Tähtien alla: Romaani

by Maila Talvio

III

Ruustinna Haapasen lähdöstä oli kulunut viikko. Jenny täti oli lähtenyt tänä aamuna. Konsulinnan tyttärelle, jonka tukena Jenny täti matkusti, oli näet alituisten sateiden tähden tullut kiireinen matka, ja niin oli Jenny tädin täytynyt jättää Hilja tuhansien neuvojen ja varoitusten varaan.

Oli maatapanon aika. Keittiöstä ei enää hyvään hetkeen ollut kuulunut mitään ja ikkuna toisensa perästä sammui suuren kivimuurin seinämästä vastapäätä. Vaihtaessaan lankaa neulaansa Hilja tuontuostakin huomasi kiiltävien kupariastioiden keittiön ikkunoista peittyvän pimeään. Hän oli koko päivän istunut kuin naulittuna työnsä ääreen, hän oli valinnut niin paljotöisiä nimiä, että sai istua koko päivän ja olla hyvin ahkera, jos mieli saada valmiiksi nimen päivässä. Mutta kaunis nimi se oli, H. H. rinnan ja ympärillä lehtikiehkura, joka samalla yhdisti kirjaimet. Hän oli vetänyt kattolampun pöytään kiinni, jotta saisi tarpeeksi valoa työlleen, lamppu sihisi, ja jota enemmän ympärillä hiljeni, sitä selvemmin sihinä kuului.

Hän oli tämän viikon aikana päässyt melkoiseen tottumukseen, korko-ompelu tuli jo pyöreää ja tasaista ja menestys lisäsi intoa. Hän ompeli työn ilossa, paljon mitään muuta ajattelematta. Vilahdukselta meni ajatus Parisiin tai Lainan luo tai uuteen, omaan kotiin, johon hän liinaa ompeli. Hän oli tänään syönyt huonosti, sillä Maalia oli ollut pesutuvassa, vain jonkin voileivän hän oli malttanut itselleen tehdä, mutta hän ei tuntenut vähintäkään väsymystä. Hän ompeli kuumana ja punaposkisena, hiukset epäjärjestyksessä kasvojen ympärillä. Lamppu oli lämmittänyt pienen huoneen niin, että kädet tahtoivat hiestyä, hän oli hyvän aikaa halunnut auki salin ovea, mutta ei malttanut nousta sitä avaamaan. Vihdoin, kun piti vaihtaa neulaan uutta lankaa, hän työnsi oven auki. Silloin tuli häntä vastaan raikasta pimeyttä ja ääniä kadulta: jotakin laulua, raitiovaunun jyrinää ja torvisoittoa. Hän muisti, että oli lauantai-ilta, katseli sormeaan, jonka ommellessa oli pistänyt verille, harmitteli, ettei voinut oppia neulomaan haavoittamatta sitä ja istui taasen neulomaan. Ei ollut kuin pieni lehti jäljellä.

Koko aamupäivän oli satanut. Nyt oli nähtävästi lakannut, koskei kuulunut loisketta rännistä ikkunan juuressa. Lamppu sihisi. Keittiönkäytävän päästä saattoi erottaa kuorsaavaa ääntä. Maali nukkui tietenkin raskaasti pesupäivän perästä. Äkkiä törähti epäpuhtaista torvista kuuluville tanssisävel: yhdistyksessä vastapäätä tietysti oli tanssi-ilta. Ikkuna oli kai äkkiä avattu.

Aih!… tuli liian pitkä piste! Ehkä se sentään häviäisi muiden alle. Mutta kun hän oli ommellut vähän matkaa, huomasi hän, että täytyi ratkoa, painui syvemmä työtä vastaan, harmitteli, ratkoi varovaisesti ja pakottautui uudelleen ommellessaan ja viimeisiä pisteitä pistäessään suurimpaan huolellisuuteen. Sormesta tuli verta… Varmaan hänen huomenna täytyy panna tukkoon koko sormi. Ettei hän nyt voi oppia…!

Hän ei malttanut ottaa saksia, vaan puraisi poikki langan, oikoi nimen suoraksi polvelleen ja ihaili sitä, pää kallellaan, posket kuumina. Kaunis se oli, pyöreä ja tasainen, hän oli sentään suuresti edistynyt. Hän taittoi kokoon liinan, laski sen tuolille ompelukoneen viereen, seisahtui ja suori selkäänsä ja käsivarsiaan, mielessä tyydytys ja väsymys… Mitä? — oliko kuuvalo, kun pihamaa näytti niin valoisalta? Hän kiersi lampun sammuksiin, päästi sen luisumaan ylös kattoon ja meni ikkunaan. Totisesti! Sade oli lakannut ja kuun kajastus tuntui seinällä vastapäätä. Ah, ehkäpä nyt alkavatkin kauniit ilmat. Hänen mieleensä tuli iloinen raukeus ja jäsenissä kiersi suloinen levonkaipuu.

Hän tuli omaan huoneeseensa. Siellä oli pehmoinen, sinertävä hämy. Vuode odotti valkoisena, vedettynä pitkäksi. Marmorikuvan kasvot tuntuivat nukkuvan, taulut seinillä olivat nekin puhumattomina ja kuin unessa. Hilja ei hennonut särkeä hämärää, hän ei sytyttänyt tulta, vaan riisuutui valon kajastuksessa, joka tuli ulkoa. Kumartuessaan ottamaan auki kenkiään hän huomasi, miten tyhjä ja ontto hänen päänsä oli. Hän ei eilen ja tänään ollut käynyt ulkoilmassa. Ja hänen mieleensä johtui äkkiä kuva vanhasta kotipappilasta: portti kiviaidassa, sireenipensaat sen syrjällä ja puukuja. Olisipa hän nyt siellä, niin he Lainan kanssa lähtisivät kävelemään…!

Palmikko riipuksissa, yllä pitkä yöpaita, paljain jaloin veti hän ikkunan eteen kellahtavat kangasuutimet, loi vielä katseen kirjoituspöytään valokuvineen, kuihtuneine ruusuineen — se oli hyvää yötä Armaalle, — ja oli jo astumaisillaan vuoteeseen, kun vielä muistui mieleen: sammutinko tulen ruokasalista? Kun äiti oli poissa, täytyi aina olla niin varovainen tuleen nähden. Hän avasi oven ruokasaliin — siellä oli pimeä. Mutta äidin oli tapana ennen maatapanoa käydä läpi kaikki huoneet. Ja vaikka Hilja tiesi, ettei salissa ollut laisinkaan ollut tulta, niin hän kuitenkin piti mahdollisena, että sinne olisi voinut jäädä jotakin sammutettavaa, ja niin hän paljain jaloin astui permannon poikki, raotti salin ovea ja pysähtyi tarkastellen kynnykselle.

Huoneessa paloi hiljainen kuutamo. Kun kuu on selkeä ja varjot jyrkät, niin esineet ikäänkuin jähmettyneinä uivat sen kirkkaudessa, joka lepää kuin liikkumaton vedenkalvo. Mutta kun kuun edessä on pilviharsoa, niin valo hiljaa värisee ja kuutamo kajastaa kuin tulen liekin palo tuulettomalla säällä. Tuollainen himmeän palon värinä oli salissa. Kasvien lehdet kyllä pitivät verkkoaan edessä, mutta yläruuduista pääsi valo vapaasti ja viisti juovina yli huonekalujen, mattojen ja lattialautojen. Hilja siirtyi vaistomaisesti matolle ja hänen silmissään selvenivät esineet pian näkyviksi kuin päivällä. Hän viipyi viipymistään. Värisevä valo vangitsi. Äkkiä rämähti torvisoitto kadun toisella puolella ja mieliala särkyi.

Hän likeni mattoa myöten ikkunaa ja siirsi syrjään kukkatelineen. Siellä loppui matto, mutta hän oli utelias ja tahtoi nähdä yhdistyksen talolle. Ajuri tulla rämisti ohitse ja toiselta puolen katua ajoivat raitiovaunut, neljä peräkkäin, ihan tyhjinä. Kävi vonkuva suhahdus vain, valaistu vaunurivi hyppi ja notkui. Se oli kuin mikäkin kummitus, joka tulee ties mistä ja menee ties minne, räikeällä valollaan ilkkuen hiljaista yötä.

Äkkiä kuului jokin ääni ihan likeltä… mitä se olikaan?…
Nyyhkytys… pitkä… haikea. Ja toinen… ihan likeltä!

Hiljasta tuntui siltä kuin se olisi tullut nojatuolista pianon vieressä ja hänen koko ruumistaan kylmäsi. Joku istui nojatuolissa ja itki!… Hän jähmettyi poskia myöten eikä uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja odotti, mutta ei taaskaan kuulunut mitään ja vihdoin hän uskalsi tarkastaa nojatuolia, sohvaa ja joka paikkaa eikä missään näkynyt mitään. Häntä paleli, mutta hän tahtoi vielä nähdä kuinka ne tanssivat siellä vastapäätä, nousi sohvankulmaan, kyykistyi siihen ja katseli selustan yli.

Parit kieppuivat yhtenä mylläkkänä. Pitkin seinää istui miehiä ja naisia… Tuossa kaksi tyttöä sylityksin. Nyt tuli mies, työnsi pois tytön ja istuutui toisen tytön polvelle — sellainen suuri mies niin pienen tytön syliin!… Useat parit tanssivat käsivarret kireästi toistensa ympärillä, otsat vastatusten kuin vihaisilla sonneilla. Ne kieppuivat kankeiksi seivästettyinä ja liimautuneina toisiinsa kiinni. Kuinka kauan yksi pari jaksoikaan…!? Hilja päätti seurata paria, joka kieppui ihan pienessä piirissä keskellä lattiaa. Tanssikoot miten kauan hyvänsä — hän istuu tässä… Näytti sentään kovin hullunkuriselta koko tuo huone, jossa täysikasvuiset ihmiset survoivat kuin hyttyset. Hilja tanssi hänkin niin mielellään ja se näytti tietysti yhtä hullunkuriselta… Ikkunoista tulvi ulos tomun ja tupakansavunsekaista valoa…

Nyyhkytys…! Taas nyyhkytys… tuskainen, haikea…! Mistä? Ylhäältäkö… alhaaltako?… Hiljan sydän jyski niin, ettei hän tahtonut voida erottaa mitään. Se ei tullut tästä huoneesta eikä se kuulunut ulkoa, ei liioin ylhäältä eikä alhaalta. Se tuli pianon takaa, seinän läpi, vuokralaisen huoneesta. Hilja rauhoittui ja ymmärsi, että Matariston luona oli joku, joka itki, tai itki hän itse — ehkä hän oli tullut sairaaksi.

Itku oli epätoivoisaa: pitkiä, haikeita, tukahduttavia nyyhkytyksiä. Ehkä hän oli saanut surusanoman, ehkä isä oli kuollut, tai jotakin sellaista… Hetkiseksi itku lakkasi ja silloin Hilja jo toivoi hänen rauhoittuneen, mutta sitten se taas alkoi uudelleen, tukahdutettuna, vihlovana, ikäänkuin itkijä olisi hautaantunut vuoteeseen patjojen ja peitteiden alle ja siellä hytkinyt ja kiristellyt hampaitansa.

Hilja kävi neuvottomaksi. Hän aikoi ensin huutaa hänelle salista, mutta juoksi eteiseen.

— Herra Mataristo…

Ei vastausta. Ainoastaan entistä nyyhkytystä. Hilja huusi uudelleen ja käsitti samalla, että täytyy mennä herättämään Maalia. Hän riensi huoneeseensa, otti tulta, sai ylleen hameen ja palasi, hakasia kiinnittäen, eteiseen kuuntelemaan. Nyyhkytys ei ollut lakannut.

— Herra Mataristo — oletteko kipeä? Mitä teille on tapahtunut? Voi, voi, elkää itkekö noin. Vastatkaa toki minulle. Minä olen niin levoton. Ettekö te nyt voi vastata…

Mutta nähtävästi Mataristo ei ensinkään kuullut.

Hilja suuntasi askeleensa keittiöön. Hän töytäsi käytävässä jotakin esinettä vastaan ja muisti, että se oli tyhjä matka-arkku, jota ei äiti ollut ottanut mukaansa. Haparoiden löysi hän lukon ja avasi rämistäen oven, toivossa, että Maali heräisi jo siihen. Mutta Maalin kapeasta vuoteesta kuului luja, kuorsaava hengitys. Keittiössä oli raskas ilma ja tuntui pestyn lattian ja kiilloitettujen kupariastioiden haju.

Hilja puhutteli Maalia, hän lausui hänen nimensä huutamalla; vihdoin hän kävi kiinni olkapäähän, joka kohotti peitettä. Mutta Maali vain kääntyi ja jatkoi nukkumistaan. Hilja ravisti olkapäästä voimiensa takaa. Silloin pöllähti tyttö säikähdyksissään istumaan, sitaisi hiuksia silmiltään ja pälyili kiukustuneena ympärilleen.

— Maali kulta, jos Maali nousisi ja panisi vähän ylleen. Meidän herra on tullut kipeäksi. Maali kulta, Maalin täytyy nousta.

Mutta Maali paiskautui takaisin vuoteeseen, maiskutti suutaan ja veti peitteen ympärilleen. Hilja kävi uudelleen kiinni hänen hartiaansa, ravisti ja toisti yhä tuskastuneemmin sanottavansa. Maali työnsi itsetietoisen voimakkaasti pois hänen kätensä, mongersi jotakin epämääräistä, veti peitteen päänsä yli ja vaipui syviin, tasaisiin hengenvetoihin.

Hiljaa suututti, sitten hän kävi neuvottomaksi ja vihdoin hän varpaillaan hiipi pois. Ehkei vuokralainen enää itkenytkään! Hän tuli puolijuoksua käytävän läpi, vältti matka-arkun ja toivoi kaiken aikaa, ettei itkua enää kuuluisi. Mutta se tuli häntä vastaan jo ennenkuin hän pääsi eteiseen. Mitä kummaa hän nyt tekeekään?… Hän koputti oveen, mutta ei saanut vastausta enempää kuin Maaliltakaan. Hänen poskensa alkoivat hehkua, kädet olivat hiessä, sydämen tykintä takoi korvissa ja ohimojen kohdalla. Häntä rupesi peloittamaan. Outo, uliseva nyyhkintä tuntui siinä yön hiljaisuudessa jonkin yliluonnollisen voiman ääneltä — oli kaameaa olla sen kanssa kahden, kolmantena nukkuva ihminen, joka ei herää. Kun soitto kadun toiselta puolen rämähti kuuluville, oli se toki kappale todellista, oleellista elämää ja Hilja riensi vaistomaisesti sitä kohti, ikäänkuin sieltä olisi ollut odotettavissa jotakin apua… Tanssihuoneen ikkunat olivat taasen auki, miehiä seisoi aukoissa, tupakansavu puskui ulos heidän päidensä lomitse ja heidän takanaan jyskyttivät parit toisiinsa liimautuneina, kuten äsken… Äkkiä kuului seinän takaa jysäys, ikäänkuin jotakin raskasta olisi pudonnut. Hiljasta hävisi kaikki epävarmuus, hän juoksi eteiseen ja löi nyrkillään Matariston oveen.

— Jollette te nyt avaa, niin minä soitan lääkärille tai poliisille tai ilmoitan talon isännöitsijälle.

Olihan selvää, että nuori mies oli vakavasti sairaana. Mitäpä Hilja muuta saattoi tehdä kuin kääntyä lääkärin puoleen. Hän kävi jo kiinni telefonitorveen. Ensin täytyi kuitenkin tietää numero. Mutta kun hän alkoi selailla luetteloa, ei hän saanut mieleensä ainoatakaan lääkärin nimeä. Hän ei muistanut sitäkään lääkäriä, joka oli hoitanut häntä, kun hän oli sairaana. Tämähän oli ihan hullua… mikä kumma hänen oli? Se lääkäri oli monta, kertaa käynyt heillä… Ei, ei, vaikka mikä olisi ollut!

Täytyy kai soittaa isännöitsijälle… Mutta hän oli äkkiä unohtanut isännöitsijänkin nimen. Se oli kaksitavuinen ja ristimänimen alkukirjaimet olivat K.M., mutta millä kirjaimella itse nimi alkoi…? Oliko hän nyt näin hätääntynyt!… Ulinaa seinän takana vain jatkui lyhyissä otteissa, ikäänkuin itkijän hampaat vilussa olisivat hytisseet vastatusten.

— Mitä minä teen, mitä kummaa minä teen? äänteli Hilja itsekseen ja hänenkin hampaansa rupesivat kalisemaan. — Jollette te nyt avaa, niin minä lyön rikki oven! Kuinka te voitte olla noin paha, ettekö te nyt kuule, missä hädässä minä olen?

Hän kävi päättävästi kiinni kääkään. Ovi pamahti auki ja vei hänet hyppäyksen taaksepäin. Se ei ollutkaan lukossa.

Pilvisen kuutamon lumo värisi tässäkin huoneessa. Hilja jäi kuin lumottuna kynnykselle. Voimakas mielikuva vangitsi hänet. Hän oli tulevinaan isänsä huoneeseen: ulkopuolella oli avara pihamaa kiviaitoineen, sireenipensastoineen ja täällä isän vuode, nahkasohva, tuolit, piippuhylly… Tuossa he rippikouluaikana istuivat, tuossa polvistuivat vannottamisen ehtoona… Ei, tämä on mielikuvitusta, tuttu huonekalusto vaikuttaa sen, kun hän oudokseltaan tulee huoneeseen. Miksi se onkin kalustettu aivan kuten isän huone ennen! Hilja painoi käden otsaansa vastaan ja koetti vapautua, mutta muistojen kielet olivat saaneet kosketuksen ja soivat, virittäen mielen vahanpehmeäksi. Hän vei kädet rintaansa vastaan ja hengitti syvään.

Lumoa kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän voitti sen ja astui huoneeseen.

Vuoteen ääressä permannolla oli ihminen polvillaan. Hänen yllään ei ollut kuin lyhyt paita, hän piti jalkojaan kuten paimenet jouluyötä esittävissä kuvissa, hän värisi vilusta. Lyhyen hetken hän oli hiljaa, sitten hän alkoi väännellä käsiään, hän putosi suulleen, piteli päätänsä, haroi käsiinsä lakanaa, iski pään vuoteen laitaan ja putosi jälleen suulleen maahan. Sänky vaatteita oli valunut alas hänen perässään.

— Herra… armahda… Synnissä olen siinnyt ja syntynyt… pitänyt syntistä elämää… Jeesus auta! kuului soinnuttomina kuiskeina nyyhkytysten lomitse. — Auta minua, minä hukun!

Hilja likeni varpaillaan. Sairas pelästyy tietysti, jos hän äkkiarvaamatta näkee hänet. Hilja koetti kolistella tuolia, hän mainitsi Matariston nimen. Vihdoin hän kumartui ja laski kätensä hänen olalleen. Iho tuntui paidan läpi polttavan kuumalta ja veri tykytti Hiljan kättä vastaan.

Polvistuva nosti päätään, parkaisi ja suistui maahan. Hilja ymmärsi olleensa varomaton, lankesi polvilleen hänen viereensä ja löysi hänen kätensä.

— Minä se vain olen, Hilja Haapanen, puhui hän rauhoittaen kuin lapselle. — Ei teidän pidä pelätä. Te olette sairas. Siinä lattialla tulee kylmä. Minä järjestän teidän vuoteenne. Ja sitten panette nukkumaan. Saatte nähdä, että tulee paljon parempi.

Hilja auttoi häntä, kainaloista nostaen, vuoteeseen ja pani peitteet lujasti ympärille. Hänessä pulppusi tarve auttaa ja olla hyvä. Hän sytytti lampun, haki pyyheliinan, teki kääreen sairaan otsalle ja jatkoi lapsellisen rauhoittavaa puhettaan. Muuttaessaan käärettä huomasi hän sairaan kasvoilla kumman hurjistuneen ilmeen. Ne olivat jollakin lailla käperryksissä ja kädet pitelivät kiinni vuoteen laidoista, ikäänkuin hän olisi pelännyt putoavansa.

— Mikä teidän on? pääsi Hiljalta ja hän pysähtyi kääre käsissä. — Te pelkäätte minua… sanokaa! Mutta enhän minä tee pahaa. Minä koetin herättää palvelijaa mutta hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt, puhui hän yhteen kyytiin ja kaiken aikaa kuin naulittuna seuraten ilmettä kasvoissa vuoteella. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista hurjistunutta pelkoa ja epämääräisesti tuli hänelle tunne, että eihän tuo ihmisraukka mahtane tulla mielipuoleksi. — Mutta miksi te katsotte tuolla tavalla, sanoisitte minulle mikä teille on tullut… Oletteko saanut jonkin huonon uutisen…?

Sairaan kädet, jotka pitelivät vuoteen laitoja kuin linnun kynnet, pusertuivat vieläkin lujempaan otteeseen ja tahdonpingoitus pakotti esiin pari sanaa, mutta Hilja ei kuullut niitä ja riensi hellästi pyytämään niitä uudelleen.

— Menkää pois! erotti hän silloin kiristyneiden hampaiden välitse.

Hiljaan koski, että se, mitä hän hyvästä sydämestä tahtoi antaa, työnnettiin pois. Hän seisoi hetkisen ääneti, mutta päätti sitten alistua.

— Kyllä minä lähden, sanoi hän. — Mutta oletteko te myöskin rauhallinen ja nukutte?

Nuoren ihmisen kädet irtaantuivat suonenvedontapaisista piteistään, jännittynyt ilme laukesi ja hän purskahti ääneen itkemään.

— Mutta hyvä, rakas herra Mataristo, oletteko te näin sairas…! Ja te tahdotte, että minä teidät heittäisin yksin. En minä voi teitä heittää. Minä soitan lääkärille. Sanokaa vain minkä lääkärin te haluatte. Onko teillä ennen ollut joku? Sanokaa nimi vain… kun en minä muista ketään…

— En minä lääkäriä tarvitse, vastasi nuorukainen käsiensä alta, joita piteli kasvoilla. — En minä kipeä ole, ei minulla ole mitään vaivaa.

Hilja palasi vuoteen ääreen, telefoniluettelo kädessä.

— Eikö teillä ole mitään vaivaa, kun näin itkette! Te olette ihan kuumeessa… Ja vapisette. Kun te puhuisitte minulle. Emmehän me toisiamme tunne, mutta eiväthän ihmiset tutustu vuosissa, vaan hetkissä. Uskokaa nyt minulle edes vähän — eihän kukaan omaisistanne ole tullut kipeäksi?

— Ei, vastasi Mataristo vähän ajan perästä. — Mutta en minä voi siitä puhua. Neiti menee nyt vain nukkumaan.

Hilja tunsi pettymystä, mutta ymmärsi, ettei saa mitään aikaan ja valmistautui lähtemään.

— Minä menen. Mutta nukutteko te?

— Nukun.

— Ettepä. Te sanotte sen sillä äänellä, että minä kuulen, ettette nuku…

— Minä koetan nukkua.

— Voi, voi, kyllä minä kaikesta näen, ettette nuku

— Enhän minä enää ole nukkunut moneen aikaan, en ymmärrä mistä se johtuu, pääsi nuorukaiselta ikäänkuin vahingossa.

— No, näettekö nyt, että olette kipeä. Teidän täytyy huomenna mennä lääkärille, luvatkaa se! Miksette te ennen ole mennyt…?

— Ei minussa ole mitään kipua…

— Mutta jokin vaivaa ihmistä, kun hän ei nuku. Mitä te olette tehnyt kaikkina niinä öinä, jolloin ette ole nukkunut — itkenytkö niinkuin nyt?

— En…

— No mitä sitten?

Sanat olivat ihan kylmät, mutta niiden takana tuntui jännitys. Molemmat vaikenivat, ikäänkuin tunnustellen eteensä pimeässä. Hilja kokonaan unohti, että oli aikonut lähteä, valmisti uuden kääreen ja laski sen sairaan otsalle. Mataristo seurasi kaiken aikaa pingottuneesti hänen liikkeitään. Ne tulivat tyyniksi, tottuneiksi ja äidillisiksi niin pian kun hän likeni vuodetta. Laskettuaan kääreen otsalle, nosti hän lampun kirjoituspöydälle, otti paperipalan ja kiinnitti sen lampun kupuun, jottei valo vaivaisi sairaan silmiä. Äkkiä hänen kätensä raukenivat ja hän jäi pöydän ääreen katsomaan.

Hän oli nähnyt maton kirjoituspöydällä. Se oli punainen ja kirjaeltu valkoisilla helmillä viinipuunlehtien muotoihin. Vanhin sisko sen aikoinaan oli antanut isälle joululahjaksi. Muistojen suoni aukeni Hiljassa taasen ja vangitsi hänet hetkisen unohdukseen. Hänelle tuli tarve uskoutua. Häneltä hälveni, että tuo elävä sielu, joka oli läsnä, äsken oli ollut peloittavan sairas. Hän tunsi vain, että sille voi avautua ja istuutui vuoteen ääreen. Jos hän olisi tullut tarkanneeksi Matariston kasvoja, ei hän ikinä olisi istunut niin rauhallisena. Mutta hän tuijotti pöytään ja alkoi, kyynelten värinä äänessä, kääriä auki muistoja.

Kuinka usein hän pienenä tyttönä tuli tämän pöydän ääreen: Hänen päänsä tuskin ulottui laidan yläpuolelle. Tuossa istui isä ja tuossa joku isäntä. He joivat kahvia. Isän teevadilla oli piparikakku. Hänen rupesi kovin tekemään mieli piparikakkua, mutta oli kielletty pyytämästä. Yhtäkkiä isä kutsui häntä ja ojensi hänelle piparikakun. Häntä ujostutti ikäänkuin hänet olisi tavattu pahanteossa, ja hän juoksi kiireesti pois. Saliin päästyä hän muisti, ettei ollut kiittänyt ja oli juuri palaamaisillaan takaisin, kun huomasi, ettei kehdannut, ja karkasi yhtä päätä lastenkamariin itkemään. Vasta pitkän ajan perästä hän voi syödä piparikakun.

Kuinka selvästi hän muisti, kuinka he Lainan, hänen vanhemman sisarensa kanssa, kilpaa juoksivat pyytämään isää syömään. Laina ehti aina ovelle aikaisemmin ja huusi siinä asiansa, mutta hän, Hilja, yhtyi voimiensa takaa huutoon, vaikka vasta oli eteisessä. Isä istui tuossa kirjoituspöydän ääressä. Hän oli silloin vielä terve. Hän otti tytöt polvelleen ja kysyi, olivatko he nähneet Mikkoa, kissaa. Hiljasta oli kovin hauskaa näin korkealta katsella pöydälle. Punainen matto ja kiiltävät kirjoitusneuvot olivat kauneinta mitä saattoi ajatella. Joskus, kun ei ketään ollut huoneessa, täytyi kavuta tuolille niitä katsomaan. Teki kovin mieli koskettaa. Se oli ankarasti kielletty, mutta jos oli ihan äänetöntä ja vaaratonta ympärillä, hän uskalsi. Kerran putosi paperiveitsi. Hän pelästyi niin, ettei tahtonut päästä paikalta ja hänet tavattiin eteisestä itkemästä, mutta tiedusteltaessa mikä hänelle oli tullut, ei hän sanonut mitään, juoksi vain lastenkamariin.

Kissa, Mikko, oli kaikkien lemmikki. Se oli harmaa, mustat raidat kahdenpuolen selkää ja rinnassa valkoinen pilkku kuin sydän. Se rakasti aurinkoa ja siirtyi auringon mukana huoneesta huoneeseen, kyyköttäen milloin lattialla, milloin ikkunalla, milloin pöydällä. Isän huoneeseen ei sillä ollut lupa mennä ja kun se tavattiin täältä, hotaisi äiti sitä esiliinalla, joka oli hänen vyöllään ja kissa karkasi kiiluvin silmin pakoon. Sitä täytyi tietysti juosta lohduttamaan.

— Mutta eikö teidän isänne ollut pappina maalla? kysyi Mataristo äkkiä.

— Oli, sanoi Hilja iloisena siitä, että hän oli seurannut hänen kertomustaan. — Kuinka niin?

— Kun te puhutte niinkuin se olisi tapahtunut tässä huoneessa.

— Ai niin… mistä te sen tietäisittekään! Tämä huone on aivan niinkuin isän huone. Huonekalut ovat samat. Se kokonaan petti minut äsken, kun tulin tänne.

He vaikenivat hetkisen ja pääsivät likemmä toisiaan. Pingoittunut mieliala katosi, levollinen toveruus siirtyi sijalle. Hilja lämpeni puhumaan, Mataristo kuunteli tyynenä. Hilja kertoi veljistään, jotka hukkuivat, hän tuli rippikouluaikaan. Vaitiolot katkonaisten sanojen välillä olivat syvät ja paljonpuhuvaiset. Hiljan katse kiintyi Matariston käteen, joka lepäsi peitteellä. Se oli ruumiillisen työn tekijän käsi ja valkaisemattomasta kankaasta tehty paita pingotti pahasti ranteen kohdalla. Hiljan katse siirtyi kaulukseen: sekin oli niin tiukasti kiinni, että ahdisti.

— Kuulkaa, sanoi hän, silmiään kuivaten, — ottakaa tuo auki, eihän veri pääse kiertämään ja päänne on muutenkin kipeä…

Sairaan kasvot jännittyivät ja jotakin rumasti epäilevää tuli suupieliin. Koko huoneessa tuntui taas äskeinen vaarallinen ilma. Hilja hätkähti, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi vihdoin:

— Kun minä ymmärtäisin teitä!… Pitäkää sitten kiinni nappi, jos se teille on parempi. Minä ajattelin vain… Antakaa minulle anteeksi, tehän olette sairas eikä sairaille saa suuttua. On kai parasta, että minä nyt lähden… Ja huomenna te menette lääkärin luo.

Mutta hän ei sittenkään saanut lähdetyksi. Oli kuin jokin yhä olisi käskenyt häntä viipymään. Hän seisoi käsi oven kääkässä ja uskoi, että Mataristo hänet pidättäisi ja sanoisi jotakin sovittavaa. Hän ei kuitenkaan liikahtanut. Tottuneena puolipimeään näki Hilja hänen voimakkaat, kuumeessa läähättävät kasvonsa, itkusta paisuneet silmäluomet ja paisuneet huulet, jotka olivat puoleksi auki. Hiljan tuli mieleen nuori renki siellä maalla, joka oli ollut keuhkokuumeessa ja jota hän silloin tällöin oli käynyt katsomassa. Yhtä talonpoikaiset ja avuttomat olivat nämä kasvot. Niissä oli jotakin kammottavaa, hän ei ymmärtänyt mikä niissä häntä kiinnitti. Mutta oli toki vihdoinkin lähdettävä. Hän palasi vielä kerran päättäväisenä vuoteen luo, järjesti peitteitä, sammutti lampun, sanoi hyvää yötä, saaden siihen tuskin kuuluvan vastauksen, avasi ja sulki oven.

Hän riensi omaan huoneeseensa suuttuneena itselleen ja onnettomana jostakin. Ehkä siitä, että oli mennyt kertomaan niin paljon itsestään ja kotioloistaan. Olisihan hänen toki pitänyt tuntea, ettei tuo vieras ollut niille vastaanottoinen eikä edes niiden arvoinen.

Hän kuuli kellon lyövän — lieneekö se lyönyt yksi vaiko jonkin puolentunnin lyönnin. Kuumeisen kiireesti hän riisui ja paneutui vuoteeseen. Mutta uni oli kaukana, sydän vain takoi ja ajatus toimi virkeämpänä kuin selvimmällä päivällä. Hän päätti, ettei enää mene Mataristoa hoitamaan.

Mieli lensi yhdestä toiseen, hän makasi kädet niskan alla ja tuijotti kattoon. Ajatus teki työtä päästäkseen ulos jostakin tiheiköstä.

Mataristo oli tähän asti ollut hänelle miltei olematon olento, samanlainen kuin ne tuhannet, jotka kadulla tulevat vastaan ja joita emme huomaa enempää kuin lyhtypatsaita. Nyt hänestä yhtäkkiä oli tullut ihminen, keskus, jonka ympärillä elämä kiersi ja kehräsi, sisältö, joka oli koottu suruista, tuskaisista öistä ja kyynelistä. Hilja olisi tahtonut tietää, mitä varten hän oli itkenyt. Hän ei vielä koskaan ollut kuullut kenenkään itkevän niin. Ja sillä lailla hän oli viettänyt monta yötä ennenkuin Hilja tiesi hänen olevan muuta kuin vuokralaisen, jonka piti maksaa heille huoneestaan.

Kuinka vähän ihminen toisesta tietää ja kuinka vähän hän hänestä välittää! Hiljan tuli kipeästi sääli ja samalla hän tunsi, että nyt ei sairas nuku, vaan tarvitsee häntä. Hän käski häntä pois ja oli tyly, mutta hänelle teki sittenkin hyvää, kun joku hellyydellä häntä ympäröi ja hän odottaa häntä takaisin…

Onko hän hullu! Tuo vieras ihminen sai hänestä muutenkin tarpeeksi huonon käsityksen, kun hän tungetellen tuli sisään tarjoamaan palveluksiaan. Häntä hävetti, kun hän sitä ajatteli, niin että kasvoja kuumasi.

Ei, hän tarvitsee häntä… Eikö kuulukin askelia… Eikö hän tulekin häntä hakemaan…? Varmasti joku käveli ruokasalissa…!

Hilja karkasi vuoteesta, koppasi naulasta hameen ja kirjoitustuolin selustalta suuren huivin, avasi varovaisesti oven ja kuunteli — ei mitään! Kadulta päin vain kuului painuneesti torvisoitto. Sairaan huoneessa oli ihan hiljaista… Hän nukkuu siis. Olipa se hyvä. Nyt minäkin nukun! päätteli Hilja. Mutta toinen ääni huusi huutamistaan: hän odottaa sinua, hän tarvitsee sinua.

Hilja närkästyi tälle äänelle ja tukahdutti sen väkipakolla. Hän mahtoi olla vähän sekaisin päästään, kun tällaista saattoi tapahtua. Hän tuli takaisin vuoteeseensa ja päätti, ettei liiku, vaikka ruokasalissa kuinka käveltäisiin. Unta vain ei kuulunut. Ajatukset kiersivät äskeistä kehää: kuka hän on? mikä hänen on? Ja hänellä oli varma tunto siitä, ettei sairas nuku ja mielikuviin sekaantui tanssisävel ja parit, jotka kieppuivat toisiinsa liimautuneina. Hän kuuli soiton vielä pitkän aikaa senjälkeen kun se oli lakannut ja nousi varhain aamulla ylös, oltuaan unen horroksessa jonkin tunnin.

Pian tapasi hän itsensä oven takana kuuntelemassa, nukkuisiko
Mataristo. Ah, kuinka häntä hävetti tämä vaaniminen ja urkkiminen.
Miksei hän sitten paennut pois, vaan kuunteli sykkivin sydämin, henkeä
pidellen?

Varmaan Mataristo nyt nukkui, sillä oli ihan hiljaista. Ja Hilja rauhoittui ja rupesi odottamaan postia. Tänään oli Armaan postipäivä. Oi, kuinka hän nyt kaipasi pitkää, hellää kirjettä! Hän tunsi, että se saattaisi hänet tasapainoon ja vaikuttaisi kuin vilpoinen kylpy.

Posti toi parisilaisen näköalakortin. Siinä oli joukko nimiä — naisten ja herrain, se oli kirjoitettu ravintolassa ja kuva esitti suurta, valaistua salia ja pareja, jotka tanssivat. Kattokruunut olivat hyvin suuret ja häikäisevät, lattia kiilsi niin, että se kuvasti ihmisten varjot. Armaan käsialalla oli kirjoitettu: "Saat pian pitkän kirjeen. Minulla on paljon kertomista."

Hilja kiiruhti huoneeseensa eikä voinut pidättää kyyneliään. Nyt hän niin välttämättä olisi tarvinnut Armaan kirjettä! Aina vain: pian saat pitkän kirjeen! Nyt, nyt, hän olisi sitä tahtonut! Hänen oli ikävä, hän oli onneton! Armas ei hänestä välitä, siellä on niitä taiteilijattaria, ties miten kauniita ovatkaan! Häntä suututti, hän vihasi Armasta ja heitä kaikkia!… Kun hän vähän aikaa oli tuskitellut, kutsui hän järjen avukseen, muisti ettei ollut nukkunut yöllä, otti esiin Armaan kirjeet, joita säilytti eri laatikossa kirjoituspöydässään, tuli vakuutetuksi siitä, että ne olivat sekä pitkiä että helliä ja että niitä oli tullut aika tiheään, ja hänen mielenrauhansa palasi.

Mutta hän oli kumman haluton ja veltto. Hänen piti pakottamalla pakottaa itsensä pieniin aamuaskareihinsa ja hän kävi monta kertaa hakemassa sanomalehteä kirjelaatikosta, ennenkuin se ehti tulla. Sitä lukiessaan tapasi hän itsensä istumasta pianotuolilla salissa, tarkkaamassa kuuluisiko jotakin seinän takaa. Hän ehti lukea huvi-ilmoitukset, pikku-uutiset, yleisön osaston ja vihdoin ilmoitukset takasivultakin: Matariston huoneesta ei koko aikana ollut kuulunut hiiskahdustakaan.

Tämä alkoi jo näyttää epäilyttävältä. Ei ollut mahdollista, että hän nukkuisi näin kauan. Miten siis ei kuulunut mitään? Eihän hänelle vain ollut tapahtunut mitään, eihän hän vain ollut kuollut…? Olisi edes Maali joutunut alas vinniltä, että olisi saanut lähettää hänet tiedustelemaan. Hiljan jäseniä kylmäsi kammo, mutta hän pakotti ajatuksensa toisaalle, otti esiin uuden pöytäliinan ja komensi itsensä neulomaan nimeä siihen. Hänen täytyi ratkoa, hän pisti sormeensa ja vihdoin hän juoksi vinnille hakemaan Maalia. Hän kertoi hänelle kiireesti, pujotellen kuivamaan ripustettujen vaatteiden alitse, mitä yöllä oli tapahtunut.

Maali ei ensinkään ottanut uskoakseen, ettei hän olisi herännyt, jos häntä olisi herätetty. Hän, joka nukkuu niin kevyttä unta! Ei hän pitänyt siitä, että häntä keskeytettiin työssä, mutta kun asia koski Mataristoa, niin hän kuitenkin tuli alas.

Huone oli tyhjänä!

Mataristo oli siis varhain lähtenyt kotoa, jättämättä mitään tietoa voinnistaan, vaikka hänen täytyi tietää, kuinka levoton Hilja eilen oli ollut.

Se oli sentään liikaa!

Hiljan kasvot kävivät polttavan kuumiksi. Nyt hän vasta alkoi ymmärtää, mitä oli tehnyt. Hän oli keskellä yötä tunkeutunut vieraan ihmisen huoneeseen ja tämä vieras näytti nyt selvästi, miten hän hänen menettelynsä ymmärsi. Sanomaton häpeän tunne lamasi Hiljaa. Mutta kyllä tuo mies tästäpuoleen saa kuolla itkuihinsa. Hän Hilja, ei liikuta sormenpäätä. Ei häntä vielä koskaan ole näin loukattu.

Mataristoa ei kuulunut kotiin kahteen päivään ja sinä aikana ehti Hilja käydä läpi mitä erilaisinten mielialojen asteikon ja lopulta tyyntyä. Ehkäpä ei nuori talonpoika ollut tarkoittanut mitään — tapojen puutteessa vain käyttäytyi tällä lailla. Tai olisiko hän matkustanut kotiin? Ehkä hän sittenkin oli saanut jonkun tiedon, joka pakotti hänet lähtemään.

* * * * *

Tanssiharjoitukset arpajaisia varten alkoivat. Elsa ja Lydia täti kävivät Hiljaa katsomassa, tuoden mukanaan uutisten ja kulkupuheiden ryöpyn ja Hilja oli jo unohtamaisillaan koko öisen seikkailunsa, kun eräänä aamuna, hänen istuessaan ompelemassa, ruokasalin oveen kuului samanlainen koputus kuin se, joka tavallisesti ennusti Matariston tulevan maksamaan vuokraa.

Se ei ollut Mataristo, vaan hänen tuttavansa pihan toiselta puolen, hintelä, liukasliikkeinen herra, jonka Hilja tunsi siitä, että jonkun kerran oli ollut avaamassa hänelle ovea. Hän kumarsi syvään ja hymyili suunsa likelle korvia, jotka olivat suuret ja ulkonevat. Hän esitti itsensä ylioppilas Angervona, otti heti esiin nenäliinansa, pyyhkiäkseen siihen käsiään ja rupesi sitten puhumaan ystävästään Mataristosta.

— Hän on nyt majaillut minun sohvallani, tuolla pihan puolella, kaksi päivää. Mutta se käy meille molemmille epämukavaksi, varsinkin kun hänellä on niin kaunis huone täällä.

Hiljan olisi tehnyt mieli kysyä, miksi hän sitten jättää "kauniin huoneensa", mutta muisto tuosta yöstä tuli taasen eläväksi hänen tajussaan ja nosti häpeän punan hänen kasvoilleen. Ties missä muodossa Mataristo olikaan esittänyt asian ystävälleen. Hilja riensi jo vakuuttamaan, ettei häntä täällä tulla häiritsemään, mutta pian hän huomasi, ettei Angervo tietänyt asiasta mitään. Se tuntui hänestä oudolta sekin. Ehkäpä Mataristo oli pitänyt hänen menettelyään niin pahana, ettei edes katsonut voivansa kertoa siitä ystävälleen.

— Me ollaan saman pitäjän miehiä, puhui Angervo ja oikoi hitaassa tahdissa ruumistaan eteenpäin, sivellen pitkällä, öljyisellä, keltaisen kalpealla etusormellaan punaista plyshipöytäliinaa.

Hän seurasi kaiken aikaa sormensa kulkua, pitkiltä, kalpeilta kasvoilta ei hetkeksikään väistynyt makea hymy ja huulista paljastui sinipunertava liha, alareunassa ohut musta raita, ikäänkuin hän olisi imeskellyt nuuskaa ja huonosti pyyhkinyt suunsa. Hampaat olivat suuret ja tahmeat. Hilja pelkäsi hänen huomanneen, kuinka vastenmielisen vaikutuksen hän häneen teki ja koetti olla katsomatta suuta. Mutta hetken perästä tapasi hän itsensä katsomasta hänen korkeaa, valkoista otsaansa, joilla musta tukka lepäsi öljyisenä napoleonkiharana.

— Anteeksi, täytyi hänen sanoa ja hän tuli ihan punaiseksi, — mitä… te sanoitte?

Angervo nosti silmänsä — niiden väriä oli mahdoton määritellä ja ne katsoivat melkein ohitse. Hetkisen hän vähän ihmetellen vaikeni, mutta sitten hän jatkoi, entiseen tapaansa oikoen yläruumistaan ja pitkää kaulaansa ja kiusallisuuteen saakka selventäen puhettaan, jossa ennestäänkin tuntui tottunut puhuja.

— Me ollaan saman pitäjän miehiä, naapureja. Hänen isänsä on torppari — tai oikeastaan palstatilallinen — meidän maallamme. Tätini, joka on jumalaapelkäävä nainen, on paljon auttanut häntä sekä kouluaikana että nyt yliopistossa. Hänen piti nimittäin lukea papiksi, niinkuin minäkin, mutta hän ei tuntenut siihen kutsumusta. No niin, eihän sille voinut mitään, Jumala oli kai toisin määrännyt. Vaikka se oli suuri suru sekä tädilleni että hänen isälleen ja sisarelleen, jotka hekin ovat uskovaisia ihmisiä.

Hilja kuunteli ainoana korvana eikä enää ensinkään muistanut vieraan vastenmielisyyttä. Hänelle tuli jokin epäselvä käsitys tädistä… että hän oli laiha, suipponenäinen nainen, joka huojutti ruumistaan niinkuin tämäkin tässä, ja hänen kävi sääli Mataristoa. Olikohan hän saanut häneltä paljonkin? Että hän olikin ottanut…! Hilja ei itse tietänyt miten oudosti hänen kasvonsa olivat väännyksissä. Angervo nosti silmänsä, katsoi ensin puoleksi ohi, mutta vilkaisi sitten kokonaan häneen ja pysäytti puheensa. Nyt hän näki, mitä minä ajattelin! tunsi Hilja ja hänen kasvonsa silisivät teeskenneltyyn hymyyn.

— Mutta minä poikkean sivupoluille, jatkoi Angervo ja mittasi tällä kertaa pöydän laitaa siirtelemällä peukaloaan ja pitkää sormeaan samaan tapaan kuin sääski astuu. — Me kävimme lääkärillä ystäväni Matariston kanssa ja lääkäri sanoi, että hän on hyvin hermostunut. On kuumetta ja pitäisi olla vuoteen omana niin kauan kuin se on mennyt ohitse. Hän aikoi olla minun luonani mutta kuten sanottu: sohva tuli epämukavaksi. Nyt pyytäisin kysyä: voisiko hän täällä huoneessaan saada ruokaa… kunnes kuume on ohitse ja hän taas voi mennä talolle syömään, tai lähteä kotiin.

— Hän on siis kipeä! pääsi Hiljalta ja hän antoi heti paikalla Mataristolle anteeksi kaikki, mistä oli ollut hänelle pahoillaan. Samalla hän myöskin lakkasi syyttämästä itseään. — Äitini ei ole nyt kotona, jatkoi hän —, mutta minä menen neuvottelemaan asiasta meidän palvelijamme kanssa.

Sillaikaa kun talon neiti oli poissa, haki Angervo silmillään seiniltä jotakin, mutta kun ei löytänyt mitä haki, koetteli hän kädellään oliko kaulus suorassa ja sivalsi hiuksiaan. Sitten hän nousi ja rupesi katsomaan kuvia sohvan yläpuolella. Hilja tapasi hänet Getsemanen yrttitarhan edestä ja hän puhkesi heti puhumaan, silmät raollaan ja hyvin innostuneena:

— Minä näen, että täällä on kuvia pyhästä maasta. Ovatko ne vain ostetut vai onko joku onnellinen ne itse tuonut? Minunkin mieleni on aina niin hartaasti tehnyt Palestiinaan ja kerran, jos Jumala suo, lähdenkin. Tätini on luvannut minua auttaa. Se on sentään papille tärkeää, että hän omin silmin näkee ne seudut, joilla meidän Herramme vaelsi lihansa päivinä. Mutta taas minä poikkean aineestani. Miten käy ystäväni Matariston?

Hilja koetti kaikin voimin pakottaa pois kasvoiltaan vastenmielisyyden ilmettä. Kun äiti oli poissa, oli hän vaistomaisesti selvillä siitä, että piti edustaa häntä ja hillitä mielialojaan.

— Kyllä meidän palvelija suostuu, jollei ole kysymys aivan ihmeellisistä ruuista…

Angervon suu likeni korvia, hän kumarsi kohteliaasti ja hankasi käsiä nenäliinaan. Hänen käsivartensa olivat harvinaisen pitkät, sentähden kai hänen täytyi keksiä niille alituista toimintaa.

— Jaa, kyllä olisi kysymys erityisistä ruuista. Tohtori sanoi, että pitää välttää raskaita liharuokia, syödä vain niinsanottua valkoista lihaa, nimittäin lihaa vasikasta ja linnusta ja kalaa… Sitten pitäisi kuume mitata illoin ja aamuin. Minä kun asun samassa talossa, voin kyllä tulla sen tekemään niin kauan kuin olen kaupungissa, mutta minä lähden piakkoin kotiin. No, toivottavasti ystäväni Mataristo siksi on terve. Ja nyt en minä enää tahdokaan häiritä neiti Haapasta… Saan kiittää ystäväni Matariston puolesta… Kah, oliko siinä tuoli! Hyvästi!

Hän oli kumartaessaan töytännyt tuolia vastaan, korosti hymyillen viimeisen sanan viimeisen tavun ja läksi huoneesta.

Silmänräpäyksen tuijotti Hilja kuin kivettyneenä hänen perässään. Tuo mies kostaa kovasti, jos suuttuu! tuli hänen mieleensä, mutta samassa lensi kipunoina hänen päähänsä: mikset suututtanut häntä, mikset sanonut hänelle suoraan, että hän on teeskentelijä, ettei hänen pidä ruveta papiksi, että hän on iljettävä!

Mataristo parka. Kun olisikin voinut vapauttaa hänet tuosta ystävästä ja sen tädistä!

* * * * *

Seurasi pitkä, pimeä viikko, yksi noita surullisia lokakuun viikkoja, joilla myötänään tuhuttaa alas sumua tai sadetta. Aitohelsinkiläinen syksy jakaa niitä runsaasti. Ihmiset kulkevat huonoimmissa vaatteissaan, päällään kokonainen sateenvarjojen katos, joka valuen ja tippuen aaltoilee katukäytävillä. Naiset ovat sulloneet sadetakkinsa täyteen hameitaan tai kantavat niitä koristelematta kahden puolen. Herrat eivät niin paljon ole sateesta tietävinään. Ne, joilla on hyvät kalossit ja hyvät sateenvarjot, astelevat tyynesti, mutta ne, joiden kalossit ovat vaihdetut tai kuluneet vuotaviksi ja joilta ehkä on viety sateenvarjo, ottavat pitkiä askelia ja pelastuvat kahviloiden humuun. Sillä nyt on kahviloissa kansaa, tungosta ja hälinää. Koko päivän elävät kahvilat, mutta illalla siirtyy elämä kokouksiin, teattereihin, lukuisiin harjoituksiin ja iltamavalmisteluihin. Onhan nyt huvien paras aika.

Hiljalla on omituinen voimattomuuden ja päättämättömyyden aika. Niiksi hetkiksi, jolloin hän odotti postia ja luki Armaan tai äitinsä kirjeitä, hän heräsi virkeään jännitykseen. Sanomalehteä hän myöskin jaksoi odottaa ja oli pari kertaa pakottanut itsensä telefonoimaan Lydia tädille ja Mariannelle, Armaan sisarelle, kysyäkseen miten heillä voitiin. Mutta näiden voimanponnistusten perästä hän oudosti väsyi ja painui haluttomuuden mielentilaan, jommoista hän ennen oli tuntenut vain jonakin lyhyenä hetkenä. Hän nukkui huonosti ja kuvitteli puolihorroksissa ilkeitä, mahdottomia asioita. Hän ei enää saanut käsistään mitään työtä. Se suututti häntä ja hän pakotti itsensä istuutumaan työnsä ääreen, mutta keksi samassa kymmeniä keinoja päästäkseen nousemaan: milloin piti kohentaa hiilosta, milloin panna kiinni pellit, milloin silmäillä sanomalehteä, milloin käydä kuuntelemassa tarvitsiko Mataristo jotakin. Oli niin paha, ettei hänen huoneestaan ollut soittokelloa… Ja palatessaan työnsä ääreen jäi Hilja vielä hetkiseksi ikkunaan katselemaan homeenkarvaista seinää vastapäätä, tuhruisia ikkunoita, joita pitkin sadepisarat valuivat pieninä puroina, kupariastioita, jotka kuumottivat ihmisten keittiöiden hyllyiltä, palvelustyttöjä, jotka avasivat ikkunan päästääkseen ulos ruuankäryä tai asettaakseen marjapuurovatia jäähtymään ikkunalaudalle… Lopuksi pysähtyi Hiljan katse pihamaalle, joka kiilsi märkyyttään ja jota talonmiehen vaimo lakaisi.

Tämä vaimo teki ilmeettömän, eläimellisen vaikutuksen. Iho oli pisamilla, huulet sinertävät, tukka päistäreinen. Takaa laahasi vanha, musta hame märkänä maata, edestä se oli niin lyhyt, että koko jalka näkyi. Kuluneen päällystakin napit eivät vyötäreestä alaspäin ulottuneet kiinni. Hän liikkui tylsänä, miltei tyytyväisenä. Hiljan sydän löi kovasti, kun hän häntä katseli ja sääli ja inho kiersivät hänessä kahtena vastakkaisena virtana. Ajatukset menivät häneen itseensä ja hän tunsi pelkoa ja kammoa. Tämä oli jotakin samanlaista kuin mitä ihminen tuntee, kun näkee kuuset talon portilla ja pysähtyy odottamaan ruumisarkkua. Kuoleman arvoitus vetää häntä puoleensa ja samalla tavalla syntymisen… Laastuaan kulki vaimo, laahaten varsiluutaa perässään, pihan päähän, kumartui melkein maan tasalle ja löi ruutuun, jonka toinen puoli upposi maan alle. Silloin ilmestyi tihruisen ikkunan taakse lapsenpäitä ja pieni tyttö ohuessa, haaltuneessa puvussaan tuli ulos porstuaan. Hilja ymmärsi, että äiti antoi lapsilleen neuvoja tai varoituksia ja että talonmiehen perhe asui tuolla kellarissa. Niin, olihan siellä joitakin kartiiniriekaleita ikkunan edessä osoittamassa, että sielläkin asui ihmisiä.

Ja äkkiä hän taasen sai itsensä kiinni laiskuudesta, sadatteli itseään, komensi itsensä ompeleensa ääreen ja iski kiinni niihin asioihin, joiden täytyi voida vallata hänet kokonaan.

Armas oli kirjoittanut, että hän, syventyessään väitöskirja-aineksiinsa, olikin mieltynyt aiheeseen, johon hänen oli aikomus vain sivumennen tutustua. Hänen alkuperäisestä aiheestaan oli oikeastaan jo kirjoitettu niin paljon, että se likipitäen oli tyhjennetty. Sensijaan viehätti tämä runoilija, joka nyt näytti lyövän kumoon hänen entiset suunnitelmansa, senkin tähden, että hänestä oli verraten vähän julkaistu. Tunnettu hän kyllä oli kautta maailman, herkkä, sympaattinen persoonallisuus, suuri lapsi, liian hyvä tälle maailmalle, alkuperäinen, ihmeellinen luonnonvoima, hairahtuvan ja kirkkauteen ikävöivän inhimillisyyden perikuva. Hänen kynästään oli lähtenyt sekä runouden helmiä että lokaa. Armas lupasi lähettää Hiljalle hänen runojaan ja lyhyen elämäkerran. Hiljan täytyi antaa anteeksi, jos kirjeet olivat olleet vähän lyhyet. Tällainen vallankumous työssä nielee kaikki ajatukset.

Ah, Hilja antoi mielellään anteeksi. Hänen puutunut sielunelämänsä ei kyennyt suremaan eikä iloitsemaan mistään.

Lainasta tuli pelkkiä hyviä uutisia. Hän oli rauhoittunut äidin tulon jälkeen, lapset olivat terveinä, Toivo hääräsi tallissa nuoren tamman luona, jonka keväällä oli ostanut.

Jenny tädillä oli ollut erittäin onnellinen matka kylpypaikkaansa. Tosin kantaja Tukholman asemalla oli yrittänyt pettää heitä, mutta he olivat ovelasti saaneet hänet kiinni. Kirjeessä oli koko joukko kysymyksiä ja varoituksia. Hilja hymähti, kun niitä ajatteli. Olisipa täti raukka vain tietänyt…! Ja taas Hilja tapasi itsensä katselemasta harmaata pihaa, jonka päällä ei enää kaartunut mikään taivas, vaan riippui möhkäle paksua sakeaa avaruutta, josta riitti loppumattomiin tippumaan alas vettä.

Hän koetti kirjoittaa kirjeitä, mutta sai töintuskin täytetyksi kaksi sivua, kun jo täytyi lopettaa sanoihin: "en saa kokoon enempää, kun aina sataa". Armaalle ei hän voinut kirjoittaa sellaisessa mielentilassa. Armaan täytyi saada kiitollinen, onnellinen kirje. Mutta sellaiseen hän nyt oli mahdoton.

Tämä mielentila oli hänelle aivan outo. Hän ei tuntenut itseään. Hän oli koko ikänsä ollut täynnä tuskaa tai naurua, kyyneliä tai riemua, tämä tympeys oli hänelle aivan käsittämätön. Se oli varmaan sitä penseyttä, josta puhutaan raamatussa ja joka on kaikkein pahinta. Olisipa joku hyvä ihminen ravistanut hänet valveille vaikkapa tuskaan ja itkuun, kunhan vain olisi päässyt tästä sumun töngästä!

Maali hoiti Mataristoa ja Angervo kävi mittaamassa kuumeen. Hilja kysyi alussa joka aamu hänen voimistaan, mutta myöhemmin ei hän uskaltanut puuttua asiaan, sillä Maali näytti alkavan tuskastua. Kerran laukesi päiviä kasaantunut suuttumus.

— Ei se mikään kipeä ole. Ilman aikojaan makaa vuoteessa ja antaa passauttaa itseään. Näkeehän sen päältäkin, ettei se ole kipeä.

Hilja pelästyi, riensi kaikin voimin selittämään hermotautien vakavuutta, lahjoi Maalin vihdoin viidellä markalla olemaan näyttämättä Mataristolle mitä ajatteli ja vielä jonkin aikaa pysymään kärsivällisenä. Ehkäpä hän piankin paranee!