ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Mattilan tupa, tavallinen, siisti talonpoikaishuone: penkit pitkin seiniä, perällä oikealla pöytä, jonka edessä rahi, keskellä peräseinää ovi, vasemmalla edessä avoin liesi, jossa rovio hiiltyy, ikkunoita. Mattila ja Ahokangas istuvat pöydän ääressä. Selma tarjoaa heille kahvia, sitte palatakseen lieden ääreen, jossa Anna seisoo, miesten puhetta kuunnellen. Lauri veistelee, istuen penkillä oikealla. Kaikki ovat arkivaatteissa.)

MATTILA. Kyllä se nyt pimeältä näyttää. Veden alla ovat kaikki vainiomme, karjanruoka lopussa, eikä kesää kuulu, vaikkei ole kuin viikko juhannukseen.

AHOKANGAS. Ja vielä ottivat meiltä sanomalehden, jotta pitää vallan kuin säkissä elää. Maksettu oli vuoden loppuun asti, mutta vahingonkorvauksesta ei ole puhettakaan.

ANNA (Selmalle, matalalla äänellä). Mene nyt sanomaan se isällesi.
Kerranhan se kumminkin on sanottava. Sinun olisi heti pitänyt hänelle
ilmoittaa, ettet aio jäädä tänne Suomeen kuolemaan nälkään, kun
Amerikka antaa leipää yllin kyllin.

SELMA. En ole saanut sitä sanotuksi.

ANNA. Jollet sinä sano, niin sanon minä.

SELMA. Ei, ei. Kyllä minä itse, kunhan jäämme kahdenkesken.

MATTILA. Se tässä sentään eninten panee ajattelemaan, että nuori kansa kaikki Amerikkaan lähtee. Tämäkin kylä on vallan villissään. Ei meidänkään poikiamme enään mikään olisi pidättänyt, kaupunkiin piti lähdettämän mullikkaa vaihtamaan matkarahoiksi.

AHOKANGAS. Lähteäpä on päättänyt meidänkin Antti.

(Mattila luo pitkän katseen Selmaan, joka kiireesti kääntyy häneen selinpäin ja alkaa puuhata lieden ääressä.)

MATTILA. Vai jo Anttikin! Vaikka on asevelvollisuuden suorittanut.

ANNA (Selmalle). Mennään nyt puhumaan!

AHOKANGAS. Siitä se Antti niin harmistui, kun ei saatu perustaa sitä seuraa, jota teidän poikienne kanssa jo pitkin talvea ovat puuhanneet.

MATTILA. No, sen nyt vielä jaksaisi kantaa, mutta kuka täällä tulevaisuudessa työt suorittaa, kun parhaat voimat Amerikkaan menevät? Selman ja Laurin kanssa sitä minäkin ensi vuonna saan jäädä taloa pitämään.

SELMA (Annalle). Siinä kuulet!

LAURI (reippaasti). Mutta me sitä pidämmekin kuin miehet!

AHOKANGAS. Oikein puhuttu, Lauri! Mutta minun poikani lähtee. Minulle ei jää kuin Anna. Rengit ja muonamiehet jo kauppaavat kellojaan, saadakseen matkarahaa.

ANNA (liketen pöytää). Mitä me, isä, tänne jäämme nälkää näkemään.
Lähdetään kaikki!

AHOKANGAS (hetkisen vaiettuaan). Siinä kuulet, naapuri. Noin nykyajan nuoriso puhuu.

MATTILA. Parempi, tytöt, että lähdette askareillenne kuin että tuossa turhia lörpöttelette. Ja ehkä mekin taas' menemme vainioillemme.,

(Nousevat,)

AHOKANGAS. Kiitoksia vaan kahvista… Eihän vainioita tänä vuonna ilokseen katsele, mutta mentävä on.

(Lähtevät. Ovessa kääntyy Mattila).

MATTILA. Lauri, lähde sinä jo hevosten luo.

(Sulkee oven perässään.)

LAURI. Tuossa paikassa! (Nousee, likenee takaapäin Selmaa, käy kiinni hänen hartioihinsa ja alkaa tanssia sekä laulaa:)

"Amerikan polkan tahtia
Ei sitä kaikki taidakkaan.
Joka tyttö ei sitä taida
Ei sitä tyttöä naidakkaan."

SELMA (riistäytyy irti.) Mene nyt, kun isä käski.

(Lauri kiepauttaa häntä vielä pari kertaa ja lähtee sitte.)

ANNA. Kyllä se vaan paras olisi, kun te kaikki lähtisitte. Kyllä teille täällä ikäväksi käy, kun me kaikki olemme poissa. Jäätte kuin hiiret autioon taloon.

SELMA. Voi Anna, kun minulla on niin paljon ajatuksia, jotka eivät anna minulle rauhaa!

ANNA. Niitähän sinulla, Selma kulta, aina on ollut. Mutta heitä ne nyt sikseen. Antti tulee itse tänään puhumaan.

SELMA (kiihkeästi). Tuleeko?

ANNA. Tulee. Luuletko sinä että hän ilman sinua lähtee.

SELMA (ilostuen). Sitte jäämme molemmat Suomeen!

ANNA (leikillisesti). Tai menette molemmat Amerikkaan. Mutta näkemiin asti nyt. Tulen illemmalla. (Ojentaa Selmalle kätensä. Lähtee.)

SELMA (yksin). Kaikki he lähtevät, Anttikin. He jättävät Suomen, kun sitä onnettomuudet kohtaavat. Miksen lähtisi minäkin! Jos vaan Antti tulisi pyytämään matkakumppaniksi! Mutta menisinkö sittenkään? Miksen menisi! Parempi lähteä iloisemmille aloille, olemaan nuori ja onnellinen …

(Istuutuu rukin ääreen, hyväilee hiljaa itsekseen:)

"Jos sydän sulla puhdas on
Ja mieli vakaa, pelvoton,
Niin yhdy meihin, tänne jää
Ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomenmaa mun toimeen saa,
Tän eestä vaan mä ainiaan
Teen työtä saakka kuolemaan…"

Voi, tätä laulua, kunhan en ikinä olisi sitä kuullut!

(Ovi lentää auki ja Laurin pää pistää esiin.)

LAURI (huutaa). Vieraita tulee! (Katoaa ja tuuppaa sitte edellänsä sisään vanhaa Leenaa, jonka selässä on taakka vispilöitä, hosioita, tuohta y.m.s.)

SELMA. Vai Leenakos sieltä tulee! Hyvää iltaa!

LEENA (nauraen). Tuota siunattua poikaa, kun tuo minua vallan tuuliaispäänä. Iltaa, iltaa (puhaltaa käteensä ja ojentaa sen sitte Selmalle). Mitäs nyt taloon kuuluu? (Laskee taakan selästään ja lämmittelee lieden ääressä, tuontuostakin puhaltaen käsiinsä. Jatkaa kimeällä, miltei saarnaäänellä.) Jaa, jaa, tätä kylmyyttä ja tätä vesien paljoutta! Että mitä meinanneekaan Jumala kulta! Kunhan ei vaan lähettäisi katovuotta! Muistan minä siihen aikaan, kun palvelin vallesmannivainajalla, että kanssa yhtenä keväännä piteli näin kauvan kylmiä. Mutta eihän sitä silloin heinäniityillä veneellä soudettu.

(Käy istumaan penkille.)

LAURI (istuutuu hänen viereensä). Uskookos Leena, että minä tässä toissa päivänä sain riihen edestä hauin, elävän hauin.

LEENA. Vai elävän hauin! Jaa, jaa, ei se hyvää tiedä, kun veden kalat ihmisten ilmoille nousevat. Kunhan vaan ei ennustaisi maailman loppua!

LAURI. Totta kai kalat vesien kanssa tulevat, vaikka vedet nousisivat piipusta sisään. Ja kuka sitä tietää, jos tätä jatkuu, vaikka jonakin aamuna tapaisimme kalat valmiina padassamme!

LEENA. Jaa, jaa… Ei taida emäntä olla kotona? Eihän se suinkaan vielä ole Amerikkaan lähtenyt?

SELMA (valmistaa Leenalle kahvia). Eihän toki. Tässä vastikään oli.

LEENA (kuiskaten ja levottomasti silmäellen ympärilleen). Se oli sille rusthollarin Hiltalle myynyt sen paksun silkkinsä, jonka joulun edellä konttiryssältä osti. Ja Hilta, senkin hompsotin, oli paikalla pannut sen päähänsä kirkkoon, vaikka sellainen sade oli… Voi, voi, oikeinkos nyt kahvia! Eihän sitä olisi tarvittu! (Puree sokeripalasesta puolen ja heittää toisen puolen takaisin rasiaan.) Se Selma onkin niin nöyrä ja hyvä tyttö, näin köyhällekin ihmiselle. Toiset käyvät siellä kansanopistossa niin ylpeiksi… Kiitoksia vaan! Kyllä se vanhan sydäntä lämmittääkin. Niin se sanoi vallesmannin rouvavainajakin aina, kun mulle kahvia kantoi, kun rekoolia olin kitkemässä. Jaa, jaa… (kuiskaten ja oveen vilkuen.) Veikös se Tapani nyt tosiaankin kaupunkiin sen korean härkämullikkansa, niinkuin kylällä puhuvat?

LAURI. Vei kun veikin, Leena kulta. Eihän niitä kaikkia käy Amerikkaan kuljettaminen! Hyvä kun pääsevät ihmisetkin.

LEENA. Jaa, jaa… Mutta kyllä niitä nyt meneekin! Jää tyhjäksi koko kylä. Vai vei se sen mullikan, joka kuitenkin oli niin hienopintanen, että…

LAURI. Mennään mekin, Leena. Minä rupean Amerikan kuninkaalle passariksi ja Leena rupeaa sen prinsessoille kamarineitsyeksi.

LEENA (nauraen). Jaa, jaa, jos olisinkin niinkuin silloin kun vallesmannilla palvelin!

SELMA. Joko sinä, Lauri, kävit hevosia ruokkimassa?

LAURI. Ka en, koskas minä olisin ehtinyt. Pitihän minun vieras sisään saattaa.

SELMA. No, mene nyt. Kyllä minä jo seuraa pidän.

LAURI (laulaa, kädet vyötäisillä, ja kieppuu ympäri Leenan edessä).

"Istuta tyttö sun ikkunas alle se kukkiva tikkemperi.
Tän kylän pojan taskussa naksaa se Saksan silinteri."

(Menee juoksujalan ulos ovesta).

LEENA (nauraen). Jaa, jaa, mikä veitikka siitä on tullut! (Kuiskaten.) Se Alperttiina kuuluu käskeneen tänne kylän tyttöjä. Se kauppaa heille vaatteitaan, kun ei saa kaikkia mukaansa Amerikkaan. Eikös ole kotona puhunut mitään?

SELMA. On ehkä puhunut, vaikken ole sattunut kuulemaan.

LEENA (entistä salaperäisemmin). Ja vielä ne kertovat muutakin… Jaa, jaa, on se Alperttiina aika ilkeä akka…

(Nousee ja tulee aivan Selman korvan juureen. Samassa avautuu ovi, ja Alperttiina, Anna, Antti, Hilta ja pari muuta tyttöä ja poikaa astuu sisään. Alperttiinalla on syli täynnä, osaksi kirjavia, osaksi liinavaatteita. Tytöt, tervehdittyään Selmaa, menevät lieden ääreen lämmittelemään. Pojat, niinikään tervehdittyään, sytyttelevät piippujaan tai paperossiaan. Leena on, suu hymyssä ja niiaten, karannut ojentamaan Alperttiinalle kättä).

LEENA. Hyvää iltaa, emäntä kulta. Minä tässä riensin tuomaan teille vielä lähtövispilöitä, jos niinkuin tahtoisitte mukaanne ottaa.

ALPERTTIINA. Ohhoh, Leena raiska, luuleekos se, että minä Suomesta aion raastaa vispilöitä Amerikkaan! (Nauraa.) En saa vaatteitanikaan kulkemaan. Niitä tässä pitää polkuhinnasta kaupata. No tytöt, ostakaa pois nyt! Hyviä, uusia ovat kaikki. (Näyttelee ja levittelee vaatteita.) Tämäkin hame on hienoimmista enkeliskaiangoista ja kiiltää kuin silkki. Se on yhden ainoan kerran ollut ylläni, nimittäin sisarentyttäreni häissä, kun se meni naimisiin sen Hovinkirkon rusthollarin kanssa. Silloin kaikki ne minun rikkaat sukulaiseni, emännät, tulivat käymään kiinni hameenhelmaani ja kysyivät: "villatyykiäkö tämä on vaiko varsin silkkiä?" Osta pois sinä Hilta, koska sinulla jo ennestään on niin komea silkki!

LEENA (makeasti). Niin tytöt, ostakaa pois, kun koreita kaupaksi on ja halvalla saatte!

HILTA (kopeasti.) En tarvitse, on vaatetta ennestäänkin ja Amerikassa ostan lisää.

ALPERTTIINA. Amerikassa?

HILTA. Sinne minä lähden minäkin.

1:N TYTTÖ (vaatimattomasti). Sellaiset meinat meillä on kaikilla.

2:nen TYTTÖ. Kas, kun siellä kuuluu saatavan niin hyviä palkkoja ja täällä katovuosi tulee, niin eihän täällä enään ensi vuonna eläkkään.

ALPERTTIINA. Mutta totta te Amerikassakin vaatteita tarvitsette.

1:n TYTTÖ. Kyllähän ne olisivat hyvät ostaa, kun vain rahaa irti saisi.

HILTA. Kovin ovat vanhanaikaisia!

ALPERTTIINA. Vai ei ryökinälle kelpaa. Olkaa ilman sitte! Oma vahinkonne.

LEENA. Jaa, jaa. Hullut olette, tytöt, kun ette koreita osta… Mutta jos emäntäkullalla olisi joku vanha hame, niin minä sitte taas kehräisin ja tekisin vispilöitä…

ALPERTTIINA (nauraen). Minä sinun vispilöitäs ja kehruuksias en enään tarvitse. Ei Amerikassa kudota eikä kehrätä, siellä käyttää piikatyttökin ostokankaita ja tehtaan sukkia.

LEENA. Jaa, jaa, vai tehtaan sukkia!

ALPERTTIINA. Odottakaappa, jahka miehet tulevat kaupungista, niin saatte kuulla, kummoiseen maahan me tästä susien pesästä muutamme!

ANTTI (malttamattomasti). Onhan se jo kuultu.

LEENA. Jaa, jaa. Olisinpa minäkin nuori, niin rukkini polttaisin paikalla!

ALPERTTIINA. Sepä sen olisi. Mutta silloin et saisikaan hametta, vaan nyt sen sinulle annan. Sinun ei pidä voida kylällä kieliä, että Kirkkolan tytär olisi ahne.

LEENA (kauhistuksissa). Taivas minua siitä varjelkoon! (Makeasti.) Emäntä kulta, joka on niin hyvä! Kiitoksia vaan monia tuhansia ja onnea vaan matkalle!

(Alperttiina ottaa vaatteet kainaloonsa ja lähtee. Leena menee hänen perässään. Tytöt ja pojat ovat ryhmissä, osaksi seisoen, osaksi istuen penkeillä.)

ANNA (ottaen Selmaa vyötäisistä). No, Selma, tulethan sinä mukaan!

SELMA (epävarmasti). En tiedä.

ANTTI. Mutta jos isäsi saa hyvän hinnan talostaan ja lähtee mukaan.

SELMA (säpsähtäen). Tästä talosta, minun kodistani. (Ikäänkuin rauhoittuen.) Ei isä lähde.

1:N TYTTÖ. Mutta mikä täällä eteen tulee? Niityt ja pellot ovat veden alla, kylmä on niin että kynnet paleltuvat, eläviltä ruoka lopussa. Miehet viedään Venäjälle, seuraa emme saaneet perustaa, sanomalehti meiltä lakkautettiin. Kuka tällaisessa maassa rupeaa olemaan! Pitäkööt, jos pystyvät viljelemään!

SELMA (hiljaa). Niin ajattelin minäkin vielä eilen. Ja minä seisoin jo toinen jalka kynnyksellä ja käsi oven kääkässä mennäkseni isälle puhumaan. Mutta kun minä näin hänen huolestuneet kasvonsa, niin en saanut mitään sanotuksi. Illalla tulin hyräilleeksi laulua, jota me aina päivät pitkät kansanopistolla lauloimme. Muistatteko:

(Laulaa.)

(Toiselta säkeeltä ovat muut, toinen toisen jälkeen, yhtyneet lauluun, säkeeltä: "tää Suonten maa" ääntensä koko voimalla. Laulun lakattua jatkaa Selma:)

Toverit, tarkoittiko meidän valamme vain onnen päiviä? (Hetkisen vaiettuaan.) Ja muistatteko millä hartaudella me lausuimme:

On Suomi köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
Vaan meille kallein maa on tää,
Sen salot, saaret, manteret
Ne meist' on kultaiset…

(Hetken mietittyään:)

Tääll' olo meill' on verraton
Ja kaikki suotuisaa:
Vaikk' onni mikä tulkohon,
Maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
Ja mikä kalliimpaa?

(Vaikenee taas, sitte jatkaakseen yhä kiihtyvällä tunteella:)

Jos loistoon meitä saatettais
Vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais,
Vaan tähtein riemun sielu sais,
Ois tähän köyhään kotihin
Halumme kuitenkin!

(Kaikki ovat käyneet vakaviksi. Hetken kuluttua Selma hiljaa:)

Nämät sanat ovat koko päivän soineet korvissani enkä minä enään uskalla ajatella Amerikkaa. Tänne minun täytyy jäädä, "vaikk' onni mikä tulkohon."

HILTA. Kyllä minä vaan lähden.

1:N POIKA. Valitettavasti ei ihminen elä runoista eikä koreista sanoista. Amerikka antaa yllinkyllin leipää.

ANNA. Emmehän me nyt oikeastaan täällä Suomessakaan ole nälkää nähneet, mutta olisihan se niin mukavaa, kun saisi vähän maailmaa nähdä!

1:N TYTTÖ. Niin kyllä. Ja kun ei tiedä, elättääkö Suomi väkensä ensi vuonna. Mutta kun sanovat, ettei siellä Amerikassa tule katoa koskaan!

SELMA (katkerasti). Oletteko kuulleet, kasvaako siellä onnikin puissa, niinkuin omenat ja päärynät, ja voivatko ihmiset senkin korjata aittoihinsa?

ANNA (leikillisesti). Pojat hoi, kasvaako Amerikassa onni puissa?

ANTTI. Puissa ja maassa, ilmassa, kaikkialla. Sillä siellä elää vapaus ja vapaus on onnea.

1:N POIKA. Siellä saa perustaa seuroja miten paljon hyvänsä eikä siellä sanomalehtiä lakkauteta!

ANTTI. Siellä ei kansallisuuksia sorreta!

(Ulkoa alkaa kuulua käsihanurin ääntä. Huudolla "nyt ne tulee!" ja uteliain katsein kääntyvät kaikki ovea kohti. Samalla huudolla avaa Lauri ulkoapäin oven. Tapani, Roopetti, viimemainittu soittaen käsihanuria, Veikkoiin, Mattila, Ahokangas, Alperttiina ja Lauri astuvat sisään.)

TAPANI. Iltaa. Terveisiä kaupungista.

ALPERTTIINA. No, onko hyviä uutisia?

(Matkalta-tulijat riisuvat päällysvaatteitaan ja istuutuvat, muiden uteliaasti kerääntyessä heidän ympärilleen.)

ROOPETTI ja TAPANI. Onpa kyllä.

TAPANI. Kyllä Amerikkaan kansaa mahtuu ja työntekijöitä otetaan. Joka viikko lähtee Englantiin laiva, joka kuuluu vievän satoja suomalaisia. Tuolta pohjoisempaa lähtee suurten talojen isäntiäkin.

ROOPETTI. Tämä herra Veikkolin on sieltäpäin jo ostanut kymmeniä taloja.

VEIKKOLIN (leveästi). Ja tulin nyt tännepäin, koska kuulin, että
Mattilan ja Ahokankaan maalla on hyviä metsiä.

MATTILA (tyynesti). En ainakaan minä ole aikonut metsääni myydä.

VEIKKOLIN. No Amerikkaanko aiotte sen viedä?

21 MATTILA. En. Paikoilleen se jää.

VEIKKOLIN. Ettekö sitte lähdekkään Amerikkaan?

MATTILA, Mitä minä sieltä hakisin?

VEIKKOLIN. Mutta lapsenne lähtevät.

MATTILA. En voi estää heitä lähtemästä.

VEIKKOLIN. Mutta puulaaki maksaa hyvän hinnan. Sellaista ette saa mistään.

MATTILA. En kaipaa hintaa mitään. Kiitoksia vain.

TAPANI. Myykää, isä, pois koko roska ja tulkaa mukaan Amerikkaan.
Nälkä tässä ensi vuonna eteen tulee…

ROOPETTI. Veden alla ovat vainiomme ja kuka tietää, mikä tulevaisuus meitä muutenkin odottaa. Lähdetään kaikki, isä.

ALPERTTIINA (ivallisesti). Onneaanhan tässä jokaisen pitäisi kiittää, joka talolleen ostajan saa. Kyllä se rahaa kysyykin, kun koko tämä joukko liikkeelle lähtee ja omansa vaatii…

ANNA (Selmalle). Pyydä sinäkin isääsi. Olisihan se niin mukavaa, kun kaikki menisimme!

(Mattila katsahtaa tyttäreensä pitkään. Selma kääntyy pois ja peittää kasvot käsillään.)

LAURI. Mitäs jos todellakin lähdettäisiin, isä. Siellä kuuluu kaikilla muilla olevan vapaus tehdä mitä tahansa, vesi vaan ei saa nousta niinkuin tänä vuonna täällä Suomessa…

MATTILA (lyhyesti). Suu kiinni, poika.

(Lauri vetäytyy häpeillään muitten taa.)

AHOKANGAS (irroittaen piippua hampaistaan). Mutta, hyvä naapuri, jos talosta oikean hinnan saisimme, niin mikä myydessäkään olisi. Kun tämä kevääntuiokin näyttää näin toivottomalta ja sieltä Helsingistäpäinkin tulee paljaita pahoja uutisia…

MATTILA. Minä en myy tilaani.

TAPANI, AHOKANGAS, VEIKKOLIN. Mutta…

MATTILA (keskeyttää kiivastuen). Minä en myy tilaani, siinä sen kuulitte. Vaikka uutiset Helsingistä pahenemistaan pahenisivat, vaikka vesi nousemistaan nousisi, vaikka te kaikki koko kylästä lähtisitte Amerikkaan, niin minä en liiku. Ei yötä niin pitkää ettei päivää perässä. Totuus ei pala tulessakaan. Tässä olen nähnyt parempia päiviä, tässä tahdon ottaa vastaan huonommatkin. Nyt sen tiedätte: minä en myy tilaani. (Astuu pari askelta ovea kohti, kääntyy tyynempänä.) Selma, pane ruokaa pöytään, minä lähden nyt saunaan.

(Kaikki jäävät vakavina seisomaan. Veikkolin karistelee tuhkaa paperossistaan, vetää korskeilevasti esiin kellonsa, jotta perät näkyvät ja ottaa turkkinsa. Anna ja Selma ovat sylitysten, itkevät. 'Esirippu lankee).