Tähtien alla: Romaani

by Maila Talvio

IV

Rouva Forsberg sallii taasen auliisti pitää tanssiharjoitukset tilavassa salissaan.

Pöydät ovat nostetut syrjään, tuolit ja kukkatelineet nurkkiin, täti Forsberg soittaa, neiti Höök ohjaa ja kahdeksan tyttöä hyppii lattialla, avuttomasti oikoellen käsiään, töytäten toisiaan vastaan, niiaellen, ponnistellen varpailleen ja lopulta töksähtäen takaisin jaloilleen. Neiti Höök on suurikasvuinen, jo harmahtava nainen, vaatteet ovat muodikkaina ja ruumiinmukaisina piukan korsetin päällä. Hänen liikkeensä ovat vielä kauniit ja tottuneet, hän näyttää tytöille, hamettaan nostaen kuinka askeleet, koukistukset ja hyppäykset ovat tehtävät. Hänellä on hieno, silkkinen alushame, joka liikkuessa kahisee, kiiltonahkaiset, korkeakorkoiset avokengät ja ranteilla pari kultarengasta, jotka helähtävät vastatusten. Tytöt ovat raskaissa, ainaisesta sateesta kastuneissa kengissään, hyppiessä hulmahtavat vaatimattomat alushameet ja huoneen ilmaan tulee vähitellen hiestyksen ja kosteiden vaatteiden hajua.

Soittaessaan osoittaa rouva Forsberg tahdin tuskallisen selvästi, näpäyttäen koskettimia päättäväisesti kuin pienillä puuvasaroilla. Vähitellen osaa hän nuotin jo ulkoa ja voi kääntyä katsomaan taakseen, miten tanssi edistyy. Kääntyessään näpäyttää hän kyllä syrjään, mutta ei hetkeksikään hämäänny tahdista, vaan jatkaa kuten tanssijatkin.

Heitä on:

Britta, hoikkavartaloinen, punertavatukkainen, teerenpisamainen rouva Forsbergin nuorin, jolla on sukunsa komea nenä ja silmät kaukana toisistaan. Keväällä hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, häntä pidetään koulussa varsin etevänä, hän on esiintynyt sekä konventin lehdessä että koulun iltamissa. Hän tietää etevyytensä ja pitää siitä kiinni, paras on, ettei kukaan pyrikään hänen ohitseen. Opettajat suosivat häntä erityisesti ja kohtelevat häntä miltei kunnioituksella. Hän on tullut mukaan tanssiin sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse olla ensimmäisissä harjoituksissa, koska hän helposti oppii tanssit. Hän haluaa näyttää, että hän ensimmäisenä hallitsee senkin alan. Hän tahtoo aina olla ensimmäinen. Ainoastaan kotiväellä on vihiä siitä, mitä tämä hänelle maksaa, sillä vain he näkevät, että hän yökaudet lukee pysyäkseen koulussa ylinnä muita. Vierailla ihmisillä on se käsitys, että hän pitää lukujaan leikintekona.

Anni Koskinen, Aarne Koskisen sisar, luokkaa alempana kuin Britta, on tumma, helakkaihoinen, kiharatukkainen ja punahuulinen, kuten velikin, mutta ei hajamielisen enempää kuin etevänkään maineessa, vaan päinvastoin laiskalukuinen ja silminnähtävästi käytännöllinen. Hänelle on ihan selvänä, ettei hän jatka lukujaan, hyvä kunhan pääsee ylioppilaaksikin. Hän on iloinen ja vilkas, ei koskaan puhu pahaa ihmisistä ja toverit pitävät hänestä erittäin paljon.

Kaino Autere tanssii ensi kerran mukana, sillä hänen äitinsä, leskirouva, on vasta muuttanut Helsinkiin. Rouva Forsberg on joskus tutustunut häneen maalla, he ovat silloin löytäneet tuttavapiiristään samoja henkilöjä ja nyt Kainon lähtiessä Helsingin huveihin, on äiti pyytänyt saada uskoa hänet rouva Forsbergin turviin. Hän on vaalea ja pehmoinen, tukka loisteettoman keltainen, iho puhdas, silmät kuin lemmenkukat. Hän nauraa usein, itsekään aina tietämättä miksi, ja hypistelee kahta kiharaa otsallaan, jotka riippuvat niin syvälle alas, että silmät ovat vaarassa. Nämä kiharat eivät ole luonnollisia eivätkä käherrysraudalla tehtyjä — ne siliäisivät heti, jollei tyttö alituiseen kiertäisi niitä sormiensa ympäri. Hänen pukunsa on tuskallisen uusi ja muotilehden mukainen. Muuten hänessä kaikki muukin on kehittymätöntä. Hän on kyllä kirjoittautunut juriidiseen tiedekuntaan ja kuunnellut pari luentoa, mutta enimmäkseen hän istuu kahvilassa ja kävelee kadulla. Milloin hän saattaa kotiin jotakin tyttötuttavaa, milloin saattaa joku poikatuttava kotiin häntä. Hän on maalaisen tuore, välitön ja pirteä.

Sitten on Elma Vaurio, ehkä tunnetuin Helsingin kuvaelmatytöistä ja aikoinaan kaunein. Hän on todella kuin madonna, niin puhdaspiirteinen, eheäihoinen ja kainosilmäinen. Hänen ruskeat, pehmoiset hiuksensa jakautuvat kahden puolen päätä, hampaat loistavat kuin kuvalla saippualaatikon kannessa, missä tyttö istuu kukka kädessä ja näyttää helmenpuhtaita hampaitaan ja valkoista poveaan. Hänen ruumiinsa on niin täydellisen kaunis, että taiteilijatkin yhteen aikaan hakivat asiaa pankkiin saadakseen häntä katsella. Kaksi kertaa hän on ollut kihloissa ja kihlaus on mennyt rikki. Hänellä on toimi pankissa, hän pukeutuu erittäin aistikkaasti ja hänellä on vieläkin paljon ihailijoita. Ennen tämä kaikki häntä huvitti. Nyt ei enää huvita mikään. Hänellä on ikävä huveissakin ja hän menee mukaan tottumuksesta ja sentähden, ettei saa kieltäydytyksi, kun rouvat selittävät, että hänen läsnäolonsa on välttämätön ja nuoret herrat kohteliaasti tulevat pyytämään. Hän pitää hyvin nuorista, kauniskasvoisista herroista.

Tyyne Leinonen on pirteä tyttö, käy voimistelukursseilla ja valmistautuu opettajattareksi. Hänen kasvonsa ovat talonpoikaisen kulmikkaat, tukka koruttomana sykkyränä kuin kansanopistolaisella, hän ei ole kaunis, mutta hänen pienet silmänsä tartuttavat iloisuudellaan ja kun hänet pukee, tulee hänestä soma. Hän on kuin vilkas orava, joka hyppii oksalta oksalle. Kaikki hänestä pitävät ja iloisuus kulkee hänen kintereillään. Hän käyttää usein kansallispukua. Hän ei mielellään salli, että tullaan saattamaan kotiin illalla ja hän pysyy hyvin lujasti periaatteissaan. Pitää kasvattaa miehiä siihen, että he eivät saa häiritä naista kadulla. Se on sivistyneiden naisten tehtävä. On hänelle sattunut yksi ja toinen seikkailukin. Kerran esimerkiksi antoi hän sateenvarjollaan korvapuustin herralle, joka kello yhden aikaan yöllä kävi kiinni hänen käsivarteensa. Herra suuttui silmittömästi ja tytön olisi voinut käydä huonosti, jollei olisi sattunut tulemaan ihmisiä.

Meri Nikkilä on taiteilijan tytär. Hänen nimeään ei lueta Meeri, vaan Meri, sillä hän on saanut nimensä meren mukaan, jota isä rakastaa. Isä ja äiti elävät erossa, toinen tytär on äidin luona, toinen isän. He eivät koskaan näe toisiaan. Isä jumaloi tytärtä ja tytär isää. Isälle tulee joskus säännöttömyyden aikoja ja silloin ovat he molemmat hyvin onnettomat. Toimeentulokin on silloin vaikeaa. Meri on ihastunut teatteriin, jo pienestä lapsesta hän on näytellyt kaikki mitä teatterissa on nähnyt ja odottaa kiihkeästi hetkeä, jolloin pääsee teatterikouluun. Hän on sorjaliikkeinen, tumma, haaveellinen tyttönen, hiukset kahdella pehmeällä palmikolla niskassa, silmät täynnä tuskan aavistusta ja ilon ja elämän odotusta. Hänen pukunsa ovat aivan erikoiset, sillä ne tehdään isän omien piirustusten mukaan ja isä itse valitsee niihin värit. Pikku Merin silmät ovat olleet heikot, sentähden ei hän ole voinut käydä koulua loppuun ja sentähden hän on jäänyt ilman tovereja.

Linda Kaisla on soma, vaalea tyttö ja muistuttaa Kaino Auterea, vaikkeivät he ole vähintäkään sukua ja vaikka he näissä harjoituksissa näkivät toisensa ensi kerran. Lindan isä on varakas maatilanomistaja, heti joulun jälkeen lähetetään Linda pensionaattiin Schweiziin ja nyt viettää hän muutamia viikkoja Helsingissä. Taipumukset eivät vastaiseksi ole hänellä selvillä, hiukan hän on piirustellut ja kaunokirjallisuutta hän lukee mielellään. Mutta voihan aina olla hyvä oppia kieliä ja nähdä maailmaa. Linda on lämmin ja hyväileväinen ja joka hetki seisoo hän käsi jonkun tytön kaulalla. Neiti Höök erehtyy alituiseen hänestä ja Kaino Autereesta ja huutaa laulavalla ruotsillaan: "vaalea neiti siellä… ei, ei, toinen vaalea neiti, tarkoitan!"

Tänään on ensimmäinen harjoitus, jossa he kaikki ovat läsnä, sillä pari kertaa on neiti Höök harjoittanut tottumattomampia. Elma Vaurio, Hilja Haapanen ja Britta Vaarnakoski kyllä saavat tässä harjoituksessa kiinni muut. Rouva Forsberg näppää vasaroillaan tuskallisen täsmällisesti, yhtämittaa kääntyen pälyilemään tanssiviin, varsinkin tyttäreensä. Neiti Höök merkitsee tahtia milloin päällään, suullaan, jalallaan, tekee liikkeitä, huutaa, tuskastuu, leppyy. Vaaleita neitejä varsinkin on vaikea saada oppimaan.

— Ai-jai jaijai! ei kelpaa! ei, ei, ei! Koettakaa nyt olla vähän kepeämpiä ja pehmeämpiä!… Pitääkö noiden käsivarsien nyt olla kuin mitkäkin tikut! Sormet, sormet…! Enkö minä ole sanonut, että sormien pitää olla näin!… Ah, te putoatte maahan kuin kivet — muistakaa, että olette sadepisaroita! Te kaksi alatte… kepeästi nyt…! Kauniisti! No niin — se meni vähän paremmin. Kädet levälleen nyt…! Hyppäys… ympäri! Kädet kaareen pään yli…! Nyt tulevat seuraavat sadepisarat… taas kaksi! Noin, noin… No nyt… te vaaleat neidit!

Sillä lailla harjoitusta jatkuu uudestaan ja uudestaan. Tytöt ovat aikansa nauraneet, sitten käyneet varsin vakaviksi ja toiset ovat lopulta aivan tuskissaan, mutta neiti Höök julistaa, että kaikkien pitää rakastettavasti hymyillä yleisöä vastaan.

Niinkuin sadepisarat lankeavat maahan, joka sitä odottaa… kuivaan maahan!

Hän tekee rohkean loppuhyppäyksen, kumartuu syli avoinna, toinen jalka pystyssä, sinne päin missä kuvitellaan yleisön olevan ja hymyilee haaveellisesti, vanhoin, kulunein kasvoin, ikäänkuin valmiina ottamaan vastaan suosionosoituksia.

Mutta nyt hänellä jo on kiire, sillä hänellä on toinen harjoitus. Intialainen uhritanssi esitetään iltamassa pari päivää myöhemmin kuin nämä arpajaiset ovat. Töintuskin saa rouva Forsberg hänet pidätetyksi teetä juomaan. Sylvi toimii emäntänä suuren, täysihoitolanaikaisen teekeittiön takana ruokasalissa. Elsa on poissa kokouksessa. Rouva Forsberg ei hetkeksikään väisty neiti Höökin rinnalta. Hän tarjoaa hänelle leipää ja sitruunaa ja osoittaa keinoin kaikin kohteliaisuutta. Sillä neiti Höök on arka. Hän saattaa suuttua pienimmästäkin huomaamattomuudesta.

— No niin, sanoo neiti Höök nopealla kielellään, — emme me sentään vielä ole valmiita moneen aikaan. Ne vaaleat neidit ovat vaikeat! kuiskaa hän.

— Se on, huomauttaa rouva Forsberg säälivästi hymyillen, — niinkuin vanhin poikani aina sanoo, ettei missään näe niin kömpelöjä liikkeitä kuin meillä.

— Onhan se luonnollista, sanoo neiti Höök, — ei ole esikuvia, ei ole balettia — ei totuta liikkeisiin! Onhan joukossa sentään aika somia — se kreikkalainen ja se tumma, jolla on palmikot niskassa, niistä tulee aika hyvää…!

Hän ei koskaan muistanut nimiä, ne suomalaiset nimet olivat mahdottomat. Hän laski teekuppinsa Sylvi Vaarnakosken käsiin, joka sitä jo seisoi odottamassa, ojensi kätensä rouva Forsbergille ja Sylville, nyökäytti tyttöryhmille, jotka hänen katseensa alla taipuivat syvään niiaukseen, ja läksi.

Hänen mentyään laukesi pieni jännitys, joka oli pidellyt kaikkia, tytöt rupesivat kuiskailemaan keskenään ja rouva Forsberg asettui teekeittiön taakse. Mutta vaaleat tytöt tulivat kaulatusten hänen luokseen ja puhuivat itku kurkussa yhteen ääneen:

— Täti kulta… eiköhän olisi parempi… kun minä olen niin mahdoton…

— Ja minä!

—… että otettaisiin joku toinen minun sijaani. Ei minusta tule kalua. Se on se graassi myötäsyntynyttä. Ei sitä opi vaikka kuinka koettaisi…

— Niin, ei sitä opi. Kyllä minä olen koettanut.

Rouva Forsbergin silmä mittasi heitä puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. He olivat niin onnettoman näköisiä, että heitä täytyi lohduttaa. Varsinkin, kun ei parempia ollut saatavissa.

— Hullutuksia! Olettepa te lapsellisia, sanoi hän. — Nyt te olette vaivalla oppineet mitä olette oppineet ja me alkaisimme opettaa uusia! Ottakaa nyt teetä.

— Kyllä minutkii sitte soap hylätä, rientää Tyyne Leinonen vakuuttamaan murteellisella kielellään ja hänen iloiset silmänsä kiiltävät.

— No, jo nyt jotakin! sanoo rouva Forsberg suorasukaisesti. — Mikä teihin kaikkiin nyt on mennyt. Juokaa pois teenne. Onko tämä kursailua vai oletteko te loukkaantuneet siitä, että teitä on neuvottu…?

— Ei, ei mitenkään.

— Ei millään muotoo. Minust' on kovin hauskoo tää tällainen meininki.
Mutt' jos soatas niinku parempia, nii…

Tytöt vaikenevat ja istuutuvat tilavan pöydän ympärille. Puhutaan puvuista. Miten sadepisarat ovat puettavat? Tietysti veden värisiksi. Mikä on veden väri? Sinisen harmaa. Mutta se on niin synkkä. Valkoisiksi tietysti. Mutta sittenhän niistä tulee lumihiutaleita. Ei se niin tarkkaa ole. Pääasia tietysti on, että näyttää kauniilta.

Otso Okkolasta tiedetään, että hänet jo aivan julkisesti nähdään kadulla rouva Jyrmän kanssa. Heillä kuuluu jo kauan olleen avain toistensa huoneistoon, jotta pääsisivät sisään koska tahansa, oli yö tai päivä. Se on sentään käsittämätöntä, että Otso Okkola viitsii sellaisen vanhan rouvan kanssa…! Jyrmä on intresantti. Onko rouva Jyrmä intresantti? Kauniiksi häntä ainakaan ei saata sanoa.

— Voi, voi, hänhän on suorastaan ruma.

— Mutta hänessä on jotakin demoonista…

— Ja hän pukeutuu niin erikoisesti.

— Ja maalaa itseään…

— Ei sentään!

— Varmasti!

— No, jos hän sen tekee niin hyvin, ettei sitä voi nähdä, niin se on vallan luvallista.

— Kyllä hän kuuluu voivan ylläpitää hyvin intteligenttiä keskustelua.
Ja hänen Nietzsche-tuntemuksensa tekee hänet niin puoleensavetäväksi.

— Aikooko Otso Okkola nyt sitten mennä naimisiin hänen kanssaan?

— Kuka sitä tietää.

— Vähät muusta, kunhan Otso vain pitää lupauksensa ja kirjoittaa meille juhlarunon. Hänellä on se tapa, että hän paria päivää ennen juhlaa ilmoittaa, ettei olekaan kirjoittanut runoa. Inspiratsioni ei ole tullut!

— Älköön tehkökään sitä!

Tämä keskustelu on hetkisen ajan täyttänyt huoneen. Elma Vaurio ja Vaarnakosket yksin ovat ylläpitäneet sitä. Muut ovat vaieten juoneet teetään.

Paavo Vaarnakoski, joka on samalla luokalla kuin Anni Koskinen, tulee kotiin ja tietää, että senaatti nyt lopullisesti eroaa.

— Keneltä te sen kuulitte? pääsee Elma Vauriolta hermostuneesti ja teekuppi jää liikkumattomaksi hänen siroon, sormusten koristamaan käteensä.

— Kävin juuri toimituksessa veljeäni tapaamassa ja siellä kerrottiin…

— Kun ei pankissa tänään puhuttu siitä mitään.

— Se on taas se vanha huhu! sanoo rouva Forsberg.

— Kyllä se nyt on tosi. Senaatti oli pitänyt suljetun istunnon, väittää Paavo herra ja yrittää Meri Nikkilän viereen. — Etkö voisi mennä vähän kauemma, että minäkin mahtuisin, sanoo hän toverilleen Anni Koskiselle.

Anni siirtää kuppiaan syrjään, tuoli kolisee hiukan ja rouva Forsberg katsoo tutkivasti poikaansa, joka ei ole sitä huomaavinaan, vaan liehitellen tarjoaa leipää Meri Nikkilälle.

— Suometarlaiset eivät ikinä eroa! nauraa Sylvi Vaarnakoski, suu ivassa, pienet silmät neulankärkinä.

— Väitetään itsepintaisesti, että senaatti eroaisi kokonaan, selittää yhä Paavo.

— Suometarlaiset kuuluvat väsyneen ja joku senaattoreista oli sanonut: pitäkööt! hoitakoot!

— Sen päevän tahtoisin minä nähä, leimahtaa Tyyne Leinonen, — jolloin suometarlaiset senaattorit vässyyvät… Ei ihminen väsy rahhaan ja valtaan…

— Olisihan se oikeastaan onnetonta, jos he eroaisivat, sanoo taas Paavo Vaarnakoski, — sillä ketä me sitten haukkuisimme, jos heistäkin tulisi kagaaleja!

— Ei tarvitse pelätä! huutaa Britta Vaarnakoski pöydän toisesta päästä. — Minä annan pääni pantiksi, että vaikka me haukkuisimme suometarlaisia senaattoreja kuinka, niin he eivät häpeä vähääkään. Kun ei ole kunniaa, niin ei ole!

Pikku Anni Koskinen, jonka tädin mies on senaattori, istuu painuneena teetä juomaan ja hänen poskensa ovat helakan punaiset. Äkkiä hän nousee ylös ja suuntaa askeleensa eteiseen.

Rouva Forsberg huomaa sen, rypistää kulmakarvojaan Britalle ja sanoo rauhoittaen:

— Jättäkää, hyvät ihmiset, jo politiikka. Kuka siihen aineeseen taas veikään meidät.

— Niin kyllä, sanoo Tyyne Leinonenkin häpeillään, — antaa niien asioien voan olla. Se on ihan totta, että se peätettii arpajaistoimikunnan kokkouksessa, ettei soa sekottaa politiikkoo…

Rouva Forsberg on rientänyt eteiseen ja houkuttelee takaisin Annia, joka on pannut hatun päähänsä. Mutta Anni on niin kiihtynyt, ettei enää tahdo tulla ihmisten joukkoon. Hän vakuuttaa, ettei ole pahoillaan kenellekään — häneen on vain vähän koskenut —, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä, kun ei hänellä ole avainta ja ovet ruokasaliin pannaan kiinni ja hän soittaa veljelleen, että tämä tulisi häntä vastaan. Rouva Forsberg kyllä tarjoaa Paavoa saattamaan, mutta Anni ei tahdo vaivata.

Rouva Forsberg on suuttunut Britalle. Professori Koskinen on siksi merkitsevä henkilö, ettei hänen tytärtään saisi loukata, vaikka hän kuuluukin toiseen puolueeseen. Britta on ihmeissään ja ehkä hiukan häpeillään siitä, että Anni noin läksi, mutta hän puolustautuu kuitenkin minkä jaksaa:

— Se teki hänelle hyvää! Antaa niiden matelijoiden vain kuulla!

— Saatte nähdä, että tästä vielä tulee kaunis soppa! pahoittelee rouva
Forsberg. — Kuka tietää, vaikka tehtäisiin puolueasia.

— Tehtäköön vain!…

— Jos Anni todella on niin pikkumainen, että tahtoo nostaa melun tällaisesta roskasta, sanoo nyt Sylvi, — niin à la honheur!

Hilja on kaiken aikaa istunut vaiti, keikutellut teelusikkaa sormellaan ja tuntenut punan nousevan poskilleen. Täti Forsbergin sanat ovat häntä jonkin verran tyynnyttäneet, mutta nyt veri taasen läikkyy, hänen päänsä milloin painuu alas pöytää kohti, milloin nousee uppiniskaisesti ja hän tuntee, että nyt… nyt hänkin nousee ylös ja lähtee täältä. Mutta silloin kääntyy Elma Vaurio tyynesti, ikäänkuin ei mitään olisi ollut ja ikäänkuin hän ei vähääkään aikoisi loukata, Sylvin puoleen:

— Sinun veljesi on siis nyt "Maaemon" toimituksessa?

Sylvi tuntee sanoissa näkymättömän kärjen, punastuu eikä tiedä pistääkö vastaan vai ollako huomaamatta koko kärkeä.

— Onhan hän.

— Niin, ponnahtaa Britta puhumaan, — ja me omaiset tuskin enää kehtaamme katsoa ihmisiä silmiin.

Elma ei ole huomaavinaan Britan sanoja. Sylvi odottaa jatkoa ja hioo vaistomaisesti aseitaan, mutta Elma vain sanoo entiseen tyyneen tapaansa:

— Ei minulla ole sen enempää kysymistä.

— Onpa! tulistuu Sylvi, — sinä ajattelet asioita, joita et sano. Kyllä minä tiedän mitä sinä ajattelet… Sinä kai halveksit Hannesta, ehkä koko meidän perhettämme… Tunnusta pois!

Kaikki ovat vaiti ja seuraavat sanakiistaa. Elma ei heti vastaa.

— Päinvastoin, sanoo hän sitten, — minusta hän teki ihan oikein…

Kaikki katsovat häneen suut auki.

— Oletko sinä tullut suometarlaiseksi? sanoo Sylvi vihdoin ihmeissään.

— Bravoo! huutaa Britta, — Helsingin paras tanssijatar on tullut suometarlaiseksi…

— Elma tarkoittaa, rientää rouva Forsberg välittämään, — että eroavaisuudet puolueiden välillä jo vähitellen tasaantuvat… Minä olen ihan samaa mieltä.

— Noo, sanoo Elma, — pääasiassa kai ihmiset väsyvät. Minä esimerkiksi olen väsynyt enkä enää pidä lukua mihin puolueeseen kuulun…

— Elma!

— Elma Vaurio!

— Sinä, joka lakkoviikolla olit valmis sylkemään senaattoreja silmille…

— Minä — niin!

Hilja on karkaamaisillaan ylös ja lentämäisillään hänen kaulaansa, mutta Sylvin, Britan ja täti Forsbergin katseet pidättävät häntä. Samassa töhnää Elsa hänen kaulaansa, kulkee tuiskuna antamassa kättä muille ja päästää tulvana tulemaan:

— Minä sain ajetuksi läpi, että otetaan ulko jäseniä ja nyt sinä, Hilja, olet "Sovinnon" jäsen! Ja sinut valittiin jo ensi iltaman ohjelmatoimikuntaan…

— Taas sinä ja sinun Sovintosi! keskeyttää Sylvi.

— Mene suohon! tohisee Elsa takaisin. — Siellä oli tänään niin paljon väkeä ja niin innostunutta, että minä olen varma seuran elinvoimaisuudesta.

Elsa vaikuttaa kuin virkeä tuulispää ja hänen kauttaan johtuu keskustelu toisaalle. Pohditaan tämäniltaisen kokouksen kulkua ja yhdistyksen elämisen mahdollisuuksia. Sylvi ja Elsa ovat vastatusten, kummallakin kannattajansa. Repliikkien välissä kuiskaa Elsa Hiljalle:

— Mitä sinä olet tehnyt, kun et ensinkään ole käynyt meillä? En ole nähnyt sinua kahteen päivään.

— Kun aina sataa, Elsa kulta. Tiedäthän sinä…

— Vieläkö se karhunpoika siellä valvottaa sinua öisin?

— Ei, en tiedä hänestä paljon mitään. Maali hoitaa häntä ja hänen ystävänsä Angervo käy joka päivä…

— Siinä se kanssa on ystävä! keskeyttää Elsa, ja ilman että Hilja on ehtinyt kysyä mitä hänen itse asiassa tekee mielensä kuulla, jatkaa Elsa: — kauhean itserakas mies. Ja jos Mataristo osaa vaieta osakunnan kokouksissa, niin kyllä tämä osaa puhua. Hän käyttää enemmän puheenvuoroja kuin kaikki muut yhteensä, venyttää asioita ja oikoo kaulaansa. Äh… hän on niin liukas, ettei mistään saa kiinni. Mutta mikä sille Mataristolle oikein tuli?

— En minä tiedä, selittää Hilja ja kuvaa liioitellen kuinka kauhean yön hän viettikään Matariston sairasvuoteen ääressä. — Se on kamalaa, kun ihminen itkee menehtyäkseen eikä ilmaise miksi ja mikä hänen on…

Hilja keskeytti sanansa kuin poikkileikkaamalla ja punastui. Keskustelu pöydän ympärillä oli tauonnut ja hänen puoleksi kuiskatut sanansa täyttivät yksinään huoneen.

— Kertooko Hilja ylioppilas Matariston sairaudesta? kysyi rouva
Forsberg. — Olisi hauskaa kuulla, kummoinen tuo kohtaus oli.

Hilja kertoi, taasen liioitellen omaa pelästystään.

— Mamma sanoo, keskeytti Britta äkkiä, — että se on vakava asia ja että tekisit viisaimmin, jos heti paikalla ajaisit hänet pois…

— Mutta kuinka minä voin ajaa kipeän ihmisen, joka on asunut meillä niin kauan? yritti Hilja.

Rouva Forsberg vei häneltä suunvuoron.

— En minä niin ole sanonut. Se voi olla vakava asia. Minulla on vähän kokemusta, minulle sattui silloin kun pidin täysihoitolaisia, jotakin samantapaista. Olisin välttänyt paljon harmia, jos heti kun muuan heistä, eräs neiti, tuli kipeäksi, olisin sanonut irti hänet. Hän ei ollut vanha vuokralainen. Mutta lukukausi oli loppumaisillaan eikä kukaan käsittänyt, että se olisi niin vakavaa.

Kaikki vaativat häntä kertomaan koko tapauksen.

— Minä heräsin minäkin kerran yöllä — tai se oli aamupuolta — sellaiseen ihmeelliseen itkuun. En ymmärtänyt mistä se tuli ja mitä se oli. Vihdoin keksin että se tuli neiti Silfversvärdin huoneesta — hän oli vanhaa, hienoa sukua, vaikka jo ihan köyhtynyttä ja miltei sukupuuttoon kuollutta. Hän asui tuossa pienessä huoneessa kadun puolella, missä Paavo nyt asuu. Hän ei tahtonut päästää minua sisään, kuvitteli, että häntä tahdotaan tappaa. Vihdoin viimein pääsin sisään. Hän viskautui polvilleen lattialle ja väänsi siinä käsiään. Kaikki makuuvaatteet hän oli vetänyt permannolle ja rukoili siinä paitasillaan, ettei häntä surmattaisi. Hän oli pelästynyt sitä, että kadulla oli juopuneiden kesken syntynyt tappelu. Kova tappelu se oli ollut, koska joku sitten kirurgissa kuolikin. Tähän neitiin, joka pitkän aikaa oli nukkunut huonosti, se vaikutti niin, että hän sai hysteerisen kohtauksen. Lääkäri sanoi, että se oli neurasteniaa…

Hilja kuunteli miltei hengittämättä.

— Hänhän sitten tahtoi tehdä itsemurhan, sanoi Britta.

— Niin tahtoi, jatkoi äiti. — Hänen piti heittäytyä järveen. Me saimme yökaudet vartioida häntä. Lääkäri oli joskus kutsuttava keskellä yötä. Minä sain maksaa laskut.

— Kun ei täti nyt lähettänyt häntä sairaalaan.

— Hän ei mitenkään tahtonut pois meiltä. Hän osasi rukoilla niin, että kivetkin olisivat heltyneet. Hän oli lyhyessä ajassa ehtinyt niin kiintyä sekä minuun että lapsiin. Hän oli aivan yksinäinen ihminen, hänellä ei ollut ketään. Hyvin hän oli maksanut, en minä voi valittaa. Mutta miten sitten olisi käynyt, kun työkyky ja ansio menivät, se on toinen asia.

— Olihan hänellä veli…

— Mutta he elivät aivan erossa, jokin riita oli kokonaan erottanut heidät. Ja veli oli köyhä ja vanha…

Hiljaa kylmäsi. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän istui seurassa. Hänellä oli se tunne, että vanhan neidin tarina koski henkilökohtaisesti häntä. Hänen jännittyneet piirteensä seurasivat herkeämättä rouva Forsbergin kasvoja.

— Kuinka sitten kävi? tuli hänen huuliltaan ilman, että hän itsekään tiesi siitä.

— Hän tuli hulluksi. Vaikka me hoidimme häntä kaikkien lääkärin ohjeiden mukaan ja vaikka hän lopulta joutui sairaalaan, niin ei häntä voitu pelastaa.

— Olisi ollut viisainta antaa hänen tappaa itsensä, sanoi nuori Paavo.

— Ei niin saa puhua, nuhteli äiti. — Ei leikilläkään.

— Mutta mamma — mitä hyötyä on maailmalla tuollaisesta vanhasta neidistä ja mitä iloa hänellä itsellään on elämästä?

— Sitä ei ihmisten ole valta mennä päättelemään…

— Mutta tuollainen vanha neiti, jota ei kukaan sure — kyllä maailma tulee toimeen ilman hänen soittotuntejaan…!

Hiljaa jääti. Joka lause sattui häneen, ikäänkuin se olisi lausuttu henkilöstä, joka oli hänelle likeinen, vaikka koko muu maailma oli hänet hylännyt. Keskustelu läksi selvittämään, eikö murha tällaisessa tapauksessa olisi hyvä työ sekä yhteiskunnalle että asianomaiselle, eikö lääkäri, joka näkee pitkän, tuskallisen, parantumattoman taudin saisi antaa potilaalle muutamaa tippaa morfiinia, jotka tekisivät lopun kurjuudesta. Hilja ei hyvään aikaan voinut seurata. Sanat sinkoilivat yli pöydän ilman että hän käsitti niiden sisältöä. Hän aavisti hämärästi jotakin vaaraa, joka häntä uhkasi ja koetti tehdä itselleen selväksi, mikä se vaara oli ja miten hänen oli se vältettävä. Kun hän taasen saattoi kuunnella, keskusteltiin poliittisesta murhasta.

— Se on hirveää, kun sivistyneet naiset pitävät murhaajien kuvia pöydällään ja jumaloivat niitä, sanoi Linda Kaisla, posket palossa.

— Joka tappauksessa kauniimpoo, kun että sivistyneet miehet myövät moansa ja kunniansa, istuuvat ylhäisillä paikoilla ja kantaavat korkeita palkkoja ja taipuuvat kaikkeen häppeelliseen…

— Helpompaa kai olisi erota ja ruveta elämään laiskana suurella eläkkeellä…

— Murha on aina murha…

— Ei! huudahti äkkiä Meri Nikkilä haaveellisella teatteriäänellä ja hänen suuret, likinäköiset, harvinaisen loistavat silmänsä säteilivät. — Hän oli ihana mies! Minä kannan aina hänen kuvaansa medaljongissani…

Hän oli noussut, veti kauluksen alta esiin medaljongin, joka ohuissa kultavitjoissa riippui kaulalla, ja suuteli sitä.

— Mitä sinun sulhasesi siitä pitää, kun kerran joudut kihloihin? hymähti Elma Vaurio, pieni iva suupielissä.

— Minä en mene kihloihin, vastasi Meri miltei inhoten ja istuutui.

Hänen hento povensa lainehti sinivihreän kankaan alla, jota oli kirjaeltu lohenpunaisilla, kaltaisilla nyöreillä.

— Kyllä sool rohkee, korree teko! Kyllä minnäi hyväksyn sen, vaikken ennee niitä muita murhia voikkaan…

— Mutta selväähän on, että se murha toi ne muut muassaan…

Rouva Forsberg koputtaa pöytään ja kieltää puhumasta politiikasta. Elma Vaurio huomauttaa, että kello jo on paljon, nousee ja sanoo hyvästi. Muut seuraavat esimerkkiä. Paavo Vaarnakoski lähtee saattamaan Meriä. Elsa pidättää vielä Hiljaa, koskei Hilja kuitenkaan saisi seuraa kotiin päin. Elsan tekisi mieli suunnitella Sovinnon iltamaa, mutta Hilja on hajamielinen ja tahtoo tietää enemmän neiti Silfversvärdistä.

— Mitäpä minä enää hänestä muistan, vastaa rouva Forsberg, — olin iloissani, kun hänestä pääsin eroon.

Mutta tytöt muistavat jotakin pientä.

Hänellä oli kaunis sormus, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Se oli kuninkaallinen lahja, suku oli aikoinaan ollut hovissa. Hienopiirteinen tämä neiti oli vieläkin, vaikka niin laiha ja hento, että vapisi, kun vain tuli pienikin mielenliikutus. Hänellä oli monta ristinimeä: Matilda Karolina Amalia Sofia. Hän käytti hyvin korkeakorkoisia kenkiä, kauniita nenäliinoja, pitsikauluksia ja erittäin hienoja hajuvesiä. Vielä pitkät ajat jälkeenpäin tuli huone hajuvesiltä. Hänellä piti aina olla kukkia — vaikka kuinka pieni, mutta aina kukkiva kukka kautta talven. Se oli hyvin epämiellyttävää, kun häntä piti vietämän sairaalaan. Oli päätetty ottaa viekkaus avuksi, mutta hän aavisti sen herkin tuntosarvin ja oli varoillaan. Vihdoin täytyi lääkärin sanoa hänelle totuus, että hän on sairas ja että hän voi parantua vaan huolellisella hoidolla sairaalassa. Hän pakeni nurkkaan, paiskautui maahan ja pureutui kiinni mattoon. "Älkää viekö minua pois!… minä paranen täällä!… Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!" Hän huusi kuin teurastuspöydällä. Lääkärin täytyi miesvoimin viedä hänet ulos.

Kun tämä oli kerrottu, jäi huoneeseen haudan hiljaisuus. Hiljan ruumiissa oli sama tunne kuin silloin, kun myöhään yöllä, yksinään on istunut lukemassa aaveista, saanut ne oikein eläviksi silmiinsä ja sitten nostaa päänsä ja katselee ympärilleen pimeään.

— Eikö hän olisi tullut hulluksi, jos hän olisi saanut jäädä? kysyi hän soinnuttomasti.

— Lääkäri vakuutti, että hän joka tapauksessa olisi tullut hulluksi.
Vanhaa, degeneroitua sukua… isä oli juonut ja elänyt huonosti.
Lääkäri arveli, että juopuneiden tappelu oli herättänyt hänessä
joitakin muistoja. Neurastenia kuuluu usein puhkeavan sillä tavalla.

Taas vaikenivat kaikki ja Hiljaa karmi äskeinen kaamea kylmä.

— Katsokaa! huudahti Elsa, — hän on ihan kalpea. Mutta Hilja, ei teidän ylioppilaanne tule hulluksi. Hänhän on maalaispoika ja lisäksi sellainen karhunpoika… Joka hänet näkee, tietää, ettei hänellä ole hermoja ensinkään.

— Jaa, sanoi rouva Forsberg päätään ravistaen, — ne ovat joskus hyvin arat juuri nuo, jotka tulevat suoraan auran kurjesta. Kun ne joutuvat sivistyselämään, niin on aivan kuin yrittäisi kesyttää jotakin metsän eläintä. Eivät ne menesty…

Hilja sanoi hyvästi. Elsa tarjoutui muuttamaan hänen luokseen siksi aikaa kun ruustinna viipyisi poissa, mutta Hilja pelkäsi Maalia ja kielsi heti.

Hän sai Vaarnakosken palvelijattaren saattamaan. Satoi oistonaan. Joku harva ihminen oli liikkeellä, muuten olivat kadut lohduttoman tyhjät, epätasaisilla käytävillä astui yhtämittaa vesilätäkköihin, lyhdyt tuikkivat sumeasti, kykenemättä ulottamaan valoaan toinen toisiinsa asti. Taivas riippui hyvin alhaalla, läpipääsemättömän sakeana. Siellä oli varastoa viikkokausiksi eteenpäin.

Hilja katsoi velvollisuudekseen ylläpitää keskustelua tytön kanssa, jonka, saali hartioilla, hänen tähtensä täytyi olla liikkeellä tässä ilmassa. Sateesta riittikin koko lailla puhumista, mutta hänen oli vaikea pakottaa ajatuksiaan mihinkään. Matilda Karolina Amalia Sofia oli hänen mielessään. Hän näki lakkaamatta silmissään tuon hennon, turvattoman naisen, hieno pitsikaulus hartioilla, pakenevan nurkkaan, pureutuvan kiinni mattoon ja huutavan: älkää viekö minua pois! Minä paranen täällä. Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!