VII
Eräänä sunnuntai-iltana saattoi Hannes Vaarnakoski Hiljaa kotiin tanssiharjoituksesta.
Oli vielä liikkeellä väkeä, sunnuntaipukuisia työmiehiä ja tehtaantyttöjä, jotka kävelivät verkalleen, harjoittaen pientä liehittelyä, herrasväkeä, jotka olivat olleet vierailulla ja palvelustyttöjä, jotka kiirehtivät kotiin joutohetkiltään. Raitiovaunut huristivat ohitse tyhjänpuoleisina, elokuvateatterin edustalla oli vielä tungosta ja soitto sekaantui katumeluun.
Taivaalla hehkuivat tähdet, henkien kuin janoiset huulet. Lumeton pakkanen nipisteli korvia, telefonilankaverkko, joka jännittyi katolta katolle, erottautui ohuessa kuurassa sineä vastaan.
Hiljalla oli vielä korvissa sadepisaroiden tanssin sävel ja ajatuksissaan otti hän yhä askeleet ja teki liikkeet. Tanssi oli tänään mennyt hyvin, kaikki olivat senjohdosta olleet hyvällä tuulella. Hannes Vaarnakoski vain oli itsekseen hymyillyt ja vaiennut. Hiljalle tunnusti hän matkalla, että tanssissa oli paljon toivomisen varaa. He johtuivat puhumaan pukeutumisesta ja missä määrin luonne ilmeni ihmisen tavassa sommitella lähintä ympäristöään: vaatteitaan. Keskustelu oli niitä, joista Hannes Vaarnakoski niin paljon piti ja joita hän sai johtaa mielensä mukaan.
— Mikä vaatekappale teistä selvimmin kuvastaa ihmisen sisäistä olentoa? sanoi hän vähän ennen kuin he tulivat Hiljan kotiovelle. — Arvatkaapa.
Hilja vaihtoi puuhkaa korvalta toiselle ja mietti.
— Miehellä se on kaulus, sanoi hän sitten. — Ei minun tarvitse nähdä muuta kuin kaulus — onko se korkea vaiko matala, puhdas vaiko vähän tahriintunut, vinossa vaiko suorassa, niin minä aavistan mikä mies on.
— Ei. On parempi luonteenmittari ja sekä miehelle että naiselle yhteinen, väitti Vaarnakoski. — Mutta te yhä vielä tanssitte. Niin, niin, siinä olisi ollut teille elämäntehtävä.
Hilja oli todella ajatuksissaan yhä jatkanut äänetöntä hyräilyä ja keinuvia liikkeitään.
— Hattu!
Vaarnakoski pudotti paperossinpätkän maahan, polki sen sammuksiin ja otti kiinni Hiljan, joka oli joutunut pari askelta edelle.
— Tekin kompastuitte siis siihen! Kaikki arvaavat aina hattua. Mutta ajatelkaa nyt: hattuhan on kaikkein näkyvin kaikesta mitä ihminen kantaa yllään — siihen hän siis panee enimmin huolta…
— Ja siinä hänen mielikuvituksensa ja yksilöllisyytensä siis enimmin…
— Ei, ei ei, — siinä mikä tulee julkisuuteen me emme uskalla olla oma itsemme. Vasta siinä mikä ei näy, me olemme rehelliset…
Hilja vaikeni, katsahti häneen syrjästä ja kysyi varovaisesti:
— Tarkoitatteko te sitten sellaisia vaatteita, jotka eivät näy…
— En mitenkään. Tarkoitan kenkiä.
— No mutta! Nehän ovat niin yksitoikkoiset, suutarihan tekee kaikki samanlaisiksi, nehän ostetaan valmiina…
— Topp, topp tykkänään — niissä vasta vaihtelua onkin! ja Vaarnakoski oikein lämpeni. — On leveitä, jykeviä ja luotettavia, on siveellisiä matalakorkoisia, on keikailevia korkeakorkoisia ja suippokärkisiä, on rehellistä, lujaa nahkaa ja on väärennettyä kiiltävää. Soljet puhuvat hyvin paljon naisen luonteesta. Mutta vaikkei näkisi kenkiä edestäpäinkään, voitte takaapäin, vain näkemällä koron, päättää mikä ihminen kulkee edessänne.
— Sehän on kauheaa! pääsi Hiljalta. — Kuljetteko te kaiken aikaa tarkastelemassa ihmisten korkoja?
— Kuljen.
— Mutta tehän olette niinkuin mikäkin salapoliisi! Ihmiset astuvat levollisina kadulla eivätkä aavista, että heidän takanaan kulkee mies, joka urkkii heidän syvimmät salaisuutensa.
— Minä opetan teidätkin. Se on intresanttia. Odottakaa nyt. Jos teidän edessänne astuu siisti, halpa kenkäpari, sellainen persoonaton, jommoisia ostetaan torilta, tiedätte, että edessänne kävelee rehellinen, köyhä, työtätekevä ihminen. Petollinen, keikaileva ihminen ei koskaan käy sellaisissa kengissä — hän ostaa aina halpaa tehtaantyötä eikä edes paikkauta kenkiään, vaan käy risoissa, korot kuluneina ja lintallaan. Uskokaa minua: nuo kuluneet korot puhuvat enemmän kuin asianomaiset huulet! Rehellinen luonne pitää aina ensinnä huolta kengistään, siksi, että niitä vähimmin katsotaan ja että niinsanoakseni on niiden kanssa rehellisesti kahdenkesken. Epärehellinen, alhainen ja saita ihminen ajattelee: kuka niitä näkee! Kun minun eteeni astuu hieno, nuhteettomasti pukeutunut ihminen, niin minä aina ensinnä katson kenkiä. Ja jollei niihin ole pantu yhtä suurta huolta kuin muuhun pukuun, tiedän, että edessäni seisoo teeskentelijä…
Aito naiselliseen tapaan teki Hilja paikalla johtopäätöksiä itseensä nähden.
— Kyllä minä sitten mahdan olla aika teeskentelijä…!
Vaarnakoski sivuutti ritarillisesti hänen huomautuksensa ja jatkoi:
— Täällä hyvässä Helsingissä on esimerkiksi muuan indiviidi, teologian ylioppilas, joka tuo Maaemon toimitukseen uutisia kotiseudultaan — sellaisia, että se tai se opettaja siinä tai siinä iltamassa piti pontevan puheen ja se ja se kuoro lauloi sen ja sen opettajattaren johdolla ansiokkaasti sitä ja sitä. Joku lähettää hänelle tänne näitä kallisarvoisia tietoja, hän antaa niille muodon, ja me koetamme lyhentämällä ottaa niistä mitä voidaan ottaa. Tämä ylioppilas on erinomaisen nuhteettomasti pukeutunut. Mutta kengät! Aina ne ovat vinossa ja väärässä ja kärjet pyrkivät poimuissa ylöspäin. Annan pääni pantiksi, että se on tekopyhä, epäluotettava olio…
— Onko se Angervo? keskeytti Hilja ehdottomasti.
— Tunnetteko te hänet!
— Hss! kuiskasi Hilja samassa. — Hän asuu tässä talossa. Hän käy
Matariston luona, joka asuu meillä…
— Voin rauhoittaa teitä: hän ei tällä haavaa ole kotona, hän on käymässä maalla. Toimitukseen tuli eilen uutinen, että hän on pitänyt erittäin valaisevan esitelmän, jota kuunneltiin suurella mielenkiinnolla. Uutisen lähetti tällä kertaa joku kansakoulunopettaja, mutta minä olen varma, että Angervo itse oli sen kirjoittanut.
He olivat jo hetkisen puhelleet Hiljan oven edustalla. Kun he huomasivat, että valoja alettiin sammuttaa portaista, sanoivat he hyvää yötä ja Hilja juoksi ylös.
Talonmiehen vaimo odotti toisessa kerroksessa, seinään nojaten. Hän vaikutti iloista taustaa vastaan, jolla pienet enkelipojat pommittivat toisiaan ruusuilla, kuin möhkäle. Hiljalle oli, kuten aina, vastenmielistä nähdä häntä ja hänen oli vaikea komentaa huuliltaan kiitos, jonka lausua halusi siitä, ettei vaimo ollut sammuttanut ennen hänen tuloaan. Kuinka hän aina vaikuttikin häneen kuin paha enne! Tällä kertaa hän hymyili nöyrää, alakuloista hymyä. Hilja ehti sen nähdä, vaikka hän juoksu jalan meni ohitse.
Hän oli ollut kauan poissa kotoa ja heitti kiireesti yltään päällysvaatteet, rientääkseen huoneeseensa. Äkkiä astui Mataristo ovesta ja pidätti hänet.
Hän oli niin laihtunut, että Hilja hätkähti. Vaatteet riippuivat hänen ympärillään, kasvoilla paloi sairaan ruusunheleä puna, hiukset olivat kasvaneet, parta oli sängellä, käsi joka lepäsi oven kääkässä, oli valkoinen. Hilja huomasi tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta ennenkuin hän ehti lausua sitä huudahdusta, mikä tunki tulemaan, alkoi Mataristo jo nopeasti, lyhyin hengenvedoin sanella jotakin, jota hän nähtävästi kauan oli valmistanut eikä kuitenkaan ratkaisevalla hetkellä ollut muistamaisillaan.
— Pyydän anteeksi… minä tahtoisin puhua… Eikö neiti Haapasella olisi vähän aikaa?
Kaikki kauna, mikä Hiljaan oli jäänyt Mataristoa kohtaan, hävisi tämän sairaan ihmisen edessä.
— Tietysti minulla on aikaa, sanoi hän ystävällisesti, — minä tulen heti. Tai tahdotteko te tulla tänne minun puolelleni…?
— Kiitoksia, sanoi Mataristo ja veri hohti entistä helakampana hänen kasvoillaan. — Minun on jo niin kauan pitänyt puhua. Olen pyytänyt palvelijaa kysymään, mutta ehkei hän ole sitä tehnyt… tai ehkei neidille ole sopinut…
— Ei hän ole sanonut mitään. Hän on käynyt niin kummalliseksi, valitteli Hilja. — En minä ole tietänyt mistään. Ehkä teidän on parempi olla pitkänänne. Minä tulen sitten teidän luoksenne.
Hilja ei mennyt syömäänkään, vaan seurasi paikalla Mataristoa hänen huoneeseensa. Nuori mies kulki pitäen kiinni huonekaluista, putosi heti vuoteeseen ja lepäsi siinä hetken ääneti, ikäänkuin tointuakseen ponnistuksesta ja kootakseen itsensä uuteen. Hilja seisoi keskellä lattiaa, miettien miten sairaan huononeminen oli saattanut tapahtua tässä seinän takana ilman, että hän tiesi siitä mitään. Lamppu sihisi, raitiovaunun kello kilahti kadulla.
Vihdoin alkoivat sanat putoella heidän välillään hitaasti ja yksitellen, kuten vesi kourusta, joka on jäätymäisillään. Nuorukainen puhui pakottamalla; oli kuin hän olisi pusertanut paisetta, joka on kypsynyt yli aikansa ja jo myrkyttää ruumista. Hiljalta pääsivät kysymykset ja huudahdukset hänen tahtomattaan ja tietämättään.
— Minä pyydän teiltä anteeksi, sanoi Mataristo. — Te ette ehkä tiedäkään mitä minä olen tehnyt. Olen loukannut teitä. Ehkette voi antaa anteeksi. Minä olen niin huono ihminen…
— Ei, ei, ei…
— Ette te ymmärrä, mitä minä olen teille tehnyt!
— Mitä te olisitte voinut tehdä — en minä mitään tiedä… Ette te mitään ole tehnyt…
— Te ette voi sitä kuulla…
— Voin mainiosti. Sanokaa nyt vain.
— Teidän äänenne on iloinen — ette te aavista…
— No mutta, sanokaa sitten…
— Niin, minun täytyy. Minä sanon sen sitten… vaikka te suuttuisitte kuinka. Ja teidän täytyykin suuttua niin, että ajatte minut talosta pois. Minä sanon sen nyt: minä luulin, että te… silloin kun me olimme kävelemässä, tahdoitte viekoitella minua rantaan… tiestä pois…
— No niin…
— Sitä varten, että saisitte…
— No niin…
— Kyllä te ymmärrätte minut!
— En totisesti ymmärrä…
— Te teeskentelette… te ette ole ymmärtävinänne. Oliko se sittenkin teidän tarkoituksenne…?
— Mikä… mikä?
Mataristo vaikeni ja jäi häneen tuijottamaan. Hilja näki hänen kiihtyneet kasvonsa lampun valossa, joka kuvun alitse sattui suoraan vuoteeseen. Hilja istui selin valoon eikä hänen kasvojaan voinut täydelleen erottaa. Ne olivat hämmästyneet ja hiukan pelästyksissään.
— Älkää kiusatko minua! pusersi Mataristo kähisten tulemaan. — Oliko teidän tarkoituksenne tuhota minut?
— Tuhota teidät… Millä lailla? Oletteko järjiltänne?
— Teeskentelettekö te noin taitavasti?… No, joko te nyt ymmärrätte?
Hiljan pää oli painunut alas ja kasvot vetäytyneet tummaan punaan. Hänen mielikuvituksessaan häämötti jokin löyhkäävä pohjattomuus ja hän olisi raivostunut mielettömyyteen asti, jollei Matariston sanojen takaa olisi avautunut pohjaton kärsimys. Vähitellen nosti Hilja päänsä, mutta hän katseli ympärilleen ikäänkuin tunteakseen ympäristöään ja höpisi hiljaa, enemmän itsekseen kuin odottaen, että hänen sanoihinsa uskottaisiin:
— Minä menin kävelemään. Oli niin kaunista. Aurinko oli tullut… Olin niin iloinen. En tietänyt…
Hänen avuttomuutensa valossa selveni Mataristolle syytöksen raakuus ja mielettömyys. Hän kävi omissa silmissään törkeäksi rikoksentekijäksi ja tuskan ajamana tarttui hän kiinni päähänsä ja suistui kasvoilleen.
— Miksei tällaisia ihmisiä tapeta kuin metsän petoja! kuuli Hilja tukahdutetusta. — Mikseivät ne itse lopeta itseään? Miksen minä sitä tee…!
Hiljan koko olento oli raukean tympeyden vallassa ikäänkuin häntä olisi kohdannut halvaus. Hän pakotti itsensä menemään vuoteen ääreen ja puhumaan tyynesti. Hän puhui ulkopuolelta itseään, puhui asioita, joita ei sillä hetkellä jaksanut tuntea.
— Te olette kipeä — kipeälle annetaan kaikki anteeksi. Ei kukaan saa häntä tuomita, ette tekään. Tyyntykää nyt, kääntykää tänne päin ja kertokaa, kuinka te oikeastaan olette tullut näin kipeäksi.
— Kun minä vain tietäisin, että te annatte minulle anteeksi, tuskitteli sairas, — kun kuulette kaikki. Minä epäilin teitä jo silloin, kun te täällä hoiditte minua.
Hilja muisti hänen lyhyitä, outoja vastauksiaan ja hänessä alkoi jo taasen kiehua.
— Ja silloin kävellessämme minä koko matkan vaanin teitä.
— Se ei ole totta! kiihtyi Hilja. — Me puhelimme vapaasti kuin hyvät tutut. Te petätte itseänne ja kaivatte esiin… inhottavuuksia, joita ei ole ollut.
— Jonkin aikaa minä sen kyllä unohdin, mutta…
— Mutta miksi te sitten tulitte, jos luulitte minusta sellaista…?
— Minä olin utelias. Tahdoin nähdä miten te menettelette.
Hiljan silmissä musteni.
— Sanoinhan minä, äännähteli Mataristo taas ikäänkuin itsekseen, — sanoinhan minä…
Hilja oli noussut. Hän likeni ovea ja huojui liikkuessaan kuin ihminen, joka kantaa ruttoa ruumiissaan ja joka jonkin askeleen päässä kaatuu kuolleena maahan. Hänen myrkytettyyn päähänsä välähti kuin viimeisenä järjen säteenä entisiltä onnellisilta ajoilta muuan tajunta: se, että tuo tuolla on toinen ruttoisa, vielä onnettomampi kuin hän.
— …ettette anna anteeksi, jatkoi Mataristo. — Eihän sellaista voi antaa anteeksi.
Kaksi kuolevaa ihmistä — eivätkö he antaisi toisilleen anteeksi! välähti Hiljan pakahtuvassa päässä ja hän sai kiinni tuolin selustasta.
Oli kuin joku olisi nostanut häntä, viileällä kädellä sitaissut otsaa, kutsunut takaisin tajunnan ja käskenyt hänen puhua.
— Täytyy voida, kaikki täytyy voida antaa anteeksi… Minä vain en ollut ymmärtänyt, että tällaista saattaa tapahtua.
— Jos te tuntisitte minun elämäni, millaisissa oloissa minä olen kasvanut, kiirehti Mataristo sanomaan ennenkuin hän ehti mennä ovesta, — niin te ymmärtäisitte, te ymmärtäisitte.
Sanojen takana tuntui suuri kärsimys. Hilja tajusi sanat sillä oudolla osalla itseään, jonka vastakuluneet hetket olivat kutsuneet esiin kaukaa hänen elämänsä tulevaisuudesta, muutaman kymmenen vuoden takaa. Hän seisoi vanhana ihmisenä, jonka elämä on opettanut kaikki ymmärtämään ja kaikki antamaan anteeksi, ja katsoi toisen ihmisen menneisyyteen, hänen lapsuuteensa ja näki siellä jotakin liikuttavaa ja avutonta, tuskan värinän lapsen suupielissä ennenkuin se rupeaa itkemään. Hänestä kasvoi sillä hetkellä kärsivän äiti. Silmänräpäyksessä, joka jännittyi läpi kokonaisen ihmisiän tuskan, hän kohosi olennoksi, johon ei millään kärsimyksellä enää ole valtaa. Silmänräpäys oli niitä, jolloin ihminen vihitään johonkin tehtävään, niitä, joita ei hän koskaan unohda, jotka eivät koskaan uudistu, mutta jotka hiljaisella palolla värisevät yli koko elämän.
— Riisuutukaa, sanoi hän. — Minä palaan sitten teitä katsomaan.
Samassa hetkessä, jolloin hän astui nuoruudenkotinsa asuinhuoneisiin, palasi hänen nuoruutensa ja suuttumus leimusi roihuna. Häpeä poltti häntä, viha söi häntä. Tämä on toki jo liikaa, tätä ei hänen ole lupa sietää, hän ei enää kysy miten tuon ihmisen käy — tulkoon hulluksi, mutta hänen on poistuminen täältä. Hän saa ansiotansa myöten, jos tulee mielipuoleksi, Hilja ei tunne vähintäkään sääliä!
Mielialat yöstä, jolloin hän oli häntä hoitanut ja kävelyretkestä kumpusivat hänen muistoonsa niinkuin pyreet liejusta, johon on poljettu. Hänen täytyi purra hampaat nyrkkeihinsä, ettei parkaisisi. Hän kaivoi kämmenet silmäkuoppiinsa, jottei näkisi. Ulkonainen kipu ei vienyt polttoa sisäisestä. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut lihaa ja verta ja sitä olisi kierretty rautaisin hohtimin. Niin hän taasen vietti yhden niitä hetkiä, joista me emme tiedä ovatko ne kestäneet tunteja vaiko silmänräpäyksiä. Se oli mahdollinen äskeisen hetken likellä siksi, että se oli aivan vastakkainen. Kohtalokkaat ajankäänteet ovat joskus niin hedelmälliset.
Keskellä sitä, että Hilja soimasi itseään äskeisestä lempeydestään ja halveksi itseään ymmärtämisestään ja anteeksiannostaan, kuuli hän lakkaamatta sanat: jos te tietäisitte, kummoinen minun elämäni on ollut, niin te ymmärtäisitte… te ymmärtäisitte…
Ja kuten viisas, harkitseva järki lopullisesti kumoaa ajattelemattomuuden uljaat päätökset, niin Hiljassakin vanhan ihmisen ymmärtämys sammutti nuoren loimun.
Hetken perästä astui hän, kädessä lautasellinen voileipiä, Matariston huoneeseen. Hän oli niin kylmä ja järkevä, ettei hän tuntenut itseään.
— Minä pelkäsin, ettette palaisi, sanoi Mataristo nöyrästi. — Minun onkin niin nälkä.
Hilja katseli kasvoja vuoteessa. Ne olivat syyttömän ihmisen. Hän oli raivonnut syytöntä vastaan, hän tunsi sen selvästi. Mutta kuka sitten oli syyllinen, kuka kylvi kärsimystä maailmaan?
— Eikö Maali ole antanut teille ruokaa? kysyi Hilja tyynesti.
— Ei nyt illalla. Hän on niin suuttuneen näköinen.
Silloin Hilja ajattelemattomasti antoi lupauksen, jota heti katui:
— Minä tuon itse tästäpuoleen teille ruuan, niin tiedän, ettette ole nälässä.
Mataristo nousi istualleen, Hilja asetti lautasen hänen syliinsä peitteelle ja he söivät molemmat. Mielenliikutus oli kuluttanut heitä ja ruumis vaati takaisin osansa. He eivät puhuneet, mutta Matariston katseessa oli taasen nuoren rengin kiitollisuutta ja kunnioitusta kartanonneitiä kohtaan.
— Onko teidän parempi olla? kysyi Hilja vihdoin.
— On. Minä olen nyt ihan terve. Näin hyvin en ole voinut moniin aikoihin. Mutta minua ei koskaan olekaan hoidettu.
— Kuoliko äitinne varhain? sanoi Hilja ajattelemattomasti ja huomasi samassa silmänräpäyksessä sanoneensa jotakin, jota ei olisi pitänyt sanoa.
— Ei… mutta… taikka kuolihan hän.
— Älkää kertoko, älkää kertoko! riensi Hilja sekoittamaan äskeisiä sanojaan. — Minä olen niin ajattelematon. Mitä se minuun kuuluu. Antakaa te nyt vuorostanne anteeksi minulle. Huomenna minä käyn tohtorin luona ja kysyn miten meidän on menetteleminen.
Hilja kokosi heidän tyhjät maitolasinsa lautaselle ja läksi viemään niitä ruokasaliin. Hän palasi sanomaan hyvää yötä ja päätti heti jättää sairaan nukkumaan, mutta Mataristo otti hänet vastaan pitkällä kertomuksella.
— Miksen minä sitä kertoisikin. Minä voin jo kertoa teille kaikki. Te olette hyvä, jos kuuntelette. Minun äitini tuli mielipuoleksi. Hän kuristi ensin pienen lapsensa ja sai siitä vankeutta. Hänellä oli vielä silloin viisaitakin hetkiä. Ehkä hän olisi voinut selvitä, jos olisi saanut hyvää hoitoa. Vankilassa tauti vain paheni.
Hilja seisoi kuin naulittuna. Kokonainen kuilu repesi taasen auki hänen eteensä.
— Hänet siirrettiin mielisairaalaan ja siellä hän alkuaikoina raivosi niin, että täytyi pitää pakkopaidassa. Vähitellen hän rauhoittui. Isä kävi jonkin kerran häntä katsomassa, kun ei meiltä ollut kovin pitkä matka. Ei hän tuntenut isää. Kerran tuli kirje, että hän kaipasi omaisia katsomaan. Lääkäri arveli taudissa tapahtuvan käänteen. Minä olin juuri palannut koulusta lomalle ja isä otti minut mukaansa. Se oli niin kesäinen päivä, minä muistan sen aina. Laitokseen vei kaunis tie, koivuja kahden puolen. Me odotimme kauan puhtaassa, valoisassa huoneessa. Vihdoin tuli lääkäri puhuttelemaan isää. Hän oli ystävällinen, valmisti meitä tietämään, että äiti oli jonkin verran muuttunut ja antoi ohjeita miten kohtelisimme häntä. Vähän ajan perästä kuuluikin käytävästä askelia ja äitini astui sisään hoitajattaren kanssa. Lihonut hän oli, en minä muuta muutosta huomannut. Hän ojensi meille kätensä, mutta ei hän meitä tuntenut. Isä toi terveisiä kotoa, työnsi minut esiin ja sanoi: "Eikö se nyt ole kasvanut. Se käy nyt kaupungin koulua. Siitä tulee pappi. Tunnethan sinä sen, se on meidän Matti." Äitini katsoi tiukasti, nähtävästi jokin muisto heräsi. Äkkiä hän raivostui ja hyökkäsi kimppuuni. Minä kaaduin enkä muista mitään. Hän oli aikonut kuristaa minut.
Senjälkeen minä pitkän aikaa sairastin ja minua veti pikkuveljeni kimppuun aivan niinkuin äiti oli käynyt minun kimppuuni. Meitä täytyi varjella jäämästä kahden. Sittemmin oli tauti poissa monta vuotta. Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että minun täytyy kuristaa itseni. Sinäkin yönä, kun te olitte täällä…
Hilja muisti kauhistuen hänen omituiset kädenliikkeensä.
— Se tulee sairauden mukana, selitti hän ymmärtäväisenä, — mutta tästälähtien ei se enää saa tulla. Minä hoidan teitä ja te paranette.
— Minä olen jo terve, kun te olette antanut minulle anteeksi… Näin äitini silloin viimeisen kerran. Hän kyllä eli kauan, se tuli kunnalle kalliiksi. Eihän meillä ollut varoja kustantaa häntä…
Pari kertaa muisti Hilja ehdottaa, että he jo panisivat levolle. Mutta Mataristolle oli helpotus puhua ja Hilja viipyi hänen vuoteensa ääressä. Kuilu aukeni aukenemistaan. Se johti syvälle ihmissielun onkaloihin.
Kuinka vähän ne tietävätkään, jotka elävät kodeissa, isien, äitien, aviomiesten ja lasten rakastamina ja suojelemina! Ulkona käydään taistelua myrskyssä ja pimeässä. Huuto tunkee silloin tällöin pimeästä kotiin ja lieden ääressä istujat säpsähtävät ja keskeyttävät askareensa. Mutta huuto hukkuu yöhön ja häiriintynyttä työtä jatketaan. Joskus koputtaa joku kodin ovelle ja matkamies astuu kynnykselle. Hyvä jos hänelle hetkiseksi tehdään tilaa lieden ääreen. Pitemmäksi aikaa ei tilaa riitä — tilaa on vain perheen suljetulle piirille.
Jota enemmän kuilu avautui, sitä selvemmin Hilja tunsi syyllisyytensä niihin nähden, jotka taistelevat suojelevien kotien ulkopuolella. Sydämettömäksi ja tekohurskaaksi kävi hänen silmissään se maailma, jossa hän oli elänyt. Tämän matkamiehen, joka sairaana on kaatunut hänen ovensa eteen, ainakaan ei tarvitse laahautua pois yöhön. Sen hän lupaa. Hän vie hänet lietensä luo, hän hoitaa häntä, kunnes hän tulee terveeksi. Hän kantaa hänelle omin käsin ruuan, hän ei pelkää mitään vaivoja, kunhan vain saa hänet paranemaan. Sen hän lupaa.
Oli jo aamupuolta, kun Hilja palasi huoneeseensa. Venetsialainen maljakko kallisarvoisine muistokukkineen kimmelsi häntä vastaan. Hetkisen hän seisoi keskellä lattiaa kuin huoneen lämmön ja muistojen syleilyssä. Sitten hän raivautui esineiden lomitse ikkunan luo ja avasi ruudun.
Oli aivan hiljaista. Kuura, kevyt ja tuuhea kuin home, mutta loistava, verhosi seiniä, kattoja, pihan asfalttia, käsirattaita puukellarin seinämällä, joihin sattui valo aukosta kivimuurien välissä, telefoonilankoja ja piippuja katoilla. Tähdet läähättivät korkeudestaan ikäänkuin tuntien sen maan tuskan, joka nukkui niiden alla. Pitkän hetken viipyi ihminen ikkunalaudallaan, katsellen ylös tähtiin ja alas maahan.
Kun Hilja vihdoin meni vuoteeseensa, tuntui hänestä kuin hän olisi viime vuorokausien taitteessa käynyt vuosia vanhemmaksi. Hän ymmärsi nyt enemmän kuin ennen. Hän ymmärsi, miksi Armas lähtiessään oli tahtonut, että he kumpikin eläisivät niin vapaina. Kaukonäköisenä oli hän tietänyt, että elämässä tulee eteen monenmoisia olotiloja, joita ei edeltäpäin ole voinut aavistaa. Ja hän, Hilja houkkio, oli surrut sulhasensa suurta, laajaa sydäntä.
Kyllä Armas oli ihana, kyllä Hilja häntä rakasti!