Tähtien alla: Romaani

by Maila Talvio

IX

Iltoja ja öitä viipyi Hilja Matariston vuoteen ääressä. Hän kuumeni, kylmeni, heltyi, raivostui, inhosi ja sääli kaikesta siitä mitä kuuli. Hän itki ikäänkuin ihmiskunnan koko ruma velkakuorma olisi painanut hänen tuntoaan, hän nauroi kuin mieletön, hän pakeni kuulemasta, hän alistui ottamaan tiedot vastaan niinkuin ihminen, joka tuntee, ettei onnettomuutta käy peräyttäminen ja nöyrän tyynenä painaa päänsä antaakseen sen mennä ylitseen. Hän karkasi permannolta, jolle oli lyyhistynyt, leimuten pystyyn ja kaikki hänessä nousi vastarintaan.

— Se ei ole totta, se mitä sinä puhut! Ei, ei, ei — jos niin olisi, ei kannattaisi elää yhtä päivää. Rakkaus naisen ja miehen välillä on jotakin ihan toista.

— Mutta mitä tämä sitten on? Tätähän juuri sanotaan rakkaudeksi.

— En tiedä, — tiedän vain, ettei sitä saa kutsua rakkauden nimellä. Minä selitän heti. Meidän tuttaviemme joukossa on esimerkiksi muuan vanha pari, he viettävät jonkin vuoden perästä kultahäitä. He ovat rakastuneemmat kuin he saattoivat olla avioliittonsa ensi päivänä. Joka vapunpäiväksi toimittaa rouva miehensä ylioppilaslakin pestyksi ja kiinnittää hänen rintaansa ruusun ja mies katsoo häntä silmiin ikäänkuin juuri olisi antamaisillaan hänelle ensi suudelmaa.

— Tiedätkö, että he läpi elämänsä ovat olleet näin? He ovat aivan yksinkertaisesti palaneet loppuun. Eero Holm sanoisi, että tällainen hellyys on nuorille ihmisille yhtä luonnoton kuin keväälle keltaiset tähkät.

— Mutta mitä rakkaus sitten on, jollei juuri hellyyttä?

— Se on polttoa. Mies ja nainen sytyttävät toisensa, kun tulevat likelle toisiaan. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.

Hilja hätkähti ja vetäytyi vaistomaisesti kauemma. Hänet valtasi taasen halu sanoa Mataristolle, että täytyy erota, hänen täytyy etsiä toinen asunto. Heidän käsitystensä eriäväisyys on sitä laatua, ettei hän voi sitä sietää.

— Sinä olet sairas ja se tunne, josta puhut, on sairautta, pääsi häneltä katkerasti. — Jahka sinä paranet, tutustutan sinut niihin tyttöihin, joiden kanssa seurustelen, niin saat nähdä, onko nainen sellainen käärme, jommoisena sinä häntä pidät. Kuinka minä vihaan teitä miehiä, jotka alennatte naisen eläimeksi, ettekä häpeä sellaisena ottaa häntä morsiameksenne ja vaimoksenne… Ihminen on korkeampi kaikkea muuta, mies ja nainen ovat ihmisiä ja heidän täytyy olla yhdenarvoisia. Heillä on tahto, heidän täytyy tietää mitä he tahtovat ja heidän tahtonsa täytyy ohjata heidän tekojansa. Silloin ihminen on kaunis ja onnellinen, kun hän tahtoo, sanoi isä ennen.

Hilja oli puhuessaan nähnyt Matin piirteiden vetäytyvän siihen itsesyytösten epätoivoon, johon ne aina lopuksi johtuivat ja se teki hänet aseettomaksi kuten niin monesti ennen. Hänen soimauksensa ja pikkuvanhat opetuksensa muuttuivat aina lopulta lohdutukseksi ja hän oli lohdutuksissaan kekseliäs.

— Ah, kun aika kuluisi ja Armas tulisi! saattoi hän huudahtaa, — niin
Armas voisi selittää nämä asiat.

— Minä olen varma, ettei hän tule kärsimään minua, sanoi Mataristo.

— Erehdys, armollinen herra! nauroi Hilja. — Minä olen sinusta kirjoittanut niin paljon, että hän jo miltei tuntee sinut ja aina lähettää terveisiä.

— Mutta tietääkö hän, että minä hänen morsiameltaan olen vienyt viattomuuden kertomalla kaikkia kauheuksia…?

Hilja kävi vakavaksi.

— Hän tietää, että me olemme puhuneet kaikkinaisista elämän asioista ja että sinä olet vienyt minulta tietämättömyyden.

— Ja tietämättömyyden mukana elämän ilon…

— Tietämättömyydessäkö sitten on elämän ilo?

— Olet oikeassa. Se on syyttömyydessä ja sinä olet syytön.

— Että sinä viitsit: minulla ei ole ollut tilaisuutta sentapaiseen syyllisyyteen. Mutta kaikesta syystähän voi päästä. Isäni sanoi, että Mestari aina seisoo särkyneen ihmisen vieressä ja katsoo lempein ja vakavin silmin ja sanoo: mene, äläkä silleen syntiä tee. Tässä samassa vuoteessa isäni makasi, tässä samassa paikassa… Sinä voit huoleti tulla papiksi, jos käsität Jumalan sellaiseksi kuin hän.

Ja Hilja rupesi kertomaan.

Heillä riitti nykyään keskustelemista ja väittelemistä loppumattomiin. Hilja kyllä muisti, ettei tämä ollut hermosairaan hoitoa, mutta Matti vakuutti saavansa mielenrauhan, kun saattoi puhua asioista, jotka vuosikausia olivat häntä painaneet ja joista koko hermostus osaltaan johtui.

Omituisesti maailma muuttui heille molemmille.

Matti näki naisen, jonka kanssa saattoi puhua toverillisesti, jonka ystävyys oli valoisa ja lepoa tuottava, jonka hellyys lämmitti, sytyttämättä kuloa. Ehkäpä maailmassa on häntäkin varten sellainen nainen, ehkäpä rakkaus saattaa olla puhdas ja ylhäinen! Hän ikävöi sellaista naista, sellaista rakkautta! Usein hän joutui kuin hämääntyneeseen, mustaan verkkoon, kun ajatteli tuntejaan, joita ei voi antaa, velkojaan ja epäsointuisaa väliä omaistensa kanssa. Hän kuvitteli hetkisen, että voi nousta ja käydä työhönsä, mutta kun heikkous sitten vakuutti hänelle, että täytyy parantua ensin, ei auttanut muu kuin asettua hiljaa olemaan ja silloin ei edessä enää ollut musta, tahmea entisyys, vaan tulevaisuus, josta häämötti jotakin kirkasta ja onnellista.

Hiljalle oli elämässä tähän asti ollut yksi ainoa vakava ja juhlallinen kohta: isän viime vuosi. Kaikki muu oli iloista tai vallatonta. Rakkaus Armaaseenkin oli valoisa ja sen ikävöiminen suloinen. Kiintymys omaisiin ja ystävättäriin oli ollut hauskutus, kansa kaduilla oli ollut liikkeellä siksi, että kadut olisivat rattoisammat. Pieni, kaunis huone kotona oli kuin lämmin pesä, jossa hetken kipeät sulivat pois. Hiljalle olivat kipeätkin hetket olleet miltei sitä varten, että iloiset selvemmin tuntuisivat niitä vastaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin rivi sisäjärvimaisemia, joissa tuomi kukkii, koivu hymyilee ja järvet siintävät.

Nyt oli kaikki ikäänkuin avartunut ja käynyt raskaammaksi. Kun hän katseli huonettaan, tuntui siltä kuin siitä olisi kulunut pitkä aika, kun hän istui siellä Armaan kanssa ja oli nuori ja huoleton. Kun hän tuli kadulle, huomasi hän jokaisen ihmisen yksitellen ja antoi hänelle varoen tietä. Varsinkin huomasi hän talonpoikaisen näköiset ylioppilaat ja mietti: mitähän huolta sinäkin kannnat? Jokainen ihminen oli käynyt keskukseksi, jonka ympäri elämä kehräsi omituisia lankojaan — enimmäkseen surun ja tuskan lankoja. Sentähden täytyi hyvänä ja säälivänä antaa tietä jokaiselle. Vaikka he nauravatkin, niin heillä on suruja ja jollei heillä vielä ole, niin heille tulee. Joku vanha neiti asui sillä kulmalla, missä Haapasetkin ja Hilja oli usein nähnyt hänet päivänpaisteessa taluttamassa pientä koiraansa. Hän oli niin kulunut ja hento, hän oli sitonut haaltuneen nauharuusun koiransa kaulaan, koira värisi niinkuin sen aina olisi ollut vilu. Tytöt olivat ristineet neidin "Kyöpelittäreksi" ja nauroivat häntä vasten kasvoja, kun astuivat ohi. Nyt oli vanha neiti Hiljan silmissä yksinäinen ihmisolento, jonka sydämen, muun puutteessa, oli pitänyt kiintyä koiraan… Humalaiset, jotka tahriintuneina mielettömin kasvoin tulivat vastaan Pitkälläsillalla, olivat hänen silmissään onnettomia ihmisiä. Ennen he olivat olleet vain inhon arvoisia… Kun hän käveli Aleksanterinkatua ja pienet pojat huusivat hänelle: ostakaa kengännauhoja! vihloi hänen sydäntään, sillä huuto avasi hänelle kokonaisia kärsimyksen ja puutteen koteja. Kun hän iltapimeässä Eläintarhan tiellä näki ajurin kiidättävän silinteripäistä herraa ja nauravaa naista, puistatutti häntä ja hän tunsi onnettomuuden heidän naurussaan. Viha, mihin hän ennen oli noussut, oli poissa. Kun hän näki talonmiehenvaimon lakaisemassa pihamaata, tuli hänelle paha omatunto kaikesta mitä hän oli hänestä ajatellut, ja hän vaivasi päätään miettimällä eikö voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Ja minkä kumman takia hän oli pilkannut sosialistiylhäisöä yläkerrassa? Mitä hän heistä tiesi? Hän näki heidät joskus portaissa eikä tuntenut heitä vähääkään, mutta hän oli aina ollut valmis huvittamaan vieraita ihmisiä kaskuilla heistä. Kummallista! Minkätähden ihmiset yleensä pilkkaavat ja raatelevat toisiaan? Minkätähden ei suuressa seurassa, jossa sitä tehdään, kukaan nouse vastaan, vaan kaikki istuvat niin mielellään siellä missä pilkkaajat istuvat? Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä paljon mitään toisistaan. Kaskujen kertojat tuskin tuntevat ulkonaiset tapahtumat. Niistä kaukaisista voimista, joista ihmiselämä syntyy — perinnöistä ja olosuhteista, joissa ihminen muodostuu — ei tiedetä mitään, niitä ei asianomainen ihminen itsekään tunne. Kuinka voi vieras häntä pilkata ja tuomita?

Hilja kysyi tätä itseltään täynnä ihmettelyä. Kummoiset hänen silmänsä ennen olivat olleet? Oliko hän saanut silmäänsä lasisärön paholaisen peilistä, josta sadussa kerrotaan ja joka näyttää kaikki kierona ja valheellisena? Vai oliko hän kulkenut silmät kiinni? Ja näkemättömin silminkö kaikki nuo muut kulkivat, joiden huvi oli pilkkaaminen ja tuomitseminen? Tai paholaisen peilinsäröäkö he kantoivat silmissään? Sillä jos saisi raottaa ihmisen sydäntä, niin ei häntä voisi muuta kuin sääliä ja helliä.

Hiljan mieleen johtui, että se sääli, joka nyt Matariston kautta hiljaisena, kipeänä ja kallisarvoisena onnena oli puhjennut hänen sielunsa pohjalle, mahtoi olla sukua sille tunteelle, jolla Kristus rakasti maailmaa.

Mestarin silmä näki ihmeellisesti ihmisen läpi, hän tunki kauas hänen esihistoriaansa ja ymmärsi, miksi hän oli juuri sellainen kuin oli. Hienoin vaistoin tunsi hän vilpin ja tunsi missä sydän oli särkynyt ja kypsä vastaanottamaan puhdistusta. Hän istui kaivolla puiden alla, oli helteinen päivä ja häntä janotti. Valkoista hiekkaa myöten likeni nainen. Se oli kaunis ja Kristus luki kauniista kasvoista, naisen ammentaessa vettä. Kasvot kertoivat paljon nauraneensa ja nauttineensa. Nyt ei enää huvittanut nauraa, kaikki iljetti ja tympäisi. Häpeä ja hätä kuulsivat läpi.

Nainen oli ehkä juhlinut tämänkin yön, hän tuli uupuneena hakemaan vettä. Hän ei huomannut kulkijaa kaivolla ja kun hän häntä puhutteli, oli hän vastaamaisillaan keikaillen ja nokkelasti, kuten oli tottunut vastaamaan miehille. Mutta hiljainen kulkija eristi hänet siitä maailmasta, jossa hän oli ollut kotonaan, sielun yksinäisyyteen. Hän ikäänkuin pyyhki pois kaiken sen vieraan kuonan, mikä aikojen kuluessa oli kasaantunut ihmisen paljaan, vilpittömän sielun päälle. Ja nainen löysi katumuksen puhdistavat kyyneleet ja särjetty sydän kävi mahdolliseksi syntymään uudestaan.

Hilja uskoi ajatuksensa Matille. Hän tunsi antavansa sielulle, joka janoisena otti vastaan kuin helteessä halkeillut maa sadetta. Joskus tuli hänelle pistävä tunne: "Miksei Armas ole täällä, miksen hänelle saa puhua?" Mutta hän koetti lohduttaa itseään sillä, että heillähän on edessä pitkä yhdyselämä! Ja olihan Armas sanonut, että jota enemmän he ehtivät imeä elämästä, sitä rikkaampina he liittyvät yhteen.

* * * * *

Silläaikaa kun Hilja ja Matti koettivat selvitellä itselleen elämän ongelmia, vietti ainoa, joka heidät näki, vanha, uskollinen Maali keittiössään epäilyksen ja epätietoisuuden hetkiä heidän tähtensä.

Ensin häntä vain oli suututtanut, että "se tyttö" lähtee kävelemään tuntikausiksi, antaa hänen avata ovea vieraille ja palaa helmat ja kengät senpäiväisessä siivossa, lisäksi mokomankin ylioppilaan seurassa. Sillä vaikka Maali paljon piti Mataristosta, ei hän toki ollut mikään Hiljan rinnalla. Hiljan olisi pitänyt tietää kenen kanssa lähti kävelemään. Maalia harmitti kaiken aikaa, kun Hiljan kengät olivat kuivamassa uuninkorvalla, ne olivat niin läpimärät, etteivät edes tahtoneet kuivaa. Kun ne vihdoin olivat kuivat kuin pukinsarvet, ei Maali vielä voidellut taikka kiilloittanut niitä. Hän ajatteli: antaa Hiljan vähän kaivata niitä ja lopulta tulla kysymään. Ehkä hän paremmin muistaa toisen kerran, ettei pane kenkiään sellaiseen siivoon. Vihdoin Hilja tulikin keittiöön ja rupesi liepastellen kertomaan, että Laina voi paremmin ja pikku Elli oli saanut ensimmäisen hampaansa ja terveisiä paljon lähetettiin Maalille. Ja näitä puhuessaan yritti hän käydä kenkiin kiinni. Maalia harmitti, ettei hän pyytänyt häntä siistimään niitä — olisihan hän voinut pyytääkin! Hän koppasi kalisevan kuivat kengät hellankorvalta ja painui puulaatikon viereen niitä puhdistamaan. Sora ja lika olivat syöpyneet syvälle uurteisiin. Maali ei viitsinyt ruveta niitä voitelemaan, kelvatkoon kiilloitettuina. Hän harjasi minkä jaksoi ja pudotti kunkin kengän saatuaan sen valmiiksi, korkealta lattialle eikä ollut näkevinään Hiljaa, joka yhä siinä vieressä kertoi uutisia pappilasta. Saatuaan kengät valmiiksi ei hän antanut Hiljan ottaa niitä, vaan läksi viemään niitä Hiljan kamariin. Taisi tulla astutuksi hieman kovin askelin käytävässä ja kolistelluksi ovia. Vähän ajan perästä tuli Hilja keittiöön, toi sinisen hameensa ja käski Maalia tekemään siitä torihametta. Se oli hyvä hame — jos ruustinna olisi ollut kotona, ei hän ikinä olisi sallinut sitä vielä antaa. No niin, kyllä hän, Maali, on palvellut tätä taloa niin kauan, että hän saattaa sen hameen saadakin. Hän oli jo lauhtumaisillaan ja päätti, että jos Hilja nyt tulee ja panee kädet hänen kaulaansa, niin ei hän työnnä niitä pois. Ja kun ei Hilja tullutkaan, vaan meni menojaan, niin hän ajatteli, että olisihan hän saanut siitä hameesta kiittääkin. Ei tullut kiitettyä. Mutta jahka hän nyt huomenna menee torille, niin hän tuo kukkakaalia, josta Hilja pitää, ja sunnuntaiksi linnun.

Hän sai torilta kauniin kukkakaalinpään, keitti sen aamiaiseksi ja odotti, että Hilja, niinkuin ennen, panisi kätensä hänen kaulaansa ja kehuisi kukkakaalia. Mutta tuskin Hilja maistoi koko kaalia eikä hän puhunut mitään. Vai niin vai, ajatteli Maali ja oli loukkaantunut. Mutta sitten hänelle vasta tuli ihmettelemistä, kun Hilja ilmoitti, ettei Maalin enää tarvitse viedä ruokaa herra Matariston huoneeseen — hän tekee sen itse. Hilja oli sitä sanoessaan oudon kankea ja puhui ikäänkuin vieraalla äänellä. Mitähän se Mataristo nyt olikaan kielinyt? Sitäkö, että hän joskus suutuksissaan oli paiskannut hänen ovensa kiinni? Tai jotakin muuta sellaista. Ja siitä nyt kannatti puhua!… Hilja sai kantaa ruuat herralle — hyvä oli vain, vähemmällä Maali pääsi! koetti Maali nauraen sanoa itselleen. Mutta kun Hilja käsitöineen rupesi istuskelemaan Matariston kamarissa, kun hän oli siellä Maalin siistiessä ja kun he lukitsivat oven ja puhelivat myöhään illallakin, rupesi Maali epäilemään, että Hilja ei enää ollut ihan viisas. Mitä ihmettä heidän Hiljalla saattoi olla puhumista tuollaisen talonpojan kanssa, vaikka se olikin ylioppilas? Hän rupesi pitämään Hiljaa silmällä: Hilja kulki kuin unessa, tuskin hän näkikään Maalia. Kun häneltä piti kysyä jotakin ruuista, sai häntä aina etsiä Matariston huoneesta ja hän vastasi oudosti, niinkuin hänen olisi pitänyt pusertaa esiin sanat. Monta kertaa hän oli aivan itkettyneenä. Mitä se hävytön herra mahtoikaan hänelle sanoa? Kerran kun Hilja oli tanssiharjoituksessa, läksi Maali Matariston huoneeseen ja läksytti häntä aika lailla siitä, että hän kehtaakin, kun ruustinna on poissa… Jollei hän ymmärrä miten herrasväissä ollaan, niin on paras, että hän muuttaa muualle. Ja se onkin paras! Mataristo ei vastannut hänelle halaistua sanaa, tuli vain ihan punaiseksi. Kai se sentään ymmärsi hävetä! Ja Maali meni rauhallisempana keittiöön. Mutta seuraavana aamuna karkasi Hilja kuin kiiliäinen hänen kimppuunsa ja huusi: "Mitä Maali on tehnyt täällä eilen? Maali ei enää saa puhua sanaakaan herra Matariston kanssa." "Vai on se kelvoton ollut kantelemassa! Tietääkö neiti, että minä olen osannut puhua ennenkuin neitiä oli maailmassa eikä neidin tarvitse tulla opettamaan mitä minä saan puhua!" Hilja purskahti itkuun ja kiirehti huoneeseensa.

Minkätähden hän sitten ei tullut selittämään, miksi hän seurusteli sen herran kanssa? Maali päätti näyttää heille, ettei hyväksy sellaista. Hän suuttui suuttumistaan, kun huomasi heidän liittoutuvan yhteen häntä vastaan. He puhuivat hänestä pahaa, hän tiesi ja tunsi sen. Hänen piti yksinään kantaa kuormaansa, eihän ollut ketään, jolle hän olisi voinut puhua. Heitä oli kaksi. Hän paiskeli ovia ja astioita. Voi, voi, olisi ruustinna tietänyt — ja olisi maisteri tietänyt, ja entä maisterin omaiset, ja entä Jenny neiti! Ei päivääkään Jenny neiti olisi pysynyt siellä kylpypaikassa Saksanmaalla! Kerran toki juoksi Hilja Maalin luo keittiöön ja itkukin oli häneltä niin tulossa, että hän tuskin sai sanotuksi: "Maali, miksi Maali on minulle niin äreä ja paha?" Maali tunsi nyt jälleen lapsen, jota pienenä oli pitänyt polvellaan ja hänen teki mieli silittää sen päätä ja painaa se syliinsä, kuten silloin. Mutta häntä pidätti jokin, tai hän odotti, että Hilja tulisi likemmä häntä. Hilja toisti vielä saman kuin äsken, mutta ei liikahtanut ovelta, seisoi vain siinä ja pidätti kyyneliään. Tulkoon likemmä! päätteli Maali ja kovettui samassa eikä vastannut mitään. Mutta kun Hilja oli mennyt pois, putosi hän tuolille istumaan ja itki.

Päivällistä pannessaan pöytään näki hän Hiljan käsitöineen kiirehtivän Matariston huoneeseen. Silloin hänet valtasi vimma. Hän juoksi hänen perässään, kävi kiinni hänen käteensä, veti hänet pois ja viskasi menemään sellaisella voimalla, että hän lensi ruokasalin seinää vastaan. Hän ei kärsi, että hän menee sinne!

Hilja nousi vastarintaan.

— Maali! parkaisi hän kuiskaten ja juoksi hänen perässään keittiön käytävään. — Eikö Maali ensinkään häpeä! Mitä tämä merkitsee!…

Mutta hän huomasi samassa seisovansa yksin hämärässä käytävässä. Hän pakeni omaan huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun… Ei, Matti ei saa nähdä, että hän on itkenyt! Onneksi oli hämärä päivä. Hän pyyhki kyyneleensä ja valeli silmiään.

Nyt on sota talossa ja hän, Hilja, siinä ehdottomasti joutuu tappiolle. Häntä ei kukaan tule uskomaan eikä ymmärtämään… Koettaisiko vielä selittää Maalille…? Siitä ei olisi apua. Ja Maali on kuitenkin ollut heillä niin kauan, hän on nähnyt Hiljan pienestä asti ja Hilja on niin monta kertaa puolustanut Maalia, kun äiti on yrittänyt häneen kyllästyä. Ja muistaessaan sanoja, joilla oli koettanut pehmentää äidin sydäntä, alkoi hänen oma sydämensä pehmetä. Hän toisti, tällä kertaa itselleen, miten kova palvelijan asema kuitenkin on, miten yksinäinen ja yksitoikkoinen: aina vain sama työ, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen. Maali oli kuitenkin ollut niin uskollinen.

Hilja läksi keittiöön.

Maali seisoi toinen käsi kattilan varressa, toinen pitäen kiinni kantta ja kaasi perunoista höyryävää vettä vesijohtoon.

— Kuinka Maali voi kohdella minua sillä tavalla!

Maali laski kattilan hellalle, avasi hanan ja virutti käsiään.

— Herra Mataristo on kipeä, näkeehän Maali sen! Jos Maali olisi ollut hänelle ystävällinen, ei minun olisi tarvinnut ruveta häntä näin hoitamaan. Mutta kipeää täytyy kohdella hyvin, muuten ei hän parane.

Maali pyyhki käsiään suurin liikkein ja kiukku kuohui hänessä.

— Maali kulta… tämä on niin raskasta, eihän se Maalistakaan voi olla hauskaa… Eihän Maali enää tee niin. Minun kärsivällisyyteni loppuu kerran…

— Niin minunkin! pääsi Maalilta ja paiskasi pyyhinliinan tuolille. —
Jollei tästä pelistä tule loppua, niin minä kirjoitan ruustinnalle ja
Jenny neidille…

— Mutta Jumalan tähden, mitä Maali kirjoittaa?

— Että neiti päiväkaudet ja yökaudet istuu herran kamarissa. Sen minä kirjoitan. Tietääkö neiti mitä kuudennessa käskyssä sanotaan?

— Maalin pitäisi hävetä!

Hilja läksi. Hän tuli huoneeseensa täydessä itkussa. Hän oli ihan neuvoton, hän ei käsittänyt minne päin kääntyä. Hän ei osaa selittää tätä asiaa… se on totta! Ei kenellekään.

Ruoka jäähtyi hyvän aikaa pöydällä ennenkuin hän sai voimaa iloisena ja tyynenä lähteä toimittamaan sitä Matariston huoneeseen. Senjälkeen hän pelkäsi ja karttoi Maalia. Kun hän vain kuuli hänen askeleensa käytävässä, meni hän pakoon, tavallisesti Matariston luo, jottei Maali saisi mennä puhumaan hänelle mitään pahaa.

Kerran hämärissä täytti Maali lamppuja ja astui koputtamatta Matariston huoneeseen. Hän jäi kuin naulittuna ovelle seisomaan.

Hilja oli polvillaan vuoteen ääressä. He katselivat toisiaan silmiin, olivat hiljaa kuin kuvat ja puhuivat siinä. Eivät he huomanneet Maalia. Ensi hämmästyksen mentyä valtasi vanhan palvelijan halu lyödä jalkansa maahan ja hän kopeloi jo esiliinaansa antaakseen sillä heitä korville. Mutta samassa hän tuli uteliaaksi ja päätti kuunnella mitä he sanovat. "Se puhkesi esiin silloin", sanoi herra, "kun katselin tanssia tuolla vastapäätä. Sinä olet itse nähnyt kuinka he tanssivat… Sinä lauantai-iltana, jolloin sinä kuulit minun itkevän." "Muistan, muistan", vastasi neiti. "Se teki silloin minulle niin pahaa." "Älä enää ajattele sitä. Sinä tulet terveeksi ja julistat ihmisille tervettä elämäniloa…" "Niin, ehkä minä vielä voin, sinä olet sen opettanut minulle. Minä olen sinulle niin kiitollinen." Mataristo otti Hiljan käden ja jäi sitä pitelemään, kasvot tähdättyinä kattoon.

Maali ei enää voinut mokomaa katsella. Hän unohti lampun, palasi keittiöön, istuutui tuolille ikkunan ääreen ja tuijotti tummaan juovaan lattiamatossa.

Nyt oli tosi käsissä. Tähän asti hän oli pitänyt kaikkea jonkinlaisena leikkinä, mutta nyt hän ymmärsi, että he pitivät toisistaan. Hilja, kihlattu morsian, oli unohtanut maisterin, sellaisen hienon miehen, tällaisen moukan takia. Kyllä nyt ruustinnan tulee paha mieli ja mitä Jenny neiti tekeekään! Syyttävät vielä häntä, Maalia, ettei hän ole pitänyt huolta Hiljasta.

Hän purskahti itkuun ja hänen surunsa oli kipeämpi kuin koskaan ennen. Jos Hilja nyt olisi tullut keittiöön, niin hän olisi tavannut Maalin sydämen avoinna, Maali olisi puhunut hänelle koko huolensa, varoittanut häntä ja rukoillut häntä lakkaamaan tällaisesta rumasta pelistä. Mutta Hiljaa ei kuulunut. Käsistään, jotka hajusivat lamppuöljyltä, Maali muisti mille asialle äsken oli mennyt sisään. Hilja ei tullut pyytämään edes öljyä — no niin, näkiväthän he pimeässäkin tehdä pimeydentöitään! Ja kun Maali syvemmältä ajatteli, mitä kaikkia he voivat siellä tehdä, tuli hänen äskeisen hyvän sydämensä ympäri kuin kuori, joka kovettui kovettumistaan. Hän vuoroin vihasi heitä niin, että rukoili Jumalaa päästämään tulta ja tulikiveä heidän päälleen, vuoroin itki ja voihki. Hänestä tuntui siltä kuin ei mikään enää olisi ollut paikallaan, kuin koko talo olisi ollut hajoamistilassa. Illallista valmistaessa olivat hänen jalkansa niin raskaat, että hänen pari kertaa täytyi istuutua lepäämään. Ei, kyllä hänen nyt täytyy kirjoittaa ruustinnalle.

Hän haki jo laatikosta esiin vaaleanpunaisen paperinsa ja kotelon, mutta hänen kyyneleensä valuivat paperin päälle ja tärvelivät sen. Ja sitten tuli ajatus: jos Laina siellä on kuinka kipeänä ja ruustinna lähtee suinpäin kotiin. Tai jos Jenny neiti saa sydämenhalvauksen, kun kuulee tällaiset uutiset, hän kun niin rakastaa tätä Hiljaa. Ja niinhän hänkin, Maali, on rakastanut! Ja taas valuivat hänen kyyneleensä. Ei hän sinä yönä saanut unta, hän ajatteli vain tätä häpeää ja hävitystä. Vasta aamuyöstä hän nukkui ja silloin hän näki unta.

Hän oli pakkaavinaan tavaroitaan. Hänen kirstunsa, jonka hän oli saanut kotoa äidiltään ja joka muuten aina oli vinnillä, oli olevinaan keittiön lattialla ja hän kopeloi sen ääressä. Hilja tuli keittiöön ja toi hänelle käärön. Hän nauroi niinkuin hän ennen oli nauranut ja hiukset olivat pörröiset, kuten ne tämän viime taudin jälkeen olivat olleet. Maali aukaisi käärön, mutta siinä oli se kaunis, valkoinen, pitkä silkkihuivi, joka oli kuin harso vain ja jota ei Hilja ollut raaskinut käyttää kuin joskus teatterissa. Niin Maali sanoi Hiljalle, etteihän hän tätä voi ottaa, tämähän on sulhasen lahja. Mutta Hilja sanoi vain: ota pois, minulla on jo toinen parempi. Silloin Maali otti huivin ja pani kirstuun ja kannen kiinni. Ja samassa hän heräsi, selkosi ihan selväksi ja uni oli ilmielävänä hänen edessään, niin että hän melkein silmillään haki kirstua keittiön lattialta. Hän oli nukkunut niin kauan, että päivä jo tuntui ja kello löi puoli kahdeksan, mutta ei hän malttanut olla katsomatta unikirjaan ja unikirja sanoi, että matkaan valmistautuminen tietää elämänmuutosta.

Elämänmuutosta! Yhtäkkiä hänelle selveni, että hän tulee muuttamaan tästä talosta. Ilman sitä unta ei sellainen olisi tullut hänen mieleensäkään. Mutta tämän unen perästä ei hänellä enää ollut ristiriitaa eikä valintaa. Se oli valmis asia, että hän muuttaa. Hän vain ei ollut selvillä siitä, lähtisikö sill'aikaa kun ruustinna oli poissa, vai odottaisiko. Mutta kun ruustinna tulee kotiin, niin ei hän päästä häntä pois… Hänen täytyy nyt vain olla niin kauan, että saa palkkansa. Hän ei viitsi sitä pyytää, eipähän ensi päivään enää ole pitkä aika. Kaippa tässä synninpesässä jaksaa olla niin kauan!

Mutta vaikeaksi se hänelle tuli. Hän tapasi heidät vielä kerran sillä tavalla — mitä lienevät tehneet, vaikka olisivat suudelleet — ja karkasi taas keittiöön itkemään kuten edelliselläkin kerralla. Mutta silloin Hilja tuli perässä. Niillä samoilla käsillä, joilla Maali oli nähnyt hänen painavan senkin kunnottoman kättä, hän ilkesi yrittää hänen kaulaansa — Maali paiskasi Hiljan menemään ja sylkäisi maahan.

— Mutta Maali! puhui Hilja kauniisti kuin käärme. — Mitä tämä nyt on?
Eikö Maali minua tunne pienestä asti? Eikö Maali luota minuun, vaikka
Maali mitä näkisi ja vaikka näyttäisi kuinka pahalta…? Niin minä olen
Maaliin luottanut…

Maalin teki mieli sanoa, että niin hän onkin neitiin luottanut, mutta ihmisen täytyy uskoa omia silmiään. Itku ja kiukku sulkivat kuitenkin hänen kurkkunsa ja Hilja läksi. Menköön, onhan hänellä nyt lohduttaja!

Niin elivät, toisiaan kiduttaen nämä molemmat, jotka koko Hiljan eliniän olivat viettäneet ystävinä saman katon alla. Ei heille maittanut ruoka eivätkä he nukkuneet öisin, he välttivät toisiaan ja kun pakosta täytyi puhua, eivät he katsoneet toisiaan silmiin. He tunsivat seinien takaa toistensa vihan, he halusivat molemmat ulospääsyä tästä mahdottomasta tilasta, mutta loittonivat loittonemistaan toisistaan. Hilja oli päättänyt, ettei enää yritä hieroa sovintoa. Maali näki kuukauden ensimmäisen päivän likenemistään likenevän ja talo ja Hilja ja kaikki kävi hänelle vieraaksi.

Uni oli kuin olikin Jumalan lähettämä. Eihän hän kuitenkaan ikäänsä jaksaisi palvella täällä. Tosin tulisi vähemmän työtä, kun Hilja joutuisi naimisiin. Jos joutuu! Sillä milläpä tuollainen vätys kuin Mataristo elättää vaimoa, ja maisteri ei ikinä enää huoli Hiljasta. Tuntui kuitenkin oudolta erota näistä pöydistä, tuoleista ja kattiloista, jotka hänen käsiensä alla olivat kuluneet. Ja kun hän katseli hyllylle, jolla kuparit kiilsivät, ruokasäiliön ovelle, jonne Hilja pienillä nauloilla oli pannut jouluyön kuvan, ja piirongille, jolla herrasväen antama muistikello tikutti, niin itki hän kuumia kyyneliä. Ei hänen enää ollutkaan ikävä ihmisiä, vaan huoneita ja huonekaluja. Tuo sänkykin oli ollut hyvä sänky. Niillä on siellä maalla niin huonoja…

Mutta mitä ruustinna sanookaan ja Jenny neiti, kun ei häntä ole! Kyllä Hilja silloin saa läksyn. Ja kyllä hänelle tulee kärsimistä muutenkin. Ei hän sentään laisinkaan ole osannut antaa Maalille tarpeeksi arvoa. On ryvettänyt helmat ja kengät ja Maali on siistinnyt. Ei sellaista jokainen tee, varsinkaan eivät nykyajan piiat. Ne ovatkin neitejä ne! Ja kun Hiljan alussa täytyy käydä torilla — kyllä hän vielä katuu, että ajoi Maalin pois talosta. Ja minkä hän sitten tänne saa? Kukaties sellaisen, joka päästää kuparit mustumaan ja pitää keittiön täynnä akkoja ja ehkä kuljettaa miehiäkin! Maali vihasi seuraajaansa jo edeltäkäsin. Mutta niinhän Hiljakin eli!

Kaikki tuttavat huomasivat miten huonoksi Maali lyhyen ajan kuluessa oli mennyt. Maidonkuljettaja kysyi joka aamu, mikä ihme Maalia vaivaa. Leipuripuodissa, makkarapuodissa ja torilla oli kaikkien suussa sama kysymys. Maali ei sanonut oikeaa syytä, selitti vain, että mahtoi olla jokin sisällinen vaiva. Mutta sitten rupesi paholainen kiusaamaan häntä. Se kopeloi ruokasäiliössä, kolisi käytävässä, tuli ovea avaamatta keittiöön, istuutui hänen vuoteensa laidalle ja katsoi häneen ihan niinkuin Hilja oli katsellut ylioppilaaseen. Hän meni peitteiden alle piiloon, mutta näki sen sittenkin. Vasta kun hän sai tulta tikkuun, se hävisi. Välistä se makasi niinkuin musta koira kipparassa tuolin alla. Hän koetti heittää sitä kengällään, mutta ei se liikahtanut ja vasta kun hän otti tulta, se hävisi. Hän kävi niin heikoksi, että vapisi.

Eräänä aamuna, kun maidonjakaja taasen rupesi kyselemään mikä häntä vaivaa, laukesi hänen suunsa side. Ensin hän vain puhui unestaan ja miten se oli lähetetty valmistamaan häntä lähtöön tästä talosta, missä hän niin kauan oli ollut. Mutta tuntui helpottavalta puhua ja kun toinen vielä kysyi, tuli hän kertoneeksi enemmänkin. Illalla maidonjakaja palasi, sai kahvia ja kuuli kaikki mitä Maali oli saanut kärsiä.

Ja samalla kun Maali oli saanut puhutuksi, väheni tuska, kiintymys taloon, huonekaluihin, kaikkeen ikäänkuin katkesi. Talon kunnia ei enää ollut hänen kunniansa, olkoot ja eläkööt miten tahtovat. Ei hän enää vihannut Hiljaa eikä Mataristoa, kuten vielä eilen. Hänen oli jo paljon helpompi olla, hän sai jo syödyksi ja nukutuksi. Ystävällisempänä kuin moniin aikoihin avasi hän oven talon vieraille. Herra Angervokin oli palannut kaupunkiin. Ainoastaan ajatuksen mennessä ruustinnaan ja Jenny neitiin, vihlaisi Maalin sydäntä, mutta hän asetti heille vastapainoksi äitinsä maalla ja mietti jo, mitä panee ylleen, kun ensi kerran lähtee kirkolle.

Hän puhui nyt varsin helposti suunnitelmistaan sekä leipuripuodin tytölle että kirjeenkantajalle ja jokaiselle joka vain halusi kuulla. Salaisuus, joka kerran oli painanut hänen tuntoaan, valui kevyesti hänen huuliltaan ja alkoi kiertokulkunsa huulilta huulille, keittiöistä keittiöihin, kahvipöydistä kahvipöytiin.

* * * * *

Hilja ei mitenkään salannut suhdettaan Mataristoon. Hän saattoi iloisesti kertoa vierailleen: "Nyt hän on parempi. Hän saa jo unta. On niin äärettömän hauskaa puhua hänen kanssaan. Hän on paljon ajatellut. Me valvoimme ensin yökaudet, meillä oli niin paljon puhumista." Hän ei laisinkaan huomannut, että ihmiset oudosti katselivat toisiinsa häntä kuunnellessaan. Kerran meni Hilja avaamaan ovea punoittavin poskin, hiukset epäjärjestyksessä. Angervo sattui tulemaan kysymään Mattia. Hilja selitti silloin, hiukan hämillään kasaten hiuksiaan päälaelle, että hän juuri oli lukenut hänelle ääneen. He lukivat "Viimeistä ateenalaista" ja olivat sellaisessa jännityksessä, että heräsivät kuin muihin maailmoihin, kun kello soi. Hän ei olisi tahtonut päästää Angervoa Matin puheille ja pyysi häntä saliin istumaan, mutta Angervo vain seisoi kynnyksellä, oikoen yläruumistaan ja puhuen kiusallisen selvästi:

— Minä olen kuullut, että ystävämme Mataristo on sairaana. Tahdoin heti pääkaupunkiin tultua rientää kuulemaan miten hänen laitansa on, jotta voisin rauhoittaa hänen omaisiaan, jotka tulivat hyvin levottomiksi hänen taudistaan. Eikö hän asu tässä huoneessa, niinkuin ennen? Minä…

Hilja huomautti, että hänen täytyy ilmoittaa Matille vieraan tulo. Hän likeni jo ovea, kun Angervo keskeytti:

— Ei suinkaan hänen tilansa saata olla niin huono, koska hän voi kuunnella runojakin…

Hilja katsoi häntä pitkään ja ilkeä vastaus tunki huulille, mutta hän puraisi sen poikki ja läksi Matin huoneeseen. Hänen koputuksensa oli lyhyin mahdollinen ja hän puhui siellä kuiskaten. Mataristo pelästyi, sairas heleys puhkesi heti hänen kasvoilleen. Ei kuitenkaan ollut mahdollista kieltää Angervoa pääsemästä hänen puheilleen. Hilja huomautti Angervolle ärsyttävän kohteliaasti, ettei hän koskettaisi mitään ikäviä asioita, jottei Matti kiihtyisi: hänellä oli vielä hiukan kuumetta. Angervo loi häneen vihreähtävän, sanattoman katseen ja sulki tarkasti oven jälkeensä.

Hilja oli levoton. Hänen teki mielensä odottaa oven takana, että vaaran sattuessa heti olisi valmis rientämään avuksi. Häntä hävetti vaania sillä tavalla, mutta hänen oli mahdoton päästä aavistuksesta, että jotakin pahaa oli tulossa. Lisäksi häntä hermostutti pelkästään se, että Angervo oli talossa. Angervo viipyi arveluttavan kauan. Hiljalle oli tunti kuin kolme tuntia ja hän rupesi jo miettimään eikö olisi oikeutta keskeyttää keskustelua. Hän sai siihen mielestään tilaisuuden kun herrojen äänet alkoivat käydä kovin kiihtyneiksi.

Hän ei taaskaan malttanut koputtaa Matin oveen perusteellisesti eikä odottaa vastausta. Hän astui huoneeseen varmana ja kotiutuneena.

Matti oli istumassa vuoteessaan, Angervo seisoi peilin ääressä.
Molemmilta katkesi kiihtynyt puhe, kun Hilja ilmestyi heidän eteensä.
Angervo tuijotti häneen täynnä loukattua hämmästystä, Matin kuumeiset
kasvot sanoivat: minkätähden sinä tulit?

— Herra Angervo! koetti Hilja puhua kohteliaasti ja hiukan leikillisesti hymyillen, — minähän kielsin teitä kiihtymästä ja kiihdyttämästä.

Angervo katsoi häneen kuin loukattu pyhimys.

— Pyydän anteeksi, jollen voi olla tarpeeksi kohtelias, mutta minun täytyy kysyä, millä oikeudella neiti Haapanen täällä kieltää tai käskee.

Hiljan kasvot lensivät punaisiksi, pää nousi taistelunhaluisesti ja silmät ilmaisivat peittelemättä, ettei hän siedä tuota miestä.

— Minä kiellän ja käsken ystävän… hoitajan oikeudella, sanoi hän.

Angervon etusormi liikkui levottomasti ylös, alas takin pieltä ja kaula taipuili, miehen valmistaessa sanottavaansa.

— Tämä on, lievinten sanoen, kummallista. Minä tulen tänne isän ja sisaren puolesta ja minua…

Mataristo koetti kiusaantuneena rauhoittaa häntä.

— Älä nyt suutu. Neiti Haapanen on niin ystävällisesti koettanut saada minua paranemaan. Lääkäri…

— Sinun olisi viisaampaa varoa tätä ystävällisyyttä…

Hiljan valtasi ylenannettu halu hämmästellä hänen kanssaan ja hän sanoi jo:

— Ja entä teidän ystävällisyyttänne sitten…!

Mutta samassa hän huomasi, ettei se laisinkaan sovi hänen sairaanhoitajatarasemaansa ja hän ehdotti arvokkaasti, ettei Mattia enää väsytettäisi, vaan että keskustelu jätettäisiin toiseen kertaan. Jos se on tarpeellista, lisäsi hän.

— Minä vakuutan, että jos tulen, teen sen yksinomaan tämän sairaan omaisten toivomuksesta. Minulla ei ole vähintäkään halua tänne.

Kun Angervo oli mennyt, syntyi Hiljalle ja Matille kiusallinen selvittely. Matti oli onneton siitä, että Angervo oli suututettu. Ties miten hän käsittikään sen, että Hilja tuli hänen huoneeseensa ja että he sinuttelivat toisiaan. Hilja muisti, että hän säälittä oli arvostellut Angervoa, katui ja lupasi ensi kerralla koettaa parantaa mitä oli rikkonut.

Karoliina oli kysynyt rahojaan ja tahtoi korkoja. Isä yhä suri, ettei pojasta tullut pappia ja sisar rukoili alituisesti hänen puolestaan. He toivoivat, että hän tulisi kotiin sairastamaan, sisar lupasi häntä hoitaa. Monien kyselyjen kautta sai Hilja selville tämän kaiken.

Matti oli joutunut sen omituisen mielialan valtaan, jonka tervehdys kotipuolesta herättää. Hänen silmiensä edessä välähti kotipirtti, ikkuna, jonka ääressä mummo oli istunut, navetta vinttikaivoineen, pihamaa ja sen syviksi tallatut polut. Syyttävä ääni puhui hänessä: he odottivat sinusta iloa, he panivat viimeiset varansa sinun kouluttamiseesi — sinä petit heidät ja jätit heidät yksin raatamaan, sinä tuotat heille ilon asemesta surua. Nytkään ei sinulla tule olemaan voimaa lähteä heidän luokseen, koska sinulla on parempi täällä. Niin sinä olet herrastunut, niin sinä olet pettänyt omaisesi. Se on tuon hienon, kauniin neidin syy.

Tätä ei hän sanonut Hiljalle, mutta Hilja tunsi, kuinka nurjuus ja luottamuksen puute tuli heidän välilleen. Kun hän koetti päästä niihin käsiksi selvittääkseen heidän väliään, painui Matti vaitioloon. Hilja lakkasi kysymästä ja vetäytyi omaan maailmaansa.

Yksin jäätyään hän äkkiä huomasi miten vieraiksi Armaan kirjeet olivat käyneet ja alkoi toistella itselleen erinäisiä kohtia.

"On sunnuntai. Tiedät, etten mielelläni tungeskele sunnuntaiyleisön joukossa, mutta tänään minä menin. Vietin — niin, en tiedä olivatko ne tunteja, minuutteja vaiko vuosia, sillä iäisyydessä ei niistä pidetä niin tarkkaa lukua kuin ajassa — seisoen Mona-Lisan edessä. Minä pääsen ehkä joskus tuon hymyn perille, joka on pohjaton ja salaperäinen kuin itse elämä."

"Minun sankarini on rypenyt kuten lapsi leikkien rypee katuojassa, josta saasta lykätään valumaan alas. Hän on ryysyisenä astunut köyhien kapakkaan, jonne haaksirikkoiset ajalehtivat unohtamaan ja ilotyttö on rientänyt häntä vastaan maalatuin huulin ja ojentanut ne suudeltaviksi. Mutta heidän suudelmansa on ollut kuin se, jonka Maria Magdalena painoi Mestarin jalkoihin… Minä olen seurannut tätä suurta lasta kapakasta kapakkaan, olen torkkunut samojen tahmeiden pöytien ääressä, joita vastaan hänen humaltunut päänsä painui, olen nähnyt pelipirun kiiluvan silmissä ympärillä. Ja minä olen, mitellessäni näitä ihmisyyden pohjavesiä, tuntenut ihmeellistä kohotusta sielussani.

Sinä valkea tyttö, sinä liljani, ymmärrätkö tätä?"

Hilja jähmettyi. Hän oli totisesti joutunut kauas Armaasta. Oliko Armas muuttunut vai oliko hän muuttunut? Jos hän, Hilja oli muuttunut, niin oli se Matin syy, se johtui siitä, että hän niin paljon oli seurustellut Matin kanssa, niin paljon saanut häneltä ja niin paljon antanut hänelle. Ei, hän ei tahdo joutua kauas Armaasta, hän ei voi elää erossa hänestä! Hän tahtoo poistaa kaiken, joka tulee heidän väliinsä. Hänen täytyy ajaa talosta tuo vieras ihminen!

Ei, on olemassa paljon viisaampi keino: hän parantaa hänet ja saa hänet sitten helposti ymmärtämään, että on viisainta erota! Hän koettaa kaikin keinoin jouduttaa potilaansa paranemista. Hän suuntaa kaikki voimansa siihen. Hänen täytyi hyvällä ruualla, iloisella mielellä, kaikilla mahdollisilla neuvoilla saada paranemista edistymään. Ja Angervon hän tästä lähtien ajaa tykkänään pois, jo ovelta, hän ajaa jokaisen, joka tulee häiritsemään. Päätös oli hänen tunnossaan ei yksin oikeutettu, vaan ainoa mahdollinen. Hän menetteli sen mukaan.

Ja taas hän saattoi kirjoittaa sulhaselleen luottavasti ja avonaisesti.

He olivat jonkin päivän perästä päässeet Matin kanssa ymmärtämykseen ja sopusointuun. Tuntui taas hyvältä ja turvalliselta. Eräänä iltana istuivat he yhdessä ja hämärä kääri rauhoittaen esineet pehmeyteensä. Raitiovaunun kellokin soi kadulta kuin villavaatteen sisästä, hiillos riutui. Hilja istui lattialla tuijottaen pesään, katsellen hiilten huokunaa ja sitä hopeanvalkoista nöyhtää, joka hiilistä hajaantui savutorveen.

— Etkö usko, että taiteen kaipuu, kauneuden ikävä… kaikki sellaiset alkuaan ovat samaa kuin uskonnon tarve ihmissielussa?

— Uskon. Ihmiset hakevat kohotusta sielulleen, kukin omalla tavallaan.

— Saat nähdä, että sinusta tulee pappi. Sinä olet niin uskonnollinen luonne.

— Kun minä joskus saisin tuntea Jumalan suoranaista läsnäoloa, sellaista, jota sinä olet tuntenut. Ehkäpä sen voisi tehdä järjenkin avulla — minä olen viime aikoina ruvennut uskomaan siihenkin, mutta olen saanut päähäni, että minun pitäisi voida tuntea jotakin yliluonnollista…

— Ja sitten sinä saarnaat ihmisille mitä rakkaus on ja mitä ystävyys. Ajattele, kuinka isäsi ja sisaresi tulevat iloisiksi, jos sinusta tulee pappi.

— Pelkään, ettei minusta tule pappia heidän mielensä mukaan.

He vaikenivat. Äänettömyys solui hyväätekevänä sanojen väliin. Ruutu tärisi, kadulla ajettiin. Hiilos oli sammumaisillaan, Hiljan kasvot hehkuivat ja hiukset vivahtivat sinipunervaan. Mataristo makasi kädet rinnalla ristissä, silmät tähdättyinä seinään. He eivät voineet nähdä toisiaan, sillä he olivat selin päin.

— Oletko ajatellut Kristuksen ja Maarian suhdetta — tarkoitan Martan ja Latsaruksen sisarta? Se oli juuri sellainen kaunis ystävyyssuhde. Siitä sinä saarnaat!

— Niin, vastasi Matti. — Paljosta olisi saarnattava, paljon selvitettävä.

Hän tuli ajatelleeksi ihmisjoukkoa, jotka harhaavat väärinkäsityksessä, repien ja raastaen toisiaan. Vanhemmat pakottavat lapsia omiin uomiinsa ja katkeroituvat, kun ei se onnistu. Lapset tallaavat mielikuohussaan ja uudenjanossaan jalkainsa alle kaiken vanhan ja lähtevät maailmalle irtirevittyinä kuin lehdet puusta. Vanhukset itkevät kotona ja koettavat rukouksillaan palauttaa kadonneita. "Kadonneet" kantavat pahaa omaatuntoa ja pakottavat sitä maailman melskeessä vaikenemaan… Se on vanha taistelu isäin ja lasten välillä — täytyykö niin olla? Eikö saarnoilla ja opetuksilla saata lieventää kärsimystä?

Telefoni soi.

Britta Vaarnakoski soitti varsin kiukkuisena.

— No, kotonako sinä vielä olet? Etkö sinä taaskaan tiedä, mistä on kysymys?

— Tanssiharjoitus! pääsi Hiljalta ja hän muisti nyt, että Elsa pitkässä telefonikeskustelussaan aamulla oli sen hänelle ilmoittanut.

— Niin juuri. Tanssiharjoitus! Me olemme täällä jo odottaneet puoli tuntia. Neiti Höökillä on aina kiire, kuten sinun pitäisi tietää, jollet meistä muista välittäisikään. Se sairaanhoito tietysti on sinulle tärkeämpi kuin kaikki muut…

— Minä lähden heti! keskeytti Hilja hänet ja paiskasi telefonin kiinni.

Mutta hän ei heti lähtenyt, sillä hänen täytyi ensin pukeutua. Vaikea oli riistäytyä irti kodin pehmoisesta lämpimästä. Hän pelkäsi lisäksi, että Maali tulee häiritsemään Mattia.

Kadulla elokuvateatterin edustalla oli taasen tungos. Raitiovaunua ei näkynyt. Hän asteli puolijuoksua seuraavaa pysäkkiä kohti, hän näki yksitellen joka ihmisen ja huomasi heidän jalkineensa. Vedet kiilsivät tyyninä molemmin puolin siltaa. Pilvet kuvastuivat kalvoon kuin jättiläiskokoiset munanvalkuaiset, jotka ovat rikkoneet kuorensa ja pursuneet veteen.

Raitiovaunu tuli. Hilja hyppäsi sillalle ja jäi siihen seisomaan. Pieni, vanhanpuoleinen herrasmies seisoi taempana ja tupakoi. Hän yski, rintaansa pidellen, ja sylkäisi yli kaiteen kadulle.

Kyllä ne nyt Vaarnakoskella ovat sanoneet hänestä, Hiljasta, yhden jos toisen kovan sanan. Onhan hän sen ansainnut, sillä kuinka saattaakaan unohtaa asian, jonka on ottanut tehtäväkseen! Hän ei enää tästäpuoleen ota tällaisia tehtäviä. Ne ovat kuitenkin niin vähäpätöiset ja turhat… Tupakka tekee pään kipeäksi. Minkätähden sallitaan tupakoimista junasillalla! Varmaan tuo miesraukka polttaa unohtaakseen jotakin ikävää. Miksei antaisi hänen polttaa!

Hilja huomasi olevan ajan astua vaunusta ja tuli suurelle kadulle, jolla ajurinrattaat rämisivät, automobiilit puhkuivat ja korkeat kivimuurit kertasivat äänet. Kauppapuodissa, jonka ikkunoissa oli näytteillä heleäposkisia vahaihmisiä uusissa takeissa, vedettiin alas ikkunansuojustimia. Viereisen kaupan ikkunassa seisoi kaksi poikaa suuren kuvan edessä, joka esitti alastonta naista. Hilja suikahti porraskäytävään ja juoksi ylös portaita, nolona ja hermostuneena. Painaessaan kellonnappia veti hän syvältä henkeään kootakseen voimia siihen, mikä häntä odotti. Elsa avasi.

— Aijaijai! puhui hän kuiskaten ja syleili tulijaa, — ne ovat sinulle kovin vihaisia. Mutta älä sano, että olet istunut sen sairaan pojan luona, vaikka olisitkin sen tehnyt. Sano, että olit kävelemässä tai jotakin muuta. Joskus sitten kerrot totuuden. Minä en soisi heille sitä voittoa.

Hilja ei ehtinyt vastata, sillä he olivat jo salin kynnyksellä.

Huone oli tyhjänä, sähkökruunu valaisi autiota lattiaa. Linda Kaisla ja Kaino Autere seisoivat kaulatusten puhelemassa ruokasalin ovella. Heiltä pääsi: "Hän on tullut!" Ruokasalista vastattiin: "No vihdoinkin!" ja tytöt tölmäsivät yhtenä mylläkkänä saliin alkaen asettua asentoihinsa. Antamatta kenellekään kättä, juoksi Hilja, veri poskilla, paikalleen, neiti Höök nyökäytti hänelle niukasti päätään ja rouva Forsberg uhkasi häntä sormellaan, huulet puserrettuina jonkinlaiseen hymyyn. Hän asettui soittokoneen ääreen ja neiti Höök tuli uunin eteen, keskelle pitkää seinää.

Hilja oli häpeillään. Tullessaan tähän ympäristöön hän ikäänkuin muuttui entisekseen. Kun tytöt kuiskasivat hänelle, että neiti Höök matkustaa iltajunalla, joten tuskin voi tulla ainoaa harjoitusta seuraavalla viikolla, tunsi hän laiminlyöneensä jotakin kovin tärkeää ja päätti koettaa parastaan. Ja hänen ruumiinsa olikin sekä mielenliikutuksesta että jännityksestä notkea ja taipuisa. Hän viehättyi ja hurmaantui, ihanaa oli tanssia. Muutkin tytöt olivat hermostuneet, sähkö ilmassa oli tartuttanut heidät ja he tanssivat hyvin. Neiti Höökin piirteet sulivat sulamistaan ja tanssin loputtua taputti hän tyytyväisenä käsiään.

— No siinä te nyt näette! huusi Elsa voitonriemuissaan, — se ei vielä koskaan ole mennyt näin hyvin.

— Se on totta, sanoi Tyyne Leinonen ja keinutteli, kädet lanteilla, yhä tanssisävelen mukaan, — se ei oo vielä koskaan männy näin hyvin.

Mutta pieni Meri liukui yli permannon, karkasi rouva Forsbergin kaulaan ja alkoi pyytää, että tanssi otettaisiin uudelleen. Kun oli niin jumalallisen hauskaa tanssia!

— Voi lapsia! huokasi Elma Vaurio, helistellen rannerenkaitaan. —
Kaikki niitä huvittaa.

Mutta vaaleat tytöt, Meri Nikkilä ja Anni Koskinen piirittivät Elman, syleilivät ja silittivät häntä niin, että hänenkin täytyi innostua. Täti Forsberg asettui uudelleen soittamaan, tanssi otettiin uudelleen ja meni yhtä loistavasti. Neiti Höök saattoi lähteä levollisena.

Hilja oli kotiutunut entiseen ympäristöönsä, hän havahti kuin outoon maailmaan, kun hänet teepöydässä vaadittiin tilille viipymisestä.

— Minä unohdin… Niin, ei muuta: minä unohdin, sanoi hän. — Se oli hyvin hullusti.

— Niin, se oli todella hyvin hullusti! pani Britta, kulmat ylhäällä, otsa rypyssä. — Sinä tiedät, että neiti Höökin aika on kallis.

— Minä maksan sen — eikö se ole viisi markkaa tunti.

Hilja ei tarkoittanut niin pahaa kuin miltä kuului.

— Jos sinä luulet, että hänen aikansa on ostettavissa rahalla, niin etkö olisi voinut palkata toista tilallesi sinäkin? sanoi Sylvi. — Saahan sairaanhoitajattariakin rahalla.

Sylvi seisoi äitinsä takana teekeittiön ääressä ja puhui tyynesti, mutta ääntä painoi kokonainen lataus. Kaikki pöydän ympärillä olivat vaienneet. Toiset tuijottivat teekuppeihinsa, toiset Sylviin tai Hiljaan. Hilja oli käynyt polttavan punaiseksi. Hän tunsi veren kuumuuden kasvoillaan, tiesi ettei tässä punastumisessa ole mitään järkeä ja oli siitä suuttunut itselleen, mutta ei saanut sitä painetuksi alas. Elsakin oli suutuksissaan hänen punastumisestaan. Hän päästi kupin rämisten teevadille ja rupesi pala suussa puhumaan sisarelleen:

— Mitä sinä pistelet. Kuulithan sinä, että hän unohti. Olet sinä itsekin unohtanut tärkeitä asioita.

— Minä? närkästyi Sylvi.

— Niin juuri. En minä nyt muista… Tai odota: telefonissa oli kerran ilmoitettu Raittiusseuran johtokunnan kokouksesta. Sinä unohdit ilmoittaa sen minulle.

— Ja siitä sinä vielä puhut! huusi Britta nauraen. — Se tapahtui viime talvena.

— Etköhän muista jotakin viime vuosikymmeneltä! sanoi Sylvi.

— Viisastele sinä vain, mutta asia on ihan sama. Silloinkin istuivat kaikki ja odottivat minua. Minun sijalleni ei edes olisi voinut palkata ketään, sillä kukaan muu ei osannut korvata minua…

— Niin, niin — niin tärkeä sinä olet! huusi Britta.

— Katso, Hilja, sanoi täti Forsberg ja hänen äänessään tuntui aikaisempi suuttumus, — neiti Höökin piti matkustaa pois.

— Mutta Hiljahan maksaa…! sanoi Britta.

— Mene nyt jo suohon! huusi Elsa ja karkasi ylös tuoliltaan. — Tiedättekö mitä — onko jollakin paperia ja kynää? Minä noudan — odottakaa vain. Minä kirjoitan muistiin jokikisen sanan ja teen siitä vuorokeskustelun ja se esitetään Sovinnossa… Bravoo! siitä tuleekin erinomaista. Me olemme niin riitaisia, että iljettää. Tämä on oikein pienoiskuva Suomen kansasta. Tästä tuleekin mainiota.

— Soh, Elsa, sanoi äiti, — sen sinä kauniisti jätät tekemättä.
Semmoisesta unohduksesta on muistutus varsin oikeutettu.

— Mutta voi muistuttaminen minun mielestäni kerran loppuakin, mamma. Kuulkaa… luuletteko, että Otso Okkolalta saadaan juhlaruno? Hän on kokonaan kadonnut Helsingistä.

Kaikki vaikenivat ja Elsa, joka pelkäsi, että palattaisiin äskeiseen, riensi nopeasti jatkamaan:

— Ehkä hän on mennyt maalle kirjoittamaan. Hänen rouvansa kuuluu aikovan teatteriin.

— Sen me tiedämme, keskeytti Sylvi.

— Entä tiedättekö senkin, että Otso lähtee Tukholmaan katsomaan, kun hän debyteeraa Salomena?

Se tiedettiin sekin. Mutta se oli uutta mitä Elma kertoi:

— Meillä pankissa lyötiin jo tänään vetoa siitä, että Otso rakastuu uudelleen Dorothea rouvaan, kun näkee hänet näyttämöllä. Hän tulee varmaan olemaan erinomainen.

Hilja oli painunut tuijottamaan eteensä ja piirsi sormellaan pöytäliinan kuviota myöten. "Minun ei ole hyvä olla. Miksen mene pois!" ajatteli hän. Mutta hänellä ei ollut sitä voimaa, että hän yksinään olisi noussut sanomaan hyvästi. Elsa tuli luo, pisti takaapäin kätensä hänen käsivartensa ympäri ja rupesi puhumaan huomisesta ohjelmatoimikunnan kokouksesta. Olisiko se hullumpaa, jos kirjoitettaisiin pieni näytelmä tai vuorokeskustelu? He puhuivat kuiskaten ja koko muu pöytäkunta oli vilkkaassa puhelussa. Äkkiä nousi Elman ääni yli muiden:

— He löysivät hekin alkuaan toisensa sairasvuoteen äärestä.

— Hyvät ihmiset! tiuskasi Elsa ja kimmahti pystyyn, joko te nyt taas alatte. Hilja on myöhästynyt, katunut ja pyytänyt anteeksi, tanssi on mennyt hyvin…

— Onko Hilja pyytänyt anteeksi? keskeytti Britta. — Sitä minä en ole kuullut.

Elsa oli noussut ja veti häntä kädestä, mutta Hilja ei lähtenyt. Hänen kasvonsa olivat niin kiihtyneet ja taisteluun kutsuvat, että hän ilman sanoja keräsi ympärilleen kaikkien katseet, kuten puhuja, joka lavalta odottaa melun vaikenemista salissa, alkaakseen.

— Ei, minä en pyydä anteeksi, sanoi hän hymyillen, ja silmät kipinöivät. — Minulla oli tärkeää puhuttavaa, minä unohdin… Minä hoidin sairasta… herra Mataristoa… Minä unohdin.

Hän katui jo, että oli alkanut avata heille hiljaista maailmaansa ja vaikeni. Kaikki katsoivat häneen, ilmeitä oli yhtä monta kuin ihmistä. Vähitellen alkoi kysymyksiä tulla pisaroittain kuin sadekuuron edellä.

— Vai aina hän vielä on sairaana?

— Sitä on jo kai kestänyt viikkoja…?

— Onko hän vuoteen omana.

— On, sanoi Hilja ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.

— Hänellä on kuumetta, riensi Elsa välittämään, — lääkäri on käskenyt hänen pysyä vuoteessa, kunnes kuume menee ohitse.

— Ja sinä istut hänen vuoteensa ääressä?

— Istun.

— Ja hoidat häntä?

— Hoidan häntä.

Hiljalle tuli palava halu suututtaa heidät kaikki perinpohjin.

— No… te puhutte paljon?

— Paljon, sanoi Hilja hehkuen.

— Mitä te puhutte? kuiskasi Elma.

— Sitä… sitä minä en sano.

— Vai ei sitä voi sanoa…

— Minä en tahdo sanoa.

— Aaa!

— No, se on toinen asia.

— Mutta mitä ihmettä te alituiseen kiihdytte… Te olette tänään kaikki sietämättömiä. Tule nyt pois, Hilja!

Hiljan poskilla paloi punaiset täplät. Hän tunsi, miten kaukana kaikki nämä ihmiset olivat hänestä. Elsakin, vaikka hän oli niin hyvä, ja miten likeiseksi Matariston huone kävi.

— Rupeatko sinä, Hilja, vapautetuksi kuningattareksi? kysyi täti
Forsberg.

— On kai parasta, ettei Hilja lupaa, sanoi Elma, — jollei hän kuitenkaan voi päästä…

— Kyllä sinun vähitellen täytyy päättää se…

— Minä voin paikalla päättää, sanoi Hilja ja pakotti huulensa hymyyn, vaikka ne olivat jäykät kuin vahakuvalla. — En minä enää tule kuvaelmaan. Minä tanssin nyt viimeisen kerran… Se ei minua enää huvita. Se on kaikki niin turhaa. Huveja on muutenkin liian paljon. Ketä ne enää voivat huvittaa…!

Kaikki vilkastuivat.

— Jokainen ei tule sairasvuoteen äärestä!

— Niin juuri!

— Kyllä soon hauskoo tuo tanssi!

Kupit kilisivät rouva Forsbergin käsissä.

— Vai ei "minua huvita"! alkoi hän hetken perästä, hilliten itseään. — Luuletteko te nuoret sitten, että me vanhat huviksemme luovutamme kotimme tanssiharjoituksille? Ennen suuria arpajaisia ja jälkeen suurten arpajaisten saattaa koti viikkoja olla koko maailman markkinapaikkana — te luulette kai sen meistä olevan hyvin hauskaa? Ehei, kyllä siinä sentään täytyy olla pohjalla muutakin kuin huvinhalua. Vai kuinka luulet, Hilja?

Hiljan kasvot olivat tummassa punassa, hän tunsi olevansa joutumassa alakynteen. Rouva Forsberg jatkoi:

— Te nuoret ette ajattele asiaa, jonka hyväksi vaivaa nähdään. Te ajattelette vain huvianne ja kun teitä ei enää huvita, niin "minä en enää tanssi". Te saisitte tekin oppia näkemään tarkoituksen tällaisen työn takana. Sillä tällaisella vapaaehtoisella työllä on meillä pantu pystyyn monta suurta asiaa. Ja kun me vanhat, huvinhaluiset rouvat kerran kaadumme, täytyy teidän astua sijaan.

Hilja kysyi eivätkö ihmiset voisi antaa rahojaan hyvien tarkoitusten pystyynpanoon ilman huveja, joista on niin paljon vaivaa…

— Täti saa uskoa, sanoi Elma Vaurio kesken hänen puhettaan, vakavasti ja hiukan katkerasti, — etten minä enää moneen aikaan ole tanssinut mukana kuin velvollisuudentunnosta.

Rouva Forsbergin kasvot sulivat ystävällisen vakuuttavaan hymyyn:

— Kyllä minä sen tiedän, rakas Elma.

Pikku Merin posket olivat niin punaisina, että veri näytti olevan puhkeamaisillaan esiin. Joka hermo sävähteli, hän odotti vain hetkeä, jolloin saisi puhua.

— Minä olen yksinomaan ajatellut huviani! sanoi hän silmät loistaen.
— En mitään muuta! Kun tanssi minusta on niin jumalallisen hauskaa…!

— Niin minäkin, sanoi Anni Koskinen, niinikään tulipunaisena.

— Kyllä minunnii täytyy se myöntee, etten minä niin paljon ole ajatellut sitä aatetta…

— No niin, keskeytti Hilja, — minä olen minäkin tanssinut huvikseni ja kun ei minua huvita, lakkaan… Minä en pidä kuivista velvollisuuksista…

Sylvi tuli Hiljan luo ja laski kätensä hänen olalleen.

— Lakkaa sinä vain ajoissa, sanoi hän. — Parempi on, että itse keskeytät kuin että sinut keskeytetään.

Rouva Forsberg tuli hänkin Hiljan luo.

— Minä tahtoisin puhua pari sanaa kanssasi, sanoi hän puoliääneen. —
Äitisi tähden, jota kunnioitan…

Hilja katsoi uhkamielisenä heitä molempia silmiin ja nousi.

— Katso, jatkoi Sylvi, — jos sinä harjoitat tätä sairaanhoitajattarentointa… noin kahdenkesken sairaasi kanssa… yhä eteenpäinkin, — niin voi helposti tapahtua, ettei sinua enää tahdotakaan tanssimaan säädyllisiin juhlatilaisuuksiin.

— Sitä parempi! huudahti Hilja palavin poskin ja seurasi rouva Forsbergia, valmiina antamaan takaisin hänellekin, jokaiselle, joka tuli häntä loukkaamaan.

Rouva Forsberg painoi hänet viereensä istumaan niin väkevällä kädellä, että hänen ranteeseensa koski.

— Jos sinä nyt olisit vieras tyttöletukka, niin saisit olla ja elää miten tahtoisit. Mutta sinä olet Elsan ystävä ja kun äitisi on poissa, tunnen minä olevani kuin äitisi sijassa. Sinä kerrot tuosta sairaanhoitajatartyöstäsi ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa…

— Mutta se onkin! Ihminen asuu meillä, sairastuu meillä — kuka häntä hoitaisi? Minulla ei ole halua ottaa taloon sairaanhoitajatarta.

— Mutta palvelijatar… Teillähän on Maali…

— Hän on niin äreä, ei hän sovi sairasta hoitamaan…

— No, onhan sairashuoneita…

— Hän on köyhä mies…

— Oletpa sinä perehtynyt hänen asioihinsa. Nykyäänhän on niin helppoja huoneita…

— Entä jos minua on haluttanut tutustua uuteen ihmiseen…

— Onko sinulla siihen lupa…?

— On.

— Miksei hän lähde kotiinsa?

— Ei sovi!

Hilja puhui ärsyttävän lyhyesti.

— Oli miten oli: se ei sovi, että sinä seurustelet hänen kanssaan tällä tavalla.

— Mutta se sopisi, että Maali hoitaisi häntä?

— Maalihan on vanha.

— Mutta jos meillä olisi nuori palvelustyttö? Tai jos sairaanhoitajatar olisi nuori…?

Rouva Forsberg oli oppinut hillitsemään itseään niihin aikoihin, jolloin hän oli riippuvainen ihmisistä.

— Sinä viisastelet. Sinä ymmärrät nämä asiat varsin hyvin. Te nuoret nauratte vanhoja hyviä tapoja, mutta niiden perustana ovat syvät luonnonlait.

— Minä en kärsi niitä lakeja, pani Hilja uppiniskaisesti. — Ne ovat hävittäneet maailmasta puhtaan ystävyyden.

— Että mamma viitsii! sanoi Sylvi astuen salin ovelle. — Antaa hänen tehdä niinkuin tahtoo…

— Kiitos, sanoi Hilja ja nousi. — Juuri niin!

Mutta rouva Forsberg piteli häntä ranteesta.

— Ajattele toki äitisi mainetta ja sulhastasi…

— Sulhaseni tietää kaikki! vastasi Hilja pystyssä päin.

— Ja hyväksyy kaikki?

— Niin!

Rouva Forsberg päästi Hiljan käden. Sylvi seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja nauroi. Hilja nyökkäsi keveästi päätään:

— Hyvää yötä!

Elsa yksinään saattoi hänet eteiseen.

— Voi, voi, tällaista hullutusta! päivitteli hän. — Kyllä se Mataristo saa hommata osakunnassa aika paljon ennenkuin minä hänelle lepyn, kun hänestä on tällaista harmia. Otathan sinä nyt hevosen, ettei sinulle tapahdu mitään, kun ei kumpikaan pojista satu olemaan kotona.

Hän puheli kaiken aikaa auttaessaan Hiljan ylle. Äkkiä kuului salin ovelta kahahdus: pikku Meri Nikkilä suikahti kuulumattomin askelin yli kynnyksen ja karkasi Hiljan kaulaan. Hän kietoi hennot käsivartensa hänen ympärilleen, väljät, vihreät, silkin vuortamat hihat soluivat kyynärpäiden yläpuolelle, tumma palmikko hämääntyi kainaloon, hän katsoi Hiljaan heikoilla, syvänsinisillä silmillään, painoi huulensa hänen kaulalleen ja pusertui häntä vastaan koko voimallaan. Hänen lämpönsä tuli Hiljaa vastaan niin hyväätekevänä, että Hilja kokonaan heltyi. Hän syleili tyttöä, ojensi Elsalle käden, riistäytyi irti ja läksi. Hoiperrellessaan alas portaita hän itki.

— Kuinka paha minä taas olen ollut. Miksi minä suutuin, miksi minä ärsytin heitä? Miksi he ymmärtäisivät minua, mikseivät he saisi uskoa minusta pahaa? Miksi minusta pitäisi uskoa hyvää? Kaiket päivää minä kyllä puhun Kristuksesta, mutta hänen hyvyytensä ja kirkkautensa ovat kaukana minusta. Minähän tiedän miksi ihmiset ovat katkerat ja panettelevat toisiaan: siksi, että he ovat onnettomia ja hakevat lievitystä, tai tyhjiä ja koettavat täyttää tyhjyyttä…

Hän ei pitkään aikaan saanut itkuaan lakkaamaan.

Mutta entä jollei Matti parane hänen hoidossaan? Olihan lääkäri käynyt — lääkäri ei ollut puhunut sairaalasta mitään. Mutta lääkäri ei tietänyt kaikkea, ei tietänyt mikä myrsky oli noussut heitä vastaan. Kun voisikin uskoutua lääkärille, saada hänestä liittolaisen, saada hänet ymmärtämään, että potilaalle ja hoitajattarelle heidän päätehtävänsä ohella on tullut toinen tehtävä: opettaa ihmisiä tietämään, että suhteita voi olla monenlaisia eikä kenelläkään ole oikeutta tulla tuomitsemaan. Hilja tunsi selvästi, että hänen täytyy puolustaa tätä tehtävää, satakoon vaikka tulta ja tulikiveä häntä vastaan. Maailman ihmiset olivat kuin kiduttajia, jotka tahtovat pusertaa hänestä esiin tunnustusta jostakin, jota ei hän ole tehnyt. Hän ei tunnusta. Saavat kiduttaa miten paljon haluavat. Hän oli voimakas, hän tunsi ennen aavistamatonta vapautusta ja itsenäisyyttä.

Kaduilla oli hiljennyt. Askel kumisi kivitystä vastaan. Tullessa rautatietorille aukeni eteen syvä taivas. Asemahuoneen portaita alas lappoi ihmistulva. Ajurit, jotka rivissä olivat seisoneet edustalla, läksivät vähitellen liikkeelle. Koko tori tärisi.

Hilja käveli tyynenä ja katseli taivasta. Tähdet olivat kaukana ja korkealla.

— Saako tulla saattamaan neitiä! kuului äkkiä miesääni rinnalta ja käsi kävi kiinni Hiljan käsivarteen.

Ei Hilja oikeastaan osannut säikähtää. Paremmin hämmästyneenä kaikkosi hän parin askeleen päähän ja sanoi tiukasti:

— Kuinka te uskallatte. Antakaa minun olla.

— Mitä te sitten kävelette niin hitaasti! tiuskasi herra oikeutetun suuttumuksen vallassa ja jättäytyi jäljelle.

Hilja kiirehti eteenpäin, veri liikkeellä ruumiissa. Hän ehti taaskin kotiportaisiin juuri kun tulia sammutettiin. Tyttö ja poika, talonmiehen lapsia, raastoivat tuolia kerroksesta kerrokseen, koskeivät muuten olisi ylettyneet kaasulamppuihin. Tuoli kolisi sementtiä vastaan ja kaiku vastasi seinästä seinään. Tyttö oli pitkä ja hintelä, hame ulottui, hänen kurottautuessaan, puoleen sääreen, kömpelöjä kenkiä peitti paikka paikan päällä. Valkoinen kouluesiliina, punaiset nimikirjaimet keskellä rintaa, peitti koko puvun ja teki hänet kuoripoikamaiseksi. Poika, joka oli tyttöä pienempi, seisoa töllisteli vieressä, kaiken aikaa pyyhkien nenäänsä hihaan. Yläkerrat olivat jo pimeät. Värisevinä varjoina tunki pimeys alakertaan, jossa lapset seisoivat. Tyttö niiasi Hiljalle tuolilta.

— No lapset, sanoi Hilja sillä reippaan teeskennellyllä äänellä, jolla vanhat ihmiset puhuttelevat lapsia, — missä äiti nyt on, kun te sammutatte tulia?

Hän ei odottanut vastausta, vaan mietti eikö voisi omistaan löytää tuolle pikkutytölle joitakin vaatteita.

— Äiti on kipeänä, vastasi tyttö, seisoen toisella jalallaan kuin haikara.

— Vai niin, vilkastui Hilja ja huomasi, että tytön kasvot olivat aivan kuin vanhan ihmisen. — Mikäs äidin on?

— Meille tulee pikkuisia, toimitti tyttö samalla äänellä kuin olisi voinut sanoa: meille ostettiin perunoita. — Siiri juoksi jo hakemaan tätiä. Isä on taas juomassa.

Hiljan täytyi ajatuksissaan toistaa hänen sanojaan ennenkuin ne ymmärsi.

— Mutta, sanoi hän hätäyksissään, — kuka sitten nyt on äidin luona?

— Pikkulapset vain, toimitti tyttö. — Mutta täti asuu tässä aivan vieressä ja jo eilen hän sanoi, että tänään se tapahtuu.

Hilja tuli mielenliikutuksissaan kotiin. Pilkkosen pimeässä eteisessä löi vastaan tikerä tupakinsavu. Se oli samaa tupakkaa, jota ennen pappilassa oli tarjottu maalaisisännille ja silmänräpäyksen aikana oli Hiljan mielessä kuva äijästä lammasnahkaturkissa, joka istuu ruokasalin ovensuussa, permannolla vieressään pahat saappaanjäljet ja lammikko nuuskansekaista sylkeä… Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo teki sen johtopäätöksen, että Matilla on vieraita, maalaisia nähtävästi, ja pelästyi, että he ovat väsyttäneet häntä… Mitä kummaa: ruokasalissakaan ei ollut tulta, koko talo oli pimeänä, paitsi kapeaa valo viivaa, joka tunki Matin huoneen ovenraosta. Kuului hidas vanhanmiehenääni ja liukkaampi naisääni. Noiden ihmisten olisi pitänyt saada kahvia. Maali varmaan ei ole tarjonnut. Kun ei eteisen pöydältä löytynyt tulitikkuja, kiiruhti Hilja päällysvaatteissaan omaan huoneeseensa.

Siellä oli vuode kohollaan kuin päivällä ja ruokasalissa pöytä kattamatta. Hiljan ihmettely yhä kiihtyi ja suuttumus Maalia kohtaan nousi nousemistaan. Eteisessä oli ovensuussa musta, sangallinen juurikori ja kannen ja sankojen väliin tungettu mustan- ja harmaankirjava villasaali. Se tuli selvästi lampaanvilloilta. Vähän matkan päässä oli ihka uudet, suuret naisen kalossit. Äänet huoneesta kuuluivat niin pitkien aikojen takaa, että olisi luullut ihmisten töidensä lomissa lausuvan jonkin sanan. Miehen äänestä oli Hilja kuulevinaan nuhdetta, naisen äänestä itkua.

Vihdoin avautui ovi ja eteisessä pidettiin seuraava puhelu:

— Mutta jos sinulle tekee pahaa lähteä ulos, kun lääkäri on kieltänyt.
Oletpa sinä käynyt heikoksi.

— Ette pääse uloskaan, jollen minä avaa.

— Mutta oltaisiin täällä yötä. Kyllähän me nukuttaisiin lattialla.

— Ei, kyllä teidän on parempi vieraskodissa. Minä saatan teidät ajuriin.

— Eikös valkeaa sammuteta?

— Antaa vain palaa.

Keitä menevätkään, mietti Hilja, varmaan ovat taas kiihoittaneet häntä. Ei hän ikinä parane, ennenkuin minä vartioin kuin lohikäärme enkä päästä sisään ketään. Ja sen minä teenkin. Hänen pitää parantua!

Hän saneli itselleen tätä astuessaan, kynttilä kädessä, keittiöön päin hakemaan voileipää ja varustautuessaan kohtaamaan Maalin epäystävällisiä kasvoja. Lämmin, kosteansekainen ilma tuli vastaan, ikäänkuin lattiaa ja kupareja vasta olisi puhdistettu. Ovi keittiöön oli selkosen selällään, Maalin vuode tekemättömänä eikä huoneessa ketään.

— Maali! pääsi Hiljalta.

Hän toisti huutonsa useampaan kertaan, muttei saanut vastausta.

Hän on tietysti mennyt kaupungille eikä vielä ole ehtinyt kotiin! Hiljasta tuntui helpottavalta, että hän oli poissa ja hän päätti kiireesti tehdä voileivät ennenkuin Maali palaa.

Keskellä pöytää oli avain, jonka Maali aina otti mukaansa ulos mennessään. Miten se oli tässä, jos hän oli poissa? Hän ei milloinkaan olisi tullut paraadioven tietä, hän olisi mieluummin jäänyt kadulle kuin soittanut ovikelloa. Eikö hän siis aiokaan tulla yöksi kotiin? Vai onko hänelle voinut tapahtua jotakin? Miksi hän on mennyt ulos paraadioven tietä ja jättänyt keittiön avaimen tähän? Tehdessään voileipiä pöydällä pälyilee Hilja ympärilleen: kaikki on pestyä, kuparit kiiltävät, vaikkei ole lauantai, ruokasäiliö on avartunut, sillä se on vasta järjestetty. Piironginpäällystä tuntuu oudon tyhjältä: herätyskello, unikirjat ja virsikirja ovat poissa. Ikkunalautakin on autiompi entistään: Maalin pitkä fiikus siltä puuttuu.

Jo vaipuvat Hiljan kädet. Hänelle selviää, että Maali on lähtenyt pois, kokonaan hyvästiä sanomatta, jättämättä jälkeensä selityksen sanaa. Eikä Hilja enää muista viimeisiä vaikeita aikoja, hän muistaa vain vanhat ajat maalla, jolloin Maali syksyllä tuli hänen ja Lainan kanssa sieneen ja puolaan ja oli heille hyvä. Hänen tulee niin ikävä Maalia, että hän hyvän aikaa istuu tuolilla ikkunan luona ja itkee, ikäänkuin Maali olisi kuollut. Varmaan ei tämä ero Maalillekaan ole ollut helppo, kyllä hän heistä sentään piti. Kuinka hauskaa oli, kun hän aamulla tuli huoneeseen tekemään tulta ja paiskasi hänelle Armaan kirjeen, mihin sattui, vaikkapa suuhun… Tai kun hän yllätti hänet tuomalla torilta uutispuuroksia tai kukkakaalia… Ja kuinka hän oli uskollinen ja talon puolella! Sekö hänet oli karkottanut talosta, että hänen ja Matin suhde oli niin likeinen? Oliko hänen niin tuiki mahdotonta sitä käsittää? Hän on lähtenyt jäähyväisiä sanomatta siksi, että olisi ollut liian vaikeaa sanoa niitä, päätteli Hilja. Mutta mitä äiti ja Jenny täti sanovatkaan? Ettei hän vain olisi kirjoittanut heille ja tehnyt heitä levottomiksi!

Hän ei vielä ajatellut, miten tulisi toimeen ilman palvelijaa. Talo tuntui ensin kolkolta, mutta kun hän oli saanut lamput palamaan ja voileivät valmiiksi, valtasi hänet ilo ja vapautuksen tunne: ei tarvitse enää pelätä suuttuneita sanoja ja nyrpeitä kasvoja — eläköön! Hän kantoi, juosten tanssiaskelilla, voileivät ja maitokannun ruokasalin pöytään ja kävi kiinni voileipään. Tulisipa nyt Mattikin pian! Äkkiä hän muisti talonmiehenvaimon ja kävi vakavaksi. Hän nousi ja avasi ikkunan.

Piha oli pimeä, vain Parkkari-Lehmusten huoneustosta näkyi valoa. Sieltä kuului myöskin laulua ja jyskettä, ikäänkuin olisi tanssittu tai painiskeltu. Alhaalla pihan perällä oli maantasainen ikkuna niinikään valaistu, vaikka niin heikosti, ettei sitä ensin huomannut. Nopeita lapsenaskelia kuului asfaltilta. Valaistut ikkunat katsoivat yli pimeän pihan toisiinsa, toinen ylhäältä, toinen alhaalta. Pian alkoi alhaaltakin kuulua ääntä: syviä, läpitunkevia huutoja. Olisi luullut huutajan olevan teurastuspenkillä.

Hilja seisoi kuin kivettyneenä. Hän ei mielikuvituksellaan mitenkään olisi voinut hahmottaa mitään niin raakaa, niin alkuperäistä, niin ihmisyyden pohjalta tulevaa, niin luonnon uumeniin johtavaa. Tuntui peloittavalta. Kaikkialla hänen ympärillään sikisi outoa elämää, syttyi suuria, tuskaisia silmiä, jotka tähtäsivät tulevaisuuteen.

Alhaalta nousi hätähuuto, joka viilsi läpi luiden.

"… on veljet keskenään", laulettiin ylhäällä ja nauru, joka seurasi laulua, tunki ytimiin.

Hilja veti kiinni ikkunan. Lampun liekki oli loimunnut vedossa ja mustannut lasin. Hän ei sitä huomannut. Hän putosi istumaan tuolille pöydän ääreen ja tuijotti, pää käden varassa, eteensä. Oli kuin jotakin ihmeellistä ja raskasta olisi vierinyt hänen ylitseen.

Äkkiä ilmestyi eteiseen johtavan oven kynnykselle varjo. Hän hätkähti, sillä hän ei ollut kuullut askelia.