VI
Pienessä hotellissa Quartier Latin'issa on maisteri Armas Brede vuokrannut parihuoneet. Toinen on niin pieni, ettei sinne mahdu paljon muuta kuin leveä parisilainen vuode, toisessa on hyvä kirjoituspöytä ja ikkunoista näkyy suuri katu, jolla liikenne hiljenee vain lyhyeksi hetkeksi aamuyötä. Viidennestä kerroksesta ulottuu näköalaa silmänkantamattomiin asti. Miljoonakaupungin elämä tykkii siellä jännittynein hermoin, vaihtaen ääntä ja valaistusta vuorokauden aikojen mukaan.
Viereisessä huoneessa majailee nuori nainen, joka silloin tällöin soittaa ja laulaa. Ei hän soita hyvin eikä hänen äänensä ole mistään kotoisin. Armas on siksi musikaalinen, että hän kärsisi siitä, jollei tekisi työtä kirjastossa. Mutta Marie Leger on ihana nainen. Pelkästään hänen pukujaan on nautinto katsella, sillä hän ymmärtää värien musiikin. Hän käyttää rohkeita väriyhdistyksiä ja saa ne ihmeellisesti sointumaan. He tapaavat usein hotellin lukuhuoneessa ja heidän katseensa kohtaavat toisensa sanomalehden yli kuin sattumalta. Mutta vaikea on pitää koossa ajatuksia, kun Marien leimuava hiusmätäs kohoaa likeisyydessä. Hän värjää tukkaansa, se on selvää, ja taidolla, kuten hän hoitaa pienintäkin yksityispiirrettä salaperäisen vetävässä persoonassaan. Hän on arvoitus, sillä hänelle ei tule postia eikä hänen luonaan käy ketään. Hänen kotinsa on Parisissa, mutta hän asuu täällä kuin paossa. Pieni kassaneiti alhaalla antaa Armaalle nämä tiedot ja lisäksi sen, että kaunista naistakin huvittaa pohjoismaalainen oudonsointuinen nimi. Hän on kysynyt, mitä kansallisuutta monsieur Brede on.
Armas ja Marie Leger eivät ole vaihtaneet ainoaa sanaa, mutta he tuntevat selvästi yhteenkuuluvaisuutensa. Tämä on alkua yhteen niistä suhteista, jotka voivat käydä kohtalokkaiksi, ja he seisovat molemmat oudon odottavina sen edessä.
Pieni kassatyttö alhaalla ei ole hullumpi hänkään. Armas ostaa häneltä vahatikut, tupakat ja usein näköalakortteja ja postimerkkejä. Siinä saa Meriharjoitusta, sillä veikeä pieni parisitar ääntää äidinkieltään erinomaisesti. Armas on tieten tahtoen painanut Hiljan kuvan syvemmälle mieleensä. Hän ei ole pannut hänen valokuvaansa pöydälleen vaan lompakkoonsa ja hän ajaa ajamalla pois kaipauksen, kun se ensi aikoina valtaa hänet. Hän oli todella niin hurmaantunut Hiljan kauneuteen, ettei hän muuta tekisi kuin kirjoittaisi hänelle. Sellainen tietenkään ei käy, kun on tullut Parisiin. Täytyy hyötyä sen suunnattomista rikkauksista, täytyy päästä kiinni sen työiloon, sen taiteeseen, täytyy päästä tuntemaan sen sydämen tykintää, täytyy sekaantua sen vereen. Jollei sitä tee, niin ei ole ollut mitään asiaa Parisiin.
Hän ei vastaiseksi ole asettunut pensionaattiin siitä syystä, että hän tahtoo olla riippumaton. Ja pensionaateissahan asuu miltei pelkästään ulkomaalaisia. Hänellä on syytä olla tyytyväinen nykyiseen elämänjärjestykseensä.
Hän juo aamukahvinsa pienessä "laiteriessa" vastapäätä hotelliaan ja katselee siellä läpi lehdet. Vanhahko, ikävä emäntä tervehtii häntä joka aamu idioottisella hymyllä ja alituisesti samoilla lauseilla: "il fait beau temps aujourdhui." Tai: "aujourdhui il ne fait pas beau temps." Tai: "il pleut." Mutta "laiterie" on likellä ja silloin tällöin suikahtaa rouvan pieni tyttönen varkain huoneeseen. Ja se on oikea parisilaislapsi. Miten niin ikävällä äidillä saattaakin olla sellainen lapsi! Siinä elää jo iduillaan kaikki naisen keimailu, se osaa jo käyttää silmiään, huuliaan, käsiään, se ravistaa ruskeita kiharojaan kuin vallaton aro varsa. Se on pieni Madelaine se.
Armas ei ensin ole huomaavinaan, vaan päästää hänet likelle ja kutsuu häntä sitten. Lapsi antaa vieraan ojennetun käden miltei hipaista vaatteitaan, mutta pysyttelee viekkaasti tarpeellisen välimatkan päässä ja seuraa vastustellen äitiä, joka vie hänet pois. Joskus, kun muut vieraat ovat menneet, ja Armas yksin viipyy sanomalehtensä ääressä, ei äiti karkota lasta huoneesta. Armas houkuttelee silloin hänet polvelleen ja saa kuulla, että hän jo käy koulua, että heillä on lintu häkissä, että hänen isänsä on poissa eikä koskaan tule, että he joka pyhä käyvät kirkossa äidin kanssa…
Päivät viettää Armas kirjastossa. Siellä on lämpöinen, ylhäinen, hiljainen sali, missä ihmisaivojen työ ja ihmisneron palo raskaina elävät ilmassa, hedelmöittäen niiden työtä, jotka vuodesta vuoteen ja vuosisadasta vuosisataan rientävät tänne tekemään työtä. Nahkaisista kirjansiteistä leviää haju, joka on käynyt kirjastoille ominaiseksi ja joka sekin on omiaan virittämään ihmistä työiloon. Armas käy säännöllisesti kirjastossa, sitä vaatii tyydytyksen mielihyvä ja se oikeuttaa viettämään illat vapaasti. Iltapäivällä tulee hänen ylioppilaansa antamaan puhelutuntiaan, mutta sitten hän on valmis.
Hän heittäytyy kiertelemään katuja, solumaan siihen kohinaan, suhinaan, sorinaan ja helinään, joka sinertävien, jättiläiskokoisten sähkötähtien alla vuotaa ja rientää eikä yöksikään lakkaa. Hän katselee ajopelejä, kun niitä toinen toisessa kiinni, satoja ja tuhansia, vierii syyskirjavaan Boulognilaismetsään ja aurinko paistaa hevosten kiiltävään karvaan, heliseviin valjaisiin, pyörien kieriviin kehriin ja ennenkaikkea niihin rikkaisiin, hehkuviin ja loistaviin ihmisiin, jotka vaunuissa lepäävät patjoihin nojaten… Hän sekaantuu ihmisjoukkoon, joka nousee ylös teatterien kiiltäviä portaita. Naiset näyttävät vaunuista astuessaan hienon, silkkisukkaisen, korkeakorkoisen jalan. He ovat vaaleissa, untuvapäärmeisissä iltaviitoissaan salaperäiset ja houkuttelevaiset. Ylhäällä eteisessä, sähkölamppujen alla, päästävät he maahan pitsiliepeet, joita ovat portaissa varjelleet ja näkyviin tulee valkoisia hartioita, paisuvia povia, ja tuntuu orvokin lemu.
Teatterin tai oopperan jälkeen mennään usein jatkamaan iltaa.
Suomalaiset pojat, jotka asuvat pensionaatissa, ovat joskus mukana. Alussa menevät he salaa tytöiltä, joiden kanssa muuten tavallisesti vietetään joutoaika, mutta sitten reipas maalarineiti Milja Malin ilmoittaa tyttöjen kyllä tietävän mitä pojat heiltä salaavat. Eivät he ole niin viattomia, että heiltä tarvitsisi mitään salata, he tahtovat päinvastoin hekin oppia tuntemaan Parisin yöelämää: eikö mennäkin oikein suureen tanssipaikkaan? Ja he menevät, paitsi yksi tytöistä, joka on niin kristillissiveellinen, ettei häntä muka huvita… Uskokoon joka tahtoo, ettei hän olisi yhtä utelias kuin muut — mutta hän pelkää mainettaan. Äh! Jolla ei ole rohkeutta kokea elämää, se pysyköön kotona loukossaan kuin myyrä älköönkä lähtekö elämän kuohuvaan keskustaan, Parisiin.
— Mutta emme puhu tästä Suomessa, muistakaa se! kuiskaavat pienet opettajattaret, kun sykkivin sydämin likenevät porttia, jonka päällä palaa jättiläiskaari kirjavia sähkölamppuja.
Silloin Milja neiti nauraa ja vakuuttaa, että hänpä oikein julistamalla julistaa kuinka huonoa elämää he Parisissa ovat pitäneet.
Tuo Milja ei muuten ole ensinkään hullumpi. Hän on intresantin näköinen, Cleo de Merode-tyyppi, hiukset kiinnitettyinä pienille palmikko kiehkuroille korvien kohdalle. Hän käyttää väljiä pukuja, hän tietää, että hänen kauniit ruumiinmuotonsa niissä pääsevät oikeuksiinsa. Hän on lukenut ja elänytkin paljon ja hänen kanssaan on eritttäin hauska katsella taidetta. Hänellä on myötäsyntynyt vaisto — hän ei koskaan iske harhaan. Tyttö paha on ottanut vaikean tehtävän: hän kopioi Mona-Lisaa — hän aikoo toistaa Mona-Lisan hymyn. Hänen ei pitäisi kopioida, sillä hänessä on itsessäänkin luomisvoimaa. Armas hakee hänet usein, kirjastosta tullessaan, syömään ja sitten he tekevät kierroksen Louvren saleissa ennenkuin kumpikin taas ryhtyy työhönsä.
Helsinkiläisen professorin suosituskirje on avannut Armaalle pari ranskalaista professorinkotia. Kerran viikossa niissä tarjotaan kupponen teetä, herrat juttelevat haarallaan hauskoista kirjallis-tieteellisistä asioista ja käyvät silloin tällöin naisten luona, jotka istuvat pienen, hillityn, hienosti kalustetun salongin patjoilla, kellertävän lampunvarjostimen alla. Joka kysymys, jonka nämä naiset Armaalle tekevät, alkaa sanoilla: "joko te olette ollut…" tai "joko te olette nähnyt…" tai "mitä te pidätte…?" Eivätkä he laisinkaan odota hänen vastaustaan.
Kirkossa, jonne Armas mielellään menee lepäämään tai kuuntelemaan musiikkia, tulee Hilja usein hänen mieleensä. Hän vaikuttaa kuin nuori koivu pohjolan keväässä ja ehdottomasti aukeaa Armaalle muistojen suoni ja heidän lyhyen kihlausaikansa hetket kumpuavat esiin. Ne ovat vain mielialoja: he istuivat sohvassa ja valo ikkunoista vastapäätä kajasti sinisillä huonekaluilla, marmorikasvoilla nurkassa ja tauluilla pitkin seiniä… He olivat kävelemässä, maa oli heleän vihreä kuin Böcklinin tauluissa ja taivas laulavan sininen… He olivat teatterissa ja näyttämöllä liikuttiin ja huudettiin — heille se oli jotakin kaukaista ja mieletöntä, he tunsivat vain toistensa käsien lämmön ja suontensa tykinnän…
Äkkiä vie nuori mies kätensä ristiin. Hänet valtaa tarve langeta polvilleen ja puhua.
— Hilja, minä rakastan sinua! Muistathan mitä me päätimme, kun sinut jätin: että kumpikin eläisimme vapaina. Sinä et ole pikkumainen, sinä ymmärrät minut. Minä olen maistanut maailmankaupungin elämää, mutta usko minua: kaikki tuo tapahtuu ulkopuolella meistä. Sillä ei ole mitään tekemistä hänen sydämensä valitun, hänen kotinsa ja muistojensa kanssa. Hilja, minä ikävöin sinua, kukaan ei ole niin puhdas kuin sinä. Minä juon sinua niinkuin janoinen, minä odotan kevättäni, jolloin kokonaan saan sinut omakseni…
Ajatuksissaan vetää hän Hiljan syliinsä, lämpö hänen ruumiistaan tulvii hänen ruumiiseensa. Vaalea pää on hänen rinnallaan, hiukset sivelevät häntä… Ne ovat hienot kuin silkki, ei missään maailmassa tapaa sellaisia hiuksia, ei Rubensin vaaleilla kaunottarillakaan. Hän kiertää niitä käsiensä ympäri, hän avaa auki palmikon ja upottaa siihen kasvonsa. Hän on hulluna onnesta… Eikö hän vieläkään saa Hiljaa lämpenemään? Silmät ovat syvät ja uskolliset ja hymy on vakava… Niin, niin, ole sinä vain oma itsesi, sinä olet niin pohjoismaalainen ja puhdas. Minä opetan sinut rakastamaan riemulla… vielä kerran…!
Hän herää siihen, että kirkonpalvelija kullankirjaillussa puvussaan tulee ja tömistää sauvaansa permantoon. Hän vaatii häneltä tuolirahaa.
Kotiin tultua kirjoittaa Armas Hiljalle pitkän, rakastuneen kirjeen.
Mutta senjälkeen painuu Hiljan kuva taas lompakkoon ja ikäänkuin
sulkeutuu se osasto hänen sielussaan, jossa Hilja asuu. Hän on taasen
Parisin oma.
Hänen työnsäkin sitäpaitsi vaatii sitä. Hän seuraa nyt ihmistä, jonka jäljet johtavat kaduille, kapakkoihin, sairaaloihin, yömajoihin, jopa vankilaankin. Se on heikko, lepertelevä humalainen, se on rukoileva lapsi, se on katumusta tekevä syntinen. Laihana, risaisena, mustat hiukset pitkinä hartioilla etsii hän kapakan yksinäisen nurkan juodakseen itselleen unohdusta.
Mutta kohtalon väkivaltainen pitely pusertaa tämän ihmisen sydäntuskista ilmoille runouden niin kirkkaan, herkän ja hehkuvan kuin ihmekukat tropiikin taivaan alla.
Armas alkaa muuten pelätä, ettei työ valmistukaan kevääksi. Aiheen muutos merkitsee niin paljon. Onneksi eivät esityöt mene hukkaan.
* * * * *
Pienessä kappalaispappilassa liikkuilee entinen kaunis Laina Haapanen turvonnein huulin, turvonnein silmäkansin, miltei muodottomaksi muuttuneena. Hänen hiuksensa ovat käyneet pieniksi ja niistä lähtee kokonaisia tukkoja, kun niihin kajoaa. Varmaan hän tulee ihan paljaspäiseksi.
Hänen on alituisesti nälkä, mutta kun hän näkee ruokaa, valtaa hänet inho. Hänen ranteensa ovat jo ihan kuin luurangolla. Häntä vaivaa ainainen pahoinvointi ja hänen unensa on kuin meritautisen horrostilaa. Tämä asiaintila ei ole luonnollinen. Häntä ahdistaa painajainen ja kuoleman aavistus seuraa häntä. Oikeastaan hän toivoo kuolemaa, sillä hän on niin väsynyt, mutta samalla hän kuitenkin sitä kammoo. Hän on vielä niin nuori. Ja hän on kuitenkin näin ruma. Hänen täytyy inhota itseään. Eräänä päivänä hän otti pienen käsipeliinsä ja katsoi — hän pelästyi niin, että pudotti peilin.
Lääkäri arvelee, että tulee kaksoset. Mitään tietysti ei varmuudella voi sanoa. Vanha ruustinna on ihan samaa mieltä ja miettii huolissaan, miten hän ilmoittaisi Lainalle asian. Hän päättää valita valoisimman ja otollisimman hetken ja olla hyvin iloinen.
He istuvat ruokasalissa, lapset leikkivät lattialla, äiti on silittänyt ristiäispuvun ja neuloo kiinni pitsiä, joka on repeytynyt — Toivo tahtoo aina, että lapsi ristittäisiin niin pian. Isoäiti kutoo sukkaa. Aurinko paistaa huoneeseen, jossa kaikki vielä tekee uuden vaikutuksen. Huonekalut ovat ostetut pikkukaupungin parhaimmalta puusepältä ja ovat persoonattomat ja epäaistikkaat.
Lapsilla sattuu tänään olemaan vastustamaton halu äidin helmaan. Hymyillen yrittää äiti jo ottaa pientä tyttöään syliinsä, kun isoäiti rientää väliin. Lapsi keksii sellaisen leikin, että juoksee salin ovelta niin paljon kuin pääsee ja, heittäytyen äidin helmaan, nauraa ja viskaa käsiään ylöspäin:
— Ei, ei, ei, lapsi kulta! tulee mummo taas väliin, — johan sinä muserrat äidin. Hyppää mummoa vastaan!
Lainasta tuntuu kauhealta, etteivät lapset saa tulla hänen syliinsä niinkuin ennen, ja hän silittää sitä hellemmin niiden päitä. Elli kiertää väkivaltaisesti kätensä äidin kaulaan ja suutelee niin, ettei siitä tahdo tulla loppua. Kirkas ilo loistaa äidin kasvoilla, mutta mummo tulee taasen ja erottaa heidät.
— Mitä sinä sanoisit, puhuu hän nauraen, jos niitä tulisikin kaksi!
Laina on itsekin sitä ajatellut, mutta kun toinen sen lausuu, kasvaa se hänelle jo varmuudeksi ja hän painaa kätensä pitelemään rintaansa.
— Niin, koettaa äiti veitikkamaisena jatkaa, — ajattele kuinka se sentään olisi hauskaa, jos niitä olisi kaksi! Ne menisivät ihan samalla hoidolla ja ajattele: sitten kun ne tulisivat suuremmiksi ja telmisivät… Se on sentään mukavinta kun lapset ovat yhdenikäiset, ne leikkivät niin hyvin yhdessä ja kasvattavatkin toisiaan. Ajattele, jos tulisikin kaksi poikaa!… Mutta rakas lapsi, mitä sinä nyt…
Laina putoaa tuolille ja vaikeroi vaikeroimistaan:
— Minä en kestä sitä, en, en, en! Minä tiedän, että kuolen. Voi noita raukkoja. Toivo menee varmaan uusiin naimisiin.
— No niin, no niin, lapsi kulta, tämän sinä olet sanonut joka kerta ja hyvin on aina käynyt! tyynnyttää äiti minkä jaksaa. — Olisin minä tietänyt, ettet sinä tahdo kahta, niin en olisi kajonnut koko asiaan. Minun äitini oli aikoinaan niin iloinen, kun sai kaksoset.
— Sen sinä, mamma, sanot minua lohduttaaksesi. Mutta siitäpä minä juuri voin päättääkin, että niitä tulee kaksi. Se menee suvuttain sekin.
Joskus kun Laina on lepäämässä ja anoppimuori istuu kahden Toivon kanssa, sanoo anoppimuori:
— Toivo, katsokaa nyt sitten, että tulee vähän pitempi väli… Minä olen hyvin huolissani Lainasta.
Nuori pastori nostaa iloisesti päätään kahvikuppinsa äärestä ja sanoo säälinsekaisen ystävällisesti:
— Kyllä Jumala tietää mitä hän antaa. Voi mamma kulta, mitä te puhuttekaan. Kyllä Jumala tietää!
Toivo on iloinen, luottavainen, kuvankaunis nuori pappi. Seurakuntalaiset pitävät hänestä niin, että rovasti ja muut herrasväet jo laskevat siitä leikkiä. Hänen kotiinsa tulvii tuomisia tulvimalla. Ei heillä suinkaan tarvitse leipoakaan kotona, nauraa tohtorin rouva. Toivo pudottaa saarnansa tulemaan kuin koskesta, ei hänellä ole mitään paperia, ulkoa sieltä vain tulee, ja itse itkien hän itkettää seurakuntaa. Ja messuääni hänellä on niin muhkea, ettei pitäjässä ole ollut sellaista sitten kuin Falander-vainajan aikana. Lukusijoilla pastori laskettaa hauskoja, kansanomaisia pilapuheita ja naurattaa koko pöytäkuntaa.
Kotonakin hän on iloinen ja hauska. Siitä vain hän suuttuu, jollei ruoka aikoinaan ole pöydässä ja jos jokin on palanut pohjaan. Hän pitää puurosta ja voi olla koko päivän puhumattomana, jollei puuro ole ollut ihan kypsää, tai sopivassa suolassa — pohjaanpalamisesta puhumattakaan. Puuro on tuottanut Lainalle paljon surua, kun on ollut huolimattomia palvelustyttöjä. "Toki nyt katsoisi, että hän sen puuron saisi mieleisensä, vaikkapa kolme kertaa päivässä", sanovat uskovaiset emännät, "kun ei maista väkeviä eikä edes tupakkaa." On se niinkin, kyllä Laina sen myöntää, mutta kun pienet lapset huutavat, jää puuro liedelle ja siinä se voi palaa pohjaan. Se on sentään mainio keksintö se kattila, jossa ei pala pohjaan, sen he ovat saaneet ihan viime aikoina.
Pitäjällä tiedetään pastorin maku ja pitoja valmistaessa otetaan se aina erityisesti huomioon. Kun joku teurastaa vasikan, vie hän siitä parhaimman kintun vähään-pappilaan ja kun vanha kalastaja talvella saa mateita, tietää hän viedä ne kaupan siihen taloon, missä niihin aikoihin on lukusijat, sillä pastori pitää mateista ja eritoten mateen mädistä.
Hän on hyvä köyhille, kohtelee heitä ihan samalla tavalla kuin rikkaita, eikä kahvipannu pappilassa koskaan ehdi jäähtyä. Pastori vie risaiset, likaiset kerjäläisetkin saliin ja soittaa heille urkuharmonilla kauniita, iloisia laulujaan. Ja hän opettaa aina, että ihmisen jo täällä elämässä pitää olla iloisena ja tyytyväisenä. Vanha rovasti on neljäkymmentä vuotta opettanut, että maailma on surunlaakso ja että pelolla ja vavistuksella pitää ahkeroida autuaaksitulemista. Se panee ihmiset vähän ymmälle, kun tämä nuori nyt käskee olemaan maallisenkin vaelluksen aikana iloisena. Mutta kun hän hymyillen taputtaa olalle ja katsoo koreilla, sinisillä silmillään, niin ei siinä voi muuta kuin uskoa, että hän opettaa oikein.
Rouvaansa ja lapsiaan kohtaan hän on hyvä ja tasainen. Ei hän leiki lasten kanssa eikä hän anna niiden tulla huoneeseensa tekemään epäjärjestystä, sillä hän on järjestyksen ihminen, mutta kun hän on ruokasalissa ja ne tulevat luo, niin hän ottaa heidät polvelleen ja naurattaakin heitä. Kun Laina on terve ja kaunis ja he ovat kutsuissa, menee hän mielellään hänen viereensä sohvaan ja osoittaa omistusoikeuttaan. Hänellä on kaksi intohimoa: iloiset, hengelliset laulut, joita hän laulaa harmonin säestyksellä — pianoa ei heillä ole — ja hevoset. Hän viettää kaikki lomahetkensä tallissa, hän johtaa itse hevosten ruokintaa ja seisoo vieressä, kun nuorta tammaa harjataan. Hän on keväällä ostanut sen, se on erinomaista rotua ja sen varsasta pitäisi tulla ihmeellinen juoksija. Hän odottaakin odottamalla tuota varsaa, hän aikoo sen itse harjoittaa. Mutta sitten, sitten — miten hän kestääkään kilpa-ajon kiusauksen!
Se on nimittäin hänen suuri kiusauksensa. Hän ei pappina katso voivansa lähteä kilpa-ajoihin, ne ovat hänen tajussaan samassa maineessa kuin kortinlyönti tai juominen, mutta hän seuraa tarkkaan sanomalehtien tiedonantoja kilpa-ajoista ja tuntee nimeltä kaikki Suomen juoksijat ja ulkoa niiden ennätykset. Yhteen aikaan hänellä oikein oli kirja, johon hän merkitsi kaikki kilpa-ajoja koskevat seikat, omistaakseen tiedot yhdessä koossa. Hän lähtee usein ajelemaan, ilman aikojaan vain, mutta hänellä on siitä aina vähän paha omatunto, sillä kotona vanhempien luona ajelemista sanottiin herrasväen joutavaksi ja jumalattomaksi huviksi. Hän on sentähden iloinen, jos tiepuolesta tapaa köyhän ihmisen ja saa komeasti ajaa sen taloon. Lainaa hän myöskin kuljettaa uudessa, kauniissa reessä, johon mahtuu vain kaksi henkeä ja jossa takana leiskuu punakukillinen, tupsulieve rekipeite, Lainan ompelema morsiamena. Muuten pastori Lainan sairaana ollessa joka päivä kävelyttää häntä ulkona. Lukemista ei hän harrasta, sillä saarnaaminen sujuu häneltä mainiosti ilman muuta lähdekirjallisuutta kuin raamattu. Sanomalehdet ja aikakauskirjat hän sensijaan lukee tarkkaan ja voi tilata Lainalle joululahjaksi jonkin kaunokirjallisenkin teoksen, kun arvostelusta sanomalehdissä on tullut vakuutetuksi siitä, että se on kirjoitettu kristillisessä hengessä.
Pappilassa on joka päivä vieraita, ei herrasväkeä, sillä he kohtelevat nuorta pastoria vähän olkainsa takaa, mutta muita pitäjäläisiä. Ei heillä tarvitse olla asiaakaan, emännät vain "pistäytyvät" viemässä rouvalle tuliaisia, kun pastori aina on ollut niin ystävällinen ja pyytänyt käymään pappilassa. Sitten juodaan ruokasalissa kahvia ja puhellaan harvakseltaan pari tuntia. Usein on emännillä mukana pieni poika tai tyttö narskuvissa uusissa saappaissa tai kengissä. Häntä kehoitetaan leikkimään pappilan lasten kanssa, mutta hänpä ei tahdo ja kun äiti häntä toruu ja tuuppii, rupeaa hän lopulta itkemään. Sitten hän saa jäädä seisomaan äidin helmoihin koko ajaksi.
Äiti saattaa kertoa kuinka tässä pappilassa aina on ollut lapsirikkaita pappeja. Sillä, joka oli tässä ennen näitä, oli yhdeksän lasta ja sitä edellisellä oli viisitoista, kaikki yhdestä rouvasta ja kaikki jäivät eloon ja tulivat suuriksi.
— Oliko heissä kaksosia? kysyy Laina kalpeana.
— Oli, kahdet kaksoset. Ja niistä tuli niin pulskat ja samannäköiset, ettei vieras tahtonut osata erottaa ensinkään.
Pastorska rupeaa voimaan pahoin ja jättää huoneen. Kun ruustinna hetken perästä menee häntä katsomaan, makaa hän kalpeana sohvalla ja suuret kyyneleet valuvat alas poskia.
— Mamma, minä tiedän että kuolen… Toivo menee naimisiin. Hän unohtaa minut pian, hän pitää enemmän tammastaan kuin minusta. Mamma muistaa, että ottaa lapset. Minä en tahdo, että se vieras kasvattaa ne. Mamma muistaa!
* * * * *
Parin kortin saavuttua aikaisemmin, sai Hilja Jenny tädiltä seuraavan kirjeen.
Lapsi, rakas Hilja!
Täti on ollut vähän väsynyt matkan jälkeen, sentähden olet saanut odottaa kirjettä. Sitäpaitsi olen tahtonut kirjoittaa Lainalle ja mammalle pitemmältä. Mutta nyt on sinun vuorosi.
Kiitos kortistasi, rakas lapsi, mutta kyllä sinä saat kirjoittaa kirjeitä ja kertoa tarkkaan kaikesta. Kun täti nyt kirjoittaa sinulle pitkän kirjeen, niin sinä saat kirjoittaa kolme. Ja muista kertoa kaikesta.
Kyllä täällä on kaunista, vielä näin myöhään on kuin meillä syyskuussa. Ruusutkin vielä kukkivat, sillä ne kukkivat monta kertaa vuodessa. Vuoret suojelevat tätä laaksoa, me emme tänne näe lumivuoria, mutta niitä on kauempana. Tänne ei pääse kylmiä tuulia, sentähden täällä vielä on niin kaunista. Eikä täällä koskaan ole oikeaa talvea. Lumi sulaa heti. Me asumme kauniissa, pienessä huvilassa ja minun huoneestani on balkongi ja minä voin siellä istua ilman että panen huiviakaan hartioilleni. Se rakas konsulinna kirjoitti Signelle, että me emme olisi liian säästäväisiä ja me otimmekin oikein kauniit huoneet. Me näemme pitkän kadun, joka on suurin koko kaupungissa, ja terveyslähteen ja kaikki ihmiset, jotka kulkevat sinne juomaan. Signeä vaivaa vähäverisyys, sentähden hän onkin niin pitkä ja hoikka. Minä pidän hänestä hyvin paljon, hän on oikein hyvin kasvatettu. En minä ensinkään kadu, että läksin hänen mukaansa. Minä tein sen niin mielelläni konsulinnankin tähden, joka aina on ollut minulle niin ystävällinen ja josta minä niin pidän, kun ei hän voinut lähteä. Ja sitten minä täällä saan kuulla sitä kehuttua berliniläistä saksaa. Mutta ei se ole ensinkään niin kaunista kuin se mitä Rigassa puhutaan. Se on niin epäselvää ja sotkuista ja teeskenneltyä. Minä olen tutustunut erääseen rouvaan, joka on täällä kahden tyttärensä kanssa ja joka on Räävelistä. Meidän täytyy välistä ihan nauraa, kun täkäläiset puhuvat. En minä ainakaan aio opettaa sillä tavalla kuin nämä puhuvat. Mutta onhan se hyvä, että senkin on kuullut.
Lääkärit ovat molemmat ystävällisiä ja herttaisia. Ylilääkäri on niin kaunis mies ja niin luottamustaherättävä, että Signekin, joka ei kärsi lääkärejä, sanoi, että hän paranee täällä. Ylilääkäri esitti meidät eilen rouvalleen ja hän oli hyvin herttainen ja käski meitä heille kahvia juomaan ja ehkä me menemme. Hän on paljon vanhemman näköinen kuin hänen miehensä. Ei minua vaivaa mikään, sanoi ylilääkäri, muuta kuin että hermot tarvitsevat vähän vahvistusta. Joka aamu kello kahdeksan me menemme terveyslähteelle, se on niin likellä, ettei sinne ole kuin viisi minuuttia. Se näkyy meidän balkongille ja kaikki ihmiset. Ylilääkäri sanoi, että se oli hyvin hyvä, että me tulimme niin ajoissa Signen tähden, sillä se olisi tullut paljon vaikeammaksi parantaa, jos se olisi ollut kauan. Ja minun päänkipuni tulee hermoista. Minä pelkäsin, etten vanhoissa vaatteissani olisi täällä tarpeeksi hieno, mutta eivät ihmiset täällä käy ensinkään hienompina. Muuan nuori rouva täällä on, joka herättää kaikkien huomiota. Hän olisi kaunis, jollei olisi mätetty niin täyteen, ettei enää tiedä minkä näköinenkään hän on. Ylilääkäri käski hänen paikalla ottaa pois kureliivin. Hän on miehestään eronnut ja hirveän koketti. Minä oikein pelästyin, kun hän yhtenä päivänä seisahtui puhuttelemaan Signeä ja Signe, joka on niin lapsi, vain sääli häntä ja piti hänestä. Ehkä hän on onneton, hän on joskus sen näköinen niinkuin olisi itkenyt. Mutta kyllä minä kuitenkin koetan välttää, ettei hän tutustu meihin. Signellä on sentään ikäisiä, kun on rouva von Rohden tyttäret, se on se rääveliläinen rouva. Vanhempi tytöistä ontuu, se on niin vahinko, ja nuorempi on kyttyräselkäinen. He ovat hyvin hyvästi kasvatettuja. Me syömme samassa pöydässä kuin he. Täällä on kyllä hyvä ruoka, mutta kovin nälkä tulee, kun päivällinen syödään kello kaksi ja kahvi on juotu kello kahdeksan. Vastapäätä meitä istui ensin eräs nuori saksalainen tohtori, joka oli rasittunut, kun kirjoitti väitöskirjaansa. Hän oli sivistyneen ja hienon näköinen ja hyvin kohtelias. Hän toi meille kerran ruusujakin ja me otimme ne vastaan ja istuimme puhelemassa pitkän aikaa penkillä terveyslähteen luona. Mutta sitten hän rupesi olemaan kovin kohtelias Signelle, läksi kävelemäänkin hänen kanssaan, kun Signen pitää kävellä eivätkä ne rääveliläiset tytöt jaksa. Minä pyysin, että tohtori muutettaisiin pois meidän pöydästämme ja hän syö nyt toisessa salissa. Minusta tuntui siltä kuin Signe olisi itkenyt ensimmäisenä iltana, mutta ei hän sitä myöntänyt, kun kysyin. Tätä sinä et saa kertoa kenellekään, et Elsallekaan. Minä kirjoitin siitä jo konsulinnalle. Vastuunalaista on hoitaa toisen tytärtä.
Minä olen ostanut sinulle kahvikupit, joissa on terveyslähteen kuva. Sinun pitää sitten aina juoda niistä. Kyllä minun monta kertaa on ikävä teitä kaikkia, mutta olen pannut huoneeseeni teidän kaikkien kuvat. Täkäläiset tuttavani tuntevat teidät jo. Rouva von Rohde puhuu aina vaan Hiljasta ja Armaasta ja ääntää niin hauskasti teidän nimenne. Kerran minun täytyi viedä kuvanne alas kylpyhuoneisiin, että kylvettäjättäret saisivat nähdä ne. Siellä oli muitakin ja kaikki sanoivat: "reizend! wundervoll!" Se on se kabinettikuva, jossa te olette yhdessä Armaan kanssa. Mutta sinun pitää muistaa mennä Bredelle. Olen kyllä lähettänyt heille kortteja, mutta sinä voit mennä viemään terveisiä. Lydia tädille voit myöskin heti soittaa. Kerro Maalille, että minä kirjoitan muistoon sellaiset ruuat, joita en tunne. Eilen oli erinomaista puddinkia, minä otan tarjoilijatyttöjen kautta selvää, kuinka se on tehty. Kerran kävin keittiössä ja hyvin siistiä siellä oli, mutta ei sinne mielellään päästetä vieraita. Täällä saa ostaa Edelweisskukkia, joita tuodaan vuorilta. Toisen kerran, kun ei kirje ole niin paksu, lähetän sinulle. Sano nyt, lapseni, oikein paljon terveisiä Armaalle Jenny tädiltä. Kyllä sinun pitää oppia vähän keittämään, vaikka Armas sanookin, ettei se ole tarpeellista. Jos sinä menisit keittokouluun, vaikka ei niissä mitään opi. Muista sulkea ovet salin ja eteisen ja ruokasalin ja eteisen välillä. Kierrä ne oikein lukkoon. Tottahan ne saa lukkoon. Pidä nyt huolta siitä, etteivät ihmiset saa mitään puhumista. — Ajattele, kun se saksalainen tohtori tuli hakemaan meitä ajelemaan. Näyttää melkein siltä kuin Signe olisi tietänyt siitä. Hevoset ovat portaiden edessä, oikein vaunut ja kaksi hevosta. Tohtori juoksi hakemaan matkakirjaansa, jonka oli unohtanut. Sillaikaa kirjoitan tämän. Mutta minun täytyy lopettaa eikä kirjeeseenkään menisi enempää. Ole nyt oikein järkevä tyttö ja sano terveisiä kaikille ja muista käydä Bredellä. Voit kertoa Maalille, että kaipaan kotikahvia. Täällä eivät anna kahvin kiehua, se on ihan paksua ja kerma paljasta maitoa. Kirjoita nyt sitten oikein pitkä kirje. Ja muista sulkea ovet. Täti suutelee sinua.
Jenny tätisi.
P. S. Tulimme juuri ajelemasta. Oli kaunista ja hevoset lihavia. Mutta en minä enää lähde ennenkuin konsulinna antaa luvan. Tämä tohtori taitaa olla rikas. Kun me palasimme, istui rouva Rohde penkillä tienvarrella ja katsoi meihin niin omituisesti. Hyvästi nyt vihdoinkin. Kun ei kirje jo painaisi liian paljon, vaikka olen kirjoittanut niin tiheään.
* * * * *
Maali, eli Amalia Sundqvist, kuten hänen koko nimensä kuuluu, viettää päivänsä sillä alinomaisella kävelemisellä hellan äärestä vesijohdolle ja vesijohdolta ruokasäiliöön ja nurkkakaapille, missä alimmalla hyllyllä, kukillisen karttuunipoimunnan alla padat ja rautapannut säilytetään — mikä on hänen ammatilleen ominainen. Kun on saanut käsistään harjan ja rääsyn, tulee ruuanlaitto ja astioiden pesu. Lamput ovat täytettävät, puut kannettavat, villaiset vaatteet pestävät. Sitten tulee taas ruuanlaitto ja astioiden pesu. Ja pienen lomahetken perästä taas.
Näitä töitä tehdessä hän tavallisesti ei ajattele mitään muuta kuin itse työtä, miten saa sen luistamaan ja mitä huomenna on tehtävä. Mahdollisesti tulee mieleen mitä myyjättäret torilla ovat puhuneet: hänen viereensä sattui viimein tyttö, joka rupesi valikoimaan paisteja ja silloin myyjämuija häntä haukkumaan, että hän on sellainen, ettei hänelle kelpaa mikään, hän ei saa mieleistään koko torilta, menköön hiiteen ja olkoon syömättä! Kyllä niillä torimuijilla on suuta… Toisinaan hän muistaa maidonjakajaa. Sekään ei ole ihka rehellinen. Tässä eilen, kun hän antoi sille ruuantähteitä, meni se kuuntelemaan ovelle, ettei herrasväkeä tulisi. Ikäänkuin hän menisi antamaan salaa! Sitten se on ruvennut tekeytymään niin makeaksi, varmaan se pian tulee lainaamaan rahaa. Ja tietäähän sen, että sitten ne ovat aina lainaamassa ja pyytämässä. Hän vain ei anna sille. Kyllä sitä sitten pääsisi irti rahoistaan.
Joskus muistuu mieleen kotimökki siellä maalla. Savupirtti se oli ja penkillä nukuttiin. Mutta kyyneleet vain tahtovat tulla silmiin, kun sitä ajattelee… Ei ollut talvella kenkiä millä mennä ulos. Kirkkoonkin kun hän pääsi ensi kerran, lainasi äiti kylästä. Äiti oli hyvä ihminen. Hän muistaa hänet ihan ilmi elävänä, kuinka hän kerrankin otti uutisleipiä uunista, taittoi lapsille kuumaa kakkua, ravisti päätään, rupesi itkemään ja sanoi: voi, voi, mimmoista tämän vuoden leipä on!… He hävisivät sitten siitä pois ja hän, vanhin, joutui lasta hoitamaan. Se oli kauhea se emäntä, kun se ei antanut ruokaa. Koko päivän sai raahustella raskasta lasta ja istua kuumassa peräkamarissa sitä heijaamassa. Ja aamulla ajettiin neljältä ylös lypsämään lehmiä ja viemään niitä metsään. Kun hän oli niin unissaan, ettei tahtonut herätä, löi emäntä sillä mikä vain sattui olemaan kädessä, miesten eväskontilla tai kerrankin patakoukulla… Ja ruokapalkalla hän siellä oli eikä saanut vaatteitakaan päälleen, kopposissa läksi uuteen paikkaan marraskuun ensi päivänä, kun jo maa oli roudassa. Niin sitä köyhää pidellään… Hän itkee sitä ajatellessaan ja alkaa vihdoin hyräillä. Ensin se on jotakin laulunpätkää, sitten siitä tulee virsi ja lopulta hän muistelee tuttua kirkkoa, jonne hän aina kiiruhti saarnatuolin alle. Joskus, jollei päässyt ajoissa lähtemään kotoa, oli joku ehtinyt asettua hänen paikalleen. Kyllä silloin olisi tehnyt mieli ajaa se menemään! Se oli kuin olikin paras paikka koko kirkossa. Siitä näki koko kirkon ja alttarin ja vaikkei pappia näkynyt, niin kuului saarnasta joka sana. Jos kappalainen sattui saarnaamaan, niin hänellä olikin niin huono ääni, ettei sitä joka paikkaan kuullut… Unissaan näkee Maali usein kotipitäjän kirkon ja astelee, yllä vastapesty pumpulipuku, päässä valkoinen liina, tietä läpi ruisvainioiden, joista pilkottaa sinisiä ja valkoisia kukkia. Takana jyrisevät rattaat ja tomupilvi tupruaa ilmaan: hevosmiehet tulevat ja ajavat jalkaväen tiepuoleen…
Mutta viime yönä hän näki hullua unta. Hän oli silloin taas olevinaan kaupungissa. Keittiön seinällä oli kävelevinään kaksi torakkaa — vaikkei heillä toki ole yhtään sellaista — ja hän sai tulitikkulaatikolla murskatuksi toisen. Mutta toinen pudotti itsensä alas eikä hän saanut sitä kiinni ja se hävisi, vaikka hän kuinka koetti sitä hakea. Unikirja ei tiedä mitään torakoista, mutta hänen unissaan kaikki sellaiset ovat tietäneet tautia. Kerrankin hän unissaan näki hiiren ja vaikka hän potkaisi sen kuoliaaksi, niin hän senjälkeen sai sen pahan paiseen, joka piti häntä liikkumattomana toista viikkoa, kun se niin rupesi vihoittelemaan. Kun tohtorin Emma näkee hämähäkin, niin se on kuolemaksi, mutta hänen unissaan se on vain harmia. Emmalla onkin lainassa hänen toinen unikirjansa. Se on parempi kuin tämä, mikä hänellä on kotona.
Missä ihmeessä Hilja kävi sinä iltana, kun viipyi niin kauan poissa, että hän jo tuli aivan levottomaksi…? Kyllä hän kaukana kävi, kun hänen helmansa ja kenkänsä olivat sellaisessa siivossa. Ja mistä hän Matariston sai seuraansa? Eivät he lähteneet yhdessä kotoa, sen hän tietää, mutta olivatkohan he alunpitäen sopineet, että tapaavat, vai tapasivatkohan he sattumalta?
Pian saa Maali selville, että heillä mahtaa olla jotakin yhteistä, sillä herra pyytää häntä kysymään, saisiko hän puhutella neitiä. Herra makaa jo taas päiväkaudet sängyssä — Maali ei voi uskoa, että hän on kipeä, kun hän on niin terveen näköinen, ja häntä harmittaa suuresti. Johan nyt hän rupeaisi pyytämään Hiljaa mokomankin vuoteen ääreen — ei, kyllä hän saa sitä odottaa!
Mutta eräänä päivänä, kun hän menee täyttämään lamppua Matariston huoneeseen, tapaa hän Hiljan istumassa vuoteen ääressä ja molemmat karkaavat hänen tullessaan erilleen ja lakkaavat puhumasta. Hän ehtii vain nähdä, että Hilja on tulipunaisena kasvoiltaan ja itkettynyt. Hän pudottaa oven kiinni perässään, jääköön lamppu täyttämättä — olkoot siellä, häpeämättömät! Maali tulee keittiöön ihan hämmästyksissään. Häntä harmittaa tämä sanomattomasti ja hän näyttää sen sekä Hiljalle että Mataristolle… Hilja saisi edes tulla hänelle puhumaan asioistaan niinkuin ennenkin. Mutta mitä vielä! Hän asuu vähitellen kokonaan Matariston huoneessa. Kaupungista tultua hän ensinnä koputtaa hänen oveensa, käsitöineen hän istuu siellä, ja kun Maali siistiää, niin hän rientää sinne ikäänkuin vartioimaan. Lääkärinkin hän nykyään vastaanottaa ja mittaa kuumeen. Jos ruustinna ja Jenny neiti tietäisivätkin! Aijai, he tulisivat vähän äkkiä kotiin. Ja entä sulhanen!… Hiljan kasvot ovat kyllä viattomat, hän katsoo välistä niin kauniisti, että Maali jo on rupeamaisillaan hänelle puhumaan, mutta sitten hänen sovinnollisessa mielessään äkkiä tapahtuu käänne ja hän päättää, että tulkoon Hilja puhumaan, se on hänen asiansa. Hänen pitäisi tietää, ettei tämä tällainen sovi! Mutta Hilja ei puhu mitään, hän liittoutuu yhteen Matariston kanssa ja he käyttäytyvät ikäänkuin eivät huomaisi Maalin pahaa tuulta ja ikäänkuin ei Maalia olisikaan.
No, kyllä hän nyt on paljon nähnyt eläessään, mutta ei tällaista unissaankaan. Tätä se uni tiesi, nyt hän sen ymmärtää. Jopa piti tulla harmi, ihanhan se vie ihmiseltä ruokahalun ja kaikki!