Tähtien alla: Romaani

by Maila Talvio

X

— Älä pelkää. Minä se olen.

Matti jäi yhä kynnykselle, nojaten oven pieleen.

— Kuinka hyvä että sinä tulit, sanoi Hilja. — Kävin levottomaksi, kun sinulla oli vieraita näin myöhään. Kunhan et nyt vain tulisi huonommaksi.

— Etkö nähnyt minua? Minä seisoin hyvän aikaa tuossa.

— Etkä ilmaissut itseäsi…

— Minä katselin sinua, sanoi Matti hillityn hartaasti.

Hilja ei pannut merkille outoa sointua hänen äänessään, ojensi vain voileipälautasen häntä kohti.

— Ajattele, sanoi hän, — Maali on lähtenyt pois talosta. Avain oli keittiön pöydällä, kaikki hänen tavaransa poissa. Nähtävästi hän on mennyt kokonaan. Me olemme nyt kahden talossa.

— Kyllä minä kuulin, kun hän meni. Heitä oli kaksi ja he kantoivat jotakin raskasta. Heidän täytyi avata kaksoisovet eteisessä.

— Se on ollut Maalin suuri, vanha arkku. Olihan se parasta, Maali oli jo niin hermostunut.

He vaikenivat. Hilja istui pää käden varassa ja ajatteli illan tapahtumia. Hän olisi mielellään puhunut niistä Matille, mutta ymmärsi, että ne olisivat kiihdyttäneet.

— Mikset sinä syö? sanoi hän hetkisen perästä hajamielisenä ja kaasi maitoa lasiin. — Tässä!

Matti katseli häntä oudosti, pelonsekaisella ilolla, katseli käsiä, kapeita ranteita, pitkiä, pyöreäpäisiä sormia, hiuksia, hartioita, valkeahipiäisiä kasvoja, katseli häntä ikäänkuin ei koskaan olisi nähnyt ja ikäänkuin ei voisi katsella kylläkseen.

— Ihmeellistä tämä on! sanoi Hilja pienellä, haikealla naurahduksella ja kaarsi kätensä ristiin päälaelle.

Matti pidättyi vaivoin sulkemasta häntä syliinsä. Hänen täytyi pusertaa kätensä nyrkkiin, jotta saisi ne tottelemaan. Hän katseli katselemistaan. Herra Jumala, Herra Jumala!

— Keitä täällä kävi? muisti Hilja äkkiä.

— Isäni ja sisareni.

— Isäsi ja sisaresi! Jotka eivät koskaan ole käyneet Helsingissä. Enkä minä ollut kotona. Mutta tulevathan he huomenna? He eivät saaneet edes kahvia… Ajattele, jos me voisimmekin rakentaa ymmärtämystä teidän välillenne. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? He ovat tuoneet huonoja uutisia… Onko joku kuollut? Sano toki.

Matti vapisi. Hän piteli lujasti kiinni tuolin selustasta.

— Ei mitään sellaista ole tapahtunut. Minä kerron myöhemmin. Nyt on maatapanon aika.

— Mutta luuletko minun voivan nukkua, kun olen levoton. Näenhän sinusta selvään, että on kysymys jostakin vakavasta. Kerro nyt edes hiukan.

— Puhumme huomenna.

— Jotakin pahaa on tapahtunut. Sano minulle edes, miksi he tulivat.

Hiljan silmäterät pyysivät suurina ja arkoina.

— Hyvää yötä, sanoi Matti ja läksi ikäänkuin paeten.

Hilja jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Luuleeko hän todella saavansa unta, kun jättää jotakin tärkeää sanomatta. Mitä se on, jota ei voi sanoa? Onko se jotakin niin kauheaa? Ehkä se koskee Lainaa…? Varmaan sähkösanoma ehkä. Hilja oli samassa hetkessä Matariston oven takana.

— Eihän se koske sisartani?

Matti raoitti ovea ja vakuutti hiukan nolona, että asia koski yksinomaan häntä.

Hilja läksi. Mutta tuntematon asia kasvoi kasvamistaan hänen silmissään. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin se olisi maannut eteisessä, lattialla, jokin peitto yllä. Hän ei tietänyt oliko se koira vaiko ihminen. Hän pelkäsi mennä eteiseen… Onko hän näin kauhean hermostunut! Hän, joka jokin viikko sitten oli itse terveys…!

Hän meni keittiöön viemään pois voileipiä. Maalin jättämä tyhjyys sekä sattui että hiveli. Mielialat läikkyivät hänessä kuin vesi. Kaikkialla tuntui olevan jotakin salaperäistä ja peloittavaa. Hän katsoi, että ovi oli lukossa ja hiilos sammunut. Sitten hän sammutti tulet kaikkialta ja läksi omaan huoneeseensa.

Siellä oli kuin turvan takana. Lämmin tuli ystävällisenä vastaan ja kuivaneista ruusuista levisi lemu, jota Hilja niin rakasti.

Hän vaipui sohvaan istumaan ja päätti päästää kaiken kuorman hartioiltaan. Hän komensi sydämensä lyöntejä taukoamaan ja kutsui silmiensä eteen Armaan kuvaa. Hän äänteli itsekseen, että hän kaipaa Armasta, hän rakastaa häntä. Kaikki muu voi mennä murskaksi, mutta se yksi hänelle täytyy jäädä.

Kyyneleet riippuivat hänen silmäripseissään. Olisi pitänyt nousta tekemään vuodetta, mutta häntä väsytti ja hän päätti vielä hetken levätä.

Silloin kuuluivat Matin askeleet ruokasalista ja samassa koputus oveen.

— Nukutko, Hilja? Minun täytyy ehkä sittenkin tavata sinua vielä.

— En nuku. Tee hyvin vain. Täällä on kaikki vielä järjestyksessä.
Arvasinhan minä, ettet saisi unta ennenkuin olet puhunut.

Hilja varisti väsymystä yltään, ripusti esiliinansa naulaan ja sytytti lampun.

— Tee hyvin. Mikset sinä istu?

Hän sanoi sen reippaasti ja nauraen, mutta Matti seisoi vain ovella ja katseli. Hän ei milloinkaan ollut käynyt Hiljan huoneessa. Hänen silmänsä ikäänkuin hyväilivät huonekaluja ja seiniä. Hän veti sieraimiinsa huoneen lämmintä ilmaa, jossa tuntui kuivaneiden yrttien tuoksu. Hän ajatteli: tässä sinä liikut, tässä istut, tässä kirjoitat, tässä nukut. Kuinka sinä olet kaunis, täällä on kuin kirkossa! Hän rutisti nyrkkinsä oven pieliä vastaan, ettei itkisi. Vihdoinkin Hilja huomasi oudon liikutuksen hänen kasvoillaan, katsoi häneen pitkään, ravisti päätään ja sanoi:

— Nyt en minä ymmärrä mitään.

Matti astui, pujotellen huonekalujen lomitse pieneen huoneeseen ja seisahtui kirjoituspöydän luo. Hän tunsi valokuvat, Hilja oli joskus tuonut ne kaikki hänen vuoteensa ääreen ja onnesta hehkuvin poskin kertonut jokaisesta jotakin. Matti oli hänkin silloin katsellut maisteri Breden kasvoja tulevan ystävän kasvoina. Nyt nousi hänessä epämääräinen vihan ja vastenmielisyyden tunne, kun hän katseli tätä rakkauden alttaria tytön huoneessa. Toinen ääni hänessä puhui: pois pyhyyden solvaaja, varas! Pakene, vielä on aikaa! Mutta toinen ääni sanoi: särje vihdoinkin valheen verkko! Te olette pettäneet itsenne. Hän on sinun, te olette toistenne uskottuja! Ja tämä jälkimmäinen ääni oli paljon voimakkaampi. Matin tuli mieleen, että hänen täytyy hajoittaa maahan tämä alttari, pyyhkäistä menemään kaikki mitä siinä on. Hänen kätensä vapisivat.

Hilja tarkasti häntä sanattomana ja hänelle oli erinomaisen vastenmielistä, että hän siinä tarkasteli hänen pyhäkköään. Omituisen oikullinen on hermotauti, ajatteli hän. Että nuo ihmiset taas pääsivät tänne pahentamaan hänen tilaansa. Tauti esiintyy nyt taasen muodossa, jota en vielä ole nähnyt.

Äkkiä kuului kolahdus pöytään ja samassa helähdys lattiaan. Hilja hätkähti, sitten hän puhkesi puhumaan jotakin, nuhtelevasti, onnettomana.

Venetsialainen malja oli mennyt sirpaleiksi.

Hän kyykistyi maahan ja koetti kokoella käsiinsä sekä sirpaleita että ruusuja. Hän koetti sovitella yhteen palasia. Kaikki oli säpäleinä. Hän pudotti ne takaisin lattialle, painoi pään käsiinsä ja itki.

— Kuka sen pudotti! puhui Matti onnettomana. — Minä en kajonnut mihinkään… En ymmärrä tätä. Miten se putosi? Voiko ajatus rikkoa? Älä itke noin. Ehkä me löydämme samanlaisen…

— Ei, tuskitteli Hilja, — on mahdotonta löytää samaa, vaikka löytäisikin samanlaisen. Se oli sulhaseni ensi lahja minulle, nämä ruusut ja tämä maljakko! Et sinä tiedä mitä minulle teitkään.

Ja Hilja rupesi taasen hellävaroen kokoamaan sirpaleita. Mutta Matti heilautti oudosti päätään, selkeä ilo valaisi hänen kasvonsa.

— En minä sitä tehnyt. Sen särki toinen käsi, että me saisimme merkin.

Hilja laski voimattomana sirpaleet käsistään, kokosi ruusut ja vei ne pienelle pöydälle vuoteensa ääreen. Matti seurasi häntä omituisin katsein.

— Koetapa ajatella, sanoi hän, — eikö se ole omituista, että tuo malja särkyi, kun minä ensi kerran astuin huoneeseesi. Se särkyi itsestään, sormen kajoamatta. Eikö se ole sinusta omituista? Etkö sinä usko enteisiin ja merkkeihin?

Hilja seisoi häneen selinpäin, mutta kuunteli jo jännittyneenä.

— Minä sanon sinulle nyt kaikki: ihmiset kuuluvat paljon puhuvan meistä. He kuuluvat sanovan… että me kaksi kuulummekin yhteen, että sinä oletkin minun etkä tuon toisen. Siitä puhutaan täällä kaupungissa… kahviloissa ja seuroissa ja iltamissa… Kaikki ihmiset. Ja siitä puhutaan siellä kotipuolessa. Isäni ja sisareni läksivät juuri liikkeelle ottamaan selkoa…

— No, uskovatko he siihen? kysyi Hilja, äänessä odotus ja pelko.

Matti vaikeni hetken. Hän joutui itsekin vasta nyt sen kysymyksen eteen, että uskoivatko he todella siihen.

— Niin… en tiedä… He tulivat tiedustelemaan…

— He siis epäilivät, selitti Hilja itselleen matalalla äänellä ja puhkesi sitten tulisesti jatkamaan: — mikseivät he, kun sitä huhua tuotiin heille, sanoneet: se ei ole totta! Me tunnemme poikamme!… Ja mitä he sanoivat, kun sinä heille selitit…?

Matti painoi alas katseensa. Hilja odotti hänen vastaustaan niin jännittyneenä, että hän kuuli sydämensä lyönnit.

— En minä saanut heitä vakuutetuiksi, sanoi Matti ja syyllisyyden tietoisuus soi hänen äänestään.

Hiljan kasvot hehkuivat.

— Eivätkö he sitten uskoneet sanoihisi, etkö sanonut heille, miten asia on?

— Sanoin… sanoin…

Hilja tuli hänen eteensä, taipui hänen puoleensa ja vaati, kiihtymistään hilliten:

— Mitä sinä heille sanoit? Minä kuulen äänestäsi, ettet ole vakuuttanut niinkuin olisit voinut…

— Kyllä minä koetin.

— Eivätkä he uskoneet sittenkään? Mutta ovatko he aivan mielettömät!
Olisit ajanut ulos heidät.

Koko Hiljan ruumis aaltoili suuttumuksen vallassa. Matti katsahti häneen soimaten.

— Ei kukaan aja ulos isäänsä yön selkään vieraassa kaupungissa.

— Mutta se lakkaa olemasta isä, joka uskoo pojastaan niin rumaa ja joka ei edes lakkaa uskomasta, kun poika vakuuttaa syyttömyyttään. Ulos minä ajaisin sellaisen isän.

— Kuuntele nyt levollisesti. Hän todisti minulle raamatun valossa, että sellainen suhde kuin meidän on mahdoton.

Ilkeä piirre rumensi Hiljan kasvoja ja hän pakotti itsensä nauramaan, siksi ettei tahtonut itkeä.

— Älä naura noin! pyysi Matti.

— Sinun omaisesi uskovat, sinun omaisesi uskovat! toisteli Hilja ja kierteli edestakaisin pientä huonetta. — Onko sitten kummaa, jos ihmiset uskovat, kun eivät omaisesi paiskaa heidän silmilleen: se ei ole totta! Sinun omaisesihan olisivat voineet tappaa tämän huhun!

— Emme saa tuomita heitä, yritti Matti.

Hilja jatkoi kulkuaan pienellä lattianalalla kuin häkissä ja hänen suuttumuksensa alkoi kääntyä peloksi.

— Puuttuu vain, sanoi hän, — että huhu tulee äitini ja kipeän sisareni korviin ja tätini luo ulkomaille. Mitä minä olen ihmisille tehnyt, että heidän pitää näin kiusata minua? Minä en ymmärrä. Selitä minulle!

— Koeta tyyntyä, Hilja. Koeta kuunnella, niin minä puhun.

— Kuinka sinä jaksat olla noin tyyni! leimahti Hilja. — Eikö sinussa kaikki nouse sotaan? Minusta ei vielä tekisi mitään, jos sanottaisiin, että me olemme varastaneet. Se olisi minusta helppoa kantaa. Mutta meitä syytetään jostakin liian rumasta ja likaisesta! Minä tulen niin kovaksi ja pahaksi… oi, pitääkö ihmisten tehdä tällaista! Minä tunnen, etten enää jaksa heitä rakastaa…

Hän vaikeni. Matti seurasi hänen liikkeitään ja näki hänen painavan käsiään rintaansa vastaan.

— Kuuntele minua nyt levollisesti, alkoi hän varovaisesti. — Ehkeivät he ole aivan väärässä. Anna minun puhua. Tai ehket sinä tänä iltana jaksa kuulla.

— Minä jaksan! uhmasi Hilja. — Onko sinulla ehkä vielä jotakin pahempaa sanottavaa? Minä vakuutan, ettet voi kertoa minulle pahempaa kuin jo olen kuullut… Oi, jos ne huhut menevät sisareni luo, joka on sairas! Ei hän usko eikä äiti usko, tiedänhän minä sen, mutta se voi tehdä pahaa kipeälle sisarelleni. No niin, mitä sinulla vielä on sanomista?

— Oletko sinä myöskin tyyni… Katso, ehkä ihmiset ovatkin oikeassa. Ehkä me olemme eläneet itsepetoksessa. Niin, niin. Se ei ole tullut minun mieleeni koko aikana enkä kai koskaan olisi tullut sitä, ajatelleeksi, jollei vanha isäni olisi tullut selvittämään minulle meidän suhdettamme.

— Mitä meidän suhteessamme sitten on selvittämistä? Tiedämmehän me sen eikä kukaan muu voi sitä tietää…

— Me ehkä emme ole tietäneet: me rakastamme ehkä sittenkin toisiamme,
Hilja…

Hänen äänensä värisi juhlallisessa liikutuksessa ja hän katsoi Hiljaan, kuin lapsi, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Hilja katsoi häneen takaisin ja hänen silmäteränsä olivat suuret ja hämmästyneet. Vihdoin hän vei käden otsalleen, ikäänkuin kutsuakseen järkeään avuksi.

— Isäni sanoo, että minä kaiken aikaa olen katsonut sinuun luvattomalla tunteella. Ehkä hän on oikeassa. Minä en sittenkään olisi uskonut tätä kaikkea, jollei sulhasesi ensi lahja sinulle nyt juuri olisi särkynyt. Niin, niin, sellaisia merkkejä annetaan ihmisille — meillekin annettiin, että me tietäisimme olevamme määrätyt toisillemme.

Hilja purskahti kipeään nauruun. Hänelle tuli taasen ajatus, että onko tuon nuoren miehen järki jo sumentunut — kannattaako hänelle puhua? Mutta katsahdettuaan Matin kasvoihin, jotka olivat viisaat ja vakavat, hän hiukan surumielisenä sanoi:

— Ja sellaista… että kukkamalja särkyy, pidät sinä merkkinä! Isäsi on saanut sinut vakuutetuksi sensijaan että sinä olisit saanut hänet vakuutetuksi. Ja sattumasta teet sinä suuren numeron… Kuinka voit sinä sitten pyyhkiä pois koko tämän sairautesi ajan, jolloin olemme olleet ystävät — vai emmekö ole olleet sitä?

— Me olemme pettäneet toisiamme. Suhteemme on ollut enemmän. Olisihan se luonnotonta, että niin olisimme voineet puhua toisillemme kaikki, jollei…

— Mistä sinä tiedät, että minä olen puhunut sinulle kaikki ajatukseni! huusi Hilja kuin hädässä.

— Etkö sitten ole? sanoi Matti ja katsoi häneen syvältä. — Olemmehan puhuneet vakavista asioista.

Hilja tunsi pistoksena, että hän oli oikeassa: he olivat puhuneet syvällisistä asioista, hän ei Armaan kanssa koskaan ollut puhunut niin vakavasti. Ja kuitenkin rakasti hän Armasta, rakasti kuin vanki taivaan sineä ja tällä hetkellä kuin hukkuva pelastavaa kättä.

— Olemme, olemme. Mutta ei se ole ollut sitä. Luota nyt minuun… Minä en osaa sitä selittää, mutta minä tiedän sen. Me olemme nyt väsyneet ja kiihtyneet. Ehkä menemme nukkumaan. Sinä sitä jo äsken tahdoit, se oli minun syyni, että rupesimme puhumaan… Anna anteeksi…

— Ei, keskeytti Matti hänet, — älä johdata minua pettämään itseäni enää. Ei se ollut sinun syysi että puhuin, se oli oma syyni. En jaksanut vaieta.

— Oi, huusi Hilja ja likeni likenemistään ruokasalin ovea, houkutellakseen Matin pois huoneestaan, — nyt sinä vasta petät itseäsi! Eikö sinun sisaresi olisi voinut olla minun asemassani, tehdä kaikki mitä minä olen tehnyt…?

— Ei koskaan. En minä koskaan ole voinut puhua sisareni kanssa kuin kaikkein arkipäiväisimmistä asioista.

— Te olette eri sivistystasolla.

— Ei, Hilja…

— Mutta etkö sinä koskaan ole kuullut, että veli ja sisar voivat olla hyvin läheiset ystävät…?

— Älä vaivaa itseäsi, sanoi Matti lujasti ja seurasi häntä, — sillä sinä et vakuuta minua. Minulla on jo vakuutus itsessäni. Sinä olet minulle rakas…

— Jumalan tähden, kuiskasi Hilja ja pakeni pimeään ruokasaliin, — etkö sinä käsitä, että jos sinä puhut tällä tavalla, niin minun nopeasti täytyy erota sinusta.

— Sinä et voi erota minusta, kuiskasi Matti, — sillä sinä rakastat minua. Sinä et olisi pidellyt kättäsi otsallani, et silittänyt hiuksiani, et…

— Mitä sinä puhut — sitä minä en ole tehnyt! parkaisi Hilja ja koetti tunkea hänen sanojensa sisältöön niitä ymmärtääkseen.

— Etkö ole tehnyt? Etkö sinä tiedä siitä vai etkö tahdo tietää?

— Sinä hourit, sinä erehdyt…

Matti naurahti onnellisen naurua.

— Ei ihminen sellaisesta erehdy. Minä uskottelin silloin, että ystävä silitti minun päätäni. Se ei ollut ystävä — se oli Hilja.

Hilja ei milloinkaan ollut kuullut hänen ääntään sellaisena. Jos se olisi ollut raaka ja tympeä, olisi se ollut hänelle tuhat kertaa mieluisampi.

— Jos minä olen sen tehnyt, niin unohda se, anna anteeksi, pyyhi pois… Minä en ole tietänyt mitä olen tehnyt… Olenko minä todella voinut olla niin rikollinen…!

He seisoivat ruokasalissa, johon vain Matin huoneesta eteisen läpi ja Hiljan huoneesta tunki valoa. Vaikka oli pimeä, näkivät he selvästi toistensa kiihottuneet kasvot. Pihamaalla kuului yhä yläkerrasta ilonpito ja alhaalta maakerroksesta hengenhätä. He tuskin olisivat huomanneet vaikka ukkonen olisi jyristänyt ruutuja, heillä oli niin yllinkyllin tekemistä toisistaan.

— Et sinä ole rikollinen, sanoi Matti taas onnellisella äänellä, — syvä tunne on sinussa puhunut. Minä ymmärrän kaikki niin selvästi: sinä olet toiminut vaistojesi varassa, siitä hetkestä asti, jolloin minussa tauti puhkesi ja sinä tulit minun huoneeseeni…

— Mutta minä olisin mennyt pahimman viholliseni huoneeseen, jos hän olisi ollut niin sairas…

Matti ei häntä kuunnellut.

— Minä en silloin tuntenut puhdasta rakkautta, minä uskoin sinusta pahaa, mutta rakkautesi saattoi sinut antamaan sen anteeksi…

— Lakkaa, huusi Hilja miltei äänettömänä. — Tämä on sairautta sinussa. Sen täytyy olla sitä. Jollen minä olisi ihan vakuutettu siitä, että sinua on petetty, niin minä… en tiedäkään mitä tekisin. Suuttuisin niin, etten koskaan leppyisi… Kuinka sinä voit olla minulle noin armoton, me kun jo olimme niin hyvät ystävät…

Hilja nyyhki, pää nojaten uunin kovaan, kiiltävään kylkeen. Matti tuli ja otti hänen kätensä. Hiljasta tuntui, että se poltti ja hän veti sen pois.

— Mutta Hilja… onko tämä nyt niin kovin pahaa? Me emme voi tälle mitään…

— Vai emme me voi! huudahti Hilja kuohuksissaan. — Asetu hänen asemaansa, joka on poissa…

— Mutta luonto käy kaiken yläpuolella, sanoi Matti ylhäisen tyynesti eikä tuntenut itseään varmuudessaan ja voimassaan.

Hän katseli Hiljaa jo miltei omistajan silmillä ja oli päättänyt saada hänet vakuutetuksi.

Hiljaan tuli outo pelko. Hänen piti koota kaikki voimansa.

— Entä ihmisen tahto! sanoi hän ja oikaisi itsensä suoraksi ja jänteväksi. — Minä tahdon olla uskollinen ja minä olen!

— Sinun täytyy tahtoa! riemuitsi Matti, — sinun täytyy päättää olla uskollinen. Mutta minua sinä rakastat. Ja ajattele, minä en ole sitä tietänyt. Kaukaa pitää ihmisten tulla kertomaan sitä minulle, merkkien ja ihmeiden täytyy tapahtua. Oi Hilja, Hilja, mikä ihana nimi sinulla on… Älä kiusaa itseäsi ja minua. Tule minua likemmä… Ei, ei, minä en koske sinuun ennenkuin olen saanut luvan häneltä, jolle sinä olet luvannut itsesi. Me kirjoitamme hänelle, hän ymmärtää meidät. Älä pelkää minua — minä olen nyt uusi ihminen, kun minä sinua rakastan…

Hilja oli kiertänyt ruokapöydän taakse kuin turvaa etsien. Hän oikaisi itsensä taasen suoraksi.

— Pelkää… mitä minä pelkäisin! Tämän kaiken täytyy nyt vihdoinkin loppua. Sinun täytyy tulla järkiisi… Sinä olet ymmärtänyt minut niin väärin, niin väärin. Ah, kuinka minä häpeän itseäni, että olen antanut sinulle niin paljon itsestäni ja niin paljon aihetta luuloihin. Minä olen tehnyt ajattelemattomasti ja väärin, mutta sitä ei enää saa tekemättömäksi. Täytyy vain katsoa, etten silleen tee syntiä.

Matin oli kiireesti pitänyt nojautua muuria vastaan. Häntä alkoi värisyttää.

— Sinun täytyy muuttaa pois meiltä, jatkoi Hilja, huomaamatta hänen pahoinvointiaan. — Minä olisin tahtonut hoitaa sinut terveeksi, mutta se ei näy käyvän päinsä. Ihmiset luulevat nyt osanneensa oikeaan, kun saavat meidät erotetuiksi. Minä olisin tahtonut näyttää heille, että on muitakin suhteita kuin ne kaikkein tavallisimmat ja karkeimmat. Mutta se ei näy käyvän.

Matti ei kuullut mitä hän sanoi. Kaikki huojui hänen silmissään, hänen päähänsä oli kuin lentämällä tullut polttava tuska. Hän etsi ajatuksissaan vaistomaisesti huonettaan, mutta hänen täytyi jännittää koko muistinsa saadakseen selville, missä päin se oli. Häntä pyörrytti niin, että hän huojui puolelle ja toiselle. Toisena hetkenä oli päässä hirvittävä tuska, ikäänkuin joku olisi murskannut sen, toisena hetkenä se oli tunnoton kuin ontto, ääretön rakko. Tuskan tunne tuli hallitsevaksi. Hän nojausi muuriin, jonka toisella puolella Hilja seisoi leimuten ja lyöden, hän näki valojuovan, joka johti permantojen poikki, ja kokosi voimia päästäkseen lähtemään sitä myöten. Hänen edessään tuntui olevan pitkä tie, jolle hän pelkäsi sortuvansa. Hän kävi kiinni päähänsä, se oli nyt kuin tulikuula. Hän kokosi voimansa ja läksi kulkemaan valojuovaa myöten. Tuoli kaatui hänen tieltään, kirja putosi pöydältä permannolle, hänen kyynärpäänsä kolahti oveen — hän ei kyennyt kiinnittämään siihen huomiota. Koko hänen vaistonsa suuntautui siihen, että hän löytäisi vuoteelleen ja siihen hän vihdoin suistui, varjellen käsillään päätänsä, joka kiehui.

Hilja oli päässyt vauhtiin ja puhui yhä:

— Jos minä joskus olen sinusta pitänyt, niin minusta on kuollut kaikki tunne. Kukaan ei ole minua niin häväissyt ja kiusannut kuin sinä. Vieköön isäsi sinut mukaansa. Kai te nyt hyvin sovitte yhteen, kun tässä asiassa niin ymmärrätte toisenne. Ehkä sinusta vielä tulee pappikin hänen mielensä mukaan… Minä en tahdo nähdä häntä, kun hän huomenna tulee. Mikä oikeus hänellä on minusta, vieraasta ihmisestä, joka on hoitanut hänen poikaansa, ruveta uskomaan pahaa…! Sinä lähdet. Hyvä on. Onkin jo yö…

Hän oli niin mielikuohuissaan, että vain paineli ohimojaan, hillitäkseen veren kohinaa. Pian alkoi kaiken muun joukosta kasvaa esiin tyytymättömyyden tunne häntä itseään vastaan. Hän oli tehnyt jotakin rumaa — mitä hän oikein olikaan tehnyt? Paras vihdoinkin lähteä levolle. Hän näki Matin huoneen oven auki ja tuolin kumossa valojuovan yli. Ensin hän ajatteli, että olkoon tuoli kumossa vaikka tuomiopäivään, mutta sitten hän hoitajatarvaistonsa varassa läksi sitä nostamaan ja katsomaan, miksi se oli kaatunut.

Matin huoneesta kuului läähättävä hengitys ja Hilja meni aivan sanattomaksi, kun tuli vuoteen ääreen. Matti makasi silmät ummessa, pää taaksepäin, kasvoista kaikki ajattelevan ihmisen tietoisuus poissa ja sijalla omituisia pieniä ryppyjä ja väreitä, joista tuska kihosi esiin.

Hiljasta oli äskeinen mieliharmi kuin pyyhkäisemällä pyyhkäisty. Nyt minä soitan lääkärille, päätteli hän. Tämä ei ole hätiköimistä, vaan nyt on tosi käsissä. Ja hakiessaan telefoniluetteloa, soimasi hän itseään, kuten niin monesti ennen: sinä löit sairasta, unohdit, että hän oli sairas, sinä et kelpaa sairaanhoitajattareksi, mitä sinun tarvitsi välittää hänen puheistaan — sairaan houreista! Mutta entä jos kylmät kääreet kuitenkin tekisivät tehtävänsä huomiseen asti. Hän ryhtyi voimakkaana ja päättäväisenä työhön. Hän nosteli ja kannatteli. Hän ihmetteli itsekin, mitä jaksoi, ja tunsi ylpeydensekaista tyydytystä, kun sairas vihdoin tyyntyneempänä lepäsi vuoteessaan.

Oli hiljainen yö. Liike kadulla oli vaiennut, ei yläkerrasta enempää kuin alhaaltakaan enää kuulunut mitään. Lamppu ynisi tutulla pöydällä, silloin tällöin äännähti sairas tai ajoi ajuri rämisten ohitse.

Hiljan ei ollut ensinkään uni, tuntui vain oudolta olla kahden talossa tajuttoman sairaan kanssa. Häntä hallitsi toiselta puolen voimakas vastuunalaisuuden tunto, toiselta puolen nakersi hänessä epämääräinen pelko, kuten hiiri, joka kaluaa jossakin kaukana, tuskin kuuluvasti. Hän komensi tätä toista tunnetta, kuten ihminen viskaa kenkänsä nurkkaan pelästyttääkseen hiiren, mutta se sai alituisesti ravintoa kasvoista vuoteella, joissa paloi kuume ja kärsimys. Kertomus Matin äidistä ja vanhasta pitsikauluksisesta neidistä alkoi tehdä työtä Hiljassa. Tämä sairaudentila on varmaan alkua siihen. Tuo nuori elämä, joka jo on ehtinyt niin paljon kärsiä, päättyy siihen.

Ja tuota minä menin lyömään! ajatteli Hilja taasen. — Entä jos minun ajattelematon kiivastumiseni kutsuikin esiin nukkuvat perinnöt!

Hän joutui hätään ja katumukseen eikä kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin vaihtaa kääreitä.

Ikkunoiden edessä oli sumu läpipääsemättömän tiheänä. Katulyhdyt näyttivät ilmassa riippuvilta keltaisilta villatukoilta, ne eivät valaisseet, ne vain erottautuivat harmaudesta. Koska tämä sumu oli tullut? Kun Hilja palasi ulkoa, oli taivas ollut tähdessä. Kun hän palasi! — pitkiä ajanjaksoja tuntui kuluneen siitä. Sumu tulee joskus niin äkkiä ihmisen tielle, hän ei tiedä mistä. Eikä se hälvene hänen käskystään. Hänen täytyy odottaa.

Hilja seisoi ikkunassa ja tuijotti sumuun.

"Ihmiset puhuvat" — mitä se merkitsee? Että tuuli puhaltaa tai sade lankeaa. Tai vielä vähemmin: että mielipuolet uskottelevat olevansa kuninkaita ja vaativat valtakuntaa. Ihmiset näkevät hitusen päällimmäistä pintaa eivätkä tiedä mitään sisäisistä vaikuttimista. He puhuvat, mutta heidän puheensa ei saa koskea enemmän kuin kepin vingahdus tyhjässä ilmassa.

Huomenna, kun Matin omaiset tulevat, selittää hän heille asian ja heidän täytyy ymmärtää.

Sairas rupesi heittelemään vuoteessa.

— Minun pääni, minun pääni! huusi hän ja piteli käsillään päätään.

Hän avasi silmänsä. Ne olivat kuin kaihin peittämät. Hän kimmahti istumaan, koukisti kätensä ja tavoitteli jotakin edessään. Hiljasta tuntui, että hän haki hänen kaulaansa. Koukistuneet kädet olivat peloittavan voimakkaat. Hilja tarttui takaapäin hänen hartioihinsa ja koetti vetää häntä pitkäkseen. Hän puheli rauhoittaen ja ystävällisesti. Hän yritti väsyä ennenkuin sai sairaan tottelemaan.

Nyt täytyy saada lääkäri! selveni Hiljalle. Hän ei edes uskalla olla täällä näin kahdenkesken. Hän sai hakea luetteloa, jota ei äsken ollut pannut naulaan, äänteli itsekseen numeroa, ettei unohtaisi sitä ja meni soittamaan. Kierrin kieppui höllänä ympäri eikä soittoa kuulunut. Hän koputti ja nakutti, kuten joskus oli nähnyt Armaan tekevän, hän kiersi uudelleen — telefoni pysyi mykkänä. Se oli epäkunnossa.

Hetkisen hän, seisoessaan pimeässä eteisessä, tunsi suurta avuttomuutta: hän on kuin onkin nyt tuomittu olemaan kahden kesken ihmisen kanssa, joka minä hetkenä hyvänsä voi tulla mielipuoleksi. Hän voi saada raivokohtauksen ja kuristaa hänet. Hilja ajatteli mahdollisuutta herättää joitakin naapureita — ehkäpä Parkkari-Lehmuksella vielä oltaisiin ylhäällä. Mutta kaikkialla oli pimeää ja sen ainoan ikkunan takana, joka oli valaistu — talonmiehen asunnon, ei ollut telefonia. Ehkä oli paras sulkea ovi, jättää sairas tänne ja paeta kaukaisimpaan huoneeseen.

Ei, johtui samassa hänen mieleensä, niin ei ole lupa menetellä. Minä tahdon, että hän tulee terveeksi! Hän ei saa tulla mielipuoleksi, minä pelastan hänet. Minä tahdon, minä tahdon.

Hilja tuli ruokasalista, jossa oli hapuillen ja heikkona seisonut, kuin uutena ihmisenä Matariston huoneeseen. Hän kiersi kylmän kääreen lujasti sairaan pään ympäri, istuutui vuoteen laidalle ja nosti hänet istumaan.

Hän rupesi puhumaan, että joulu tulee, että Matti lähtee maalle ja luo navettaa. He hankkivat rahaa vaikka mistä, mutta he saavat kokoon pääoman, jolla voi alkaa itsenäisen maanviljelyksen.

— Miten suuri summa siihen tarvitaan? Riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?

Hilja puhui hitaasti, tyynesti ja voimakkaasti. Jos hän sivultapäin olisi kuunnellut, ei hän itse olisi tuntenut ääntään. Koko hänen tahtonsa ja voimansa keskittyi tähän hetkeen. Hän luetteli mitä maanviljelyksessä tarvitaan, mitä mikin tulisi maksamaan, piteli lujasti sairasta silmällä ja katsoi häneen.

— Mitä luulet, Matti, riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?

Hän pingoitti kaikkia niitä voimia, jotka oli pannut liikkeelle ja tunsi, ettei pian enää ole mitään lisättävää.

— Vai pitääkö olla kolme tuhatta?

Matti avasi silmänsä. Kaihi oli poissa.

— Riippuu siitä, sanoi hän, — miten suuren maatalouden tahdot panna pystyyn.

Hiljassa sykähti sellainen ilo, että hän oli pusertamaisillaan Matin rintaansa vastaan. Hän hillitsi itsensä kumminkin heti ja jatkoi entistä keskustelua. Hänellä oli jokin kaukainen tunne, että hän oli antanut elämän tälle ihmiselle. Matti oikaisi häntä — hän osoitti oikeata herrasnaisen tietämättömyyttä! Hilja painoi painamistaan alas iloaan ja hymyään, päästi vihdoin sairaan takaisin vuoteeseen ja avasi ikkunan. Sieltä tuli sisään sumua, mutta samalla sentään ulkoilmaakin. Tyynin sairaanhoitajatarliikkein sytytti hän kynttilän ja läksi keittiöön, mutta sinne päästyään puhkesi hän nauramaan. Nauru oli äänetöntä ja täynnä kyyneliä, se tuli syvältä hänen sielustaan. Hän muisti jotakin kohtaa Kristuksen elämästä, jolloin sairas oli käynyt hänen vaatteensa liepeeseen ja Kristus tunsi "voiman lähteneen" itsestään. Hilja eli hetkessä, joka seuraa tuskaista, suurta hetkeä.

Hän toi voileipälautasen keittiöstä, sulki ikkunan ja he rupesivat syömään.

— Hilja, sanoi Mataristo äänettömän hetken perästä, — minä muistan, että omaiseni ovat tulleet hakemaan minua. Mutta ethän sinä anna minua heille. Pidäthän sinä minut täällä?

— Kyllä, kyllä.

— Minä en tule terveeksi paitsi sinun luonasi…

— Niin, niin…

— Aivan totta. Sinä lupaat, ettet aja minua pois, tuli mitä tuli.

— Mutta jokohan me nyt nukkuisimme, muuten se paha päänkipu voi palata.

— Lupaathan sinä!

— Kyllä, kyllä.

— Mutta minne sinä menet? Etkö voi nukkua täällä?

— En. Ei meillä molemmilla ole täällä ilmaa.

— Pane ovet auki.

— Nukutko sinä sitten oikein kiltisti, jos minä olen täällä sohvalla?

— Nukun. Minun pääni on niinkuin ei se olisi oma pääni.

Hilja järjesti vuodetta, käänsi tyynyn kylmän puolen ulospäin ja toi itsellensä tyynyn sohvalle.

Huone pimeni. Hilja kuunteli vielä hyvän aikaa miten sairaan kävisi.
Vihdoin hän nukkui hänkin.

Hän heräsi pitkään kellonsoittoon ja karkasi pystyyn, mielessä tunne, joka mahtaa olla sotamiehellä, kun hän on torkkunut vahtivuorollaan. Hän ei ensi hetkessä muistanut missä oli ja töytäsi jotakin esinettä vastaan. Sitten hän ymmärsi, että oli aamu, koska raitiovaunun kello jo kilisi. Ruokasalin kello ei vielä ollut lyönyt seitsemää. Kuka tulee näin aikaiseen? Sähkösanoma! Lainalle on varmaan jotakin tapahtunut. Kello soi tuskallisen pitkään, enentäen hänen jännitystään ennenkuin hän pääsi avaamaan.

Oven takana oli kookas maalainen mies ja pieni, pyöreä nainen. Hilja käsitti heti keitä he olivat. Hän pelästyi pukunsa huolimattomuutta, toivotti tervetuloa ja kertoi kuiskaten ja yhteen kyytiin, että Matti iltayöstä oli ollut hyvin kipeä ja vasta aamupuoleen nukkunut.

Nainen laski koppansa ja kalossinsa samaan paikkaan kuin eilen, mies yritti kovin, raudoitetuin saappain suoraa päätä Matin huoneeseen. Hilja esti hänet siitä ja johdatti vieraat ruokasaliin. Nyt hän vasta huomasi, miten he olivat Matin näköiset. Isä oli komeapiirteinen, kasvot vielä tuoreet, harmaat hiukset jakaantuivat tasalatvaisina molemmin puolin kasvoja. Silmien päällä, jotka katsoivat syvältä ja epäluuloisesti, oli tuuheat, pitkät vanhan miehen kulmakarvat. Kärsimykset ja elämä olivat runsaasti uurtaneet vakoja noihin kasvoihin, mutta ei pehmentäen ja opettaen ymmärtämään, vaan kivettäen ja kovettaen. Mies oli tullut sisään riisumatta mitään eteiseen. Hän laski lampaannahkalakkinsa tuolin alle, muttei avannut turkkia. Hiljassa liikkui lamppua sytyttäessä ja osoittaessa heille istuimia, pelon, kunnioituksen ja säälinsekainen tunne. Hän olisi halunnut heittäytyä ystäväksi heidän kanssaan, saada heidät liittolaisikseen ihmisiä vastaan ja Matin hoitoon nähden, mutta jokin pidätti häntä. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei noiden piirteiden alta lähde ymmärtämystä hänen tapaiselleen ihmiselle ja hän kävi liikkeissään hapuilevaksi ja epävarmaksi. He saattoivat selittää sen omalla tavallaan. Sisar kyllä oli hyväntahtoisen näköinen, mutta hän tuntui nujerretulta ihmiseltä, joka ei koskaan ole saanut kehittää omaa tahtoa. Hänen vanhat, mustat, huolellisesti säilytetyt vaatteensa olivat varmaan nähneet kymmenen vuoden rippikirkot ja lukukinkerit. Kun musta silkki liukui päästä niskaan, tuli näkyviin tiukalle vedetty, pellavankeltainen tukka.

Hilja ei huomannut, että hän kaiken aikaa puhui, antamatta vieraille suunvuoroa. Hän kertoi Matin sairaudesta ja mitä lääkäri oli sanonut. Isä katseli maahan eteensä tai seinään vastapäätä, sisar seurasi Hiljaa tutkivasti. Kun hän tuli kertomukseen Maalin lähdöstä, katsahti tytär isäänsä.

— Sentähden minun nyt täytyy mennä keittämään kahvia, lopetti Hilja hermostuneen hilpeän yksinpuhelunsa. — Eikö isäntä sill'aikaa panisi tupakaksi. Meillä on täällä paperosseja.

Hilja juoksi saliin, mutta isäntä ei odottanut häntä, vaan läksi kolistellen Matin huonetta kohti, Hilja tuli kuin nuoli hänen eteensä.

— Jos vielä vähän antaisi nukkua. Se on niin tärkeää. Jos siihen asti kun kahvi joutuu. Isäntä tupakoisi nyt.

Silloin Matin isä katsoi Hiljaan. Hän näki edessään hymyilevän, vaaleapörröisen, veikeäliikkeisen tytön, joka mielistellen yritti kääntää hänet takaisin hänen poikansa ovelta. Katse, joka vanhuksen kasvoista kohtasi Hiljaa, oli leppymätön. Hilja tunsi sen kuin pistoksen rinnassaan. Hän ei enää yrittänyt vastustaa, vaan riensi raskain mielin keittiöön.

Samassa avasi isä oven Matin huoneeseen ja tytär seurasi häntä kuin varjo. Matti ei herännyt heidän tuloonsa. He näkivät sumuisen päivän raskaassa hämärässä valkoisen tyynyn sohvalla, vielä kuopallaan Hiljan pään jäljeltä ja huopapeitteen, joka hänen kiirehtiessään avaamaan ovea, oli valunut lattialle. Synkkinä, äänettöminä seisoivat he hetkisen ovensuussa ja istuutuivat sitten.

— Kyllä se nyt jo saa herätä, sanoi isä, tarkoittaen, että tytär herättäisi nukkuvan.

Tytär muisti Hiljan kiellon ja epäröi. Vihdoin meni isä itse röykyttämään Mattia valveille.

Hilja askaroi kylmässä keittiössä, nokesi kätensä tulta tehdessään, availi ja sulki kaappeja, ennenkuin löysi mitä haki. Levottomuuden lomassa millä hän ajatteli Matin omaisten käyntiä, tuli hänen mieleensä, että miten hän nyt alkaa oleilla täällä ilman Maalia. Ottaako uusi palvelustyttö — mutta jollei saa äidin mieleistä. Eikä saakaan. Tai koettaako tulla toimeen siten, että joku vain käy auttamassa? Ehkäpä joku talonmiehen pikkutytöistä. Likaiset ne ovat, mutta minkäpä sille voi. Täti Forsberg olisi voinut auttaa pulmallisessa asemassa, mutta hän ei tahtonut pyytää hänen apuaan… Matin omaisten kanssa täytyy tulla selvittely, hän vain ei käsittänyt mistä päästä alkaisi, ja siirsi ajatusta tuonnemmaksi.

Kun hän tuli Matin huoneeseen, tapasi hän isän ja sisaren istumassa vuoteen luona. Kukaan ei puhunut. Hilja taipui ystävällisenä Matin puoleen ja sanoi kuten lapselle:

— Miten me nyt voimme?

Kaihi oli poissa silmistä, mutta ääni oli sekava, kun hän vastasi:

— Minä nukuin. Päätä ei enää niin särje. Tämä huone vain huojuu niinkuin ei se pysyisi paikoillaan.

— Pidä silmät kiinni ja lepää. Koetamme tänään olla hyvin tyyniä, pian paranemme. Mittaamme nyt kuumeen.

Hilja tunsi kaiken aikaa Matin omaisten hämmästyneet, tuomitsevat katseet. Hänen täytyi taistelemalla taistella pysyäkseen ystävällisenä ja reippaana.

— Mitenkäs se palvelustyttö niin meni, kun se niin kauan oli ollut? kysyi sisar vihdoin.

— No, sanokaa muuta! En minä käsitä mikä hänelle tuli. Enkä minä oikein pääse siitä luulosta, ettei hän tulisi takaisin.

— Olisihan hän saanut erota sovinnossakin…

— Eikö olisi saanutkin!

Heillä riitti puhumista Maalista kunnes lämpömittarin sai ottaa pois.
Onneksi ei kuume ollut noussut niin paljon kuin Hilja oli pelännyt.

— Ehkä minä sitten saan pyytää vieraat ruokasaliin kahvia juomaan…

— Etkö voisi tuoda tänne, ehdotti Matti.

— Miksei, voin kyllä. Mutta sinä väsyt.

Hilja huomasi vasta nyt tyynyn ja saalin sohvalla, punastui ja otti ne kainaloonsa.

— Emme me täällä ole niin usein, sanoi isä.

Hiljaa jääti vanhuksen ääni. Hän paiskasi sylyksensä eteiseen ja riensi selittämään:

— Ei isäntä ymmärrä minua väärin. Poikanne parastahan minä tarkoitan.

Hän meni noutamaan kahvitarjotinta ja pyyteli anteeksi, ettei leipä ollut tuoretta. Ei ollut ketään lähettää leipuriin. Eikä taitanut kahvikaan tulla sellaista kuin hän olisi tahtonut. Huoneessa oli painostava yöilma, päivänvalo tuli ryömimällä. Ei kukaan puhunut, porsliini vain kilisi, Hilja vaivasi päätään miettimällä mitä sanoisi.

— Tuliko siellä teidän puolellanne hyvä vuosi? kysyi hän vihdoin.

Turhaan odotettuaan, että isä vastaisi, sanoi sisar:

— Tuli se sentään. Kaurojakin saatiin, vaikka oli niin sateista.

Ja taas seurasi painostava äänettömyys. Vihdoin rykäisi isä ja virkkoi:

— Mitä tautia tämä nyt oikein on?

— Hermotautia, kiirehti Hilja vastaamaan ja tunsi sen likenemistään likenevän, mitä pelkäsi ja minkä täytyi tulla: selityksen.

— Pastori Angervo sanoi sitä sydämen taudiksi. Ja ihmiset puhuvat, ettei se parane ennenkuin hän pääsee irti täältä.

Vanhus katsoi tiukasti Hiljaan ja laski kuppinsa pöydälle. Hilja tunsi sydämensä kovasti lyövän.

— Mutta hyvä isäntä, pääseehän hän täältä koska tahansa, mutta minne te nyt noin kipeää ihmistä viette. Hänelle teki jo pahaa, että hän eilen oli liikkeellä. Isäntä ei tiedä miten kova yö meillä on ollut. Jos me kuitenkin menisimme tuonne ruokasaliin puhumaan näistä asioista. Tohtori on kieltänyt kaiken kiihtymisen.

Hilja houkutteli jo ovella.

— Minä olen tullut sanomaan pojalleni totuuden, lausui vanhus ja hänen äänensä, joka tähän asti oli ollut ärtyisä ja lyhyt, kävi syvästi vakuuttuneeksi ja saarnaavaksi. — Jumala on lyönyt sinua sairaudella, kun olet poikennut synnin tielle. Jumala ei anna itseään pilkata. Sinä et tule terveeksi ennenkuin sinä luovut syntisestä elämästäsi. Kuka sitten sanoisi lapsellensa totuuden, jollei isä.

Matti oli peittänyt kasvot käsillään. Kuten Hilja tullessaan tanssiharjoitukseen kokonaan oli joutunut kiinni entiseen olemukseensa, niin joutui Mattikin omaistensa seurassa entisyytensä valtoihin. Hiljan kädet pusertuivat vanhusta kuunnellessa nyrkeiksi ja sydämen taonta tuntui päässä asti.

— Isäntä, koetti hän keskeyttää, — minä tiedän, mitä te tarkoitatte.
Matti kertoi minulle eilen missä luulossa te elätte. Mutta se on…

— Enkä minä yksin. Kaikki ihmiset puhuvat siitä jo. Meidän kirkolla on puhuttu ja…

— Isäntä, minähän olen kihloissa ja menen keväällä naimisiin…

Jännittyneen äänettömyyden perästä sanoi isäntä:

— Samarialaisella vaimollakin oli ollut viisi miestä, niinkuin tiedämme Vapahtajan omasta suusta.

Hilja hätkähti ikäänkuin häntä olisi piiskalla lyöty ja likeni ovea.
Hänen tahtonsa yritti herpoutua.

— Isä! huusi Matti ja oikaisi kätensä. — Meidän välillämme ei ole tapahtunut mitään pahaa. Me olemme olleet ystävät… Hilja, älä mene! Saanhan minä kertoa isälle kaikki — hän on niin hyvä ihminen ja niin paljon kärsinyt.

— Mitä sinä aiot sanoa? hätääntyi Hilja. — Eihän meidän välillämme ole mitään salaisuuksia. Levitä vain kaikkien nähtäväksi…

— Hilja, älä mene! pyysi Matti. — Tämä neiti on ollut minulle niin hyvä. Ei kukaan muu saa minua terveeksi paitsi hän.

Hilja seisoi ovessa, huulet puserrettuina kokoon. Hän tunsi inhoavansa Mattia. Kun veisivätkin hänet pois! Sisar itki tuolillaan. Isä istui kumartuneena vuoteeseen päin, niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin poikansa.

— Sinä puhut syntiä, sanoi isä. — Ei kukaan tee ihmistä terveeksi paitsi yksin Jumala. Kaikkein vähimmin parantaa sinut se ihminen, joka on tehnyt sinut kipeäksi.

Hiljalta pääsi vihlova nauru. Sekä Matti että isäntä kääntyivät.

— Eikö tuo nyt ollut niinkuin itse sielunvihollisen suusta, sanoi isä vihdoin. — Voisitkos sinä, poikani, sitten vannoa, ettei teidän välillänne ole ollut mitään syntiä? Minä uskon sinua, jos sinä vannot.

Hilja lakkasi nauramasta ja kuunteli.

— Mitä isäntä tarkoittaa synnillä? kiirehti hän puhumaan. — Syntiä tehdään joka hetki — minun ja teidän välillänne tapahtuu paraikaa syntiä, sillä me ajattelemme pahaa toisistamme.

— Kyllä sinä, poikani, tiedät mitä isäsi tarkoittaa. Minä uskon sinua, jos sinä vannot.

Kaikki vaikenivat. Sisar lakkasi itkemästä, Hilja pysähdytti askeleensa, vanhus pidätti työn koukistaman kouransa sängynlaitaan, ikäänkuin estääkseen Hiljaa tulemasta likelle. Kaikki katseet riippuivat Matin kasvoilla.

Hän oli vienyt kätensä ristiin ja hänen kuumeinen katseensa harhaili katossa. Suupielet rupesivat vavahtelemaan.

— Puhu totuus, poikani, puhu.

— Minä tunnustan, kuului Matin vapiseva ääni vihdoin läpi äänettömyyden, — että minulle on ollut suloista, kun hän… on hoitanut minua… kun…

— Mutta, rakas ystävä, mitä pahaa siinä on ollut? huusi Hilja ja työnsi pois vanhuksen käden.

Silloin kääntyi Matin isä Hiljan puoleen. Hänen vihansa oli kuin jäätynyt kuura, tyyni ja raskas.

— Eilen hän kyllä tiesi, mitä pahaa siinä on ollut. Mutta mitä teillä, vieraalla ihmisellä, on tekemistä poikani kanssa?

— Ei hän ole vieras, yritti Matti tulla väliin.

Hilja keskeytti hänet:

— Tulkaa tuonne viereiseen huoneeseen, niin minä selitän teille. Me teemme tällä puheella Matin niin kipeäksi. Te ette lähde…? No niin, ihminen sairastuu meillä eikä hänellä ole keitään omaisia kaupungissa. Olisiko minun mielestänne pitänyt jättää hänet hoidotta?

Syntyi äänettömyys. Kaikki odottivat mitä isäntä sanoisi.

— Teidän olisi pitänyt toimittaa hänet sairashuoneeseen.

— En tullut sitä ajatelleeksi. Toivoin että hän parantuisi kotona. Ja hän olisikin jo parantunut, jos ihmiset olisivat antaneet hänen olla rauhassa.

— Eivät ihmiset puhu syyttä. Kun me käännymme pois Jumalasta, niin me olemme puhdistaneet huoneemme asuinsijaksi perkeleelle. Ja sinä, onneton poikani, olet kääntynyt pois Jumalasta…

Hilja oli aikonut lähteä huoneesta, mutta hän pysähtyi ovella.

— Isäntä, jollette nyt lakkaa, niin tapatte Matin. Ette kai tahdo sitä. Te saatte viedä hänet sairaalaan, minne tahdotte. Tietäkää vain, että meidän suhteemme oli niinkuin Jeesuksen ja Betanian Maarian, mutta te tulitte ja tahritte sen likaisin käsin…

Isä käänsi Hiljaan suurpiirteiset, elämän uurtamat kasvonsa. Silmät katsoivat kuin aikojen takaa, vakavina ja vakuuttavina. Hilja vaikeni, ikäänkuin vanhan testamentin profeetta olisi astunut hänen eteensä. Hän valmistautui nähtävästi sanomaan jotakin tärkeää ja hyvin painavaa.

— Minun pojastani piti tulla pappi. Hän oli jo niin hyvällä alulla. Hän saarnasikin kerran ja Herran henki oli hänen päällänsä. Nyt ei hän enää käy ehtoollisella eikä…

Väkivaltainen itku puistatutti Matin koko ruumista. Valkoiset, suuret kädet olivat puserruksissa hehkuvia poskia vastaan. Kyyneleet tulvivat sormien lomitse. Sisar oli noussut ja koetti hillitä isää.

— Minä etsin Jumalaa, pääsi Matilta kuin linnun valittava kaiherrus.
— Minkä minä sille voin, ettei hän ole ilmoittanut itseänsä minulle…

Hilja pakeni jo huoneesta. Hän kävi kiinni päähänsä koettaakseen oliko hänellä päätä. Hänestä tuntui, ettei hän ymmärrä enää mitään. Toisena hetkenä hän ajatteli: minä otan ruoskan ja menen ja puhdistan talon noista hulluista! Toisena hetkenä hän ajatteli: heidän sydämessään on niin raskasta ja onnetonta! Kun hän oli aikansa tuskitellut — eikä hän tietänyt kestikö sitä hetkiä vaiko tunteja — tapahtui hänen mielialassaan täydellinen käänne. Hän oikaisi itsensä suoraksi, valeli kasvojaan vedellä, etsi esiin lattiaharjat ja ryhtyi työhön. Mielessä tuntui virkeältä kuin ilmassa ukkosen jäljeltä. Hän rupesi keittämään velliä, jota lääkäri oli määrännyt Matille aamuksi ja päätti lähteä kysymään talonmiehen pikkutyttöä apulaisekseen. Hän näki nyt selvästi ympärilleen, ikäänkuin hän vaivalloisen nousun jälkeen olisi päässyt kukkulalle. Ihmiset tahtovat pakottaa hänet tunnustuksille — hän ei ikinä tunnusta sellaista mitä ei ole tapahtunut!

Kun hän, höyryävä vellilautanen kädessä, astui Matin huoneeseen, olivat isä ja sisar polvillaan vuoteen ääressä, vaipuneina palavaan rukoukseen. Isän silmät olivat ummessa, kädet puserrettuina vastatusten. Mieliala ei ensi hetkessä vaikuttanut Hiljaan vähääkään. Se oli korkeintaan naurettava. Kunnioituksesta toisten hartautta kohtaan ei hän kuitenkaan keskeyttänyt heitä.

— …Katso armossa meidän puoleemme, niinkuin sinä katsoit Pietarin puoleen ja syntisen vaimon puoleen fariseuksen huoneessa. Me olemme monella muotoa syntiä tehneet ja rikkoneet sinun pyhiä käskysanojas vastaan, mutta vaikka meidän syntimme olisivat veriruskeat, niin sinä voit ne lumivalkeiksi tehdä Sinun kalliin sovintokuolemasi kautta. Oo kolmiyhteinen Jumala, isä, poika, pyhä henki, armahda meitä. Jos sinä olet katsonut hyväksi tämän taudin kautta kutsua pois meidän rakkaan poikamme Matti Erlandin, niin auta armossa, että hän ennen kuolemaansa tulee sinun tuntemiseesi. Ilmoita itsesi hänelle, äläkä sysää häntä helvetin iankaikkiseen tuleen, kussa…

Mieliala huoneessa, jossa jo oli päivä, mutta jota lamppu yhä valaisi, jossa ihmiset olivat polvillaan vuoteen ääressä ja itku ja palava rukous täyttivät raskaan ilman — alkoi vaikuttaa Hiljaan kuin huumaava juoma. Matti makasi vuoteessaan oudon pöhöttyneenä ja tuijottavana, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt mitään maailman menosta.

Tässä tulee hulluksi, ajatteli Hilja, jollei tästä tee loppua. Ja hän rupesi puhumaan terveellä, arkipäiväisellä äänellä.

— Nyt meidän täytyy syödä! Velli jäähtyy. Antakaa anteeksi, hyvät vieraat, mutta nyt teidän täytyy nousta.

Hilja raivautui vuoteen ääreen, herätti Matin istumaan ja käski sisarta takaapäin tukemaan häntä. Syöttäessään sairasta laverteli hän hänelle kaiken aikaa kuin lapselle, iloisesti ja ystävällisesti.

— No niin. Kyllä meidän täytyy jaksaa. Siitä tulee niin heikoksi, kun ei syö…

— Minä kuolen…

— Eikö mitä! Minä paranen ja täytän vielä jonkin tehtävän, joka on minulle määrätty… Noin! Sehän maistuu niin hyvältä. Ja minä kun taas nokesin käteni kokonaan, kun hääräsin keittiössä.

— Eikö Maali ole tullut takaisin! kysyi Matti suu täynnä velliä.

— Ei, nauroi Hilja. — Hän oli väsynyt ja tarvitsi lepoa. No, kas noin. Kyllä me pian paranemme, kun olemme olleet näin kiltit.

Hilja ei nähnyt katsetta, jolla vanhus kaiken aikaa oli seurannut poikaansa ja häntä. Kun Matti näki isänsä kasvot, huojahti hän rentona sisartansa vastaan, joka takaapäin tuki häntä, ja nosti suonenvedontapaisesti väännellen kätensä isäänsä kohti.

— Älkää kirotko meitä! huusi hän. — Me menemme naimisiin. Hilja, tulethan sinä minulle.

Hilja kävi kalkin kalpeaksi. Hänen sydämensä ikäänkuin seisahtui. Kaikki hänessä kiteytyi palavaksi, pieneksi kipunaksi. Kipunan polttoa kesti lyhyemmän ajan kuin silmänräpäys kestää. Sitten alkoi sydän taas lyödä. Hänen olennossaan kehittyi saarna ankara kuin valkeaksi kuumennettu rauta noita ihmisiä vastaan, mutta ennenkuin ainoakaan sana puhkesi huulille, ymmärsi hän, ettei heille kannata saarnata. Vanhus sensijaan rupesi puhumaan. Hilja ei kuullut sanoja. Mykistyneenä ja kuurona hän vain mietti mitä hän nyt tekee.

— Hilja! huusi Matti, herättäen hänet tajuihinsa. — He vievät minut pois. Älä anna heidän viedä. Minä paranen täällä. Minä tulen hulluksi, jos minut viedään!

Hän kaivoi päänsä tyynyihin ja pusersi lakanoita käsissään. Avuton vanha neiti pitsikauluksessa tuli Hiljan eteen. Hän astui isän ja pojan väliin ja puhui äänellä, jota ei tuntenut omakseen:

— Sanokaa nyt hyvästi pojallenne ja lähtekää. Minä en salli, että kodistani tehdään hullujenhuone. Matti jää tänne kunnes paranee tai ainakin siksi, kunnes minä saan hänen mielestään ne hullutukset, jotka te olette sinne ajaneet. Teidän ei tarvitse olla hänestä levottomia. En tosin enää hoida häntä samalla rakkaudella kuin tähän asti, mutta minulla on silti tarpeeksi rakkautta. Ihmisten ei pidä saada sitä voittoa, jota he haluavat. Minä en saa jättää työtäni kesken. Menkää nyt. Tuossa on kello pöydällä. Annan teille viisitoista minuuttia hyvästijättöä varten. Sitten ei teidän pidä tulla tänne. Minä ajan pois kaikki, jotka tänne yrittävät. Minä palaan, kun viisitoista minuuttia on kulunut.

Hän ojensi päättävän ystävällisenä kätensä vieraille ja läksi. Kaikki epäröiminen oli hänestä hävinnyt. Hän otti taskuunsa keittiön avaimen, ikäänkuin hän koko ikänsä olisi kulkenut sitä tietä, eikä talonmiehen asunto yöllisine tapahtumineen enää ollut hänelle salaperäinen enempää kuin vastenmielinenkään. Hän meni kylmänä ja järkevänä sinne asialle, astui kuin lääkäri huonoon ilmaan ja otti yhdellä katseella haltuunsa koko aseman.

Huone oli pieni ja täysi. Se nähtävästi ei kirkkaimmalla auringonpaisteellakaan saanut suoranaista päivänsädettä. Lampunkäry tuntui vielä ilmassa. Ikkunan alla pöydällä oli astioita ja omituisia mustia ruuanmöhkäleitä. Kahdenmaattavassa vuoteessa, jonka pohjalla ei tuntunut olevan mitään patjaa, makasi tuttu vaimo, värittömänä kasvoiltaan kuin peite hänen yllään. Tyyny pään alla oli sekin väritön, päistäreenkeltaiset hiukset tuskin erottautuivat sen pohjalta. Toisella seinällä, vedettävässä sohvassa, pään alla vaateriekaleita, nukkui mies, kasvot alaspäin, raudoitetut korot ulospäin. Piirongilla hallitsi pronssinvärinen kipsikuva — nainen, puettuna sotisopaan, kädessä lippu, nähtävästi Orleansin neitsyt. Se käsi, jossa lippu oli, oli murtunut. Peili piirongin yläpuolella muutti kaiken, mikä sitä vastaan sattui, aivan epämääräiseksi. — Nukkuvan kuorsaus täytti huoneen. Kaksi pientä tyttöä hääräsi äidin ja vastasyntyneen ympärillä. Kaikki, paitsi vastasyntynyt, söivät samaa mustaa ruokaa, mitä oli pöydällä. Se oli palttua.

Hilja astui varoen huoneeseen, mutta vaimo kehoitti häntä ystävällisesti vain tulemaan sisään. Pikku Siiri sai pyyhkiä hänelle tuolin ja äiti rupesi paikalla kertomaan huoliaan.

Kun ei osaa edes tätä aikaa pysyä selvänä. Tuolla kuorsaa. Tuli kotiin aamuyöstä ja teki senpäiväistä siivoa. Hänen sisarensa mies on luvannut tämän viikon käydä lakaisemassa pihan. Siksi pitäisi tästä koettaa pystyyn. Jollei kaikki vain tule pidetyksi kunnossa, niin antaa isännöitsijä yhtäkkiä matkapassit. Mihin joudut sitten tällaisen joukon kanssa. Yhdeksän niitä nyt on. Ei niistä yhtään ole kuollut. Eikä tämäkään kuole, se on niin suuri ja pulska, vaikka on tuollainen isä. Mutta äiti on niin terve.

— Ei sirkku anna pienen pojan kuolla, leperteli eilinen tyttö ja riensi piipattaen puhumaan vastasyntyneelle kuin linnulle.

Äidin harmaat kasvot kirkastuivat.

— Kukapa sen kuolemaa tahtoisi, sanoi hän, — kun vain on millä teidät syöttää. Mutta kun kaikki menee alas isän kurkusta.

Tytär nosti tottuneesti lapsen äidin ja Hiljan nähtäväksi. Haaltuneiden, hajuavien vaatteiden sisästä tuli näkyviin punaiset kasvot täynnä ryppyjä. Varhaisvanha, ymmärtäväinen sisko hymyili pikkuiselle ihastuksen vallassa.

— Kun ei isä vielä ole ensinkään nähnyt! Kun ei isä herää edes katsomaan! leperteli tyttö.

Isä kiersi itsensä täydessä unessa toiselle kyljelle, takki nousi ylös niin että paita tuli näkyviin, toinen jalka riippui vuoteen laidan yli.

Hilja ihmetteli kylmyyttä povessaan. Vaikka hän nyt kasvoista kasvoihin näki kaiken sen köyhyyden, jonka tyyssijaa pihan pohjalla hän aina oli katsellut kuin pahaa ennettä, ei hän tuntenut sääliä eikä kärsimystä. "Yhdellä yhtä, toisella toista!" ajatteli hän. "Se on elämää!" Kipeä vaimo, jota hän aina oli kohdellut lyhyimmällä mahdollisella tavalla, oli ollut hänelle ystävällinen ja pitänyt kunniana, että sai antaa pikku Lyylinsä hänen apulaisekseen. Hänen olisi pitänyt tuntea siitä kiitollisuutta ja pahaa omaatuntoa, mutta mikään ei hänessä liikahtanut. Kun hän hintelän tytön rinnalla, joka puhtaassa, valkoisessa esiliinassaan oli kuin kuoripoika, astui yli harmaan pihamaan, tunsi hän vain, että kultaus elämästä hänen silmissään oli kulunut pois. Sen kauneus, salaperäisyys ja syvyys oli kadonnut. Kaikki näytti karulta, matalalta ja arkipäiväiseltä.

Se nuori mies, jonka sairasvuoteen ääreen hän läksi, jonka kanssa hän oli vaihtanut niin paljon ajatuksia, oli risti, kannettava loppuun siksi, että sen oli ottanut hartioilleen. Työ, jota kohti hän meni, oli velvollisuuden täyttämistä ilman iloa.

Matti oli yksin. Hilja luki hänen kasvoistaan jotakin tyytymätöntä ja vihamielistä. Vai niin, vain niin! Hän oli nähtävästi unohtanut pyytämällä pyytäneensä Hiljaa pitämään häntä luonaan ja muisti vain isänsä leppymättömät sanat. Ties mitä isä lähtiessään olikaan sanonut. Hilja tunsi miten jossakin syvällä hänen ruumiissaan pienet, äkäiset muurahaiset ryömivät edestakaisin. Hän astui pakotetun ystävällisenä ja jäntevänä vuoteen ääreen:

— Kun poikanen on tullut täysikasvaneeksi, heittää se pesän eikä enää tunne emoa. Joskus täytyy ihmisen tehdä samoin.

Kuumeisista silmistä kohtasi häntä pitkä, epäluuloinen silmäys, aivan samanlainen kuin isän, ja kolea ääni puhui:

— Sinä olet nyt erottanut minut kotiväestäni. Oletko tehnyt Jumalan mielen mukaan, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, ettei minulla enää ole ketään muuta kuin sinä.