TOINEN NÄYTÖS.
(Mattilan pihamaa. Oikealla edessä tuparakennuksen kuisti, vasemmalla aittoja, aita, portti. Perältä näkyy kesäinen maisema. Mattila istuu kuistilla, paitahihasillaan, suurisankaiset silmälasit päässä, suuri virsikirja kädessä, Selma kesävaatteissa ja Lauri, nimikään paitahihasillaan, istuvat portailla. Esiripun noustessa laulavat he viime säkeitä virrestä "Jo joutui armas aika". Virren loputtua peittävät kaikki hetkeksi kasvonsa, Mattila kirjaa vastaan, jonka jälkeen hän ottaa silmälasit päästään ja laskee ne kirjan päälle.)
MATTILA. On se taivas joutuisa töissään. Kuka tätä olisi uskonut viikko sitte! Kun teki niin korean kesän, oikein vanhanaikaisen kesän! (Nousee, astelee aidalle.) Totta totisesti, ruis menee tuossa tuokiossa tähkään.
LAURI (oikaisten nurmelle). Huhhuh kun on vari! Vieläkö tekee mielesi
Amerikkaan, Selma!
SELMA. Enhän minä sinne ole aikonutkaan. Itsehän sinä sinne tahdoit.
LAURI. Jaa minäkö? Joka aina olen pitänyt Suomea parempana kuin paratiisin yrttitarhaa. Minua et saisi Amerikkaan, vaikka korennolla koettaisit ajaa.
SELMA (naurahtaen). Totta kai, nyt kun kesä tuli.
LAURI. Huhhuh, kun on vari! Ihan minä lähden uimaan! (Nousee, vetää saappaat jalastaan ja jättää ne nurmikolle. Lähtee. Mattila on, hetkisen seisottuaan aitavierellä, poistunut. Selma korjaa pois saappaat, astelee pihassa, pistää kukan napinläpeensä ja hyräilee itsekseen, kunnes Antti tulollaan hänet keskeyttää.)
ANTTI (tulee, sunnuntaipuvussa, hiukan hämillään). Päivää.
SELMA (niinikään hämillään). Päivää. (Pistävät kättä.)
ANTTI (hetkisen vaiettuaan). Eivätkö pojat ole fotona?
SELMA. Kirkkoonhan he läksivät, paitsi Lauri… Käy istumaan, ole hyvä.
ANTTI (likenee aitan kynnystä, mutta ei istuudu). Koreapa nyt on ilma.
SELMA. On. Isä sanoi rukiin jo menevän tähkään.
(Vaitiolo, Selma hypistelee kukkaa, Antti kourii hirttä aitannurkassa.)
ANTTI. Huomenna sitte pitäisi mennä niitä passeja ottamaan. Tietäähän
Selma, että minäkin sinne Amerikkaan aion.
SELMA. Kyllähän minä sen…
ANTTI. Mitäs Selma siitä asiasta oikein ajattelee?
SELMA. Onhan Antti sen kuullut.
ANTTI (vaikenee, sammaltaa). Eikös Selma lähtisi mukaan?
SELMA (hätääntyen). Jaa minäkö?
ANTTI (likenee häntä). Niin…
SELMA. Tietäähän Antti etten minä voi…
ANTTI. Minun kanssani…
SELMA. Jaa Antinko kanssa?
(Molemmat ovat vaiti, hämillään- Samassa tulee Lauri, hiukset märkinä.)
LAURI. Menkää järveen, ihmiskullat, menkää veikkoset! Vesi on niin lämmintä ettette usko… Päivää Antti.
ANTTI. Päivää.
LAURI. Mutta mitä täällä on tapahtunut? Joko nyt sanotaan amerikanjäähyväisiä?
SELMA. Mitenkäs sinä nyt tänään niin pian uit?
LAURI. Mitenkä pian? Jos minä viivyn, niin sinä luulet, että minä hukutan itseni, jos minä joudun pikemmin, niin sinä sitä ihmettelet… Missä minun saappaani ovat?
SELMA. Kuka käski tuohon jättää…
(Lauri katoaa tupaan etsimään,)
SELMA (ujosti). Mutta jos Antti kuitenkin jäisi Suomeen.
ANTTI. Minä tässä jo varsanikin hävitin. Pappilat ne on Amerikassakin, jos yhdessä mentäisiin…
SELMA. Tutumpi se taas on tie kotipitäjän pappilaan, jos pappia tarvis…
ANTTI (hetkisen vaiettuaan). Selma, minä olen aina Selmasta pitänyt…
(Likenee, yrittää tarttua hänen käteensä). Ymmärtäähän Selma…
LAURI (tulee tuvasta). En minä löydä saappaitani.
SELMA (on kiireesti riistäytynyt irti). No, oletpa sinä köppänä! (Juoksee tupaan, Antti sytyttää paperossia. Etempää on alkanut kuulua laulua "jos sydän sulla puhdas on".)
LAURI. Kuuletkos!
ANTTI. Tännepäin taitavat tulla.
LAURI (hypähtäen). Hih! Mennään vastaan!
(Yhtyen lauluun, joka yhä likenee, lähtee. Selma tulee portaille, saappaat kädessä. Kuullessaan laulun, heittää hän ne takaisin, yhtyy lauluun ja lähtee vastaan, hänkin. Laulaen tulevat he sitte kylän tyttöjen ja poikien seurassa näyttämölle. Istuutuvat ryhmiin aitan kynnykselle, kuistille ja nurmikkoon. Kaikki sunnuntaivaatteissa, iloisen näköisinä, paitsi Antti, joka jurona polttaa paperossia.)
1:N TYTTÖ. Vai eivät kirkkomiehet vielä ole tulleet.
SELMA (iloisesti) Mutta jo he hämmästyvät, kun kuulevat!
LAURI. Ja isäkös ilostuu! (Likenee aitaa.) Isä hoi! Veikin se Roopetti harmuunipelin mukaansa. Ihan olisin ilokseni soitellut! (Kieppuu tanssin ahdissa ympäri.)
1:N POIKA. Mutta mikä tuota Anttia vaivaa?
MUUT. Niin, mikäs sinun on, Antti?
ANTTI (äreästi). Mikäs minun sitte.
ANNA ja LAURI (katsellen porttiin päin huutavat). Nyt ne tulee, nyt ne tulee! (Kaikki kääntyvät katsomaan. Alperttiina, Tapani ja Roopetti tulevat perältä hiestyneinä, huonolla tuulella. Mattila ja Ahokangas likenevät hiljaa, istuutuvat eteen.)
TYTÖT ja POJAT. Päivää.
ALPERTTIINA, ROOPETTI, TAPANI. Päivää, päivää.
ALPERTTIINA. Terveisiä kirkolta.
ANNA. Kuka siellä oli saarnassa?
ALPERTTIINA (päästellen huiviaan) Rovasti. Kovinpa nyt on kuuma.
LAURI. Täällä on tehty kummia päätöksiä.
1:N TYTTÖ. Me tulimme ostamaan emännältä vaatteita.
ALPERTTIINA. Ähäh, joko kelpaa!
2:NEN TYTTÖ. On muutettu mieltä kesän mukana.
ALPERTTIINA, ROOPETTI, TAPANI. No?
Mattila ja Ahokangas (kuuntelevat tarkkaavasti.)
1:N TYTTÖ. Mitäs muuta kuin että huomattiin, ettei se kesä mahda Amerikassakaan tämän paremmaksi käydä.
2:NEN TYTTÖ. Niin, ehkä tämä kotimaa elättää eteenkinpäin.
1:N POIKA. Sitä minäkin. Tulin sentähden sanomaan, ettei minulle tarvitse passia toimittaa.
2:NEN POIKA. Eikä minullekaan.
ANNA. Se on yleinen päätös!
ROOPETTI (iloisesti). Eläköön se päätös! Minäkin menen sitte vasta kun syynivuosi tulee. Kyllä sitä on hyvä puhua, että Amerikkaan minä lähden. Mutta kun lähtöaika likenee, niin jo käy mieli niin kummalliseksi ja niin koreiksi nämät kotoiset paikat, ettei niistä saa luovutuksi. Minä möin jo harmuunipelinikin Amerikanpojalle.
LAURI. Kuka käski! Nyt sitä olisi kelvannut soitella.
(Alperttiina on äkäisenä mennyt tupaan, palannut ja portailta kuunnellut keskustelua. Tapani silmäilee äänetönnä eteensä.)
ALPERTTIINA. Hulluja te olette kaikki, pehmeämielisiä kuin paistetut nauriit. Ei tuota tuollaista viitsi nähdä.
TAPANI (nöyrästi Alperttiinalle). Kyllä sinä, Alperttiina, yksin taidat saada lähteä sille retkelle. En minä saa lähdetyksi, kun tämä kesäkin tuli näin herttainen…
ALPERTTIINA (kiivaasti). Sinäpä vasta mies olet! Houkuttelee minua myymään kaikki vaatteeni ja sitte…
TAPANI. Itsehän sinä houkuttelit minua myymään mullikkani.
ALPERTTIINA. Niin, kun sinulla oli sellainen villi kaupunkiin, ettei sinua mikään olisi pidätellyt.
TAPANI. Kun et sinä antanut hengenrauhaa ennenkuin lupasin lähteä.
ALPERTTIINA. Hanki takaisin silkkini!
TAPANI. Ja sinä mullikkani!
(Tytöt ja pojat ovat salaa naureskelleet keskustelulle. Selma ja Antti ovat kadonneet. Mattila keskeyttää riidan.)
MATTILA. Rakkaat lapset, jääkää kaikki Suomeen. Koti on aina koti eikä se aurinko meille vieraalla maalla näin lempeästi paista.
TAPANI. Kyllä se niin on.
AHOKANGAS. Kun tuli näin korea kesäkin ja vedet ne aleni niin ettei ymmärrä minne ne joutuivatkaan.
ANNA. Ja viljat kasvaa jotta kaikaa.
LAURI (kuiskaa, mutta niin ääneen että kaikki kuulevat). Selma, missä minun saappaani ovat? Kun kaikilla muilla on kengät, minä vain olen paljasjaloin. Selma, missä sinä olet?
(Selma ja Antti tulevat käsi kädessä.)
ANTTI (Mattilalle). Me olemme tässä Selman kanssa sopineet, että niinkuin syksystä rupeaisimme yksiin leipiin, jollei isännällä ole mitään sitä vastaan…
MATTILA (katsoo heihin pitkään. Ankarasti). Onko teillä aikomus lähteä yhdessä? En minä ole kouluuttanut tytärtäni Amerikkaa varten.
ANTTI. Ei, mutta täällä Suomessa.
MATTILA (katsoo pitkään). Jäättekö siis tänne? (Kirkastuen.) Se on toinen asia. (Ojentaa heille kätensä.)
LAURI. Hei, häitä tulee! Onneksi olkoon!
(Ahokangas, tytöt ja pojat kerääntyvät Selman ja Antin ympärille kättelemään heitä.)
KAIKKI. Eläköön! Onneksi olkoon!
LEENA (tulee kiireesti, läähättäen, niiaa, miltei itkuäänellä). Hyvää päivää, hyvää päivää, jaa, jaa, joko täällä nyt jäähyväisiä otetaan!… (Hymyillen.) Kun juoksin niin että sydän kurkussa… Joudutin emäntäkullalle tätä sukkalankaa. (Kaivaa esiin nyytistään.) Kun annoitte minulle niin hyvän hameen… Jaa, jaa, niin hyvän hameen (levittelee lievettään).
ALPERTTIINA. Kiitoksia vaan. Minä olenkin päättänyt jäädä tänne
Suomeen…
LEENA (hämmästyneenä). Jaa, tänne Suomeenko?
MUUT. Kaikki me tänne jäämme.
ANTTI. Täällä kuitenkin paras on.
LEENA. Jaa, jaa… Sanoinhan minä paikalla, että mitäs sinne niin kauvas lähtee: oma maa mansikka, muu maa mustikka.
(Kaikki nauravat.)
1:N POIKA. Ette arvon taitanut ehtiä rukkianne polttaa?
LEENA. Rukkianiko? Polttaakko? Enhän toki! Jonka mä vallesmannin rouvavainajalta sain ja joka onkin sellainen rukki, ettei niitä enään tähän mailman aikaan tehäkkään.
LAURI. Mutta Leena ei tiedä, että täällä tänään on monenkertaiset juhlapäivät. Paitsi että nämät kaikki nyt ovat palanneet Amerikasta kotiin, niin vietetään täällä vielä kihlajaisia…! Mutta Selma, missä minun saappaani ovat?
SELMA (nauraen). Tuvassa, tuvassa. (Lauri lähtee tupaan.) Niin, Leena, onnitelkaa nyt!
LEENA (Niiaa. Makeasti). Jaa, jaa, kuinka korea pariskunta siitä tulee. Onnea nyt vaan hyvä Jumala antakoon!… Johan siitä koko kylä puhui, että niin ne ovat kuin toisilleen luodut. Koskas sitte häät vietetään?
SELMA. Ei nyt vielä tiedä.
ANTTI. Tiedetäänhän se. Syksyllä.
LEENA. Jaa, jaa, vai jo syksyllä!
(Mattila yskäsee, astuu juhlallisesti esiin. Lauri, saappaat jalassa, törmää tuvan portaille, mutta seisahtuu, nähdessään isänsä.)
MATTILA. Rakkaat ystävät! Jo joutui armas aika ja suvi suloinen… Vielä viikko sitte asui meidän joukossamme halla ja pakkanen ja vedet tekivät tuhotöitään. Vielä eilispäivänä asui meidän rinnoissamme vilu, ja paha henki houkutteli luopumaan isänmaasta ja etsimään onnea muualta. Mutta aurinko alkoi meille loistaa, vedet kuivuivat, vainiot alkoivat vihannoida, rinnoista suli halla ja tänään olemme kaikki valmiina eteenpäinkin tekemään työtä synnyinmaallemme. Se on oikein. Kiitos Jumalalle, joka niin käänsi meidän sydämmemme ajatukset oikeuteen niinkuin hän vesiojat johti pois vainioiltamme. Täällä Suomessa olemme nähneet onnea, täällä tulee meidän kärsivällisesti kantaa vastoinkäymisenkin päivät.
Sillä vastoinkäymisiä meillä on edessämme, Jumala yksin tietää, miten paljon. Meidän vapauttamme uhataan. Amerikkaan, vapauden maahan sentähden monen mieli palaa. Mutta meidän täytyy jäykkinä seisoa alallamme, tehdä henkemme vapaaksi, s.o. poistaa itsestämme kaikki mikä on pimeää ja pahaa. Silloin totisesti vapaat olemme ja silloin eivät mitkään mahdit meitä kaada.
(Hetken äänettömyys.)
LAURI (portailta). Ja mitä jos nyt pistettäisiin hiukan tanssiksi, koska tässä on niin moninkertaiset juhlat. Niinhän teaatterikappaleissakin aina kihlajaiset päättyy…
MATTILA (vakavasti). Ei, poikaseni. Ei ole nyt tanssin aika. Säästetään tanssi iloisempiin päiviin. Mutta jos te laulaisitte. Vaikkapa sen "Maamme laulun".
(Tytöt ottavat ääntä, pojat paljastavat päänsä, kaikki alkavat laulaa.
Yleisö yhtyy. Esirippu lankee.)