Tähtien alla: Romaani

by Maila Talvio

VIII

Matariston torppaa Karilan rusthollin maalla asui jo kolmatta miespolvea sama suku. Jokin vuosi sitten, kun palstoittamisen virtaus kävi yli Suomen, oli torppa erotettu palstatilaksi. Karilan nuori isäntä itse sitä oli ehdottanut. Ei vanhassa Mataristossa olisi ollut miestä siihen, hän oli ilottoman raadannan mies, vanhan kansan juurta. Eikä nuori Karila, Angervon veli, ryhtynyt palstoittamiseen niin paljon sisäisestä kutsumuksesta kuin siitä syystä, että joka päivä luki sanomalehdestään palstoittamistoimenpiteistä ja oli ruvennut ajattelemaan, että olisi mukavaa, jos jonakin päivänä lukisi omankin nimensä samantapaisten toimenpiteiden yhteydessä. Niin pienet ajatukset saattavat antaa ihmiselle aihetta tärkeihin tekoihin. Mutta nämä ovat vasta viime aikain tapahtumia.

Torppa oli kylässä, valtamaantien varrella, alla järven lahti, josta läksi juoksemaan joki. Parin kilometrin päässä teki se putouksen ja käytti sahaa. Sahalle vietiin Mataristosta maito. Ei sitä ollut enempää kuin että lapset vuoronperään kantoivat sen. Kaupunkiin oli kahdeksantoista virstaa ja kun rautatie rakennettiin, kävi kylä vilkasliikkeiseksi. Paikkakunta oli viljavaa, työansioista ei ollut puutetta.

Mataristossa oli elossa kahdeksan lasta, neljä tyttöä ja neljä poikaa. Kahdenkymmenen vanhana oli äiti tuotu torppaan. Hän kuului pitäneen naapuritalon pojasta ja poikakin hänestä, mutta erisäätyiset kun olivat, eivät he tietenkään ajatelleetkaan yhteenmenoa. Vanhukset elivät vielä Mataristossa. He elivät kauan, Matti muisti molemmat varsin hyvin. Mummo kutoi sukkaa ja liekutti samalla kehtoa. Hän istui aina maantienpuoleisen ikkunan alla tuvassa. Koko hänen loppuelämänsä kului sen ikkunan alla. Hän säästi tavallisesti sokeripalan kahvikupistaan lapsille ja se jaettiin niin moneen mureneen kuin oli pienempiä lapsia. Hän kertoi lapsille Jeesuksesta ja hän kertoi senkin, että akka toi kaupungista pienet lapset kontissa ja vei ne äidille. Jonkin aikaa lapset tämän uskoivat ja nousivat halkopinolle pitämään varaa koska akka tulisi. Mutta kerran elopellolla Manta, se roteva apuihminen, jota kiireellisenä työaikana haluttiin joka paikkaan, mutta sillä välin ei mielellään tunnustettu tuttavaksikaan, pilkkasi lasten luuloa. Ja pian he tiesivät kaikki mitä saattoi tietää.

Äiti oli vielä kotona, kun mummo kuoli. Hän sai halvauksen ja eli puhumattomana ja liikkumattomana jonkin viikon. Häntä pidettiin ruumiina riihessä ja kaikki pelkäsivät häntä. Oudolta tuntui, kun maantienpuoleinen ikkuna oli tyhjänä. Hän oli istunut siinä viisitoista vuotta.

Vanhemmat olivat uskonnollisia. Ruualle istuttaessa ja ruualta noustessa siunattiin. Viheltää ei saanut eikä laulaa. Kirkossa käytiin joka pyhä ja kotona pidettiin säännöllisesti hartaushetket. Matti muisti äidistään, että hän joskus hämärissä, kun isä oli metsässä, lankesi polvilleen itkemään ja rukoilemaan. Hän oli pitkä ihminen, hänellä oli suuret mustat hiukset, joita hän suori lieden ääressä, pistäen lähteneet suortuvat tuleen. Kerran löydettiin hernerokasta hiuskarva. Muuan Kustaa niminen mies, joka oli heillä työssä ja joka oli paha moittimaan kaikkea, otti sen esiin pahasti naurahtaen. Äiti sanoi, ettei hän ymmärrä mistä se on tullut. Silloin Kustaa veti hiuksen syliänsä myöten kuin köyttä mitatessa ja sanoi, että kyllä sen tietää, kenestä pirusta tällaisia mustia hiuksia lähtee. Äiti ei enää sanonut mitään.

Isä oli lujarakenteinen ja tavaton työmies. Lapsiaan kasvatti hän ankarasti eikä säästänyt vitsaa. Kun eivät he jaksaneet istua hiljaa hartaushetkien aikana, löi hän. Vanhin, Antti, löi kerran takaisin. Hän kävi silloin yhdeksättätoista ikävuottaan ja läksi kotoa samana iltana, läksi yön selkään. Silloin itki äiti ja käveli koko yön. Hänen tautinsa taisi silloin saada alkunsa.

Köyhästi elettiin. Maito myytiin niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin pienimmille lapsille. Jalkineita oli yhdet yhteiset tytöillä eikä pojilla suinkaan kaikilla ollut omia. Kirkkoon lainattiin vaatteet, kun lapsia joskus vietiin sinne. Suurimman osan vuotta olivat he paitasillaan. Heidän torppansa kohdalla oli portti ja portin avaaminen tuotti lapsille ansiota. Kovaa oli vain, että rahat piti antaa isälle. Hän tarvitsi ne aina. Kerran salasivat tytöt isältä osan ansiotansa, mutta kun tuli ilmi, että he olivat ostaneet vehnästä kirkonmäellä, täytyi myöskin tulla ilmi mistä rahat olivat lähteneet ja kyllä he muistivat selkäsaunan, mikä siitä seurasi. Markkina-aikoina oli Matariston tuvassa yötä väkeä. Permannolle oli levitetty olkia ja siinä makasi miestä minkä mahtui. Toiset antoivat yösijastaan kymmenen penniä, toiset viisikolmatta ja ne, jotka joivat kahvia aamulla, viisikymmentä. Toiset menivät pois maksamatta. Isä ja äiti nukkuivat pienessä porstuanperäkamarissa, mummo, vaari ja lapset tuvassa.

Erästä Rantsu-nimistä miestä lapset odottamalla odottivat. Hän oli hänkin liikkeellä markkina-aikoina. Hän koristi itseään kaikella kiiltävällä romulla mitä tunkiolta löysi, leikkeli vanhojen kalalaatikkojen syrjistä kunniamerkit rintaansa ja kruunun päähänsä ja uskotteli lapsille tavanneensa kankaalla Mörkön. Lapset pelkäsivät häntä ja samalla hän veti heitä puoleensa. Kerran kun oli Matin syntymäpäivä, sattui heille muuan mies syöttämään hevostaan ja syömään eväitään ja antoi kaikille lapsille rintasokeria, mutta se, jonka syntymäpäivä oli, sai markan ja tämä markka oli lisäksi kiiltävä raha.

Niin suurta rahaa ei poika vielä milloinkaan ollut pitänyt käsissään. Alussa hän vain iloitsi kauniista, kiiltävästä rahasta, mutta sitten hän rupesi kuvittelemaan, mitä kaikkea sillä voisi ostaa. Varmasti taskukellon ja saappaat ja vielä jäisikin rahaa. Hän ei hetkeksikään luovuttanut markkaa käsistään ja yöllä se oli hänen päänsä alla. Suutari oli silloin heillä työssä ja lauantai-iltana piti isän maksaa hänelle. Ei ollut sopivia rahoja ja pojalta tultiin pyytämään hänen markkaansa. Isä pyysi kauniisti. Poika taisteli kyyneliä vastaan, kopeloi markan rikkinäisen takkinsa vuorin sisästä ja piteli sitä kädessään lujassa puristuksessa. Isä otti hänen kätensä ja rupesi aukomaan sitä. Markka luiskahti permannolle, poika suistui sen päälle ja sai sen kätensä alle. Isä painui kyljelleen hänen viereensä ja hänen suuri kouransa oli lapsen käden päällä, joka vapisi markan ympärillä.

— Annathan sinä, kun isä tarvitsee, sanoi isä kauniisti.

Samassa tuli äiti.

— Anna, lapseni. Kun äiti saa, niin äiti antaa sinulle ihan samanlaisen rahan. Annathan sinä että isä saa maksaa pois mestarin.

Silloin aukaisi lapsi kätensä ja paiskasi markan vierimään pitkin permantoa. Hän suistui ulos ja itki halkopinojen takana, kunnes rupesi palelemaan, niin että täytyi mennä sisään. Mutta kun mestari oli mennyt, odotti häntä selkäsauna. Isä luki raamatunlauseita ja kuritti niiden mukaan. Senjälkeen kylmeni isä pojalle entistä vieraammaksi.

Heidän toimeentulonsa oli hyvin vaikea, vaikka isä raatoi otsansa hiessä. Äiti ei oikein osannut säästää. Hän piti kahvista liian paljon.

Torpan navetan takana oli sileä tanner, josta lumi ensinnä suli keväisin. Siihen kokoontui sunnuntai-illoin kylän poikia heittämään pilkkaan. Pelloilla oli suuria päiviä, puut nousivat kuin kuopista, muurahaiset jo elivät, lumi suli auringonpaisteessa niin että kuului ja hangen alla kohisi koskia. Karviaismarjapensaaseen tuvan ikkunan alla tuli ensinnä nuput. Pihakoivu kävi punertavasta harmaaksi. Taivas oli sininen, leivonen lauloi, tanner, missä matkustavaiset talven aikana olivat syöttäneet hevosiaan, oli tallautunut heinän rippeitä niin täyteen, että se oli ihan vihreä. Siinä tirskuivat varpuset ja lensivät pilvenä syrjään, kun pojat juoksivat leikeissään. Heidän kimeät äänensä vain halkoivat ilmaa, joka illansuussa kirpeni pakkaseksi.

Tyttöjä eivät pojat ottaneet leikkeihinsä. Tytöt kyykkivät syrjässä, rakentaen navettoja ja siirrellen paikasta toiseen kuusenkäpyjä, joita pitivät lehminään. Usein lensivät poikien pallot ja pulikat keskelle heidän rakennuksiaan tekemään hävitystyötä ja kun pojat tulivat perimään niitä, potkaisivat he nurin mitä vielä oli pystyssä.

Kun äiti sairasti viimeisen lapsensa tähden, oli hän tavallista heikompana. Silloin riitaantui isä Ville-poikansa kanssa ja poika läksi suinpäin kotoa, sanomatta hyvästiä edes äidille. Silloin oli äiti ollut läkähtymäisillään ikävään. Hän oli puhunut sille vanhalle vaimolle, joka oli hänen luonaan, että häntä onnetonta, kun hän synnyttää maailmaan uusia kärsijöitä! Yksin jäätyään hän sitten teki onnettoman tekonsa. Muori tapasi hänet pienen lapsensa ruumiin päällä itkemässä. Hän oli tahtonut säästää yhtä ihmistä maailman vaivoista. Sitten hän kyllä katui tekoansa niin, että vain huusi ja kolisteli päätään sängynlaitaan. Hänen luonaan käytettiin pappejakin, muttei mikään auttanut.

Kolkoksi jäi talo hänen jälkeensä. Ihmisetkään eivät poikenneet syömään eväitään pitkiin aikoihin. Täti tuli pitämään taloutta. Hän oli vielä ahneempi kahville kuin äiti ja riitaantui pian isän kanssa. Hänen lähdettyään jäi emännyys Marille, vanhimmalle tytöistä, joka vieläkin on isän luona. Tyttö pani parastaan, ylpeänä tehtävästään ja lisäksi peläten tädin palaamista.

Sen Matti aina muisti, kun rovasti poikkesi isän luo puhumaan koulunkäynnistä ja kuinka Karoliina Karila sitten lähetti sanan isälle, että isä tulisi hänen luonaan käymään.

Ensi lukukauden asui heitä kaksi poikaa pienessä kamarissa kaupungin laidassa, vanhan sotamiehentyttären Eeva Snabbin luona. Kukin maksoi viisi markkaa kuussa ja siitä saivat he myöskin aamukahvit. Ruoka tuotiin kotoa — joka toinen kerta Karilan hevosella, joka toinen kerta Matariston hevosella. Toisena Snabbin Eevan koululaisista oli nimittäin Angervo. Pojat keittivät vuoronperään ruuan ja merkitsivät pataan pannessa kukin omat perunansa. Isä oli äidin sairauden jälkeen paljon muuttunut. Hänessä oli nähtävästi vasta nyt tapahtunut todellinen hengellinen herääminen. Ei ollut enää puhettakaan ruumiillisesta kurittamisesta, mutta Matista ei tahtonut poistua kerran syöpynyt kylmyys ja pelko. Kun isä tuli kaupunkiin, istui hän puolen tunnin vuoteen laidalla poikien huoneessa ja kyseli harvakseltaan, miten koulussa kävi ja mitä opettajat olivat sanoneet. Ja Matin vastatessa, täytyi hänen tuon tuostakin rykäistä. Hän oli äidin sairauden jälkeen käynyt niin pehmeäksi, että häneltä yritti tulla itku. Miten paljon köyhälle kansanmiehelle merkitsee poika, joka käy lyseota ja josta tulee pappi, sitä ei Matti silloin laisinkaan osannut arvioida. Isän käytöksessä häntä kohtaan oli jotakin kunnioittavaa, ikäänkuin hän hänessä olisi jo nähnyt tulevan sielunpaimenensa ja välittäjänsä ja esirukoilijansa Jumalan luona. Kun he lauantai-illoin yhdessä ajoivat kotiin — isä vei Matin jonkin kerran lukukaudessa mukaansa — istuivat he koko matkan äänettöminä, mutta isän kohtelu oli miltei arkaa. Maanantaiaamuna varhain poika jalan taivalsi kouluun. Junalla kyllä olisi päässyt, mutta ei ollut rahaa. Koko sen päivän häntä koulussa niin nukutti, ettei hän voinut seurata opetusta.

Muuten se oli onnellinen aika, jolloin he asuivat "Snapin Eevan" huoneessa. Eeva piti hyvän puhtauden ja antoi monesti Matille kahvia päivälläkin, kun hän oli kantanut hänelle puita ja vettä. Hän veti kiinni poikien sukkia, kun ne menivät pahasti rikki ja neuloi paitoihin napit, jos tarvittiin. Angervon kanssa Matti riiteli, kun piti nukkua samassa vuoteessa. Angervo otti aina enemmän tilaa. Vihdoin he panivat halon välilleen rajaksi. Mutta unissaan kolauttelivat he silläkin toisiaan kylkeen.

Jouluna Eeva valitettavasti sairastui kovaan kleiniin eikä enää voinut ottaa poikia luokseen. Silloin tuli Matti rouva Grönstedtin luo, jonka tuttaviksi mataristolaiset alkuaan olivat joutuneet torilla, kun rouva Grönstedt oli sattunut heidän kuormalleen ostamaan. Monta vuotta hän sittemmin oli tilannut heinät lehmälleen Mataristosta. Hän piti näet itse lehmää. Leski hän muuten oli ja hänen poikansa Fredrik kävi samaa koulua kuin Matti ja oli samalla luokalla. Rouva Grönstedt asui tullin luona kivijalattomassa, luhistuneessa puurakennuksessa, jonka väri alkuaan oli ollut keltainen, jossa kuisti oli vino ja ikkunat maan tasalla. Rakennuksen ympärillä oli vielä jokin vuosi sitten ollut pieni puutarha, mutta nyt oli sen tilalle tullut mahdottoman suuri, puinen, punaiseksi maalattu varastohuone, joka teki keltaisen hökkelin miltei pimeäksi.

Rouva Grönstedtin hallussa oli suuri tupa leivinuuneineen ja sen takana pieni huone, jossa hän nukkui poikansa Fredun kanssa. Ei heilläkään siellä ylellistä ollut, Fredu luki läksynsä pienen, kiikkerän pöydän ääressä, joka oli molempien vuoteiden välissä ja hänen kirjansa ajelehtivat piirongilla, jolla kaksi kärpäsentahrimaa, erinomaisen kömpelöä kipsieläintä alituiseen ja ahnaasti katseli toisiaan — mahdotonta oli tietää, olivatko ne hevosia, lampaita vaiko koiria. Muuten ei huoneessa ollut mitään huonekaluja.

Rouva Grönstedt piti ruokavieraita, enimmäkseen työmiehiä, ja möi salaa viinaakin — poliisi oli ajoittain pitänyt häntä silmällä. Hän oli keski-ikäinen, punakka, lihava eukko, hän kehui suulaasti ja haukkui rivosti. Miehet sanoivat tupaa "ponttooksi" sentähden, että se oli niin kiikkerä ja siltapalkit niin paksut ja harvat kuin tukkilautassa. Eukkoa he moittivat likaisuudesta. Kerran tavattiin puurosta sellainen karvainen pala, ettei se voinut olla muu kuin hiiri. Mies, jonka eteen se oli sattunut, sylkäisi vatiin ja paiskasi sen pöydälle. Silloin pani akka kädet puuskaan, antoi miehen kuulla kunniansa ja söi häikäilemättä kaikki mitä vadissa oli — hiirineen, sylkineen päivineen. Koko sen illan hän kyllä ylenantoi, mutta sitä eivät miehet olleet näkemässä.

Fredu oli käyräsäärinen, kivulloinen poika, joka pelkäsi leikkejä ja melua, karttoi tovereitaan ja välitunniksikin olisi tahtonut jäädä luokkahuoneeseen. Hän rupesi miltei itkemään, kun häntä vaadittiin ulos leikkimään. Toverit halveksivat häntä niin, etteivät edes viitsineet antaa häntä selkään. Ohi juostessaan joku pojista tönäisi häntä kylkeen, silloin hän katsoi häneen kuin onneton, halveksittu mato, joka valmistautuu puolustautumaan. Kaiken päivää hän istui kotona lukemassa ja hyvin hän osasi läksyt. Jota ylemmille luokille päästiin, sitä enemmän suosivat opettajat häntä ja sitä itsetietoisemmaksi hänkin kävi. Hän sorti minkä ehti heikompiaan. Mattia, joka asui hänen äitinsä tuvassa, hän aina oli kohdellut ynseästi.

Matti maksoi kaksi markkaa kuussa ja sai vapaasti olla missä tahtoi. Hänen tavaransa, kirjansa, vihkonsa, kynänsä ja sukkansa olivat pärekopassa, jota hän säilytti pitkän puunaulan varassa korkealla seinällä. Hän oli järjestänyt sankaan nuoran ja hilasi kopan sitä myöten alas. Se tuotti hänelle huvia ja sitten eivät vieraat niin helposti menneet kopalle, kun se oli niin ylhäällä. Hänen vällyrähjänsä, jolla perunakuormia kaupunkiin vietäessä parina talvena oli peitetty, etteivät jäätyisi, vetelehti penkillä nurkassa, siitä hän sen illalla levitti alleen ja pönkitti päänalusta halolla tai vaatteella, jos vain sai käsiinsä Rönkvistskan nutun tai hameen tai muuta. Tämänkin rouvan luo tuli yöksi ihmisiä — ne eivät olleet niin paljon matkustavaisia kuin asunnottomia kaupunkilaisia —, sekä miehiä että naisia. Joskus sattui joku ahnehtimaan Matilta hänen sijaansa penkin päässä, ja jos asianomainen lupasi maksaa, luovutti Matti vällynsä ja makasi paljaalla penkillä tai lattialla. Mutta kerrankin tunki iso mies hänen viereensä ja väitti heidän molempien mahtuvan vuoteelle penkille. Matti vastusti, mutta minkä hän teki isolle miehelle. Se kuorsasi kuin jättiläinen hänen sijallaan, hän oli niin sydämistynyt, että olisi tahtonut sitä lyödä. Ja siinä hän sitten itki, istuen yksinään penkillä paitasillaan keskellä kaikkia hengittäviä ja kuorsaavia vieraita ihmisiä, joita permanto oli täynnä. Joskus kun tuvassa oli kovin taajassa väkeä ja lyötiin korttia ja rähistiin, mutta äiti tiesi Fredun kautta, että pojilla oli kirjoitus huomiseksi, käski hän Mattia kamariin. Fredu istui siellä vihkojen ääressä — hän ei hievahtanutkaan kun näki Matin tulevan, mulkoili vain vihaisesti. Matti asettui Rönkvistskan vuoteen laidalle ja nosti piirongille sellaisia kirjoja, joita ei Fredu juuri silloin tarvinnut, että vähänkin mahtuisi. Ei Fredu siitä pitänyt. Usein sattui tuvassa tappeluja, kun oli myyty viinaa, ja kerran oikein puukotus, kun miehet riitaantuivat Hillin, palvelustytön takia, jota olivat ahdistelleet. Silloin kuulusteltiin Mattiakin, oliko hän mitään nähnyt. Hän kyllä oli nähnyt kuinka rouva kaasi miehelle pullosta viinaa, mutta hän ei uskaltanut sanoa, vakuutti vain, ettei ollut mitään nähnyt.

Koulussa istui Matti Eero Holmin vieressä, joka oli parempien ihmisten lapsi ja kaupunkilainen. He olivat syksyllä yhdessä tehneet hyönteiskeräysmatkoja kaupungin ulkopuolelle ja ystävystyneet. Mutta senjälkeen kun Matti tuli Rönkvistskalle asumaan, Eero Holm häntä karttoi ja vihdoin hän kerran sanoi hänelle: "Sinä tulet niin pahalta — mikä sinussa hajuaa?" Matti häpesi niin, ettei enää olisi kehdannut mennä kouluun, hän ei tietänyt kuinka kaukana olisi istunut Eerosta, hän vetäytyi yksikseen ja kuvitteli alituisesti, ettei kukaan voinut olla hänen kanssaan. Mutta lauantai-iltana läksi hän jalan kotiin pesettämään paitaansa ja rikkinäisiä, laudankoviksi vanuttuneita sukkiaan.

Se oli kauhea aika, jolloin häntä vaivasi kuristamistauti. Kun nuorin veli, Santeri, leikki lattialla, menivät hänen kätensä väkisin mittaamaan, ulottuisivatko ne hänen kaulansa ympäri ja niitä veti kokoon vain koetteeksi, jaksaisiko hän pusertaa hengen pois ja tulisiko Santerikin mustaksi kasvoiltaan, kuten hän, Matti kuului tulleen, kun äiti kuristi häntä, ja kuinka paljon ihminen oikeastaan tarvitsee ennenkuin kuolee. Kun lapsi rupesi pyrkimään hänen käsistään, juoksi hän peloissaan pois ja kaihtoi sitä kuin koira, joka on yrittänyt purra ja saanut selkäänsä. Vielä kamalampaa oli, kun hän Santerin nukkuessa pani kätensä hänen kaulansa ympäri… Kun lapsi rupesi kitisemään hänen käsissään, oli hän itse märkänä hiestä. Hän karkasi ulos kuin suunniltaan eikä tahtonut uskaltaa palata. "Minä kuristan itseni", ajatteli hän metsässä kävellessään, "sitten saan nähdä, miltä tuntuu kuolla. Herra Jumala, auta minua!" huusi hän samassa ja koetti niin pian kuin suinkin päästä ihmisten ilmoille, sillä yksinäisyys kammotti. Kun hän tuli niin kauas, että näki rakennusten katot, tunsi hän olevansa pelastettu. Mutta katsellessaan käsiään, jotka olivat silinneet koukistuksistaan, tuli hänelle ajatus: "Kerran minä sen kumminkin teen!"

Hänen silmänsä menivät aina ensinnä ihmisen kaulaan. Paksut, väkevät kaulat hermostuttivat häntä eikä hän kärsinyt niiden omistajia. Pitkät, kapeat kaulat vetivät häntä puoleensa ja hän päätteli, että ne ihmiset ovat kunnon ihmisiä. Tunnilla hän sai kiinni itsensä siitä, että silmillään mittaili toveriensa niskoja. Kerran ei hän uskontotunnilla vähääkään tietänyt mitä häneltä kysyttiin, sillä hengissä hän vain riisui opettajan yltä kaulusta ja mittasi käsillään hänen kaulaansa. Opettaja muistutti häntä tarkkaamattomuudesta, mutta tuli tunnin jälkeen kysymään, oliko hän kipeä. Hän vastasi "ei". Mutta hänen otsansa oli hiessä ja kun opettaja kääntyi menemään pois, mietti hän miettimistään: kyllä minun käteni ulottuisivat kauluksen päältäkin!

Rönkvistska oli markkinoiden ajaksi ottanut ponttooseen nuoren tytön auttamaan. Hän ei pitänyt vakinaista palvelustyttöä, vaan otti tarpeen mukaan jonkun kulkijatytön — niistä ei ollut puutetta. Tämä tuli markkinaväen joukossa eikä ensinkään näyttänyt siltä kuin edelliset tytöt. Matti huomasi paikalla miten pitkä, kapea kaula hänellä oli.

Hän oli vasta seitsentoistavuotias, mutta hän teki paljon kehittyneemmän vaikutuksen. Rinta oli korkea ja varsi pitkä ja hoikka. Hänellä oli tummanruskea, kiiltävä tukka, jonka hän kampasi ihan sileäksi, hänen ihonsa oli kellertävän kalpea ja puhdas kuin kuvissa Faraon tyttärellä, kulmakarvat kuin tasainen, selvänmusta kaari korkealla silmien päällä, joiden raskaita kansia siniset suonet valuivat alas, päättyen pitkiin, mustiin ripseihin. Kannet painoivat aina ikäänkuin väsyneesti silmiä, ne eivät koskaan avautuneet kokonaan, vaan kun hän johonkuhun katsoi, näkyi ainoastaan osa sinertävän kuulakkaa valkuaista ja ruskeaa silmämunaa. Kun joku pitemmältä yritti häneen katsoa, laskeutuivat tummat ripset suojellen alas, mutta raskaat silmäkannet tuntuivat niin läpikuultavilta, että olisi uskonut hänen näkevän niiden läpi. Nenä oli kapea ja pyöristyi alhaalta kokoon, joten sieraimet eivät sitä avanneet, vaan ikäänkuin sulkeutuivat peittoon. Poskipäät ulkonivat, leuka oli tukeva. Kun hän painoi alas päätään, syntyi leukaperien alle syvä poimu, joka vei suun miettiväiseksi ja suljetuksi. Hän liikkui miltei äänettömästi, puhui vähän eikä koskaan nauranut. Kun hän ensimmäisenä sateisena lokakuun iltana istui pönttöön penkillä, näytti hän vain nauttivan siitä, että oli lämpimässä katon alla. Rönkvistska uteli hänen asioitaan, hän vastasi pehmeällä, hiljaisella äänellä ja katseli kaiken aikaa alas.

— Missäs sinä sitten olet palvellut tähän asti?

— Olen ollut kotona.

Rönkvistska lakkasi sinuttelemasta ja katsoi tyttöä pitkään. Hänen yllään oli ohut, kellertävä, punakukallinen karttuunihame, jollaisia ei oikeastaan enää käytetty näin myöhään syksyllä, kaksi rimssua helmassa. Alapuoli oli sateesta ja kantamisesta kastunut ja ryvettynyt, yläpuolta oli lyhyt kesätakki jonkin verran suojellut. Pitkä, vaaleanpunainen päähuivi oli niin märkä, että vesi valui kasvoille. Kädet, jotka punaisina ja sierettyneinä hypistelivät huivia, olivat niin suuret, ettei laisinkaan saattanut uskoa niiden kuuluvan noiden kasvojen omistajalle. Voimakas, pyöreä sääri erottautui märän hameen alta, joka kiertyi sen ympäri.

— Kukas te sitten olette?

— Minun äitini on emäntänä Pääkkölän Laarilla.

— Entäs isänne?

— Hän on kuollut.

— Kukas hän sitten oli?

Tytön pää painui alemma, mutta posket pysyivät kalpeina kuten ennenkin.

— Etkös sinä sitä tiedä?

— En.

— Mutta sen tiedät, että hän on kuollut?

Rönkvistska sinutteli häntä jo taas.

— Tiedän.

— Vai on äitisi sen verran sanonut. On voinut olla joku herra, sen sinä olet näköinen. Ette taitaneet sopia isännän kanssa — vai? Ahdistiko isäntä sinua? Ja sitä ei äitisi kärsinyt? Äitisi on jo vanhanpuoleinen ja isäntä on nuori — niinkö? Kyllä minä ne kaikki arvaan, ei minulta mitään saa salatuksi, minä olen nähnyt paljon maailmaa. Mikäs sinun nimesi on?

— Anna-Marja Liisantytär minä olen kirkonkirjoissa, mutta minua on sanottu Hiiliksi.

— Hiiliksi? Niinhän se on kuin koiran nimi. Koira on Halli ja sinä olet Hiili, mutta ole sitten vain, koska kerran siksi on sanottu.

Matti kuuli koko tämän keskustelun. Hän istui pöydän päässä ja hänen piti lukea läksyjään.

Hiili luuli kai mahdottomaksi saada parempia paikkoja kaupungissa, koska hän niin kiitollisena jäi ponttooseen. Mutta surullinen, musta ponttoo kävi senjälkeen toiseksi. Hiili vaikutti ikäänkuin valaisevasti ja puhdistavasti. Kun hän, raskas vesiämpäri kädessä astui sisään, oli kuin kuun säde olisi liukunut huoneeseen. Jollakin lailla hän sovitti ja hillitsi ihmisiä, juopuneetkin olivat hänen läsnäollessaan siivommalla. Miesten silmät kyllä kiersivät häntä ja pysähtyivät katsomaan povea, jonka korkeutta röijy tiukkana piteli, mutta jotenkin hiljaisempaa oli huoneessa ja turvallisempaa. Nuoren lyseolaisen silmät nousivat alituiseen salavihkaa kirjan äärestä katsomaan Hillin mutkiin eikä hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin Hiili.

Kerran oli heitä ponttoossa kolme: Matti, Hiili ja muuan nuori karjanostajaherra. Hiili seisoi lieden ääressä pesemässä patoja, karjanostaja kuivasi sukkiaan pellinvarressa, Matti luki läksyjään pöydän päässä. Oli jo hämärä, Matti koetti saada valoa ikkunasta, karjanostajan paperossi hehkui, kukaan ei puhunut. Karjanostaja meni alituiseen kääntelemään sukkiaan, Matti piti häntä silmällä, pahaa aavistaen. Äkkiä kiersi mies kätensä Hillin ympärille ja läiskäytti kämmenellään häntä selkään.

Hiili riistäytyi irti ja juoksi ulos. Matti karkasi ylös suunniltaan, mutta istuutui samassa. Rönkvistska oli raottanut kamarin ovea ja sanoi karjanostajalle:

— Se on vielä niin lapsi.

— Lapsiko vai, nauroi karjanostaja penkiltä ja koputti korkojaan vastatusten. — Se on jo lapsia imettänytkin — näkeehän sen!

Siiloin tarttui kuin tuli koulupojan vereen. Hänen kirjansa putosi lattialle, hän syöksyi hurjistuneena karjanomistajan eteen, polki jalkaa permantoon ja kädet koukistuivat kuristamaan.

— Mitäs sinä, poika perkele, tulet minua ärsyttämään! huusi karjanostaja ja survaisi pojan menemään. — Varo sinä, etten anna sinulle sellaista läksyä, että muistat.

— Saat mennä lukemaan Fredun pöydän ääreen, tuli Rönkvistska väliin ja avasi oven kamariin.

Matti kokosi kirjansa. Hänen otsansa oli taasen hiessä eikä hän yrittänytkään lukea, hän vain kuunteli tiukasti, mitä ponttoossa puhuttaisiin.

— Se koettaa säilyä, sanoi Rönkvistska, puoleksi leikillä, puoleksi säälien. — Ei se säily, miehet ovat niin sen perään!

Matin silmissä kipinöi ja veri nousi ahdistavana päähän. Hän pakotti itsensä lukemaan, mutta hän sai lukea kymmeneen kertaan saman rivin eikä ymmärtänyt siitä mitään — hän näki vain miehen Hillin kimpussa. Äkkiä iski hänen päähänsä: kun hän tulee papiksi, tekee hän Hillin ruustinnaksi eikä silloin olekaan hyvä tulla likelle. Hiili on silloin ylimpänä kaikissa kutsuissa ja pidoissa. Hän vatkasi tätä asiaa niin kauan ajatuksissaan, etteivät ajatukset enää ensinkään pysyneet koossa: silmissä vain hyppeli valotäpliä. Sitten näki hän Hillin valkoiset, totiset kasvot, luomet väsyneinä silmien päällä. Minkähäntähden Hillin silmiä väsytti? Eikö hän nukkunut öisin? Hän jäi aina viimeksi askaroimaan. Matin teki mieli langeta maahan ja painaa pää hänen helmaansa. Ei ollut ketään niin hyvää kuin Hiili?

Entä jos Hiilikin pitää hänestä, Matista! Monesti hän koulusta tullessaan oli huomannut, että Hillin kasvot ilostuivat ja joskus hän ottaessaan lakkia kopastaan oli nähnyt Hillin luomien nousevan ikäänkuin pidättämään häntä. Se varmasti oli selvää, että Matti kävi koulua tehdäkseen Hiilistä ruustinnan ja asui Rönkvistskalla puolustaakseen Hiiliä.

Onnellista oli aamuisin herätä, kun Hiili ravisti olkapäästä, mutta sitten tuli vaikea asia: nähdä Fredun juovan kahvia, kun ei itse voinut saada tuota herkkua. Fredulla oli tavattoman suuri kuppi ja hän otti suuhunsa niin suuria palasia funttaleipää, että posket pullistuivat. Matin suu tuli täyteen vettä ja hän juoksi kiireesti porstuakaappiin ottamaan eväspussistaan leipää taskuunsa. Joskus antoi Hiili hänelle kahvia. Varmaan ei hän itse juonut niinä aamuina, vaan antoi omasta osastaan. Fredu ja Matti eivät milloinkaan lähteneet kouluun yhdessä. Fredu meni niin aikaiseen, etteivät koulun ovet vielä olleet auki. Matti läksi viime hetkessä.

Hänen täytyi muuten ruveta olemaan varoillaan Hiiliin nähden, sillä miehet alkoivat pilkata häntä ja Fredu kertoi koulussa pojille, että "sillä on morsian, minun äitini piika!" ja sitä naurettiin kovasti. Matti ei enää uskaltanut kantaa Hiilille vettä eikä puita, paitsi kun ei kukaan nähnyt. Kerran aamiaistunnilla, kun pojat olivat kahden ponttoossa, otti Fredu penkiltä Hillin punaraitaisen huivin, viskasi sen Matin päähän ja rupesi sitomaan kiinni leuan alle. Matti karkasi vimmattuna pystyyn, survaisi Fredun menemään, kiskoi huivin päästään ja polki sen jalkojensa alle. Hiili tuli sisään juuri kun Matti potki ja polki huivia. Fredulta pääsi nauru ja hän juoksi kamariin. Matti oli häpeillään ja onneton. Hän ei kuitenkaan saanut otetuksi huivia maasta eikä hän osannut edes sanoa mitään selittävää, Fredu kun katseli kamarista. Hän läksi vihellellen ulos ja oli varma, ettei Hiili välitä hänestä enää ensinkään. Hänen sydämensä oli onnettomuudesta pakahtumaisillaan.

Tuli vielä toinenkin kolaus: kuukausitodistus. Numerot olivat pudonneet peloittavasti, sillä eihän hän ollut mitään osannut ja monet muistutukset alensivat ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta. Ei ikinä hänen mielestään mene se lauantai-iltapäivä, jolloin hän tämä kurja kuukausitodistus taskussa astui koulun ovesta kadulle. Hän ei käsittänyt minne mennä: kotiin isän luo vaiko ponttooseen, jossa Hiili oli. Hänen mieleensä välähti, että hän salaa sekä isältä että Rönkvistskalta koko todistuksen, mutta muisti samassa, että Fredu tietysti näyttää hyvän todistuksensa ja kaikki tulee ilmi. Hän tuli kotiportille asti, mutta ei mennyt sisään, hän ei voinut nähdä Hilliä — olihan hän hänet pettänyt, sillä tällaisilla todistuksilla ei hän ikinä tee hänestä ruustinnaa! Lopulta hän tapasi itsensä maantieltä, matkalla kotiin. Tietä oli lähes kaksi peninkulmaa, hän ei ollut syönyt eikä taskuun sattumaltakaan ollut jäänyt leivänpalaa. Hän väsyi, mutta ei voinut istuutua, kun maa oli likomärkänä. Hän seisoskeli telefonipylväitä vastaan, ympärillä mustat, kynnetyt pellot, siellä täällä lehdettömiä koivuja ja harmaita asumuksia, joiden keskeltä silloin tällöin nousi ruokakellon katos tai kaivonvintta. Maantie oli puolen metrin syvyisillä raiteilla, kaksi raidetta rinnan. Syrjällä kulki, keltaisen kuloheinän sisässä, kovaksi tallattu polku — sitä hän asteli. Kaupungissa viivähtäneet maalaiset ajoivat ohi, hevosiaan hoputtaen, jotta lika pärskyi kahdenpuolen. Ei kannattanut pyrkiä niiden rattaillekaan, jokainen sääli hevostaan näin huonolla kelillä.

Kun numerot tulivat mieleen, painoivat ne kuin kivet. Voi käydä niin, että isä ottaa pois koulusta ja silloin ei enää koskaan saa nähdä Hilliä. Pyörryttävä kiihko tuntui ruumiissa, kun hän tätä mahdollisuutta ajatteli.

Telefonilangat soivat surullisesti. Hämärä likensi likentämistään taivasta ja maata. Ajatteleekohan Hiili häntä, onko hän huomannut, ettei häntä kuulu kotiin? Tehtaan kohdalla tuli vastaan kolme vaimoa lapsineen. Heidän vaatteistaan levisi saunan lemu. Silloin poika muisti kotisaunan ja astui virkeämpänä eteenpäin.

Jos isä olisi ollut entinen, olisi hän lyönyt poikaa sellaisesta todistuksesta. Nyt hän vain silmiin katsomatta ja mitään sanomatta laski todistuksen poikansa eteen, kun hän sunnuntai-iltana teki maatapanoa. Kodissa oli aina raskasta ja painostavaa, mutta tavallistakin raskaampi oli ollut se sunnuntaipäivä. Silmäiltyään isän allekirjoitusta — se oli vanhan miehen vanhana opittua työtä — tunsi hän vihaa ja katkeruutta. Ketä kohtaan? Ei hän voinut sitä selvittää itselleen. Tai ehkäpä Hilliä kohtaan! Hiilihän oli syynä kaikkeen… Matti läksi kotoa pimeänä maanantaiaamuna ja ehti ajoissa kouluun, mutta häntä nukutti niin, ettei hän saanut silmiään pysymään auki millään mahdilla. Pojat tuuppasivat häntä selkään ja saksanopettaja ajoi hänet ulos tarkkaamattomuuden takia.

— Minä karkaan täältä! päätteli hän astellessaan edestakaisin käytävässä. — Minä menen rengiksi maalle, minä menen niin kauas, ettei kenenkään tarvitse minua nähdä eikä minusta kuulla. Huomenna ei minua enää ole koulussa. Ensi saksantunnilla ei Vestrinillä ole, ketä ajaisi käytävään.

Hänen täytyi mennä ponttooseen vaihtamaan kirjoja iltapäiväläksyjä varten. Hän hiipi hiipimällä porstuaan ja pysähtyi ullakonportaiden alle kuuntelemaan. Askeleet likenivätkin ovea. Hiili tuli ulos, sitoi huivin päähänsä ja napitti röijynsä, joka rinnan kohdalta oli päässyt auki. Hän katosi pihamaalle ilman, että Matti sai nähdä hänen kasvojaan.

Mutta selittämättömän ikävän ajamana karkasi hän tupaan, näki Hillin huivin sängyssä, tarttui siihen molemmin käsin ja pusersi sitä kasvojaan vastaan. Heti senjälkeen valtasi hänet voittamaton äkillinen raukeus ja hän laahautui jo puoliunessa vällylleen nurkkaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi siihen, että Fredu, vellilautanen kädessä, potkaisi häntä jalkaan ja huusi: "tuossahan se maata motkottaa! Ja Hiili tässä syyttää minua. Ikäänkuin minä olisin sen paimen!"

Matti nousi istumaan ja käsitti nukkuneensa yli iltapäivätuntien.
Onneksi hän jo oli päättänyt, ettei enää mene kouluun.

Myöhemmällä, kun Fredun yksitoikkoinen läksynluku kuului kamarista ja Hiili korjasi ruuanjätteitä pöydältä, hilasi Matti alas koppansa ja päätti järjestää tavaransa. Vaikeaa oli ajatella lähtöä maailmalle, kun Hiili liikkui tuossa. Jollei koulutiekin jo olisi ollut suljettu, olisi hän ehdottomasti ryhtynyt ajattelemaan läksyjään.

Äkkiä seisoi Hiili hänen edessään, laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häneen väsyneiden silmäkansiensa alta kirkkaasti ja täynnä hyvyyttä.

— Älä ole milläsikään siitä todistuksesta. Eihän täällä kukaan voi lukea! Rouva kirjoittaa sinulle kouluun mukaan todistuksen, että tänään olit kipeä. Kipeä sinä olitkin!

Hänen äänensä pehmeys oli kuin lämmin hyväily lapselle, joka kauan on saanut olla sitä vailla. Poika purskahti itkuun ja enää voimatta itseään pidättää, kävi kiinni Hillin lämpöiseen ruumiiseen. Hän tunsi aavistamatonta autuutta.

— Kun minä saan toisen paikan, sanoi Hiili ja irroitti ystävällisesti hänen käsiään, — niin minä autan sinut pois täältä.

Poika sävähti valveille ja kysyi pelästyneenä:

— Hakeeko Hiili toisen palveluspaikan?

Hiili vaikeni hetkisen, hänen kasvojensa ilme muuttui ja hän sanoi hiljaa:

— En minä voi olla täällä.

— Miksei? Minunkin täytyy…

— Se karjakauppias on taas näillä mailla. Se kävi täällä sill'aikaa kun sinä nukuit. Kun ei se jo taas tulisi…

Silloin oli Matti sanomaisillaan, että hän lukee papiksi, hän vie Hillin pappilaansa ja varjelee häntä kaikesta pahasta. Suuri, lämmin onni paisutti hänen rintaansa ja nosti sanoja huulille. Hän haki Hillin käsiä. Mutta Hiili riistäytyi irti ja pääsi parahiksi lieden luo, kun ovi avautui ja kauppias astui sisään.

— Iltaa…

Hän oli suuri ja verevä, vaalea tukka, parrattomat kasvot, terve nauru suupielissä. Hänen yllään oli sininen kudottu paita, joka ulottui vyötären alapuolelle, punainen ja vihreä raita meni yli leveän rinnan. Paidan alta näkyi suuri, helapää puukko.

— No, nyt on taas tehty peijakkaan hyviä kauppoja. Tahdottekos nähdä rahaa — joka ei ennen ole nähnyt, näkee nyt! Sata… kaksisataa… kolmesataa… neljäsataa ja viisisataa — siihen viisisataa, se tekee tuhat ja tässä pitäisi olla viisimarkkasia kolmesataa. Etkös sinä, Hiili, tulisi auttamaan minua, kun en minä oikein tahdo luottaa itseeni. Tai ehkä tämä nuori herra tulisi auttamaan… Kyllä minä sitten palkitsen vaivat… No, mikäs on, ettei haluta? Tule pois katsomaan, onko tuossa läjässä kolmesataa. Kun antoivat minulle niin paljon pikkusetelejä… Mitäs sinä sanot siihen, Hiili, jos lähdettäisiin niinkuin kaupungille ostoksia tekemään. Jos lähdettäisiin sormusseppään… No, eikös tälle nuorelle herralle kelpaakaan tupakkarahat? Vai eikös se vielä tupakoikaan? Eikös saa luvan olla…

Keskellä hänen puhettaan tuli Fredu arvokkaana kamaristaan, kaulukset ja liinat kaulassa, kirjat kainalossa. Kauppias mittasi Fredua kiireestä kantapäähän ja nauroi niin, että piteli vatsaansa. Fredu astui loukkaantuneena läpi huoneen.

— Minnekkäs se hämähäkinjalka nyt kammertaa? sai hän vihdoin suustaan.
— Minä tarkoitan, että minne herra lyseolainen…?

— Lupasin auttaa erästä toveria, sanoi Fredu arvokkaasti.

— Eikös saa luvan olla paperossia.

— Ei kiitoksia. Sen kieltää koulun laki.

— Vai niin, vai niin. Helkkarin lainkuuliaisia poikia. Eikös tämä toinen herra lyseolainen — hän korosti molemmat viime sanat — kanssa lähde auttamaan toveria?

— En! nakkasi Matti järkkymättömällä päättäväisyydellä vastaan.

Vaikka itse koulutunnit odottaisivat häntä sata kertaa, niin ei hän nyt liiku minnekään! Kunhan ei vain Hiili rupeaisi pitämään tuosta miehestä, kun sillä on niin paljon rahaa. Kyllä hän nyt vartioi täällä!

Kun karjanostaja huomasi, ettei hän pääse Matista, rupesi hän pitämään pientä leikintekoa hänen kanssaan. Hän veti häntä perässään pitkin lattiaa kuin koiranpentua, joka päristelee vastaan. Hiili katsoi heidän mekastustaan oudon avoimin silmin. Vihdoin hän tuli väliin, sanoi, että Matin täytyy lukea ja sai karjakauppiaan lähtemään kaupungille.

Oli suloista totella Hilliä ja olla hänelle mieliksi. Kuinka saattoikin olla niin suloista ja onnellista! Rönkvistska ja Fredu jo nukkuivat ja pari matkustajaa kuorsasi penkeillään, kun Matti yhä istui savuavan kitupiikin ääressä kirjoittamassa. Hänen sormensa olivat musteessa ja pöydälle oli mennyt mustetta, mutta Hiili puhdisti pöydän ja varoitti vain päästämästä viholle. Hän seisoi korkeana Matin takana ja katseli loistavin silmäterin, miten poika lopetti työtään. Poika käänsi tuontuostakin silmänsä häneen kuin aurinkoon ja näytti iloisena ja ylpeänä, että kirjoitus oli tullut kaunista. Hän uskoi myöskin, ettei siinä ollut virheitä, ei ainakaan paljon.

— Etkä sinä enää ajattele sellaisia, että lopettaisit koulun ennen aikojaan. Sinusta tulee pappi!

Hänen kätensä oli pojan olkapäällä, tuttu poimu ulottui poskista leuan alle, kasvot olivat hyvänä hymynä. Poika ei saanut sanotuksi ainoaa sanaa, vaikka hänen mielensä oli täysi. Haikeat kyyneleet kirvelivät rinnassa. Hän paneutui penkilleen ja katsahti vielä pari kertaa puoliunessa Hiiliin, joka askarteli lieden ääressä.

Aamulla tuli hänelle hyvin kiire kouluun, sillä havaittiin kellon käyvän väärin. Hän ei muuta ennättänyt kuin saada vaatteet ylleen. Kun hän palasi välitunnille kotiin, oli Hiili poissa. Myrskyn jäljet tuntuivat vielä ilmassa. Rönkvistska kiroili Hillin lapsellisuutta, paukutti ovia ja puski kiukkuaan kaikkeen, mikä sattui hänen tielleen.

Matti ei uskaltanut kysyä, mitä oli tapahtunut. Senverran hän sai selville, että karjanostaja iltayöstä oli tullut ponttooseen. Hän saattoi siitä tehdä johtopäätökset ja hän joutui suunniltaan. Viha, ikävä ja itsesyytökset tekivät hänet ihan kipeäksi. Miksei hän ollut herännyt Hilliä puolustamaan, hän oli nukkunut samassa huoneessa ja sallinut sen kaiken tapahtua! Hiili oli poissa — senjälkeen oli kaikki yhdentekevää. Hiili oli lähtenyt epätoivoissaan — Matti kierteli epätoivoissaan kaupunkia, haki häntä mielettömänä kaikkialta, pihamailta, kaduilta ja toreilta. Hän istui koulussa poissaolevana, tyrtyneenä kuin pölkky, tai levottomana, hiessä päin. Hän ei osannut mitään. Mutta se oli hänelle yhdentekevää. Maailma oli käynyt autioksi ja tyhjäksi.

Ensi ajan rouva oli ilman piikaa ja selitteli olevansa tyytyväinen, että Hiili meni — niin maailmaton palkka kun sillä oli ja niin hyvin kun hän sitä piti, niinkuin mitäkin ryökynää ikään, ei koskaan sanonut sille pahaa sanaa! Mutta joulun edellä, kun tuli vilkkaampi liike, otti rouva taas maantieltä tytön ja hänen kanssaan he ensi päivinä olivat kuin yksi sielu, mutta viikon lopulla olivat he täydessä torassa. Kerrankin kuuli poika tällaisen keskustelun.

— Jos rouva vielä minua lyö, niin kyllä minä näytän… Minä haen poliisin ja ilmoitan, kuinka täällä myydään viinaa ja tapellaan niin että…

— Koskas sinä, lunttu, sen olet nähnyt? Mutta sinusta on nähty yhtä ja toista… Ole sinä varoillasi, ettet istu linnassa vielä…

— Minä menen pois tällaisesta paikasta, jossa ei saa rauhaa päivällä eikä yöllä…

— Se on oma syysi. Tässä on niin vähän työtä, ettei sinua tarvitsisi pitää, jollet olisi ollut ilman paikkaa. Ja kuka sinua hätyyttää, jos vain itse tahdot olla siivolla.

— Senpätähden se toinenkin tyttö meni pois, ettei saanut rauhaa, kun otatte kortteeriin sellaisia miehiä. Ja sitä tyttöä olette itse kehunut ja muutkin ovat kehuneet.

— Se oli niin lapsellinen, että teki tikusta asian.

— Jaa minä en rupea olemaan nälkäpalkoilla. Ei näiltä tällaisilta vierailta saa edes juomarahaa. Kerjäläisiä ovat!

— Mene sinä vain minne tahdot, mutta sano minulle ensin, tunnetko Verliinin Santraa? Ahah, jokos muoto muuttui! Se kävi tässä tänään — se on liikkuva ihminen ja tietää yhtä toista. Se oli kerjännyt sinulle kirstunrahatkin, kun lapsesi kuoli.

Rönkvistska nauroi, mutta tytöltä pääsi itku.

— Sen se saikin tehdä, peijakas, kun toimitti minut sellaisen roskamiehen pariin ja olisi vielä tahtonut naimisiin sen kanssa. Herra jestas sentään, kuinka pahoja ihmiset voivat olla!

* * * * *

Tällaisessa ympäristössä kului suuri osa pojan kouluaikaa. Vasta pariksi viime vuodeksi pääsi hän takaisin Eeva Snabbin luo ja sitten alkoi koulussakin taasen käydä hyvin. Hiili oli painunut syvälle kaikkinaisten muiden muistojen alle ja häntä hävetti ajatella häntä.

Häntä hävetti yleensä ajatella naista ja hän pelkäsi seurustella hänen kanssaan. Hänen käsityksensä naisesta oli sellainen. Nainen oli hänen tajussaan vaarallinen kuin itse synti.

Se kuuma, punainen vuo, joka taukoamatta kulkee kaiken elämän pohjalla, oli varhain tullut hänen elämäänsä. Huolelliset vanhemmat, jotka tahtovat säilyttää lapsilleen lapsuuden niin kauan kuin lapsuusikää kestää, varjelevat heitä, tai valmistavat heitä hellävaroen siihen, mikä on ihmisen elämässä keskeisintä. Mutta suurimman osan ihmislapsia yllättää elämän salaisuus kuin varas yöllä, raakana, kuumana, väkivaltaisena voimana. Tai näkevät he sen pienestä pitäen paljaana edessään. Se elää kaikkien mielessä ja se liikkuu kaikkien kielellä, se hallitsee ja täyttää kaikki mitä on tähtien alla.

Kun kesällä ollaan heinänteossa tai elopellolla, puhutaan "siitä pojasta ja siitä tytöstä". Riihellä keskustellaan tansseista metsätorpassa ja kuinka sen tai sen tytön on käynyt hullusti. Kun kansakoulupojat välitunnilla kokoontuvat nurkan taakse, laulaa suuri, ryysyinen poika heille laulua, jonka on oppinut tehtaan miehiltä ja sen ääressä tirskutaan. Tuskin on poika päässyt rippikoulusta, kun hän jo pyrkii tytön aittaan yöksi. Tai jos hän on kaupunkilainen, alkaa hänen ajatuksensa askarrella laitakaupungilla ja hän pysäyttää naisen, joka illemmalla yksinään liikkuu kadulla, ja pyytää saada saattaa kotiin. Kun ylioppilas on juonut ja mekastanut, keikauttaa hän aamuyöstä lakin niskaan, ottaa ajurin ja lähtee etsimään naista.

Kuuma ja kumma on elämän pohjavuo. Se hallitsee luontoa ja se hallitsee häntä, joka sanoo itseään luonnon herraksi — jollei hän hallitse sitä.

Paitsi Hiili-tarinaa jäi Matti Matariston mieleen muutamia muitakin tarinoita — niitä yksinäisiä tarinoita, jotka ovat kuin vedenalaiset karit: niistä ei puhuta eikä niitä näy, mutta se ihminen muistaa ne, jonka pursi on niihin kolahtanut.

Kerran oli hän kyntämässä riihipeltoa — hän kävi aina lupa-aikoina maatyössä —, kun hän äkkiä kuulee metsästä hätähuutoja. Hän ei käsittänyt, mitä siellä oli saattanut tapahtua, mutta hän jätti auran sarkaan ja läksi juoksemaan huutoa kohti. Hänen sisarensa Martta tuli täydessä juoksussa ja itkussa häntä vastaan. Tytön hiukset olivat kuin tappelun jäljeltä, hame revittynä. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

Hän oli ollut karjan kanssa ja poimi marjoja, kun äkkiä joku takaapäin käy häneen kiinni, paiskaa hänet maahan ja painuu hänen päälleen. Hän pelästyy, kääntyy ja näkee kartanon nuoren herran… Hän parkaisee ja rupeaa huutamaan. Se peittää kädellään hänen suunsa tukkoon, suutelee häntä niin, että tekee kipeää ja rupeaa haromaan hänen vaatteitaan. Hän huutaa, hän potkii, hän lyö, hän puree hänen kättään, hän vetää häntä hiuksista. Hän pääsee pystyyn — mies vetää häntä suuttuneena tukasta, hän juoksee, mutta mies tulee perässä ja huutaa ja toruu.

— Sinä olet hävytön. Etkö sinä tiedä kuka minä olen! Kyllä minä sinut opetan, etkö sinä ole se Matariston tyttö, kyllä minä… Ei, kuule nyt, tyttöseni, tule tänne kauniisti. Ei sinun tarvitse pelätä, ei siitä lasta tule. Minä annan sinulle rahaa.

Sinne jää herra aidan taakse, mutta nyt pelkää tyttö niin kauheasti. Kun se lupasi tulla takaisin! Ei hän enää uskalla mennä lehmiä noutamaan, se on niin väkevä…

Se roteva apuihminen, Manta, oli heillä työssä elopellolla. Hän leikkasi kilpaa miesten kanssa ja pysytteli heidän joukossaan. Hänen läpitunkeva äänensä kuului yli muiden. Hän nosti lyhdettä päänsä päälle, nauroi ja sanoi, ettei koko kylässä ole sitä poikaa, jota ei hän olisi saanut, jos olisi viitsinyt ottaa. Miehet mainitsivat jonkun, jota ei hän olisi saanut. Hän nauroi ja sanoi, ettei koskaan olisi viitsinyt olla mokomankin keuhkotautisen kanssa. Hänelle pitää olla vereviä ja nuoria. Taas rehahtivat miehet puhumaan jostakin, joka ei ole Mantan otettavissa.

— Se on vielä ollut niin nuori, etten ole huolinut, sanoi Manta, — mutta jahka se siitä miehistyy, niin pitää olla ihme, ellei tämä tyttö saa.

Matti oli vainion toisessa päässä, mutta hän kuuli joka sanan ja tunsi, että ne tarkoittivat häntä. Hänen viikatteenteränsä silpoi olkea kuin kuumeessa ja maailma oli tulena hänen silmissään. Ja sinä iltana tuntui hänestä siltä kuin Manta olisi likennellyt häntä, myöhemmin huomasi hän sen selvästi ja eräänä lauantai-iltana, kun hän lojui saunanlauteilla, hän hänet saavutti.

— Vai se lyseolainen täällä onkin, se nuori pappi, sanoi hän ja oli kuin äänestä olisi tiukkunut sulavaa voita. — Ei minua tarvitse ujostella, olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä.

Matti pääsi alas, permanto huojui ja koko huone keinui hänen astellessaan. Tajunnan ääni hänessä huusi yli veren kohinan: nyt sinä hukut! Hän haki vaistomaisesti vaatteitaan penkiltä. Silloin hän kuuli, kuinka nainen yhtäkkiä pudotti vaatteet yltään ja tuli häntä kohti.

— Minä pesen selän, sanoi hän hiljaa ja siinä, että tämä aina läpitunkevan huutavasti puhuva ihminen puhui hiljaa, oli sama mahti kuin käärmeen äänettömässä, vihreässä katseessa, jolla se pudottaa linnun puusta saaliikseen. — Tämä saippua onkin niin hyvää vaahtoamaan. No, istukaa tuohon nyt.

Matti tuli tajuihinsa ja juoksi, vaatteet sylissä, suinpäin ulos. Nainen nauroi hänen takanaan ikäänkuin kymmenen harakkaa olisi käräjöinyt yhdessä, mutta Matti suistui pensaikkoon, kosteaan nurmeen, ja itki ja vapisi.

Hän oli ensimmäistä vuotta ylioppilaana Helsingissä. Heitä oli aika liuta poikia kierrellyt katuja, noin vain ilman aikojaan. Tai oikeastaan siksi, että he Osmolassa olivat syöneet munia kilpaa ja nyt tarvitsivat liikettä. Eero Holm, medisiinari oli "johtanut ekspeditsionia" ylös, alas katuja. Kello saattoi olla jonkin verran yli yksitoista, kun he saapuivat Esplanaadille. Silloin huomautti Mataristo — yksi kilpasyöjistä, että hän jo haluaa nukkumaan. Eero Holm ehdotti vielä repäisevää painia varmuuden vuoksi. Pari miehistä karkasi jo kiinni toisiinsa, kun äkkiä heidän keskellensä ilmestyi tyttö. Hän teki nuoren vaikutuksen, leveä hattu käherretyillä hiuksilla ja harso estivät kasvoja näkymästä selvään. Hän oli tummassa puvussa ja rehevä, vaalea nahkakaulus keikkui keveänä polviin asti. Hänen mukanaan tuli hajuveden lemu.

— Hyvää iltaa, sanoi hän ruotsiksi ja kätteli tutunomaisesti poikia, jotka paikalla olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. — Kukas herroista on lähettänyt minulle kirjeen? Kas, siinä kirjeessä oli, että tavattaisiin täällä Espiksellä kello yksitoista.

— Jahah, jahah, riensi Eero Holm sanomaan, — minä, minä olen lähettänyt kirjeen. Eikös neiti tunne minua. Kyllä me on tavattu.

— Juu, juu, kyllä minä muistan.

— Asuuhan neiti Pursimiehenkadulla…

— Se tahtoo sanoa, minä olen asunut siellä, mutta nyt minä asun
Kapteeninkadulla.

— Kuinka sillä neidillä on korea puuhka, tuli joku pojista sanomaan ja yritti kietoa toista päätä kaulaansa.

— Keneltä neiti on saanut sen?

Matti seisoi muiden takana. Ei hän mennyt piiriin tytön ympärille eikä hän, kuten muut, hypistellyt hänen koristuksiaan. Mutta hän katseli tyttöä kuin naulittuna, hänen kiepsauksiaan ja keikauksiaan, hän kuunteli hänen omituista pientä nauruaan, hengitti hajuveden tuoksua, joka huumasi ja inhotti — ja tämä kaikki pani hänet vapisemaan.

— Sinä senkin ilkiö, sanoi tyttö äkkiä ja läiskäytti Eero Holmia puuhkallaan kasvoihin, — annat minun tässä paleltua.

— Ai, sinua palelee! Pojat, lämmitetään neitiä!

Eero Holm ja pari muuta poikaa kiersi kädet hänen ympärilleen ja alkoi pyörittää häntä. Hän huusi, hän torui, hän tahtoi irti. Hänen vaatteensa menevät pilalle, he saavat maksaa kaikki, jolleivät päästä häntä irti — repivät hänen vaatteensa! Pojat eivät totelleet ja vihdoin lennähti tyttö kuin suuri, musta perhonen heidän käsivarsiensa varassa ilmaan.

— Pojat, pojat, poliisi!

Piiri hajaantui ja tyttö nieli kiukkunsa. Kun poliisia kuitenkaan ei kuulunut, päästi hän irralleen suuttumuksensa. Kirjoitetaan hänelle, vaivataan tänne eikä ole rehellisiä aikomuksia ensinkään…

Pojat purskahtivat nauruun.

Rehelliset aikomukset taitavat lähestyä tässä…

Esplanaadin poikki kulki verkalleen kookas, keski-ikäinen herra, silinteri päässä. Tyttö hiljeni, nyökäytti päätään ja läksi häntä seuraamaan. Pojat näkivät, että he käytävän päässä löysivät toisensa.

Matti rupesi hyvästelemään.

— Ei, sanoi Eero Holm, — nyt ei mennäkään kotiin. Noo, pojat, kuka lähtee! Äh sinä! tuuppasi hän Mattia kylkeen, — tulisit kerran sinäkin! Kyllä sinä vielä ennätät olla pappinakin!

Hän vihelsi pitkään. Jostakin läksi liikkeelle ajuri.

Matti läksi yksin kotiin.

Siinä paikassa, missä hän sinä vuonna asui, oli kummallinen palvelustyttö. Se tuli joskus hänen huoneeseensa ilman asiaakin ja siistiessä huonetta oli sillä paljon puhumista. Matti koetti olla poissa sen ajan. Se oli upeavartaloinen, Hiili johtui kaukaa mieleen sitä katsellessa.

Kerran täytyi Matin pyytää tulta, kun huone tuntui kolkolta. Silloin tyttö, kiskoessaan tuohta irti haloista, kertoi pahasti polttaneensa käsivartensa.

— Ei maisteri tiedä siihen mitään?

— Olenhan minä sanonut, etten ole maisteri. En minä tiedä mitään.

— Se menee niin itsestään, kun tässä viime vuonna asui maisteri. Rouva käski panna saippuaa päälle, mutta se ei auttanut. Sitä kirvelee niin kauheasti.

Hän työnsi hihan ylös, korkealle kyynärpäiden yläpuolelle, katseli palanutta kohtaa hetken siinä polvillaan lattialla, mutta tuli sitten pöydän luo, laskeutui nojaamaan pöytää vastaan ja piteli käsivarttaan ylioppilaan edessä.

Matti humaltui, ja tietämättä mitä teki enempää kuin humalainen tietää, kiersi hän kätensä tytön ympäri ja pusersi huulensa hänen rintaansa vastaan. Humala oli silmänräpäyksessä ohi, hän paiskasi inhoten tytön menemään ja läksi kävelemään. Vaistomaisesti haki hän syrjäkatuja ja suuntasi askeleensa ulkopuolelle kaupunkia.

Hän ei kehdannut katsoa ihmisiä silmiin.

Mutta nainen oli hänelle peloittavampi ja vaarallisempi kuin koskaan. Nainen on luonnon lähin liittolainen, naisen kautta se lähinnä pitää ihmiskuntaa pystyssä. Niinmuodoin täytyy naisella aina olla mielessä vangita mies. Sivistynyt nainen käyttää hienompaa tapaa, sivistymätön raaempaa ja julkeampaa. Mutta kaikilla on sama pyrkimys. Ja miehellä on mielessä vain iskeä naiseen — hän on hänkin luonnon käskyläinen. Mies ja nainen etsivät aina ja aina toisiaan lisääntyäkseen ja täyttääkseen maata.

Nuori mies mietti näitä asioita alati. Hän palasi aina niihin, jos välillä oli viipynytkin muualla.

Jumala lahjoittaa ihmiselle lapset — niin opetetaan. Suureen pappilaan lahjoittaa hän kymmenen lasta ja köyhälle juopolle saman määrän, vaikka hänen pitäisi tietää, että he viimemainitussa perheessä tulevat kärsimään. Hän on luvannut pitää heistä murheen — mutta he tulevat tautisina maailmaan, kituvat kurjuudessa ja päättävät ehkä päivänsä vankilassa. Se on huonoa huolenpitoa. Ja Jumala lähettää lapsia sellaisiinkin perheisiin, joissa ei heitä lainkaan haluttaisi. Mutta isättömiä lapsia ei Jumala lähetä, vaan joku toinen. Paholainenko?

Sievistellen, kierrellen, kaarrellen koettaa ihminen ohjata lapsensa salaisuuden eteen, jota ei hän itsekään ymmärrä, jonka edessä hän seisoo avuttomana kuin lapsi ja on seisonut vuosituhansia.

Elämän punainen vuo käy herkeämättä läpi vuosituhansien. Iäti vehreä luonto sysää sokeana itujaan kaikkialle, kun kevät tulee ja aurinko alkaa lämmittää. Silloin versoo kaikki mikä on nuorta ja elinvoimaista, vanhat, kuolevat puutkin suitsuttavat viimeisen mahlansa iduiksi. Kaiken täytyy monistua, hedelmöidä. Siittämisen ja synnyttämisen tarve täyttää taivaan ja maan välin. Elämänitujen antamisen vaisto hallitsee kaikkea, mikä elää. Ihminen on samassa asemassa kuin kaikki muukin.

Hän on kuitenkin opettanut itselleen olevansa korkein luoduista ja luonnon herra. Senkötähden että hän rakentaa asuakseen kiviröykkiöitä eikä asu kuin muurahainen; senkötähden että hän on keksinyt yhteiskunnan; senkötähden että hän pienellä osalla maapalloa on ajanut läpi ulkonaisen yksiavioisuuden; senkötähden että hän samalla pienellä osalla maapalloa on kehittänyt kulttuurin ja hermot?

Mutta hän, joka poliisivoimalla valvoo yksiavioisuutta, on kulttuurikieleensä keksinyt sanoja sellaisia kuin "hääyö", "kuherruskuukausi", ja hän lausuu ne punastumatta. Kun hän on viettänyt häitä, lähtee hän valittunsa kanssa häämatkalle. Koko hääjoukko saattaa iltamyöhänä asemalle. Hänellä on taskussa ensi luokan makuuvaunulippu ja hääyön, laulujen ylistämän, odotus palaa hänen kasvoillaan. Nainen seisoo, huntu kasvoilla, hänen rinnallaan. Hänellä on nyt lupa sen naisen salaisuuteen, heillä on yhteiskunnan lupakirja, ystävät ovat sen todistajina: menkää hääkammioon, lisääntykää ja täyttäkää maata!

Mutta kuinka moni on odottanut yhteiskunnan lupakirjaa, kuinka monelle on yhteiskunnan määräämä hääyö ensimmäinen? Luonnon käsky on voinut tulla paljon aikaisemmin, luonnon, joka sokeasti käskee monistumaan ja hedelmöimään. Ja kuinka moni ylistettyjen hääöiden ihmispareista haluaa totella yhteiskunnan määräyksiä, puhumattakaan luonnon tarkoituksista? He eivät laisinkaan aina halua enentyä ja täyttää maata. He haluavat humaltua ja nauttia.

Monien monituisten ihmisparien puolesta saisi elämä kuolla sukupuuttoon. Ovela luonto onkin sentähden kätkenyt itunsa nautintoon. Ja niin täytyy ihmisen nauttiessaan tahtomattaankin palvella sitä. Ovela luonto on lisäksi kätkenyt syvimmän salaisuutensa läpipääsemättömyyden verhojen taakse. Läpipääsemättömyys vetää ihmistä puoleensa. Miljoonat ja miljoonat vaeltavat mykkien, liikkumattomien porttien eteen, miljoonat ja miljoonat joutuvat kerran suurten, hirvittävien kysymysten eteen.

Mistä ihminen tulee, minne hän menee? Miksi hän syntyy, elää, miksi hän kuolee?

Ihminen ei jaksa viipyä näiden ankarien kysymysten edessä, sillä hän ei saa niihin vastausta. Hän palaa maailmaan mykkien porttien edestä, maailmaan, joka läähättää siitostarpeen, synnytystuskien, elämäntaistelun ja kuolonkamppailun alla. Hän ei jaksa kantaa heikoilla hartioillaan raskaita kysymyksiä, joihin on turhaa hakea vastausta — hän tahtoo unohdusta ja nautintoa ilman vastuunalaisuuden tunnetta.

Hänelle ei anneta sitäkään, sillä häneen on istutettu omatunto ikuisine ikävöimisineen, syytöksineen ja ristiriitoineen.

Siinä kohdassa pipliaa, missä puhutaan vedenpaisumuksesta, on kuva hukkuvasta ihmiskunnasta. Ihmiset pulikoivat vedessä, käsiä ja jalkoja nousee häviöstä taivasta kohti. Ihmisiä kapuaa puihin, kallioille, vuorille. Miehet juoksevat vimmassa, naiset seuraavat pitkin, valuvin hiuksin. Turhaa — vedenpaisumus tulee!

Turhaa on ihmisen kysellä, turhaa taistella tulvaa vastaan. Elämän punainen vuo tulee!

Pitääkö ihmisen säikähtää sitä? Pitääkö hänen kantaa omantunnonvaivoja ja kitua vastuunalaisuudentunteessa, pitääkö ristiriitojen alituisesti repiä hänen sisintään?

Luonto kylvää ihmiskunnan niinkuin metsän ja luonto itse harventaa itseään, jos se on liian taaja. Se on kaikki niin yksinkertaista. Ihminen on pantu lisääntymään — muuta ei hän tiedä ja hän täyttää tarkoituksensa, kun hän täyttää maata. Muuta ei hän tiedä tarkoituksestaan.

Avuttomana seisoo hän keskellä luontoa, johon hänet on pantu, kuin koppakuoriainen, jonka kulkija tallaa.