Nähtyä ja tunnettua: Kertoelmia ja kuvauksia

by Maila Talvio

II.

Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista, se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa. Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen kirkaista.

Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta… Tuontuostakin oli hän saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei: "Hyvä herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut käyttää.

Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella. Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.

Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui lopputien.

Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi. Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.

— Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki merkitsi. Tervetuloa — ja onnea! Kuinka se on kaunis!

Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt, hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.

— Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. — Käykää sisään, olkaa hyvä.
Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani
Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!

Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe, isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville, että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia päiviä.

Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana, totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin Erkki otti sen käsiinsä.

— Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?

Anna nauroi.

— Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia ihmisiä löytyy?

Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa, rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.

— Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja minä toivotin — että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka omituista!

— Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?

— Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska tavata teitä kouluajan tuttavia.

Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa, miten hän oli kaivannut ja odottanut.

— Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja paljon työtä — — —?

— On! sanoi Erkki innostuneena.

Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui, tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti, hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.

Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.

— Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille" kuuluu?

Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.

Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä, sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.

Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi tunteneet.

— Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.

— Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa —? No on.

Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.

— Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän tiellä.

Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä, kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:

— Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?

Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei ollut minkäänlaista halua.

Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti. Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä, Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet vastaan.

Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyy tunnustaa rakkautensa.

* * * * *

He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka. Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin vaikeni ikäänkuin odotuksessa.

— Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi, morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.

Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.

— Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.

— Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän vannoo kuuluvansa.

— Mistä se tuli mieleesi?

— En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut sellaisissa häissä.

Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja kuiskasi, että hän häntä rakastaa.

Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.

— Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.

— En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.

Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia — —!

— Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?

— En.

— Mutta ehkä sentään —? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti siellä puistossa — —! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa — — —!

Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.

— Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi peitteen alta hänelle kätensä.

— Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.

— En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.

Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:

— Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.

— Niin, sanoi Erkki kolkosti, — taivaalle nousi tähti ja minun sydämmestäni se sammui… Sellaista on elämä.

Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:

— Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja, kohtele minua kuin ventovierasta!

— Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi Anna pelästyneenä, — se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?

— Niin.

— No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut minulle paljon onnea.

Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo ajettiin sisään portista.

— Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.

Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.

Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin läksi hän sieltä.

* * * * *

Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut. Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka koitti.

Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa — se oli vastaiseksi salaisuus.

Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.

Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.

— Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani, tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen — — — yhtä onnellinen kuin sinä!

Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli sitä toista, jota hän oli rakastava.

Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se nyt tuntui mahdottomalta.

Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle, ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.

Öisiä vieraita.

Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.

Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta; kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.

Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla, surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi kimakasti.

Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi valkosia repaleita… Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.

— Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja puhdistamassa.

Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento värisi.

Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki. Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.

— Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin kaukainen huokaus.

— Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.

Vaimo purskahti itkuun.

— Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin mikä minun poloisen eteeni tuleekaan — — —!

Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään, kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.

— Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä tyhjinä ovat sinunkin naulasi.

Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki sille olikin kelvannut!

He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.

Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti, kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro. Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.

Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja hävinneen laatikon kansi.

Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin, mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä, kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.

Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä, koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.

— Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään varkaushuhun levittämistä.

— Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.

Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.

— Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän kuulijaisissa.

— Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi…

— No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.

Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.

Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa, mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu osansa.

— Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.

— Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.

— Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! — Ja minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa, piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan markkaa!

Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja kädessään virsikirja.

Vaimoa ärsytti tuo velttous.

— Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?

— Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!

Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet. Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta. Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.

— Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.

Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.

— Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.

— Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.

— Jaa ettäkö takaisin?

Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.

— Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?

Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa keväännä poikennut heillä.

— No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta — niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin — vilkasin minä häneenkin.

— Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.

— Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.

Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.

— Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan sielläkin tarvitaan pelimannia?

Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.

— Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.

— Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.

Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle kättään, jossa oli kannallinen sormus.

— Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.

Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä käsivarresta ja kuiskatuksi:

— Tänäänkö sinä sen sait?

— Tänään.

Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä, että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.

— Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän
Kallea.

Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja Loviisan sormuksen?

Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin kun oli talon poika! — Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta. Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.

Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi, oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan. Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.

Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä, joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.

— Onko nuori isäntä kotona?

— Ei ole.

— Viipyyköhän se kauvankin?

— Pitäisi palata suurukseksi.

Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä tyhjää kaukaloa.

— Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo siat, lausui Kalle vihdoin.

— Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.

Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.

— Sinne putosi meiltä vasta — olisiko siitä nyt pari kuukautta? — varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.

Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli puheliaammaksi.

— Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta. Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.

— Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.

— Niihän se olisi.

Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian. Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa. Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi — ryöstetyt vaatteensa.

Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin ja — Kallen mielestä — ylpeänä.

Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti, ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa puhuttelemaan.

— Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. — Silloin ne kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.

Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut Jussia heti epäilemään.

Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään, morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi puhumaan.

Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.

— Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.

Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.

— Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!

— Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain kuin sinä.

Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus; Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen tietä heidän luokseen.

— Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.

Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä. Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän tuskin mihinkään kelpasivat enään.

— Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.

Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa.

Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.

— No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja repiytyi irti Kallen käsistä.

Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.

— Tilta, anna heille mokomakin sormus!

— Johan minä sen annoin.

— Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.

— Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!

Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen, pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään — sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.

Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä, metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.

Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä, toisella takki käsivarrella.

— Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen varkaan vaimoksi?

— Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä eikä häpeänä.

Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.

— Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä
Loviisa.

Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.

— Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan. Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä auttakoon.

Ja siihen se asia päättyikin.

Onnemme saari.

Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku huoneille.

Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.

Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello, vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen loiske ja minun lauluni.

Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan. Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.

Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä kuin vedenneidon.

— Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni, merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä kahvia!

Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä hieroo silmiään.

Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa, jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.

Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja, uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas, sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu…

Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin, on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot. Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.

— Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa vieressäni…

* * * * *

On taaskin ilta.

Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä, hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva. Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää. Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu. Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää. Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina, onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!

* * * * *

Se oli se aika, eikä se koskaan palaja.

Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen kärjessä on valkoinen merimerkki.

Mäkelän Kallen morsiamet.

Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien, vainioiden ja kylien ylitse.

Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi, kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät, ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan. Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.

— Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.

Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa ääntä ja telmi tädin sylissä…

— Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran
Sillantaustan emäntä.

— Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen äiti. — Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne…!

— Rupeatko Kalle minulle vävyksi?

— Rupean.

Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.

Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.

— No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.

Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.

Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias. Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.

Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin, sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e., aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.

Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta kädestä puuttui kaksi sormea.

Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään miltei Kallen isoisänä.

Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse, iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.

— Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka minä sinulle hankin, niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.

— Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei
Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.

— Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.

— Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan. Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin tulessa.

Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui. Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:

— Tuotkos mammalles miniän, Kalle?

— Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.

— Niin aina, niin aina.

Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan, hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri alensi äänensä salaperäiseksi:

— Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen.
Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.

Emäntä nauroi.

— Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen veljiä ja sisaria.

— Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?

— Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.

— Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?

— Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. — Ei lapsi koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte hullutella! Jättäkää jo juttunne!

Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa, hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua, saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta. Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana, vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat. Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään, ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi isoilla koirilla ja pedoilla.

— Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä vieraitten mentyä.

— Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään, arveli isäntä.

— Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.

— Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.

Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan vehnäviipaletta pöydältä.

Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.

Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia morsiamia.

— Mitä turhia, torui aina emäntä, — jahkahan nyt Kalle on edes rippikoulun käynyt.

Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.

Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan, nostahti hän lakkiaan ja kysyi:

— Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?

Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.

— On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut oikein terve.

Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja, lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään, epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.

— No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole korea, kehoitti rouva Mankonen.

Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän saada kahteen eri paperiin.

— Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, — koska meillä on sama matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes haemme hevosemme kestikievarista!

Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen. Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.

Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.

— Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.

— On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan pysy nykyisillä haltioillaan.

Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli niin totisena.

— Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.

— Ei mitään liikoja, vastasi Johanna — palelee vaan pahasti.

— Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.

Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa tuli ero.

Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha sopimus…

* * * * *

Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.

Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä löyhytteli.

— Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.

Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.

— Onko se minun syyni!

— On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna sinua vuosikausia odota.

— Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka
Sarilaan?

— Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta
Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.

— No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin syksyllä.

— Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. — Emäntä nauroi ylenkatseellisesti. — Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee niille syöttää talven varoja.

Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan
Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.

— Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän nauraen ja räpäytellen silmäänsä. — Ihan olin riemusta ratketa kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai Sillantaustaan?

— Sillantaustaan! nauroi emäntä. — Eikö Santeri tiedä kuinka siellä asiat käyvät! Ei, Eskolaan.

— Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie että mennään ajoissa.

Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.

— Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. — Ja miten korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.

— Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti
Kalle. — Olisi Anni päässyt leipiin taas.

— Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä sinun kaikkia laihoja lihottaa.

He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa, siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään, kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat, Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva, joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen vieraitakin tupakoimaan.

— Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.

— Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.

Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan. Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen otsaansa.

— Niin aina, sanoi hän. — Senpätähden tää — hän nyökäytti päätään Kalleen päin — on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori isäntä.

Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti, hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea, vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena, hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät. Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi, kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.

— Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa…

Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan. Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.

Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.

Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.

— Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti.

— Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. — Sadanmarkan seteli.

Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti pesi kuppejaan.

— Mitä Johanna nyt miettii?

— Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.

Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.

— Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia… sanoi isäntä.

— No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, — jollei kihlani kelpaa, niin…

— Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. — Ainahan morsian tarvitsee ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon tai silkin morsiamelleen lahjaksi.

Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä.
Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.

— En minä noita rahoja ota.

Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!

— Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.

— Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. — Se oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti lausuttu: — taitaa olla tallessa toisen rahat.

— Vaikka olisi.

Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä katsomassa heidän lähtöään.

Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.

— Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.

— Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en minä sille enään sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa — jos saa ensinkään!

Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi Johanna pitkän nenän!

— Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?

— Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.

Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset visersivät katonräystäillä ja risukasoilla.

Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se
Anni, joka lauloi?

— Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.

Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa, kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet. Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa sen miehille.

— Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.

— Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.

— Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?

— Vasta neljä.

— Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan — pidot.

— Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin, sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.

— Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä läksiäisiä?

Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia.
Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.

— Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.

— Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska sulhanen?

Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.

— Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä, se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä olisivat kihlarahat.

Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään. Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa kulmalla.

— Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja juoksi sitte edellä talolle.

Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.

— Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.

Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen. Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.

Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle kehdossa makasi.

Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa, ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.

— Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.

— Se on sen poikanen, vastasi Anni. — Muistatkos Kalle kuinka sinä silloin itkit?

Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.

— Minähän sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. — Minähän Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi tullut mitään, jollen minä olisi ollut puuhassa. Näette jokainen miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin: Sulhanen petti! Niin aina.

— No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo? arveli joku miehistä. — Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.

Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.

— Niin aina, sanoi hän, — mutta miten kävisikään kaikkien niiden, jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on. Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä muutamia vuosia!

Kevätkaihoja.

Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan, aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia, tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä, kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän pelkästä ikävästä ja kaihosta.

Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena — ja sinäkin olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille, kylmän auringon mukaan…!

Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani. Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna, jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin tyyni, niin kylmä… Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on ollaksensa.

Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä, hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee alas hienoina, kepeinä sirpaleina… muutamat putoavat raskaina, pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin jota kirkkaammin aurinko loistaa…

Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani, niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta, toivoa peläten.

Olisivatko nuo vesikarpaloita?

Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän… Voi, vesikarpaloita ovat oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on pudonnut. Räystäs tippuu…! Tämä on kevättä…! Aurinko jo lämmittää, voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi uskottomaksi…! Puuni, maani, tietäkää kevät tulee, aurinko lämmittää!

Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin pehmeyteen, loukkautumatta… Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi. Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä, voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini, povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja.

* * * * *

Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene, suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi, mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi. Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen.

Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia, joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen, kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää, pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään.

Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa, hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki, joka repii sydäntä… Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin, kerron keväästä, joka herää sydämmessäni…

Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki…! Uskotko, metsä, että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot, kun minä sanon, lausun sulle ääneen että… että olen rakastunut…!

* * * * *

Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan. Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy.

Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani, jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen langettua…

Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan…
Hallaa, hallaa sait…!

Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista kevätriemua.

Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin, puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani.

Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki tämä — lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri sitä, jota niin olen kaihonnut… kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä.

1893.

Jouluaattona.

Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä. Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan.

— Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. — Meiltä menee ylimääräinen kyyti.

Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla, riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia — siinä tapauksessa että kyyti annettaisiin —, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten likenevän tuvan ovea.

Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi.
Arasti hän nosti lakkiaan emännälle.

— Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti.

Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen, silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää.

— Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi emäntä lyhyesti.

Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja paistetuista luumuista täytti koko huoneen.

— Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona.
Minulla on kiire.

Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut — — — Ääneen hän sanoi:

— Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen kulkulainen maksamaan.

Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut, tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli.

Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui. Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko komeasti!

Hän tuijotti ulos ikkunasta.

Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma… Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin… Vanha Mikko on ajamassa… Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan. Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen täytyy lausua lapsilleen…! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi laheudella, anna minun levätä rinnallasi… Siitä on niin kauvan kuin olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta… Äiti itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat, isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa…

Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi tupaan.

— Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan, josta voisi saada hevosen.

— Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat.

Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa.

Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä.

Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei ole aikaa.

Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri. Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa.

Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse. Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman talon pihalle.

Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi.

— Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. — Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä.

Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu.

— Mikä sinun nimesi on?

— Hanna.

— Ja kuinka vanha sinä olet?

— Kymmenennellä.

— Mitä hulluja! — äiti kauhistui. — Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas vastaat hyvälle herralle… Noo…! Joka päivähän tuota olet laverrellut… Kuinka vanha olet? Sano äidille!… Ne-e… No niin! Neljännellä.

Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua.

— No, tiedätkö mikä päivä tänään on?

— Tiedän. Jouluaatto.

— Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä joulusta tiedät. Että silloin… No?

— Että silloin…

— Syntyi…

— Syntyi…

— No kuka?

— Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi…

Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet.
Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä.

Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin, kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin.

Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei saataisi. Nuorukainen hurjistui.

— Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen?

— Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi.

Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen ympärillä…!

— Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan.

— Avuton vai…! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa seisoisi kymmenen hevosta.

— Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri — —

— Papin poika, ha ha ha!

Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki. Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.

Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei kukaan itke… Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi halannut jouluiloa…? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun jo oli tottunut… Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?

Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä tarkasteli.

Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.

Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan kestikievariin. Viisitoista virstaa!

Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään.

Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma: pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan merimieskirstunsa reessä.

— Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää häntä…

Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua, jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen.

Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi eteenpäin.

Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista päivistä.

Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja. Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu.

Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot olivat tuttuja.

— Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee?

Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän mieluinten olisi langennut isännän kaulaan.

— No totisesti… Onko se se pappilan Eernesti… Eernesti herra?

— On, on totisesti.

Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.

— No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä… en minä niitä nimiä muistakaan — meidän vaari sattui juuri silloin olemaan pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen yöhön… Kyllä siitä nyt tulee ilo…! Hevosta valjastaessa ehditte juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.

Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin, sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään! Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa ilman hentoja ääniaaltoja… Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila…

Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän kohottautuu istualtaan… Jo… jo on tuossa puutarhan puiden korkeat latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä ikkunarivistä tulvii valoa lumelle… Ajetaan ylös kujaa, navetan ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa, kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni… Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä…

— Äiti! saa hän huudahdetuksi.

Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket, hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa. Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki sentään on entisellään!

— Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta meri vei ne kaikki…

— Voi lapseni, mitä sinä puhut! — äiti sulkee hänet syliinsä kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.

— Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti keinutuolistaan.

Ei vierivä kivi ota sammalta.

Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli vero maksetuksi.

Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta sieltä mistä määrätään, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja torpparin tulee turvautua peltoonsa.

Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.

Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan mitenkään.

Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.

— Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.

Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan.

Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.

Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella: heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi. Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja kiitti marjoista.

— Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!

— Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta kaukana.

Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.

— Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi joutuu?

Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.

— Tämä on ruokasali.

Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.

Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.

— Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?

— Missäs minä sitte.

Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.

— Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä talvella käy pitäminen.

— Miks'ei?

— Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät yksin väkevät turkinliskotkin.

Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta.

— Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.

Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä.

— No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja haistanut jäljet.

Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.

Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna ja juhlallisena, kunnes alkoi:

— Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.

Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.

— Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.

— Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei…

— Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.

— Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen.

Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.

— No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia tilkkusia kuin meidän. — Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri siinä, se Matti — hän tarkoitti miestään — aina ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.

— Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.

— Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: kerjää!

Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine vatineen, koirineen.

Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja vähän matkan päässä vouskuttava Musti.

Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.

Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi.

Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän läjähytti miehensä eteen.

— Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!

Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi heti kaikki tyyni.

— Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: — älä nyt hätäile, lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.

Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.

Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä rouvalta saattoi taivoa.

— Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. — Ei kasketta tule aikaan.

Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella.

— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan.

— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tulijaisiksi.

Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen.

Helsinkiin.

Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei ymmärtänyt miksi.

Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat auttaneet.

Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut, hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti, suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen eteensä.

— Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä entiseen tapaan, taikka…

— Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua katsella. Hankkikaa vaan parempi…

Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi.

— Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina, enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi…

— Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. — Ehkä sitä keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä. Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä päivänä…

— Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna?

— Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi.

Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen, Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä, piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan sijalle.

Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää, mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla. Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa. Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri sattui tulemaan.

Anni nauroi.

— Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka valmiina Helsingissä ensi kuun alusta!

— Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla…! sai emäntä huudahdetuksi. — Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on toimittanut?

— Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, — kun Heta, meidän Jeren sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja kertonut olevansa hänen sisarensa — ei ollut sentään tullut ylpeäksi, vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi. Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan — Hetalla kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka- ja pestirahat kouraan.

Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli muuttunut.

— Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin.

— Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin ylpeä…!

Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta.

— Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä
Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen?

— Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä Anna-Kaisakin lähtee muille maille.

Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti hänet.

— No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on?

— Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren sijaan.

Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia.

— Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta, lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan…

Hetken ajan molemmat vaikenivat.

— No mutta ovatko ne aivan hulluja?!

— Siltä se vähän tuntuu.

Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat, hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan.

Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan, kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja…

Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut. Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin, ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja, makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea, kaikkea… Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana, että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen, jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista, onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat… "Täti, minä menisin niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille", sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole onnellisemmat kuin sinäkään".

Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi jalkain alla kivikatu…! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain olisi tarjottu paikkoja heillekin…

Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin, joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi:

— Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt puhua?

— Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla, joten voit säästää sanasi.

— Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada kammarin katon alle.

— Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä, lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua häiritsemässä.

Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven pielessä.

— Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle, hankittaisiin porsas ja…

— Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet.

— Mutta ei minulta.

— No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin.

— Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille. Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön, joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä mene.

— Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras.

Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli
Heikkilän emäntä häntä vastaan.

— Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän.

— Viikon päästä.

Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan. Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan.

Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin. Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki.

Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa ja kiukaan takaa siritti sirkka.

— Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa.

Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään.

— Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren luona… Älä mene…!

— Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. — Ei se kaupunki kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin.

— Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä myy sieluasi saatanalle!

Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi. Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja tuumaili rahojen poislähettämistä.

Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa.

— Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi voi, mitkä päivät meille koittavat!

Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena, ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen lumottuun piiriin… Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä, lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen.

Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi, kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi pitkän aikaa tuvassa.

— Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi vihdoin Mäkelän emäntä.

— Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään
Anna-Kaisan äiti.

Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan väkisin.

Elävänä haudattu.

Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot, säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin kosimaan piikatyttöä.

Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat sanoihin huoli ja työ. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi, vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa vaimolle.

He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän saanut kuolla.

Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt. Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin.

Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi.

Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa, joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään, ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla, välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut.

Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona. Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan.

Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon!

* * * * *

Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku.

Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee.

— Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun.

Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään. Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen. Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut, rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen.

— Tule, Taavi poikani, lukemaan!

Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset sujuvassa jaksossa.

— Lupaakos Mari parantaa sisälukua?

— Lupaa.

He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin on opetettu.

— Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria.

Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä.

Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi.

— Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen.

Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä, kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo. Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä tänne sittenkin, tänne, josta on pyrkinyt pois!

Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin, taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta.

Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa, anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi. Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet. Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet hautaan laskettaisiin.

* * * * *

Silloin hän todellakin oli hautaa likellä.

Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan.

Yö Adrian äärellä.

Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen. Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat, mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja, milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä, jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli.

Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua, ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen.

Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen. He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan. Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan.

— Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin…!

— Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet kalpea, kulta, voitko pahoin?

— Pyörryttää niin omituisesti.

Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni. Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi, niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot.

Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin.

Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen kroaattia ja saksaa.

— Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. — Jollei tahdo, niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä.

— No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat kuin kuorossa herra ja tyttäret.

He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti hän parhaana apukeinona merikipua vastaan — jos sellaista näin tyynenä yönä voisi tulla kysymykseenkään.

Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään.

— Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä.

— Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy, minkä ehtii.

Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua. Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan.

Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä. Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt…?

Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo, pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin!

Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta. Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi tumman kirkkaalta taivaalta.

— Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta.

Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen miehensä.

— Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas.

He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni.

Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle, niin laiva olisi ollut haudattuna.

Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä vastaan.

Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista…? Ehkä se olisikin onnellisinta… he olivat omistaneet toisensa, he olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt jatkaisivat sitä ijäisyydessä. — Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi, sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni… Sinä tiedät parhaiten kuinka isot ne ovat olleet… Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän kahden kuolla yhdessä…!

Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman. Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan.

He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla, valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt toisilleen… Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne…?

Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla?

Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo kaataa laivan…

— Kulta, kuollaan yhdessä…!

Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti… Liitteissä rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja ja porsliineja… Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse… Hän ajatteli taas.

— Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä…? Siellä odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan… Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona pukeudutaan suruharsoihin… He, jotka hääiltana, kukitettuina, laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa…

Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä.

— Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti.
Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin?

Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta. Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat, silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti, liikkumattomina kuin kuolleet.

— Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva tuontuostakin. — Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa…!

Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin luonteeseen.

Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa.

Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa, että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi vaahtoista kitaa…

Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut.

Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa.
Laiva laski ankkurin.

Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä puvuissa.

Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri menemäisillään lepäämään yön vaivoista.

— Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan?

Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa.

Tuskaa.

Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille.

Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi, päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä, purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä. Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään. Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee — jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun sydämmessä vihloo.

Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut!

Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä.

Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella, väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan.

Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta, ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä, kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa nuottia.

Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus.

Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen!

Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä, miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin.

Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!… Ja koko hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten?

Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään. Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua, laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu hän! — — — mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen, mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja kaukainen morsian…

Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä on niin kaunista, niin kaihoa täynnä!

Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan. Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa, hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan.

Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua — — —

Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä noutamaan edelweiss-kukkaa… Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa kukka oli…? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea. — Tai ehkä — ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan syvyyteen…!

Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta.

— — Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie
Alppituuli.

Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään. Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä. Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula, johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta tuossa se vielä on! — Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat poissa!

Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän huudahtaa tukahdutetusti, itkien.

— Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että sinulle minä kyynelillä hukutin silmäini väikkeen! Sinun tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut…? … se johonka sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala sytytti. Tule, tule!

Askeleita kuuluu: hän tulee.

Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? — Ah niin, sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!… Herra Jumala ehkä hän on jo… jo kuollut!

— Riistä auki se kirje ja lue!

Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden ainoan sanan: kuollut.

Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas.

Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule.

Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni.

En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna minun itkeä siellä.

Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi!
Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi…

Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella koputus.

Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut!

— Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä.
Kiiruhda!

Mistä minä saan rahaa?

— Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko. Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda!

Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa.

— Älä punnitse! Lähde vaan!

Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat kulkea. Enhän minä tiedä…!

— Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille.

Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna. Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan.

Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu. Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin lumi.

Oliko se unta? Ja missä olen ollut?

Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja, nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon, taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää.

Se oli siis vaan unta!

Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä ristiin sen ympärille.

"Kyllä sinä siihen totut!"

(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.)

Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi, Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään. Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan, haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan.

Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan, mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan hierasi kädellään.

Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden vanha.

— Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde.

— Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa ystäväni.

Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin.

Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa, tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä. Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia, pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä upeassa sinisessä silkkiläningissään.

— Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli.

— Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella, eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän tahtoi mustaa.

Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja. Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun herran käsivarteen ja veti hänet saliin.

— Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse.

Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti.

— Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä.

— Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen herra.

— Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä saattavat myrskytäkin!

He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu. Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava, mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis, jollei juuri rumakaan.

Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta:

— Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti?

— Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan.

— Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen!

Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun.

— Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin!

— Ah hahhaa! huudahti täti. — Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis, pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa.

— Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä häntä huolisi mistään hinnasta!

Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan.

Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä keskustelemaan niistä.

Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli unohtanut ajan kulun kokonaan.

Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä, rukoili ja itki vielä yölläkin.

Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti:

— No, miten se Titoff nyt sinua miellytti?

Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa.

— Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään huomaa, huudahti hän. — Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi, nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! — ja hän pyöritti sanatonta Maarjaa lattialla. — Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut!

— Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja.

— Hän ei siis ole mitään sanonut?

— Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä…!

— Mitä sinun nyt pitäisi tietää? — täti leikillisesti löi häntä poskelle. — Sanoppas: onko hän ruma? Mitä?

— No ei! lausui Maarja hitaasti.

— Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät — — —!

Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut kuin yksi silmä.

— Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti.

— Ei, sanoi Maarja alakuloisesti.

— No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että sinä hänet pahasti pelotit.

Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa hengittää raitista ilmaa.

Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä antoivat vanhemmat siunauksensa.

Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa: täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut, ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3 viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha äiti otti heidät vastaan.

Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa.

Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin, suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen.

Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu. Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa. Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä.

Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset — kaikki toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston kävelyaikana? — Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine, komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran. Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä selkään.

— Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti. Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja, jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan — — —!

— Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas.

Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin, sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle. Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää. Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi.

— Maarja!?

Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili, katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan.

— Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en — hänen vaimonaan voi olla — — —

Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty? Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa, posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet.

Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen.

Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia. Mutta niissä huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon muuta — —!

Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi!

Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista eikä ollut ollenkaan hämmästynyt.

— Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti.

Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista.

— Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes.

— Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä.

— Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte?
Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi?

— Olisin, tuhat kertaa mieluummin!

Täti nauroi ja heilutti päätänsä.

— Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut!

Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan hymyillen:

— Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin ovat tottuneet.

— Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman julistuksesta.

Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin tottuneet".

Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan rientäessään kovaa kohtaloansa kohti.

Hänen syntymäpäiväkseen.

Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta. Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä, että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi.

Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta, ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma, kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä. Ei hän näe mitä hän katsoo, hän tuntee sitä, tuntee, että hän on yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan, antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan, mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin, johon kiinnittää tunteensa.

Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä huokauksella.

— Missä on hän? mitä tekee hän? — Ehkä hän ajattelee — minua!

Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista.

— Ei! en minä taita! — Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota värisevät, helpeiset heinät, ruusut — lähettää ne hälle huomiseksi tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään!

Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia, vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja — ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman kauniisti…!

Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani — kaikki pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet — sulkisin sieluni, sydämmeni, koko itseni… Ja hänen täytyisi ymmärtää niiden kieltä, jos hän rakastaisi!

Niin, jos hän rakastaisi!

Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja, joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni? Minä en tahdo häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö maailmassa mulle rakkautta.

Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri häneen?

Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä?

Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle tähän saakka on ollut maailmassa kallista! — — —

Ja häntä minä en edes oikein tunne! —

Onhan tämä mahdotonta…!

Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta. Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin "ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin, peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan.

Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, — sentähden rakastan.

Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan minä — Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien joukkoon. Hän palvelee vapautta, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus, hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. — Hän sortuu maailman taistelussa ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla, että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän omistaisi saman Herran, joka on minulla.

Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni! Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä, kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja kylmä.

Vaan minä rakastin! — — —

Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi.

Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan, etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti, kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille. Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa.

Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi ottaa vastaan seuraavan päivän, hänen syntymäpäivänsä, — tahtoi olla ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen, tietämättä, mitä rukoili.

Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta, avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen kasvojaan.

— Väinö Saurio, se on sinulle!

Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan; hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon, se oli kaksitoista.

Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua.

— Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän itseni ja — — hänet!

Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua.

Fanttasiia.

(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun).

Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla ratsullaan ajelee arolla.

Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä, mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa, katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi hallan henki nostaa päätään suosta… Mutta silloin siellä vallitseekin viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä.

Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle, siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!" Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata.

Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee — — — Kunnes katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen hyväilemään tuulen siipeä.

Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää, hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin kullattuina.

Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan. Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja kanervat kahisevat antaessaan tietä.

— Jaksatko ystäväni? — Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta raisu ratsuni minua tyydyttää…!

Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi. Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään kilpaa…!

— Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä tulen…!

Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa, tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee, jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä, mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa, yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut, jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen kuiskailevat…

Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta, muistamatta aikaa ja matkan määrää…

Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön.
Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn.

— Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni!

Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan, koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin. Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin.

— Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa!

Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta. Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka kukkii.

— Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? — tai onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut?

Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on halannut…! — — —

Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta, kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä. Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu.

Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua.

Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet.

Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset kielet ylettyvät taivaasta maahan…!

Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä. Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös.

— Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne mistä tulin!

— Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt jääkööt pääskyt jälkeemme…!

Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä. Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan:

— Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan ihminen niinkuin muut!

Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa.

— Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä, iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa… puhuu ääni ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan.

— Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. — Minä tottelen, minä menen elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman suloa…!

Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta. Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli on tyyntymäisillään.

Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan ympärillään.

— Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan…!