cederillä koskaan ole. Emännän mieliala painaa ilmaa. Se on
Viktorille todellinen huoli eikä asiaa saa paranemaan vaikka Märta ja
Siiri kuinka neuvoisivat.
Heidän vaikutuksensa ja Helsingin ilma ovat yleensä tehneet Kaarinalle hyvää. Hän oli sairas kun hän sieltä pikkukaupungista tuli. Viktor on kertonut hänen kärsineen romanttista ikävää vanhaan kotiinsa. Hän oli aina kiivennyt kaupungin harjulle ja tuntikausiksi jäänyt katsomaan kotipuoleensa ja hän oli ollut näkevinään kuinka taivaanranta harveni. Viktorin olisi alituisesti pitänyt istua hänen vieressään, käsi hänen kädessään. Hän tietysti ei sitä voinut! Hänen täytyi matkustaa pois ja kun hän palasi, oli pikku rouva entistä huonommissa voimissa. Hänelle oli Viktorin poissaollessa taasen kerrottu ryövärijuttuja entisestä kodista. Käytännöllisenä ja rakastuneena miehenä — niin, niin, Viktor oli rakastunut, vakavasti ja pysyväisesti rakastunut — hän ymmärsi, ettei tämä käy. Ja hän möi pois koko toimistonsa ja muutti Helsinkiin. Pieni ulkomaanmatka vielä ja pikku rouva parani ja kukkii niin, että koko Helsinki sitä ihmettelee.
Kaarina on todella herättänyt huomiota, ensiaikoina kalpealla, väsyneellä kauneudellaan, sitten ruusuisella nuoruudellaan, joka vasta nyt näyttää puhjenneen kukkaan. Kaksikymmenviisivuotiaana tanssii hän vallattomasti kuin helsinkiläiset seitsentoistavuotiaat ja vielä kaksikymmentäyhdeksänkin vuotiaana hän tanssii. Aluksi hän kyllä koettaa muistaa ikäänsä ja arvoansa, mutta muiden tanssiessa hänen tulee uni ja kun joku sitten tulee pyytämään häntä tanssiin, unohtaa hän, että on niin vanha, ja lähtee lentoon ja ilakoi niinkuin entisinä aikoina. Ja hän saattaa unohtaa, että sali on täynnä väkeä ja karata tanssitoverinsa käsistä suoraan miehensä kaulaan ja puhjeta puhumaan:
— Viktor, Viktor, on niin äärettömän hauskaa! Voi kun et sinä tanssi!
Etkö sinä nyt voisi…
Ja hän tumpuloi hänen valkoisen kaulaliinansa vinoon, silittelee hänen kaljua päälakeaan, katsoo häntä silmiin ja veikeilee ja lavertelee, kaiken aikaa keinutellen itseään tanssin tahdissa.
— Mutta jos sinä koettaisit… Kuule, kun minä tiedän, ettei kukaan osaa niinkuin sinä! Voi kuinka sinä yhden, yhden kerran tanssisit minun kanssani.
Hänen miehensä sitaisee ihastuneena hänen silkkiin sidottua vyötärystään ja antaa hänen tumpuloida ja silitellä… Hän on ylpeä kauniista vaimostaan, jota kaikki ihailevat, hän kuiskaa hänen korvaansa, että on niin hauska istua tässä ja katsella omaa ruusunnuppua, joka on ihanampi kuin kaikki muut. Ja kun samassa nuori mies pysähtyy tekemään kohteliainta kumarrustaan Kaarinalle, omistaa Viktor sen itselleen, nyökäyttää armollisesti päätään ja luovuttaa vaimonsa tanssitettavaksi. Ja Kaarina liihoittelee pois hehkuvin poskin, hiukset hulmuten, suu kaiken aikaa puhellen ja hymyillen.
Nuoret puhuttelevat häntä suomeksi. Osaahan hän suomea, mutta hän ei puhu kirjakieltä, vaan kotiseutunsa murretta. Omituisen vaikutuksen tekee mehevä talonpoikaiskieli hienon silkkipukuisen naisen suussa. Hänen ilonsa tarttuu ympäristöön. Vanhat harmaat herrat, jotka ovat ostaneet hänen arpa-maljansa tyhjäksi ennenkuin kenenkään muun myyjättären, hymyilevät, kun hän tanssii ohitse. Vanhat rouvat, jotka eivät edes ole hänelle esitellyt, sitaisevat harsoa, joka liihoittelee alas hänen olkapäältään, tyttöset, jotka tänä iltana ensi kertaa kantavat pitkää hametta, karkaavat ottamaan kukkaista, joka putoaa hänen poveltaan ja kun hän hiestyneenä ja pyörryksissä pysähtyy nurkkaansa, ottavat Siiri ja Märta häntä kiinni kädestä ja vetävät luokseen.
Oi, tanssi on niin hauskaa, ettei ole olemassa mitään niin hauskaa!
Ja vielä astuessaan alas portaita kulkee hän kuin tanssin tahdissa.
— Ihmettelen minä sinua Viktor, sanoo Siiri rouva, — ettet sinä ole mustasukkainen.
Viktor nauraa hyvillään.
— Varo, varo, pistelee Märta, — se päivä voi tulla, jolloin hän huomaa, että sinä olet vanha kaljupää ja kettu, kuten kaikki juristit!
Tuomari tarttuu lujemmin vaimonsa käsivarteen ja koettaa nauraa. Se on vähän väkinäistä.
Ulkoilma soluu mereltä päin heidän kasvoilleen kuin märkä, vilpoinen vaate. Päivänvaloa ei vielä tunnu, taivas on kuulakka ja tähdessä. Jää välkkyy, kirjavanaan lumitäpliä, joita tuuli on kasannut. Kadut ovat paljaat, muutama ajuri torkkuu torilla, jostakin etäämpää kuuluu rattaiden rytinää.
— Ette te tänä yönä saa paljon nukkua, sanoo Färling Viktorille.
— Aamulla siis lähdet? On miltei kevytmielistä tällaisen yön jälkeen lähteä ajamaan sellaista asiaa.
— Noo, minä tunnen sen niin tarkoin.
— Niin, sinä voit palata kuuluisana miehenä. Onneksi olkoon.
— Koska palaat? sanoo Märta rouva, mutta lisää samassa: — ei, ei, sitä ei koskaan pidä herroilta kysyä, he eivät sitä kuitenkaan tiedä!
— Sinä jäät taas yksin, sanoo Siiri Kaarinaa hyvästellessään. — Mutta muistakin, ettet istu siellä kotona itkemässä. Tule meille. Tiedät, että voit olla yötäkin.
— Ei hän kuitenkaan tule, nauraa Märta. — Minä olen aivan lakannut häntä pyytämästä. Hän kai tahtoo itkeä yksinäisyydessään. Sanovat itkemisen olevan niin suloista. Minä en itke minä… Viheltäkää, viheltäkää, vievät kaikki ajurit…!
— Palaa nyt suurena miehenä, Viktor!
Färlingit ja Pitkäpäät jäävät kävelemään, Cederit nousevat rattaille.
Kaarina kääntyy vielä kerran taakseen ja viittaa paljaalla kädellään.
Viktor nostaa silinteriään, nostaa kauluksen pystyyn ja kiertää
käsivarren vaimonsa ympäri.
Rattaat rämisevät, katulyhdyt palavat sameina kahden puolen, kivimuurit törröttävät mustina ja kuolleina. Viktor vaipuu ajattelemaan oikeusjuttuansa. Se on sellainen hämärä, epävarma juttu, jommoisissa asianajajat saavat mitellä voimiaan, ja joissa vain heidän kekseliäisyytensä määrää voiton. Hänen täytyy tuo juttu voittaa, hänellä on takanaan sellaisia koukkuja, että… että…! Ja hänellä on puolustuspuhe valmiina — sellainen puolustuspuhe, että sen täytyy panna ihmiset vapisemaan…!
Kaarinan kasvoista on kuin pyyhkäisemällä mennyt äskeinen hilpeys. Häntä vaivaa tämä puhumattomuus. Miksi aina käy niin, että he vaikenevat kun jäävät kaksin? Hän vilkaisee salavihkaa Viktoriin: silinterin alta näkyy komea nenä ja kalpeat, lihavahkot kasvot. Silmät katsovat jonnekin kauas pois, ne ovat jossakin aivan toisaalla. Tietysti huomisessa matkassa. Mutta eikö hän voisi puhua siitä vaimolleen? Kaiken mitä Kaarina siitä tietää, on hän kuullut Märtan kautta… Vähitellen lähtee Kaarinankin ajatus kulkemaan omaa latuansa, se menee sinne minne se aina menee, kun taivas on kirkas ja tähdessä: siellä, siellä, kuinka siellä nyt onkaan kaunista!
Rattaat pysähtyvät nelikerroksisen kivimuurin eteen. Toisen kerroksen ikkunarivin alla kulkee suuri kilpi, mustat kirjaimet valkoisella pohjalla: Asianajaja Viktor Ceder Sakförare. Kilpi kiertää kulman taakse ja toistaa siellä samat sanat. Se hallitsee kaikki heidän ikkunansa, koko heidän asuntonsa. Viktor maksaa ajurille, Kaarina odottaa ovella, kasvot yhä tähdättyinä taivasta kohti. Huivi valuu niskaan ja yksityiset hiussäikeet kimmeltelevät… Viktor valaisee avaimenreiän pienellä taskulyhdyllään, avaa, päästää huomaavasti vaimonsa edellä ja valaisee taasen portaat. Kumeasti kaikuvat askeleet nukkuvassa talossa. Toisessa kerroksessa on kaksi ovea rinnan, niiden päällä on yhteinen suuri nimikilpi, joka toistaa samat sanat kuin ulkopuolinen kilpi. Oikeanpuoleisen oven päällä on sanat Konttori Kontor, vasemmanpuolisessa ovessa Yksityisasunto Privatvåning.
Kaarina livahtaa eteiseen, kiertää sähkön palamaan, viskaa viittansa naulaan ja tulee saliin: suuri huone, kiiltävä parkettilattia, katossa kristallikruunu, jonka hiotut lasit välkähtävät ja luovat seinille valotäpliä. Flyygelin kansi, palmujen jättiläislehvät, punertavat silkkipäällykset huonekaluissa, taulujen kultakehykset kaikki välkähtää valossa joka tulee eteisestä. Vain marmorikuvat jalustoillaan pysyvät kylminä ja himmeinä. Ruokasali on sekin suuri huone, seinät lämpöisen punaiset, tuolit ja pöydät raskasta, vakavaa tammea. Emäntä sytyttää tulen makuuhuoneen punakupuiseen kattolamppuun. Suuret englantilaiset parisängyt ovat kohollaan hienoa liinaa ja pehmeitä peitteitä, pesupöydän levy on kiiltävää marmoria, leposohvaa peittää iloinen italialainen vaate ja lattialla sen jatkona on valkoinen talja. Suuresta peilistä tulee Kaarinaa vastaan hänen silkkiin ja pitseihin puettu oma itsensä, mutta kasvot, kasvot! Ne surevat ja miettivät jotakin, eivätkä pääse tulokseen.
Pöydällä on suuri, ruskeahtava nahkalaukku avoinna vieteriensä varassa. Kun Kaarina sen näkee, muistaa hän, että Viktor matkustaa ja alkaa riisua tanssipukua yltään… Hame on takaa kiinni, hän ei saa sitä auki! Palvelustytöt nukkuvat, ei ole muuta neuvoa kuin pyytää Viktoria auttamaan. Ja juoksu jalan menee hän eteiseen, solahtaa kapeasta tapettiovesta konttorin puolelle ja on miehensä työhuoneessa. Viktor istuu suuren amerikkalaisen kirjoituspöydän edessä ja selailee papereja. Vihreällä himmennetty lamppu palaa hänen edessään, paperien joukosta pistää esiin Kaarinan kuva. Se on tyttöajoilta ja kehyslasin alla on ruoho, joka on poimittu puistosta, siltä paikalta, missä Viktor ensinnä suuteli Kaarinan kättä… Kaarina katsahtaa arasti seuraavaan huoneeseen, hän on niin tottunut siihen, että siellä aina on konttoristeja ja vieraita. Mutta oviaukko on mustana edessä ja huone tyhjänä.
— Suo nyt anteeksi, mutta auttaisitko sinä vähän… Minä en saa tätä auki. Tämä puku on niin hullusti tehty!
Ja Kaarina punastuu niin, että korvanlehdetkin ovat kuin veripisaroina.
Viktorin viralliset, harmaat kasvot elostuvat.
— Sinä kukkaseni, tiedäthän sinä millä ilolla…
Ja hän kääntää Kaarinan selän valoon päin ja alkaa päästellä hakasia.
Kaarina tuntee hänen kuuman hengityksensä niskassaan.
— Kuinka sinä olet kaunis…
— Kiitos… hullua tehdä hame tällä tavalla, puhelee Kaarina, painelee käsiä poskiaan vastaan ja yrittää lähteä. — Kyllä minä nyt pidän huolta, ettei hameitani enää ikinä tehdä näin…
— Sinun pitää teettää ne kaikki sillä tavalla. Teetä ne kaikki sillä tavalla…
Kaarina ei pääse mihinkään, häntä tukahduttaa. Viktor suutelee, suutelee.
Minä otan kylmän kylvyn, päättelee Kaarina, vihdoin juostessaan takaisin makuuhuoneeseen. Ja hän avaa jo oven kylpyhuoneeseen: siellä on valkoista ja vilpoista, seinät ja permanto ovat iloista punakirjavaa kaakelia, sieltä saa yöt päivät kuumaakin vettä. Mutta samassa muistaa hän matkalaukun: pitää ruveta sitä järjestämään!
Se on jokin suuri juttu se ylihuominen, sitä on jo kestänyt kauan, vaikkei hän ole tietänyt siitä mitään. Sen yhteydessä on murhia, murhapolttoja ja aviorikos ja… Häntä niin hävettää, että hän aina vieraan kautta saa kuulla sen vähän minkä tietää miehensä asioista. Viktor puhuu Färlingille ja Färling Märtalle ja sitä tietä saa Kaarina tietonsa.
Kun Viktor vihdoin tulee makuuhuoneeseen, makaa Kaarina vuoteessaan, silmät suurina tähdäten kattoon. Silloin hän kysyy Viktorilta, miksei Viktor koskaan hänelle mitään kerro. Hän on niin paljon yksin, hän ajattelee niin paljon niitä asioita…
— Mutta minun kukkaseni, minä saan niistä jutuista muutenkin niin kylläkseni. Tunnustan suoraan, etten tahtoisi tuoda niitä kotiini. Niissä on niin paljon rumaa… jos keneltä, niin asianajajalta sen seitsemät kerrat uhkaa mennä usko hyvän voittoon. En minä edes soisi, että minun kukkaseni kaikki ne asiat tietäisi. Siinä huomisessakin on niin paljon likaa ja rikosta, ettei…
— Mutta kun sinun täytyy niihin kaikkiin syventyä…
— Minun! Mutta onhan se minun työni. Minun täytyy koettaa selvittää ihmisten hämääntyneitä vyyhtejä…
— Mutta minä jään aivan ulkopuolelle.
— Sinä olet minun silmieni ilo ja minun sieluni lepo, kun minä väsyneenä…
— Mitä yhteistä meillä oikeastaan on?
— Mutta kukkaseni! Koko kotimme, koko elämämme… tämä huone…
Kaarinan posket kuumenevat.
— Mutta ajatuksia?
— Etkö sinä ole kertonut minulle kaikkea mitä mielessäsi liikkuu…?
Et vastaa… Mitä…? Sano!
— Ennen minä kerroin…
— Etkö enää…?
— Sinulla ei ole aikaa kuunnella…
— Se on totta, minulla on ollut niin paljon työtä… Onko sinulle tullut jotakin lisää? Rakastatko toista… Sano… Jumalan tähden sano!
— Mutta Viktor… Ei… ei… ei… Sehän on mahdotonta. Kuinka sinä sellaista kysyt.
— No niin, leikillähän minä oikeastaan. Kyllähän minä kukkaseni tunnen.
— Kerrotko sinä koskaan minulle ajatuksiasi?
— Mitähän sinä mahdat luulla minulla olevan kertomatta! Mutta tiedätkö, kyllä meidän pitäisi ruveta ajattelemaan nukkumista.
Kaarina makaa käsivarret niskan alla ja tuijottaa kattoon.
— Sinä menet taas moneksi päiväksi, älä jätä minulle näitä ajatuksia, ota ne pois! Minä niin pelkään, että meille tulee ero…
— Aiotko sinä jättää minut? Sitä häpeää en ikinä kestäisi…
— Ei sillä tavalla, mutta henkisesti. Tarkoitan, ettemme joutuisi henkisesti erillemme…
Jos me joskus olemme kuuluneet yhteen! ajattelee hän jatkoksi, mutta vaikenee.
— Mitä henkistä yhteyttä sinä mahdat tarkoittaa? sanoo Viktor ja haukottelee. — Sitäkö, että sinä syventyisit kaikkiin niihin juttuihin, joita minun täytyy käsitellä?
Kaarinalle tulee kuin seinä eteen. Viktorin äänessä on jotain tylyä, joka häntä tympäisee.
— Sinä olet taas niin hermostunut. Sinun täytyy muistaa, etten mielelläni toista kertaa voi muuttaa asuinpaikkaa. Täytyy ajoissa ruveta parantamaan tätä sinun tautiasi…
— Niin, sanoo Kaarina ja hiki nousee hänen otsalleen, — ehkä me koetamme nukkua.
Viktorin hengitys käy yhä tasaisemmaksi.
Kaarina jauhaa ajatuksia, jotka hän on läpikäynyt satoja kertoja ja joiden ympärillä hän aina yksinäisyydessä kiertää kuin vanki kivipöytänsä ympärillä.
Minä en ole sinun paras ystäväsi, puhuu hän ajatuksissaan miehelleen. Sinä kannat huolesi yksin, tai eikö sinulla ole huolia? Sinä pidät minua kauniina ja puetat minut kauniisti, sinä näyttelet minua maailmalle — jos minä tulisin rumaksi, mitä sinä silloin tekisit? Pitäisitköhän vielä minusta? Sinä ylpeilet siitä, että minusta pidetään — jos maailma minua kivittäisi, hylkäisitkö sinä? Sinä pidät minun sukuni vanhuudesta. Muistatko — kun me panimme kuntoon kotiamme, tahdoin minä viedä vanhat sukutaulut omaan kamariini, jonne kaikki muukin Louhilinnan vanha koottiin. "Kuka niitä siellä näkee?" sanoit sinä. Ja kehykset kullattiin uudelleen ja vanhat kuvat ripustettiin meidän uudenaikaiseen saliimme. Sinä esittelet niitä sitten kaikille, jotka meille tulevat. Kun minä ruokasalissa liikun, kuulen sinne: tämä on parooni se ja se, vaimoni äidin isä; hänen rouvansa oli syntyisin se ja se… Minä punastun sitä kuunnellessani. Onhan se oikeastaan hyvin viatonta huvia, miksi sitä sinulta kieltäisin, kun sinä siitä pidät! Minä olen muutenkin tuottanut sinulle monta pettymystä, kun en minä opi sellaiseksi emännäksi kuin Siiri ja Märta.
Viktor kuorsaa jo syvässä unessa. Kuinka hyvä uni hänellä on. Kaarina nukkuu vähän ja valvoessa pitää hän pitkiä puheluja Viktorin kanssa, tietysti vain ajatuksissaan. Hän tottuu niihin niin, että hän pitää niitä Viktorin poissaollessakin.
Sitten sinussa on, jatkaa hän tälläkin kertaa, muutamia pieniä piirteitä, joita en minä ymmärrä — ne ovat tosin nekin aivan pieniä ja viattomia. Sinulla on niin hirveän paljon kravatteja, monta sataa. Niitä on tuotu ulkomailta ja aina sinä vain tuot niitä lisää. Niitä on tummia ja kirjavia, vaaleita ja yksivärisiä, leveitä ja kapeita, sidottavia ja solmittuja. Sinä olet niistä kovin arka. Ja jollet sinä löydä mitään, joka sillä kertaa sopisi pukuusi ja makuusi, on tuulesi tärvelty. Tämähän on oikeastaan hyvin viatonta huvia! Miksi minä olen paha ja miksi minä tätä ajattelen! Sinulla on niin kehittynyt aisti, niin äärimmilleen kehittynyt väriaisti. Sinun on mahdoton vaaleiden vaatteiden kanssa käyttää tummia kenkiä, siksi sinulla on kaikenvärisiä kenkiä: vihreähtäviä, harmaita, valkoisia ja ruskeita, hevosennahkaisia, vasikannahkaisia, kilpikonnannahkaisia ja kankaisia. Minun pitäisi oikeastaan olla iloissani, kun sinä joskus huudat minua ja kysyt: mitkä kengät minä nyt otan, nämä harmaat vaiko kilpikonnannahkaiset? Mutta minä paha ihminen, minua naurattaa! Kai se johtuu siitä, että isällä ja veljillä aina oli vain aivan harvoja kravatteja. Ja aivan harvoja kenkäpareja… Kerran tulin minä huutamaan sinua telefoniin. Sinä kiiruhdit ja minä jäin hetkiseksi huoneeseesi. Näin jotakin, jota en koskaan ollut nähnyt: avonaisen laatikon, jossa oli kymmeniä purkkeja ja pulloja. Menin likemmä: ne olivat hiusvoiteita, rasvoja ja öljyjä, punaisia, valkoisia ja kellertäviä. Hiivin varpaillani pois, mutta kun olin päässyt tänne makuuhuoneeseen, nauroin, voi kuinka nauroin! Minun olisi pitänyt itkeä, sillä minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä paljon olit kärsinyt hiustesi lähtemisestä. Mutta sellainen minä olen, häijy ja paha!
Sinä olet sanonut minua pelastajaksesi. Mistä minä sinut oikeastaan olen pelastanut? Myrskyisestä elämästä, niinkö? Sanot muuttuneesi aivan toisenlaiseksi ja niin sanovat tuttavatkin, jotka ovat tunteneet sinut ennenkuin menimme naimisiin. Märta sanoo, ettei hän ikinä olisi luullut sinusta tulevan sellaista mallikelpoista aviomiestä. Mutta lapsia meillä ei ole. Olisi se sentään onnellista kun niitä olisi! En olisi koskaan yksin. Yölläkin kun heräisin, kuulisin niiden hengityksen. Ja kuinka me leikittelisimme ja nauraisimme! Nyt hyväilen minä vieraita lapsia Esplanaadissa. Märta nyökyttää merkitsevästi päätään. En tiedä mitä hän tarkoittaa eikä minulla ole rohkeutta kysyä. Minä häntä välistä pelkään…
Mutta se on kaikista pahinta, Viktor, etten minä omista sinun sieluasi, sinun ajatuksiasi, sinun sisintä ihmistäsi. "Äsh!" sanoisi Märta, "ei juristilla ole mitään sisintä ihmistä. Ei hän tarvitse mitään uskottua samassa merkityksessä kuin muut ihmiset. Juristi tarvitsee vain riitaisia ihmisiä, kuten vissit syöpäläiset tarvitsevat likaisuutta. Juristi elää ihmisten riitaisuudesta, kääntelee ja vääntelee ja sotkee selvätkin asiat. Ja sitten tarvitsee juristi kauniin rakastajattaren, sama sitten kantaako se hänen nimeään vai onko se nimetön…" Minä pelkään Märtaa, mutta onko hän oikeassa? Eikö sinulla, Viktor, ole mitään sisintä ihmistä ja etkö sinä kaipaa minun sisintä ihmistäni?
Joskus palatessa kaupungilta olen täällä ovemme edustalla tavannut ihmisiä, jotka ovat näyttäneet kovin onnettomilta. Minun on tullut paha olla, olen jo ollut menemäisilläni heiltä kysymään, mikä heidän on, mutta olen muistanut, ettet sinä tahdo minun sekaantuvan konttorin asioihin. Kerran tuli tänne nainen, hän ei mennyt konttorin puolelle vaan tuli suoraan tänne. Hän oli käynyt monta kertaa. Hän oli niin laiha, niin harmaa ja niin kärsineen näköinen. Vihdoin viimein menin itse häntä puhuttelemaan, sain kuulla, että hänen täytyy tavata sinua itseäsi ja ilmoitin hänelle millä junalla sinä tulet. Hän oli täällä ennen sinua, istui eteisessä ja tuijotti seinään. Hänen kasvoillaan oli suru, sellainen suru, joka on anastanut sydämen pohjia myöten, joka jo on tyhjentänyt kaikki kyyneleet, joka ei enää itselleen toivo mitään lievennystä, vaan toimii yksinomaan pelastaakseen muille mitä pelastettavissa on.
Kun sinun tutut askeleesi kuuluivat portaista, avasin oven ja ojensin kynnykseltä vastaasi käsivarteni. Ja sinä olit juuri sulkemaisillasi minut syliisi, kun näit hänet takanani. Kuinka selvästi hänet vieläkin näen: puolipitkä musta takki, eheä mutta niin säästämällä ommeltu, että juuri ja juuri oli vaatekappaleeksi saatu, hattu vähän vihreähtävä, toisella syrjällä köyhä höyhentöyhtö, vasemmassa kädessä kinnas, jonka kaikki sormenpäät olivat parsitut. Kaiken tämän minä näin enkä kuitenkaan oikeastaan nähnyt mitään muuta kuin hänen kalpeat, näivettyneet kasvonsa ja silmät, joista puhui sammunut hätä… Sinä työnsit minut käsistäsi ja sinä kasvoit hänen eteensä armottomaksi ja kovaksi. Sinä puhuit äänellä, jolla konnaa puhutellaan, sellaista, jolle ei ole olemassa anteeksiantoa eikä parannusta, ikuisesti tuomittua olentoa. Sinä käskit minua pois ja minä koetin mennä, mutta en minä päässyt kuin salin ovelle. Kuulin hänen sammuneen äänensä huutavan kuin haudan takaa ja kuulin taasen tuomarin äänen jylisevän kuin pilvistä. Hän huusi minuakin avukseen, minusta tuntui siltä kuin hukkuva ihminen olisi tarttunut kiinni polviini ja minä armottomasti olisin työntänyt häntä syvyyteen hukkumaan. Ja vihdoin näin minä sinun komentavan hänet menemään. Hän katsoi taakseen, ei hän itkenyt, hänen silmänsä olivat himmeät kuin ihmisellä, joka on menettänyt järkensä… Sinä likenit minua, minä lyyhistyin maahan, luulin sinun lyövän. Mutta sinä vain nostit minut käsivarsillesi ja kannoit tuohon sohvalle… Tunsin kuinka sinä värisit vihassa. Paiskasit oven kiinni ja jätit minut yksin. Minä tiesin, ettei tuo nainen ollut mennyt alas portaita, vaan että se yhä seisoi ovemme takana ja tuijotti eteensä sammunein silmin.
Myöhemmin minä koetin sinulta udella mikä sen naisen oli. Sinä nauroit. Hän oli vain yksi joukosta! Sinä olit hänelle suuttunut siitä, ettei hän mennyt konttorin puolelle asioinensa. Sinä vaadit ehdottomasti, että kaikki asiat viedään sinne! Ja sinä selitit, että sinun tuolla ynseällä tuomariudellasi täytyy panssaroida itsesi kaikkea sitä valhetta vastaan, joka alituisesti astuu eteesi.
"Lapsi", sanoi Märta ja nauroi minua, "se on juridiikkaa! Taitavan juristin tulee osata esiintyä niin, että hän saa syyttömänkin tunnustamaan syyllisyytensä! Taitava juristi solmii uhrin hänen omiin sanoihinsa, taitava juristi peloittaa sinut puolikuolleeksi. Taitava juristi on hyvä näyttelijä ja hypnotisoija!"
Oi Viktor, Viktor, herää ja todista kaikki minun epäilykseni turhiksi! Sano vielä kerran, että sinä rakastat minua ja että me henkisestikin kuulumme yhteen. Sinä olet sen niin monta kertaa todistanut, silloin kun sinulla oli enemmän aikaa. Aamulla minä taasen jään yksin ja kaikki ajatukset nousevat mieleen. Kun minä voisinkin nukkua!
Ja hän pakottaa itsensä ajattelemaan arpajaisia ja tanssia ja hän saakin vihdoin valssin sävelen korviinsa ja menee jonkinlaiseen horrokseen.
Aamulla on kiire. Kaarina menisi mielellään asemalle saattamaan, mutta Viktor ei sitä tahdo. Ja eteisessä ojentaa hän miehelleen huopapeitteen ja matkalaukun.
— Mene nyt Märtan ja Siirin luo, sanoo Viktor vetäessään hansikkaita käsiinsä.
— Kuinka minun tulee sinua ikävä! Ettei vain mitään tapahtuisi!
— Minä sähkötän sinulle. Sinä saat heti tietää, jos juttu on mennyt hyvin… Älä nyt itke, kukkaseni. Ja muista mitä olet luvannut: ettet koskaan pimeän aikaan yksin lähde kävelemään.
Kasvot painettuina ruutua vastaan katselee Kaarina kuinka Viktor ajaa alas toria. Miten hän on komea, kun hän noin suorana istuu rattailla! Hän tuntee totisesti puolet Helsinkiä, hänen täytyy alituisesti nostaa hattuaan. Kummallista, että kaljupäisyys miltei pukee Viktoria. Se tekee hänet niin majesteetilliseksi. Nyt hän kääntyy, heilauttaa kättä! Oi Viktor, Viktor! Ja Kaarinan kyyneleet alkavat taasen valua ja hän nyökyttää päätään ja heiluttaa kättään, kunnes rattaat ovat kadonneet kulman taakse.
Hänen huoneensa on suuri kulmahuone. Sinne hän on koonnut kaikki tavarat vanhasta kodistaan ja siellä hän enimmäkseen oleskelee. Siellä on äidin soittokone ja hänen kirjoituspöytänsä. Seinällä kirjoituspöydän yläpuolella on lasin alla suuri kimppu oksia riippukoivusta. Pöydällä on Viktorin kuva, sama, jonka turviin hän kihlausaikansa huolissa niin usein pakeni.
Viktor oli silloin niin likellä. Varmaan hänellä silloin oli jonkinlainen uusi nuoruus. Hänen sydämensä oli vahan pehmeä. Sellaisena näki morsian hänet hänen ensi kirjeessään ja sellaisena näki nuori vaimokin hänet pitkän aikaa!
Samalla haikea ja onnellinen oli hääilta, kun he läpi metsien ajoivat uuteen kotiin! Oli jo pimeä, he eivät saattaneet erottaa toistensa kasvoja, mutta toistensa sielut näkivät he selvemmin kuin koskaan ennen tai koskaan jälkeenpäin. He lepäsivät toisissaan, terveempi heistä tuki sairaampaa ja unohduksen vilpoinen vaate kääriytyi ympäri polttavan sydämen ja haavat alkoivat mennä umpeen. Kun he tulivat kotiin oli sydänyö jo ohi ja pimeä mustimmillaan, mutta ikkunat olivat valoa tulvillaan ja palvelustyttö valkoisessa esiliinassaan oli avaamassa ovea. Ja Viktor hieroi nuoren vaimonsa hartioita ja käsiä ja sitten piti Kaarinan rientää näkemään kaikkea. Oi kuinka komeaa!
"Tässä on sali. Mitä sinä sanot näistä huonekaluista, ne ovat Märta Färlingin ja Siiri Pitkäpään tilaamat ja joku taiteilija on ollut heidän neuvonantajanaan… Tässä on minun huoneeni, tämä on kaikki vanhaa…! Tässä on sinun huoneesi — se on pieni, mutta eikö se nyt ole soma! Näistä kukkasistahan sinä pidät!… Tässä on ruokasali, nämä huonekalut ovat vanhasta kodistani ja tämä kello on oikea vanha 'Könni'. Juhla-ateria on pöydällä, teekeittiö höyryää, kukkaset lemuavat. Oi, kaikkialla on niin komeaa, niin suurenmoista! Ja joka huoneessa kiertää Kaarina ylenpalttisen kiitollisena kädet miehensä kaulaan, itkee, nauraa ja tuntee elämän palaavan koko olentoonsa.
"Ja tässä… tässä…" He seisovat makuuhuoneen kynnyksellä punertavan lampun valossa. Kaarina luo mieheensä vakavan, kirkkaan katseensa. Siinä silmäyksessä, joka hänen katsettaan kohtaa, on jotakin outoa ja peloittavaa… Kaarina ei ymmärrä mitä se on. Hän pelkää…
Aika kuluu, Viktor kantaa häntä käsillään ja koko pikkukaupunki hakee heidän suosiotaan. Kaikki kehuvat Viktoria. Hän on erinomaisen taitava juristi. Kuinka komeasti hän oli ajanut senkin nuoren rouvan asiaa, jota syytettiin miehensä myrkyttämisestä! Hänestä tulee ihan varmaan hyvin kuuluisa asianajaja! Ja Kaarina joutuu kaikkien niiden huvien keskipisteeseen, mitä pikkukaupunki vain voi tarjota. Nouseva kaupunki se muuten onkin, teatteri vierailee siellä joka vuosi ja suuretkin kotimaiset taiteilijat esiintyvät siellä. Kaikki kävisi varmaan hyvin, jollei onnetonta Louhilinnaa olisi.
Mutta Kaarina on omin huulin käskenyt vanhoja tuttujaan tervehtimään ja he tulevat ja tyhjentävät hänelle sydämensä. He tietävät kertoa hävityksestä ja hädästä, se ja se entisistä alustalaisista on muuttanut kaupunkiin, se ja se on kuollut, se ja se on viety vaivaistaloon. Kaikki louhilinnalaiset eivät tule sisään, Kaarina näkee heidät ikkunastaan. Toripäivinä heitä liikkuu maalaiskuormien ääressä, he ovat monesti tullessaankin jo humalassa. Siellä on torppareja, vakavia, tasatukkaisia miehiä — mikä heille onkin tullut? Tottakin! Tukkirahoillaanhan he elämöivät. Helposti tullutta, helposti mennyttä!
Kerran on rouva Ceder menossa nimipäiville pormestarille. On kevättalvea ja sataa märkää lunta. Käy kylmä viima. Hän astuu kaupungin suurimman kauppapuodin ohitse ja näkee maalaisten sarkatakeissaan, paksu huivi kaulassa, raskain askelin kulkevan ulos ja sisään. Pihamaalla on heidän hevosiaan. Portin ohi kulkiessa hän sen huomaa. Mahtaako joukossa olla louhilinnalaisia?… Kuinka nuo rattaat näyttävätkin tutuilta… keveät rattaat kahta henkeä varten. Hän menee likemmä: niillä rattailla on hän istunut kymmeniä kertoja, tuota hevosta on hän ajanut kymmeniä kertoja. Se on hänen ratsastushevosensa, Troll.
On kuin Kaarinassa kaikki seisahtuisi, polvet vapisevat.
Hänpä ottaa hevosen ja ajaa paikalla kotiin!
Mutta hän tulee järkiinsä: eihän hänellä ole minkäänlaisia oikeuksia! Hevonen on ilman peittoa tällaisessa ilmassa. Mahtaisiko se tuntea hänet, jos hän menisi luo? Hän pelästyy: kuinka hän saattaisikaan kestää sen syyttävää katsetta! Hänen mieleensä johtuu äkkiä jotakin. Hän menee puotiin ja puhuu kiihtyneenä, ääni katkeillen:
— Onko teillä jotakin peitettä… sellaista joka sopisi hevoselle? Minulla on kiire. Se on hyvä tuo… Minulla ei ole rahaa mukana. Te tiedätte minne lähetätte laskun. Viekää tämä nyt tuolle hevoselle tuonne pihamaalle, tuolle mustalle. Juottakaa se… Katsokaa, että sillä on ruokaa. Lähettäkää vain lasku kaikesta!
Ihmiset katsovat häneen ihmeissään. Mikäs hänelle tuli! Hän menee kuin tuulispää puodista ja purskahtaa kadulla täyteen itkuun…!
Hän painaa huulia nenäliinaansa, jotta saisi nyyhkytyksensä pidätetyksi. Kun hän vihdoin viimein pääsee kotiin, valelee soimausten tulva hänen päätään.
Nousevat syyttämään torpparit, vakavat, tasatukkaiset miehet, jotka kyntivät isän peltoja ja jotka nyt juovat satunnaiset tukkiansionsa kaupungissa. Itkevät pellot, jotka rikkaruoho on ottanut haltuunsa. Valittavat vanhat miehet ja vaimot, jotka ennen saivat ansionsa talosta ja elivät talon varassa. Ammuu karja ja helistelee kytkyitään, hirnuvat hevoset ja kaapivat maata. Hädässä ja nälässä huutavat hänelle kaikki: tuho sinulle, joka möit isäsi perinnön! Kirous sinulle, joka meidät kaikki petit!
Mutta minun veljeni, minun onneton, sairas veljeni! koettaa hän puolustaa itseään.
Veresi pelastit, — henkesi möit! Tuho sinulle, tuho!
Viktorkin on matkoilla. Hän seisoo yksinään myrskyssä.
Iltapäivällä välähtää hänen mieleensä, että hänen täytyy lähteä katsomaan, onko hevonen vielä pihamaalla. Ja hän lähtee suinpäin.
On!
Hän joutuu suunniltaan.
Nyt hän vie sen kotiin, käyköön kuinka hyvänsä! Ja kun eläimen kiduttaja tulee, ei olekaan uhria, johon voisi ajaa julmuuttaan. Kunhan Kaarina vain ehtisi ennenkuin Hintsa tulee!… Hän on kuumeisessa jännityksessä ja toiselta puolen hänen sydämensä koko hellyys on herännyt. Tämä hevonen hirnui, kun hän tallin ovea avasi ja nyt hän pelkää katsoa sitä silmiin!… Suupielet ovat kiskotut haavoille, suitset ovat olleet suussa koko päivän! Alahuuli riippuu kuin vanhalla hevosella… Mutta me lähdemme pois nyt. Et ikinä enää joudu julmurin käsiin!
Samassa hoippuu Hintsa laulaen kadun poikki porttia kohti, perässä poika, joka raahustaa olutkoria. Hän menee päin portinpieltä ja kiroaa. Lakki kierii lumisohjossa. Poika laskee korin maahan ja antaa hänelle lakin. Kaarinan on kuin ihmisen, joka näkee hukkuvan ulapalla, eikä osaa uida eikä saa venettä rannasta: kiskoo, kiskoo kädet verille eikä vain saa sitä mihinkään! Hänen kätensä ovat märässä kylmyydessä kohmettuneet, hän ei saa hihnansolkea auki… Nyt keksii Hintsa hänet, hoippuu häntä kohti, hakee asetta, huutaa.
Kaarinan täytyy lähteä. Hän juoksee. Lumiräntä valuu pitkin selkää, hänen on niin vilu, että hampaat kalisevat suussa.
Mutta tämä tapaus tulee tutuksi kautta kaupungin ja siitä syntyy
Viktorille ja hänen nuorelle rouvalleen ensimmäinen erimielisyys.
Hänen vaimonsa tappelemassa humalaisten kanssa! Sellainen skandaali! Ja se se olisi puuttunut, että hän olisi tuonut hevosen kotiin — sehän olisi ollut varkaus! Ja Viktor painaa kasvot käsiinsä ja toistelee toistamistaan: tätä häpeää! tätä häpeää!
Kaarina seisoo kuin permantoon naulattuna ja katsoo häneen.
— Tällaista ei saa tapahtua! huutaa Viktor tylynä ja kylmänä. — Ymmärrätkö: ei saa tapahtua. Sinä hävität minun hyvän nimeni, minun kunniani sinä tahrit…
Kaarina seisoo liikkumattomana ja hänen sydämensä jäätyy hiljalleen. Viktor käy niin pieneksi, jokin sädekehä, joka on ollut hänen päänsä ympärillä, revitään pois ja jäljelle jää pieni ihminen. Kuinka hän onkaan joskus voinut sitä ihailla! Hänen sydämensä käy äkkiä autioksi ja tyhjäksi, sen ympärille kasvaa ikäänkuin kuori. Tästäpuoleen täytyy tuon kuoren sisään kätkeä kaikki. Viktor ei häntä enää ymmärrä, lieneekö milloinkaan ymmärtänyt! Eikä ymmärrä kukaan.
Ennen hänellä oli suuria suruja, mutta silloin oli usko, että Viktor hänet ymmärtää, että on joku, jonka luo aina voi paeta. Kuinka se oli onnellista! Nyt ei ole ketään! Ja Kaarina herää vasta nyt paljaaseen todellisuuteen ja tuntee olevansa ypö yksin.
Ja senjälkeen oppii hän ihmisten seurassa nauramaan, vaikka hänen sielussaan on hätä.
Kerran suuressa seurassa sanoo hänelle viskaali, joka aina näyttelee huvittajan osaa: "Mistä se johtuu, että enimmät tappelijat ja riitapukarit aina ovat teidän kotipitäjästänne! Aina toripäivän jälkeisenä yönä heitä on putkassa, vanhojakin miehiä!" Tuomari Ceder rientää heti antamaan asiallista selitystä, mutta Kaarina nauraa, tekee rakastettavan kumarruksen ja sanoo: "Se on tietysti minun syyni!" Kaikki nauravat sukkeluutta ja senjälkeen Kaarinan itseluotto kasvaa, vaikkei hän todenperään tiedä sanoneensa mitään sukkelaa.
Hän uskaltaa nykyään yksinään kiivetä harjulle katselemaan kotipuolen taivaanrantaa. Hän kuvittelee, että se alenee ja harvenee. Ja hän näkee ikkunastaan, kuinka Louhilinnan miehet räyhäävät torilla. Hän tuntee torilla Heikkilänkin liinaharjan, jolle hän niin monet kerrat antoi leipää, kun se oli kyntämässä puutarhaa. Heikkilä itse, Joilin isä, rimpuilee ja kiskoo ohjaksista, ohjaa oikealle, ohjaa vasemmalle, ottaa piiskan ja — taas alkaa nykiminen ja kiskominen.
Kaarina painelee ohimojaan. Joko siis hänkin — hänkin! Mutta Kaarinan kasvot eivät mitään ilmaise.
Välistä valtaa hänet outo kaipuu maahan — kun omistaisi edes pienen palasen, vaikka kuinka pienen, niin pienen, että mahtuisi siihen vaikkapa vain seisomaan! Hänhän voisi ostaa hiukkasen maata, hän on saanut periä pienen summan. Mutta mistäpä hän maata ostaisi! Yhtä kolkkaa hän voisi pitää omanaan: sitä missä hänen isänsä, äitinsä ja sukulaisensa lepäävät. Ja häntä alkaa vetää tutulle hautausmaalle. Täytyy sanoa Viktorille, että hänet kuoltuaan viedään sinne.
Kerran hän uudessa kävelypuvussaan, valkosulkainen hattu päässä, lähtee sunnuntaikävelylle miehensä kanssa. Heilahtavat uutimet puutalojen ikkunoissa ja harvat vastaantulijat kääntyvät katsomaan taakseen. Jos on kaunis rouva, niin onpa komea herrakin, kiiltävä silinteri päässä, kädessä hopeahela keppi. He astuvat pääkatua tulliin päin. Lyhtypaaluissa on jokin hektografeerattu ilmoitus. Äkkiä alkaa kuulua laulua. Työväenyhdistyksen talolta se kuuluu. Niillä on tietysti kokous. Laulu loppuu. Ikkunat sysäytyvät auki ja miehiä kerääntyy tupakoimaan. He istuvat käsi toistensa kaulalla, puhelevat ja nauravat. Kaarina kääntyisi mieluimmin takaisin tai astuisi edes kiireesti ohitse. Mutta Viktor haluaa kävellä verkalleen ikäänkuin antaakseen ihmisille tilaisuutta oikein ihailla itseään ja kaunista rouvaansa.
— Missä? kuulee Kaarina äkkiä äänen ikkunasta. Ja ääni tuntuu ihmeen tutulta. — Päästäkääpäs vähän.
Ikkunaan tehdään tilaa ja näkyviin tulee pitkä, laiha mies. Pään kumartuessa läikähtävät hänen hiuksensa otsalle, silmien alla on syvät, tummat varjot. Se on Joili Heikkilä.
Kaarina ei parahda eikä juokse pakoon. Hänen miehensä ei huomaa mitään. Ja kuitenkin on Kaarinassa hetkiseksi kaikki pysähtynyt, ikäänkuin salama olisi lyönyt hänet tainnoksiin. Joili on vain hymähtänyt, suupielissä ja silmissä se sama iva, jolla hän häntä ennen löi. Ja hän jää siihen ikkunalle seuraamaan herrasväen kävelyä. Hän mittaa heitä kantapäästä kiireeseen asti. Kaarina tuntee sen, vaikka kulkee häneen selin päin. Häntä onnetonta, että hän tänään panikin ylleen tämän uuden puvun! Se on niin kallis ja komea, silkki vuori kahisee. Nyt tietysti Heikkilä pilkkaa ja nauraa, pitää ehkä puheen, jonka alkaa kuvauksella rikkaasta yläluokan naisesta, joka kahisee silkissä…
Sanomalehdet tietävät sittemmin kertoa Joilin puheista. Toiset niitä moittivat ja ivaavat, toiset ylistävät. Erinomaisella taidolla on puhuja paljastanut räikeitä yhteiskunnallisia epäkohtia, hänen puheensa ovat otetut vastaan myrskyisellä innostuksella ja puoluetoverit ovat kaikki olleet saattamassa häntä asemalle.
Kun huhtikuun myrskyt tulevat, ovat Kaarinan hermot pilalla. Kuori sydämen ympärillä ei ole sulanut, mutta se on mennyt rikki ja säröt ovat haavoittaneet sydämen. Seuraa sitten ulkomaanmatka ja muutto Helsinkiin. Terveys tuntuu palaavan. Viktor pitää häntä ihan terveenä ja terveeksi luulevat häntä tuttavatkin. Omastakin mielestään hän on terve — eikä ole kuitenkaan.
Aluksi tekee hän pitkiä kävelyretkiä yksinään. Hän menee Eläintarhan kallioille ja harhailee siellä tuntikausia. Kun tuulee, vetää häntä jonnekin, jossa on puita ja vettä. Kun päivä paistaa, käy huoneissa ahtaaksi ja hän ikävöi avaran taivaan alle. Sateella haluaa hän tuntea pisaroiden putoilevan päälaelleen ja nähdä kosteat, harmaat pilvet. Metsässä on sateella niin hivelevän tyyntä, niin alakuloisen rauhallista. Mutta kerran ahdistaa häntä pari humalaista miestä, hän pelästyy pahanpäiväisesti ja senjälkeen tulee kävelyretkistä loppu. Hänen miehensä viime pyyntö matkalle lähtiessä on aina: ethän vain mene kauas.
Märta saa hänet innostumaan ratsastukseen. Teetetään ratsastuspuku, se pukee häntä suurenmoisesti ja kuinka hyvin hän istuu hevosen selässä! Aivan kuin juotettu patsas. Mutta ratsastusretketkään eivät kestä kauan.
Hänen toverinaan on Färlingien tuttava, vanhanpuoleinen vapaaherra, joka kai aikoinaan on ollut hyvin rakastunut Märtaan, siltä tuntuu. Vapaaherralla on kaskuja kaiken maailman ratsastusretkiltä ja jo portista lähtiessä hän alkaa naurattaa naisiaan.
Kaarinan hymy sammuu äkkiä. Kun hän voisikin kääntyä takaisin eikä enää koskaan tulla tänne!… Toverit yhä nauravat ja puhelevat, he eivät tiedä mitä hänelle on tapahtunut: Joili on tullut vastaan, vanha iva huulilla, silmien alla entistäkin syvemmät varjot… Mikä hänet tuokin vastaan aina kun Kaarina vain lähtee tänne päin? Tietysti hän asuu jossakin täällä, mutta mikä salainen mahti hänet aina silloin tuokin kadulle?
Nyt hän tietysti taas paljastuspuheissaan maalaa yläluokan laiskottelijoita, kuinka he nauravat ja ratsastavat. Sen hän tietysti on seitsemät kerrat kuvannut, kuinka lapset leikkivät yhdessä ja köyhän lapset sitten viedään kyökin tahmean pöydän ääreen, herraslapset runsaaseen, valkoliinaiseen pöytään. Ja yleisö on taputtanut käsiään!
Mitä sinä Joili minusta tahdot, puhuu Kaarina totuttuun tapaansa, ajatuksissaan, mikset sinä jätä minua rauhaan! Minun komeita huoneitaniko sinä tahdot? Ota vain, en ole niissä onnellinen. Minä kadehdin kerjäläisvaimoa, joka saa kulkea sydänmaan hiljaisessa metsässä, kuunnella huminaa ja lepattelevia lehtiä ja katsella lunta, joka lentelee ja asettuu kiehkuroihin aidanvarsille.
Sano Jumalan tähden, Joili, mitä minun pitää tehdä?
Ratsastusretkien loputtua on Kaarina jonkin aikaa kuin vankina: ei liiku päivisin keskikaupungilla. Yhtenä iltana näkee hän ikkunoiden kimmeltelevän laskevassa auringossa. Köyhät mustat katotkin ovat punahohteessa. Silloin hän käy rauhattomaksi, vaeltaa huoneesta huoneeseen ja pysähtyy tuontuostakin katselemaan välkkyviä ikkunarivejä. Pieni puistikko ei saa mitään iloa auringon laskusta. Se hohtaa vain syksyisessä kellassaan, joka rapisemistaan rapisee: aamulla lakaistiin käytävät ja nyt ovat ne taasen ihan keltaiset. Puistikko lepää korkeiden kivimuurien keskellä. Ja kaikki nuo ihmiset samojen korkeiden muurien sisällä, eivät he mitään tiedä siitä kauneudesta, joka tälläkin hetkellä valuu maailmaan. Ja entä köyhät ihmiset kellarikerroksissa — he ovat kuin haudassa!
Joili, se on oikeastaan todella kauheaa, että minä asun tällaisessa loistossa. Mutta kuule, sinä näet sen: tämä ei ihmiselle riitä, en ole täällä onnellinen. Minun ikäväni on maalle, minä tiedän, että järvi nytkin hehkuu iltaruskossa ja että taivas on suuri ja avara. Minä tukehdun täällä, minä paha ihminen, kun toisten täytyy asua kosteissa kellareissakin. Mutta miksi ovat he kellarikerroksissa, miksi ovat he kaupungissa?
Hän seisoo ikkunassa ja katselee kadulle. Ihmisiä tulee ja menee. Ikkunarivit alkavat sammua. Yksinäinen ajuri tulee verkalleen ylös mäkeä. Samassa välähtää Kaarinan mieleen: minä lähden ajelemaan! Ja hän elostuu ja kädenkäänteessä on hän valmiina ja kadulla ja rattailla ajamassa maalle päin, kohti sellaista onnellista seutua, jossa on metsää ja vettä!
Hän on hyvän aikaa istunut kuin puutuneena, unohtuneena omaan kaihoonsa, kun hän äkkiä huomaa, että hänen ajajanaan on nuori poika. Tämä ajaa ystävällisesti hevostaan, ei revi suitsista eikä lyö, silloin tällöin puhutteleekin. Hevonen on kiiltävä ja hyvin hoidettu, kuuntelee pojan puhetta ja höristelee korviaan. Kaarina innostuu kyselemään. Hevosen nimi on Polle. Se on erään tutun isännän, sieltä kotipuolesta. Ja kun Kaarina kysyy, missä sitten pojan kotipuoli on, rupeaa poika kertomaan.
— Kyllä me ollaan vallan siitä neidin elikkä herrassöötinskan entisestä kodista. Kävin minä isän kanssa joskus tuomassa marjojakin, mutta minä olin silloin vain seitsemän vanha eikä rouva voi sitä muistaa. Nyt minä olen seitsemäntoista vanha.
Tällainen tapaaminen saattaa tapahtua Helsingissä!
Kaarina kuulee aivan ihmeellisiä asioita.
He saivat tukinajossa kokoon rahoja ja läksivät kaupunkiin. Ensin kävi oikein hyvin, mutta sitten on isäntä ruvennut juomaan ja on sakotettukin, mutta ei hän vain lakkaa… Sieltä Louhilinnasta on täällä paljon väkeä, mikä missäkin työssä. Kolun Antti on vesijohtotöissä. Hänellä on vain vaimo ja koira ja he elävät hyvin. Kolun Erkki taas on poliisina, hänen onnistui hänenkin niin hyvin. Mattilan tyttöjä täällä on kaksikin, toinen palvelee hienoissa herrasväissä Kaivopuistossa, mutta se Manta on sellainen kevytmielinen, että vain kävelisi huveissa ja aina muuttaa paikkaa. Jaa Heikkilän väetkö? Ne on melkein kaikki täällä. Se Joilikin oli jo ennen, se pitää puheita ja kirjoittaa lehtiin. Marjan mies, se Nieminen, on räätälinä. Niillä on asunto Perhelissä, mies tekee työtä jossakin verstaassa. Mutta he kuuluvat olevan köyhyydessä, heillä on niin ylettömästi lapsia. Sitten täällä on se Hanna. Ja sen mies, se Rantala, on vankilassa varkaudesta. Ja onhan niitä muitakin, kun ne vain kaikki muistaisi. Sitä ei hän tiedä mitä kartanoon nyt kuuluu, hän on ollut täällä jo seitsemättä vuotta. Silloin Hintsa vielä hoiti maanviljelyksen puolta siinä, mutta hän joutui kaiketikin siitä sitten pois, kun talo myytiin. Sanomalehdissä siitä oli ollut… Jaa Joili? Kyllä sanotaan hänen olevan naimisissa. Työläisiä se vaimo on, vaikka rouvaksi sanotaan, hän käy hänkin pitämässä puheita.
Kaarina pyytää poikaa sisään juomaan teetä kanssaan, mutta hän ei uskalla jättää hevosta kadulle yksin ja Kaarina painaa vain rahat hänen käteensä ja kiirehtii asuntoonsa.
Hän on kuin kuumeessa eikä kuitenkaan moneen monituiseen aikaan ole tuntenut sellaista voimaa kuin nyt. Louhilinna on myyty ja hän on istunut täällä kädet ristissä, mitään yrittämättä! Hänen vanhoja tuttaviaan ja leikkitoverejaan on vuosikausia asunut täällä eikä hän ole tietänyt siitä mitään! Mutta nyt hän tietää heidän osoitteensa ja nyt hän menee heidän luokseen…
Mutta jos hän tapaa Joilin!
Onko hän mieletön, mitä hän siitä pelkää! Päinvastoin hänen pitääkin tavata Joili, Joilin täytyy hänelle sanoa, mitä hän häneltä vaatii. Hän tahtoo kerran katsoa Jollia silmästä silmään ja kysyä, mitä hän hänestä tahtoo.
Hän muistaa nyt joskus etsineensä päivän sanomalehtiä. Niitä ei löytynyt mistään ja Viktor ikäänkuin koetti johdattaa hänen ajatuksiaan muualle. Hän ei koskaan saanut etsimiään lehtiä käsiinsä. Olisiko juuri niissä ollut uutinen, että Louhilinna on myyty? Niin, niin, sellaista se on kun on hermostunut vaimo, niin ei hänelle voi olla suora.
Mutta minä en enää ole hermostunut enkä saa olla. Nyt kun minä tiedän, että täällä on louhilinnalaisia, on köyhyydessäkin, niin minun täytyy elää heitä varten! Minähän olen nuori ja väkevä, ja terve minä olen! Kuinka minä olenkaan näin monta vuotta jaksanut elää tätä tyhjää elämää! En ole tietänyt, että heitä on ollut näin likellä. Mutta nyt minä tiedän ja riemuitsen! Minähän voin alkaa ommella vaatteita Marjan lapsille, minähän voin käydä heidän luonaan ja he tulevat minun luokseni. Minulla ei enää koskaan ole ikävä. Osa Louhilinnaa tulee minun luokseni…
Mutta miltä näyttää itse Louhilinnassa? Kolunkin pojat ovat täällä — kuinka isä tulee toimeen, hän ei enää voi jaksaa kaivaa ojaa…! Ja kuinka mahtaa olla Heikkilässä — isännän muistaa Kaarina nähneensä torilla liinaharjansa kanssa, lapset ovat nyt kaikki täällä. Missä on sitten vaari, vanha vaari?… Onko kuollut ja korjuussa vai näkeekö häviön ja kärsii?
Ilo välähti minulle äsken kuin lintu vieraalta maalta. Mutta ei näy kuuluvan ilo minulle. Se on varastettua tavaraa ja livahtaa käsistä ennenkuin olen ehtinyt kiinnikään tarttua.
Aamulla, juuri kun hän tekee lähtöä Kallioon, pyytää nuori varatuomari konttorin puolelta häntä puhutella.
Viktor on kehunut tätä apulaistaan teräväksi ja tunnolliseksi mieheksi, hänen käytöksensä on siisti ja hänen pukunsa moitteeton. Hän pyytää tuhansia kertoja anteeksi että häiritsee, ja Kaarina vie hänet Viktorin turkkilaiseen tupakkahuoneeseen.
— Te hämmästytte minun kysymystäni, hyvä rouva, mutta minulla todella ei ole muuta neuvoa kuin vaivata teitä. Muistatteko, kulkiko teidän kotitalonne Louhilinnan sydänmailta talvitie Hintsan talon maan poikki uittoväylälle?
Kaarinassa pysähtyy kaikki mikä juuri pulppusi ja eli, ja jäljelle jää vain pingoitettu jännitys.
— Miksi te sitä kysytte? sanoo hän, epäilys silmissä.
— Se on hiukan pitkä juttu. En tahtoisi häiritä. Asia on sellainen, että kartano paraikaa on myytävänä konttorimme kautta ja ostaja haluaisi tietää tätä seikkaa…
Aa! ajattelee Kaarina. Sinä et näy tietävän, ettei konttorista saa tuoda mitään tälle puolelle. Mies raukka, ettet vain menetä paikkaasi, kun tämä tulee ilmi!
— Sillä puolella järveä on suuri halkometsä, joka pitäisi realiseerata, ja paikkakunnalla oli kerrottu, ettei edellämainittu Hintsa salli ajaa puita kannaksensa poikki. Oli sanottu, että siitä joskus on kulkenut talvitie, mutta tämä ostaja oli käsittänyt, että siitä oli hyvin pitkä aika, ehkäpä kymmeniä vuosia.
— Louhilinna on siis myytävänä! päästää Kaarina huuliltaan hiljaa, ikäänkuin itsekseen.
— Se kuuluu viime kymmenen vuoden kuluessa olleen myytävänä seitsemän kertaa.
— Seitsemän kertaa!
Kaarinan sanat tulevat kaukaa kuin kaiku. Hän istuu ihan hiljaa ja vain silmät riippuvat kiinni puhujassa.
— Se tahtoo olla talojen kohtalo, kun kerran joutuvat tukkiyhtiölle.
Kaarina laskee käden otsalleen, taistelee hetkisen ja saa takaisin mielenmalttinsa.
— Vai seitsemän kertaa! toistaa hän jotakin sanoakseen.
— Pyydän anteeksi, jos olen tuonut huonon uutisen. Minä en ymmärtänyt.
Ostaja toivoi pikaista vastausta…
— Ei, ei, ei! Päinvastoin, onhan tämä hyvä tietää… Niin, te kysyitte sitä talvitietä. Kyllä minä sen muistan. Kyllä siitä ajettiin, ainakin kymmenen vuotta sitten. Meidän suuri metsä vietiin juuri siitä.
— Olen erittäin kiitollinen… Kaikesta päättäen tässä on jotakin riitaa Hintsan ja nykyisen omistajan välillä.
Kaarinan poskille syttyy punaiset täplät ja silmäterät suurenevat ja mustenevat. Hän nousee ja oikaisee itsensä suoraksi. Hänen täytyy nyt toimia! Ja hän levittää käsivartensa ja nostelee niitä ikäänkuin jänteitä tunnustellen. Johtopäätökset taaksepäin ja suunnittelut eteenpäin singahtelevat kuin salamat mielessä.
— Ette te tiedä onko Hintsan talo nyt nuoren vaiko vanhan isännän hallussa?
— En tiedä varmaan, mutta minä sain sen käsityksen, että hän olisi verraten nuori…
— Vai niin, vai niin. Ajattelin vain… Tiedättekö onko talo aina, kaikkina näinä seitsemänä kertana ollut myytävänä mieheni konttorin kautta.
— En voi sanoa, olen vasta niin lyhyen ajan ollut tuomari Cederin konttorissa. Mutta eiköhän. Onhan tämä konttori suurin laatuaan. Niin, en tahdo kauempaa häiritä…
Kaarina seuraa häntä eteiseen ja koettaa puhua niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
— Kuulkaa — onko miehelläni persoonallisesti tekemistä näiden talonkauppojen kanssa? Tarkoitan: onko hän itse mukana välittämässä joka talonkauppaa?
— Ei, ei läheskään! Siinä on aivan oma miehensä siinä osastossa. Hän sattuu nyt olemaan matkoilla ja tämä osasto on sentähden väliaikaisesti uskottu minun haltuuni. Johto on tietysti aina tuomari Cederin käsissä, mutta me koetamme vaivata häntä niin vähän kuin suinkin.
— Hän siis usein ei lainkaan tiedä mitä taloja konttorin kautta myydään!
Kaarina hengittää taas. Ovessa hän vieläkin pidättää nuoren herran.
— Kuulkaa, minä niin mielelläni haluaisin nähdä sen miehen, joka ostaa minun entisen kotitaloni. Ettekö te voisi lähettää häntä tänne, kun hän tulee konttoriin.
Huomaavainen nuori tuomari selittää, että se on talonpoika, hyvin kelpo miehen näköinen. Sellainen, joka itsekin voi tarttua työhön. Sen näkee käsistä. Hänen nimensä on Pöyry. Hän tulee tänään, eihän hänellä ole pitkä matka tälle puolelle, varmaan hän mielellään tulee.
Kaarina kumartaa hajamielisenä, kuulee oven lisahtavan lukkoon ja astelee mietteissään saliin.
Louhilinna on myyty seitsemän kertaa!
Louhilinna on taas myytävänä!
Tuntuu siltä kuin katto kohoaisi hänen päänsä päältä ja taivas nousisi ylemmä. Louhilinna on myytävänä! Ostaa takaisin Louhilinna, koota sinne kaikki, jotka ovat hajonneet kuin akanat tuuleen!
Tuo vieras mies ei saa ostaa sinua, Louhilinna. Minä sinut otan, minulle sinä kuulut. Oi, asua siellä… Oi tulenko minä sokeaksi, kun minä jälleen näen sinut. Kuolenko minä onnesta!