I.
Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut ketään koko joukosta.
— Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli
Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen.
— Kaunis — niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia. Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti.
Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi. Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä. Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin luonnollinen.
— Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti
Akseli.
No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana — oli kaunein kuutamo ja huurteiset puut — he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa. Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta. Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen.
— Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli lopetettuaan.
Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma: pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti heille hiukan nauraa.
Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä. Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien tilinteolle.
Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä, puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen seuraansa.
Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa, hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti.
Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä.
Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa. Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu.
— Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen.
Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan kadunkulmassa.
— Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä nyrkeiksi.
— Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä.
— Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua — tietysti eri koulua, hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme…
Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava.
— No? kysyi Erkki.
— Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte — näin, näin hän kävellä luhnailee — Anna näytti hänen käyntiänsä. — Hän varmaankin koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle… Ja hän se vasta on koketti!
Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt.
— Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että yhdessä häntä katselemme.
— Se on hyvä… Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään.
— No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin.
— Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: — kalliistipa minä olen saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti…
Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan.
— Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki — mutta ne jotka ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet.
— Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään.
He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli.
— Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna — niin istutte kai kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia… Katsokaa, minä tiedän kaikki. Lauri on kertonut.
— Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki.
— Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte.
— Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä — —
— Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti?
— Jo. Täydellisesti.
— No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä… Sitte kun minä näin, miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että olitte tuominnut ihan tuntematonta…
— Kiitos siitä! — Erkin ääni oli lämpöinen — olemmehan nyt selvillä, olemmehan ystäviä?
Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei heti antanut sitä Erkille.
— Uskaltaakohan teihin luottaa…?
— Voi, neiti Anna…!
— No, olkoon menneeksi.
He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen, josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan he olivat vanhoja ihmisiä!
Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan, kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä. Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari, hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa, sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan… Äkkiä näkyi ikäänkuin kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli. Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma…
Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä sanoihinsa.
— Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä.
Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on. Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat ystävät.
— Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. —
Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin…
— Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat ylenkatseellisesti. — Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten kiristykseen!
Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa. Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä, hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti!
Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän, uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi.
— Aih! huudahti Anna ja kalpeni. — Voi minua, kuinka puhuinkin niin ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki.
Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli, edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä, ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä antanut hänelle kättään.
— Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin — sinä ja Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette molemmat, minä teitä syvästi halveksin…
— Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän…
— Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.
— Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.
— Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on sinun ansiosi.
— Se on valhe!
— Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella, kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän — — —
— Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä minäkin — — —
— Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi… Minä en huoli sellaisia…!
Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti.
— Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki.
— En ota!
— Ota takaisin sanasi taikka — — —
— En!
— Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun.
— Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. — Onko pyssysi kaatanut edes jänistä tai sorsaa!
— Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn: otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta?
— En.
He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin".
Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä suhteessa olivat vähän hämärät.
Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä, sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti, mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.
Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla, aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen poskillaan.
— Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, — että toisen meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa? Se on minusta niin omituista.
— Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.
Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.
— Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.
— Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta. Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on myöhäistä.
Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin kuin kuoleman koura.
— Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. —
Pysähtykää, odottakaa!
Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti. Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli näkyviin Anna.
— Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. — Meillä ei nyt ole aikaa.
— Jumalan kiitos että teidät tapasimme!
Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat, tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.
— Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi — —! Tulin niin onnettomaksi, kun kuulin — — — Se olisi ollut hirveää — — —
Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä.
Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.
— Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.
— Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa ystäviksi… Minun syyni on kaikki — — —!
Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä katseli.
— Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei voi pestä pois kuin verellä.
— Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. — Mitä minä teen, minä onneton?
Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.
— Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! — Siitä hän rukoilevasti katseli ylös. — Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi syvästi ja sanoi sitte:
— No minä suostun teidän tähtenne!
— Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.
Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä, kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui hiljaa:
— Voi kiitos!
Vähän aikaa he kävelivät ääneti.
— Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio.
— Minä tarjoon.
He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja
Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.
— Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!
Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat nauruun.