JOULUKIRKKO
Kirkonkylä oli sytyttänyt joulukynttilänsä keskelle talvisia aukeita, ja kirkko säteili täydessä juhlavalaistuksessa. Poljetussa lumessa ulkopuolella astelivat viinakauppiaat lämpimäkseen, ja syödä rouskuttivat hevoset, loimi selässä, kaurapussi köytettynä pään ympäri. Sisäpuolella istuivat ihmiset talvitamineissaan ja katselivat suitsuavia kynttilöitä, joilla he olivat valaisseet temppelinsä. Sisällä oli vieläkin kylmempi kuin ulkona, ja ulkona oli pakkanen, talvi oli tullut kovana alun pitäen.
Kylmästä huolimatta oli kirkko täynnä väkeä. Suuret virsikirjat auki penkkipöydillä istui väki viluisena ja juhlallisena hengityksen suitsutuksena noustessa ilmaan. Vähitellen kuitenkin lämpeni.
Etupenkissä istui Yölinnun armo kahden vanhemman tyttärensä kanssa. Hänet nähtiin nykyään yhä useammin yhteisen kansan jumalanpalveluksissa, hän ymmärsi jo kielen ja puhuikin sitä. Hän oli ruvennut nöyrästi ja ystävällisesti seurustelemaan ihmisten kanssa. Nyt katseli hän korkeita, juhlallisia kynttilöitään, jotka paloivat alttarilla ja saarnatuolissa. Kauniston herrasväestä ei ollut kirkossa ketään, mutta penkki ei silti ollut tyhjänä. Alakartanon tyttäret, postineiti ja muita köyhempiä herrasväistä nähtiin etempänä yhteisen kansan joukossa. Jokainen seurasi jumalanpalveluksen ohella omien kynttilöidensä palamista ja vertasi niitä muiden kynttilöihin. Vanhan tavan mukana ei yhdestäkään asumuksesta jouluaamuna tultu kirkkoon tyhjin käsin, vaan jokainen perhekunta toi tullessaan valoa Jumalan huoneeseen ja asetti kynttilät määrättyyn paikkaan puujalkaan, joka otettiin esille joulupyhiksi. Kartanot valaisivat alttarin ja kuorin, talonpoikaistalot kokonaisia ikkunoita. Yksin kellotapulin kynttilöilläkin oli määrätyt lahjoittajansa. Harttu sai jouluksi torniinsa neljätoista kaunista kynttilää, joita varten hän itse oli tehnyt lujat puutelineet. Entinen Siironmaan emäntäkin oli nyt kirkossa. Hänet oli tuotu kantamalla, kaksi miestä oli ollut nostamassa häntä reestä. Hän ei istunut Siironmaan penkissä — siinä oli vierasta väkeä —, hänet oli asetettu saarnatuolin alle, josta sekä näki että kuuli. Hän istui tyttärensä rinnalla ja ilo ja onni säteilivät hänen kasvoistaan. Äiti ja tytär katselivat ikkunaa kuorin oikealla puolella, jossa heidän kynttilänsä paloivat. Miesten puolella ovensuussa istui se, josta he kiittivät Jumalaa, joka oli tehnyt heidät onnellisiksi: Pekka.
Pitkän virren aikana ennen saarnaa kävi suntio niistämässä kynttilät. Hän varisti karret läkkituoppiin, jota hän kuljetti vasemmassa kädessään ja josta kaiken aikaa nousi kynttilänsydämien käry. Kirkko hulmahti kynttiläin niistämisen jälkeen täyteen loistoon. Miesten puolella syntyi liikettä. Piti ennen saarnaa käydä katsomassa hevosia. Pikkupojat kopistelivat uusissa saappaissaan miesten perässä, mutta pakkanen ajoi heidät takaisin kirkkoon ja he jäivät pääkäytävälle vuoroin katsellakseen alttaritauluun ja hopeisiin haarakynttiläjalkoihin, vuoroin urkulehterille, josta soitto pauhasi alas kirkkoon. Lukkari alkoi värssyt lujalla äänellä ja jätti sitten naiset veisaamaan. He veisasivat hartaasti ja venytellen ja lisäsivät taitavasti erinäisiin kohtiin liverryksiä. Kynttilöihin muodostui pian taasen karsi, liekit himmenivät, pitenivät ja kävivät lepattaviksi. Kun miehet virren loppupuolella palasivat paikoilleen, tuli ovista viima, joka kallisti liekit pitkiksi, viistoiksi piikeiksi.
Naisten puolella sattui joku kääntämään kasvonsa viimaan päin. Samassa jäivät katsojan silmät tuijottamaan mieheen, joka päätä pitempänä muita asteli pääkäytävää pitkin alttaria kohti. Jo käänsi toinen ja kolmas naisista kasvonsa tulijaa kohti. Mies astui pää kumarassa, ikään kuin hän olisi ollut menossa ehtoollispöytään. Kynttilöiden lepattavassa valossa välähteli hänen paljastettu päänsä. Hänellä oli punaiset hiukset. Koko naisten puoli oli kääntynyt ja joka silmäpari tähtäsi tulijaan.
– Yölintu! lausui entisen Siironmaan emäntä ja hänen sanansa kuului kauas kirkkoon, sillä hän oli lausunut sen ajatuksissaan, huomaamatta, että oli Herran temppelissä.
Hänen tyttärensä toisti sanan ja nousi seisomaan.
— Yölintu! ääntelivät keski-ikäiset naiset pitkin kirkkoa.
— Mitä? kysyivät vanhat vaimot ja kävivät levottomiksi, ikään kuin murhamiestä olisi mainittu. — Onko se Yölintu? Onko Yölintu tullut takaisin?
Ja kaikki seurasivat henkeä pidätellen miestä, joka astui alttaria päin. Hän käveli niinkuin ei hän olisi nähnyt mitään ympärillään ja niinkuin hänen vain olisi pitänyt päästä päämääräänsä. Kun hän tuli Yölinnun penkin kohdalle, näki hän siinä kolme mustapukuista naista. He eivät kuulleet hänen tulevan, sillä heillä oli päässä paksut bahytit. Vanhin naisista nojasi päätään penkkipöytään. Ei voinut tietää, nukkuiko hän vai rukoiliko.
Kuinka hän oli vanhentunut!
Tulija astui hiljaa penkkiin, painoi hänkin alas päänsä ja purskahti itkuun. Hän itki niin väkivaltaisesti, että nyyhkytys kävi läpi kirkon, kesken virrenveisuun.
Äiti hänen vieressään avasi silmänsä, tunsi hänet heti ja suhtautui häneen tutusti kuten se tekee, joka ei hetkeäkään ole epäillyt hänen tuloaan eikä lakannut sitä toivomasta. Hän laski kätensä pojan päälaelle, koetteli olkapäätä, antoi sormiensa solua alas käsivartta, otti voimakkaan käden ja vei sen suutaan vastaan. Pitäen sitä sillä tavalla painui hän rukoilemaan.
Koko seurakunta näki tämän. Muutamat naiset nousivat seisomaan ja tuijottivat kuin tuomion enkelit Yölinnun penkkiin. Siironmaan emäntä hymyili ja puserteli ristittyjä käsiään vastatusten. Siunausten tulva tuntui hänen silmistään vuotavan äitiä ja poikaa kohti. Ankarat seisojat naisten puolella lauhtuivat hekin ja painuivat penkkeihin. Ennen pitkää nyyhkytti koko naisten puoli. Vieraan tulo oli tehnyt sellaisen vaikutuksen, että harva kirkkokansasta huomasi tavanmukaisen yhteensoiton ennen saarnaa jäävän pois. Ilman edelläkäynyttä kellonsoittoa nousi pappi jalkavirren aikana saarnatuoliin. Yölinnun rouvan haarakynttilät valaisivat vanhan rovastin kulunutta turkin kaulusta kovia liperejä ja sileiksi ajettuja, ystävällisiä kasvoja. Sielunpaimen oli nähnyt liikutuksen seurakunnassa ja hänen leukansa värisi niin, että hän vaivoin sai alkurukoukset luetuiksi. Vähitellen hän kuitenkin vahvistui ja saattoi voimakkaalla äänellä ryhtyä epistolan tekstiin.
»Kansa joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa. Sinä lisäät kansaa ja lisäät hänelle iloa; sinun edessäs iloitaan niinkuin saaliinjaossa iloitaan. Sillä sinä olet heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän vaatiansa sauvan särkenyt, niinkuin Midianin aikana. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman. Sillä meille on lapsi syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on, ja hänen nimensä kutsutaan Ihmeellinen…»
Rovasti pysähtyi. Kirkko väreili oudon liekehtimisen vallassa. Kynttilät paloivat pitkällä karrella, savusivat ja loimottivat. Seurakunta, joka seisoaltaan kuunteli jouluepistolaa, näki sekin punerruksen seinillä ja päätteli aamuruskon osaavan sisään ikkunoista. Tosin ei vielä olisi pitänyt olla aamuruskon aika. Tuulikin oli alkanut käydä. Kohisi. Ruutujen raoista kävi viiman henki. Kynttiläin liekit venyivät pitkiksi ja sinisiksi. Rovasti koetti jatkaa.
— Palaa, palaa! vihlaisi äkkiä lapsen huuto läpi kirkon hiljaisuuden.
Ihmiset rupesivat levottomina kääntelemään päitään. Kohina yltyi.
— Tuli on irti!
— Kellotapuli palaa!
Turhaan nosti vanha rovasti kätensä ja koetti tyynnyttää seurakuntaa.
— Me olemme kaikki Jumalan kädessä, yritti hän. — Olkaa alallanne, rakkaat sanankuulijat, muuten sotkette toisenne.
Kukaan ei kuunnellut häntä. Korvia särkevä töminä täytti kirkon, kun koko kirkkokansa syöksyi oviaukkoja kohti. Ihmiset huusivat, työnsivät ja survoivat toisiaan. Väkevämmän oikeus vallitsi. Heleä loimu hohti sisään, kun ovet avattiin. Vedossa sulatti kynttilöiden liekki toista puolta kynttilässä ja tali valui pisarrellen lattialle. Rovasti tuli alas ihmisjoukon luo ja koetti puhua. Lapset ja vanhat naiset seurasivat häntä sakaristoon. Tulen kohina yltyi yltymistään. Huudettiin. Joku lapsi itki. Helisten putosi ruutuja permannolle. Sakaristosta kannettiin kirkon kalleuksia. Suntio tuli alttarin eteen, otti hopeiset kynttilänjalat, irroitti kynttilät ja tukahutti liekin sormiensa välissä.
— Mitä te, hyvät ihmiset, siinä istutte! huusi hän kahdelle naiselle, jotka viipyivät saarnatuolin alla. — Palatte te, jollette lähde.
Hän ei kuullut, mitä naiset sanoivat, hän kiiruhti sakaristoon. Toinen istui levollisena paikoillaan, toinen seisoi ja tuijotti ovea kohti, mistä lieska loimusi.
He olivat nähneet ihmisten pakokauhun vallassa lainehtivan ovelta ovelle. He olivat nähneet Yölinnun punatukkaisen herran taluttavan äitinsä ja sisarensa sakariston tietä pois kirkosta. Yölintu oli vielä kerran juossut kirkkoon, ottanut käsipuolesta ontuvaa postineitiä ja Alakartanon tyttäriä ja vienyt heidät samaa tietä. Äiti ja tytär olivat nähneet nuorten ihmisten nyrkkivoimalla työntävän tieltään vanhoja. Huudoista he kuulivat, että kellotapuli paloi ja että kipunat olivat sytyttäneet kirkon katon. Tikapuut havaittiin lahoiksi, niitä piti paikkailla ennenkuin päästiin nousemaan katonharjalle. Naiset saarnatuolin alla eivät hätäilleet.
— Kyllä Pekka tulee, sanoi äiti turvallisesti.
Tyttären silmät olivat savusta ja tuijottamisesta kipeät. Hänen luottamuksensa horjui, mutta hän koetti yhä vaieta ja odottaa.
— Kyllä hän tulee, sanoi äiti. — Hän tietää, ettei meillä ole täällä mitään hätää.
— Katto palaa, sanoi tytär.
— Eiköhän sitä saada sammumaan.
Tulen kohinaan sekaantui miesten huutoja, koirain ulvontaa, kulkusten soittoa ja ruokakellojen pauketta.
Äkkiä suljettiin kirkon ovet ulkoapäin. Se tapahtui vedon vuoksi, mutta naiset luulivat, että heidät teljettäisiin kirkkoon palamaan. Tytär karkasi ovelle. Hän sai sen auki, se ei ollut lukossa. Kellotapuli kuumotti tulisena patsaana. Liekit nousivat tyynessä pakkasilmassa suoraan taivasta kohti. Rakennuksen luuranko erottautui valuvan kullanvärin ja punan joukosta ylhäältä hamaan alas asti. Kellot riippuivat kuin kaksi jättiläiskokoista veripisaraa, jotka minä hetkenä hyvänsä voivat tipahtaa. Koko tapulin luuranko huojui. Pelastamistyö oli kohdistettu kirkkorakennukseen. Miehiä nousi ja laski sen katolle. Vettä hilattiin astioissa nuorien avulla ylös. Nelistämällä tuli ja meni hevosia rannan ja kirkon väliä. Naiset seisoivat ketjuna pellolla lumessa, ojennellen toisilleen vesisankoja ja lumella täytettyjä koppia. Aamuhämärässä punoittivat hanget ikään kuin olisi satanut verta.
Tyttö näki tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen täytyi huivillaan suojella kasvojaan kuumuudelta.
— Pekka! huusi hän kaikella voimallaan. — Pekka!
Hän ei tuntenut omaa ääntään. Kukaan ei kuunnellut häntä. Hän ei voinut liikkua portailta, sillä huojuvasta kellotapulista sateli hirrenpäitä ja kekäleitä. Hän tarttui esineeseen, jonka joku paetessaan oli pudottanut. Se oli paksu kinnas. Hän tähtäsi sillä miesjoukkoon, joka hääri tikapuiden juurella. Mutta se ei osunut likellekään.
— Kirkossa on ihminen, joka ei pääse kävelemään. Hän palaa, jollette tule auttamaan…! Pekka! Pekka! Äiti ei pääse liikkumaan!
Ei kukaan kuullut.
Tyttö karkasi takaisin kirkkoon. Katosta tunki jo sisään savua ja ikkunanpieli oli syttynyt palamaan. Silmäterät, joilla äiti häneen katsoi, välkkyivät oudosti.
— Minä kannan teidät! sanoi tytär. — Ottakaa kiinni kaulasta.
— Et sinä jaksa, hyvä lapsi.
— Me palamme täällä.
— Kyllä Pekka tulee.
Mutta äiti ei itsekään enää uskonut sanoihinsa.
— Ottakaa kiinni kaulasta…
– Et sinä jaksa…
— Mitä te painaisitte.
— Minä olen pitkä ihminen.
Tytär nosti hänet syliinsä. Veri tuli kuumasti hänen poskilleen. Hän sai sairaan ulos penkistä peräkäytävälle, mutta siinä hänen täytyi päästää alas taakkansa. Äiti tarttui kiihkeästi hänen kaulaansa ja he yrittivät taasen liikkeelle. Kellotapuli romahti alas, kellot päästivät kaamean sihahduksen, kun ne koskettivat maata. Kekäleitä ja parruja lenteli.
— Lähde, lapseni, sanoi äiti ja pudotti itsensä permannolle. — Ehkä
Jumala kutsuu minua. Mikäs minun on kuolla kirkossa. Kun menette yhteen
Pekan kanssa, niin pitäkää huolta lapsista. Ottakaa isäkin luoksenne…
— Minä en jätä teitä. Minä kannan teidät…
Mutta äiti ei enää auttanut häntä hänen ponnistuksissaan. Turhaan tytär pyyteli ja tuskitteli. Äiti vaipui rukouksiin eikä kuullut häntä. Katto tuli alas keskelle kirkkoa. Vettä vuoti pitkin seiniä. Tytär karkasi taasen ovelle huutamaan apua. Äiti jäi tuijottamaan liekkeihin ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt lähteä päästämään eläimiä tarhasta. Hänen kotinsa paloi. Väki oli ruishalmeella. Hän tiesi, että isännällä oli rahoja, mutta hän ei tietänyt, missä ne olivat. Hän ei uskaltanut lähettää lapsia luotaan. Koko sydänmaa syttyi tuleen. Hän juoksi aitannurkalle tähyilemään tielle, eikö leikkuuväkeä kuuluisi. Kipunat lensivät matkojen takaa. Katto toisensa perästä rupesi savuamaan. Tytär tuli juosten pihamaalle. Hänen hiuksensa olivat hajallaan. Hän kierteli huivia käsissään, itki ja lankesi polvilleen äidin eteen. Hän puhui jotakin, rukoili anteeksi jotakin ja karkasi liekkeihin. Äidin täytyi hänet pelastaa! Hän näki hänen hiustensa heilahtelevan liekkien keskellä. Hän tarttui kirkon penkkiin ja nosti itsensä pystyyn. Jaloissa pisteli, ikään kuin hän olisi astellut veitsenkärjillä. Hän juoksi huojuvaa maata pitkin eikä tietänyt, oliko hän Siironmaan pihamaalla vaiko kotipitäjänsä kirkossa. Hän tiesi vain, että hänen piti pelastaa tyttärensä. Hän hyppäsi palavien kekäleiden yli.
— Marjaana, Marjaana! huusi hän.
Hänen lapsensa tuli häntä vastaan. Hän oli ilmielävänä hän oli pelastettu! Äiti vaipui syvälle maahan, sitten hänet nostettiin korkealle ylös. Sen jälkeen ei hän enää tietänyt mistään.
Hän pääsi tajuihinsa maantiellä keskellä lumisia peltoja. Häntä kannettiin ja Jahanna käveli hänen vieressään.
— Pekka! sanoi hän ja painoi kädellään niskaa, jonka ympärillä hänen käsivartensa oli. — Tiesinhän minä, että Pekka tulisi.
Mutta se ei ollut Pekka. Se oli Yölintu, kartanon nuori herra. Hänen äitinsä oli hänet lähettänyt. Pekka seisoi väkevinten miesten kanssa rannassa ja nosti vettä. Siinä työssä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.
Kun emäntä kuuli, kenen sylissä hän oli, kävi hän äänettömäksi ja pani silmänsä kiinni. Avatessaan ne näki hän lumisia nuoria mäntyjä ja hangen, jolle oli singonnut kekäleitä. Aamurusko kulki kelmeänä viiruna taivaanrannalla. Hänen käsivartensa lepäsi hartioilla, jotka olivat väkevät kuin Pekan hartiat. Mutta niskassa, vieraan lakin alla olivat punaiset hiukset. Hänen teki mieli silittää niitä.
— Mihin minua viedään? kysyi hän.
— Pitäjäntuvalle, vastasi tytär ja pyyhki kasvojaan.
— Me olisimme tahtoneet kartanoon, sanoi herra.
— Pitäjäntupa on likempänä, ehätti tytär sanomaan. — Ja siellä on meidän hevonen.
Yölinnun herra nousi raskaasti hengittäen mäkeä.
— Olenko minä kävellyt? sanoi emäntä äkkiä.
— Olette.
— Kävelinkö minä tosiaan?
— Kävelitte.
— Mutta miksen minä nyt voi kävellä?
— Ehkä te voitte.
— Kyllä minä jaksan! huudahti nuori herra ja läksi juoksemaan.
Emäntä sitaisi kädellään hänen hiuksiaan. Portaiden edessä pyrki hän maahan. He ottivat häntä käsipuolesta ja taluttivat. Ja hän käveli. Porstuan läpi ja tuvan kynnyksen yli päästyä pyysi hän, että he päästäisivät hänet irti. Hän käveli yksinään kuten lapsi, joka käsivarsillaan ylläpitää tasapainoa. Kaikki jotka pitäjäntuvalla olivat, näkivät sen ja ihmettelivät.
Avarassa huoneessa oli koolla paljon väkeä. Toiset seisoivat pystyvalkean ääressä lämmittelemässä, toiset availivat penkillä kirkkoeväitään. Viinanmyyjä liikkui, kädessä puolenkorttelin mitta, miesten joukossa. Kun Yölinnun herra saapui Juurikk'ojan väen kanssa, oli tuvassa hetkisen hiljaista. Ainoastaan suuret puut paukkuivat palaessaan. Mutta nuori herra rupesi samassa ystävällisesti puhumaan oikealle ja vasemmalle ja pian täytti puheen sorina tuvan. Olikin yllin kyllin puheen aihetta.
Tulipalo oli saanut alkunsa siitä, että Harttu oli jättänyt kynttilänsä palamaan tapuliin ja lähtenyt Rantakrouviin. Hänen piti ottaa vain pari ryyppyä, mutta hän unohti koko yhteensoiton ennen saarnaa ja joi itsensä täyteen humalaan. Ei hän niin äkkiä olisi humaltunutkaan, jollei hän olisi sekaisin ottanut niin monta ainetta. Kynttilät paloivat sill'aikaa loppuun puisissa jaloissaan tapulissa, kynttilänjalat syttyivät tuleen ja levittivät liekkiä eteenpäin. Harttu ei tälläkään hetkellä tietänyt, mitä hän oli matkaansaattanut. Hän makasi Rantakrouvin piikatytön sängyssä, liikkumatta kuin tukintynkä. Tästä kaikesta riitti kirkkokansalla puhumista. Pekka syöksyi äkkiä, vaatteet kuin jäähän valettuina, tupaan. Hän oli niin kiihdyksissään, että hän kaikkien nähden tarttui morsiamensa käteen, istuutui hänen viereensä ja rupesi kyselemään, eivätkö kartanon miehet olleetkaan tulleet kantamaan emäntää palavasta kirkosta. Kun hän sitten kuuli emännän kävelleen omin voimin, ymmärsi hän, että kaikki oli ollut sallittua.
Sitä myöten kuin sammutustyö päättyi, kerääntyi pitäjäntuvalle väkeä. Sanoma Jaakko-herran palaamisesta oli sekin levinnyt kautta kirkonkylän ja pitäjän herrasväetkin ajoivat helisevin kulkusin paikalle. Yölinnun eversti, joka ei vuosiin ollut liikkunut ulkopuolella kartanonsa piiriä, oli puetuttanut itsensä juhlavaatteisiin ja antanut everstinnalle käskyn, että jouluherkut oli lähetettävä kestitykseksi pitäjäntuvalle. Kun eversti ja everstinna ajoivat suitsuavan kirkon ohitse, tapasivat he tiellä Alakartanon tytöt ja heidän isänsä. Lippi ei tahtonut saada selkoa, mikä kokko paloi pellolla. Hän huusi ja huitoi, kaatui ja nousi. Hän oli koko tulipalon ajan maannut kotona parhaimmassa jouluhumalassa ja heräsi siihen, että tytöt huusivat hänen korviinsa Jaakon nimeä. He itkivät, nauroivat ja syleilivät toisiaan ja äitiään. Lippi nousi istumaan ja lupasi tappaa heidät, kun he näin törkeästi tekivät pilkkaa vanhasta isästään. Mutta kun hän vihdoin ymmärsi, että he puhuivat totta, eivät mitkään kuparisepät olisi voineet pidättää häntä vuoteessa. Hänen täytyi saada omin silmin nähdä Jaakko! Ja hän nousi ja kulki vuoroin pystyssä, vuoroin nelinryömin eteenpäin. Kellotapulin suitsuavilla raunioilla hän lämmitteli käsiään ja pani ankarasti sitä vastaan, että kirkko oli palanut. Tämä oli jokin kokko, ei toki kirkko niin pala. Eversti otti hänet rekeensä. Hän nukahti paikalla ja pitäjäntuvan portaiden edessä korjasi Jaakko hänet selkäänsä kuin sammakon ja vei tupaan.
Jouluaamu muodostui nyt niin juhlalliseksi ja iloiseksi, etteivät herrat metsästysretkiensäkään sarjasta olisi voineet löytää yhtään sen vertaista juhlaa. Kahvi keitettiin muuripadassa, joka veti kaksi saavia. Sitä juotiin tuopeista, puoli tuopeista ja kortteleista.
Herrat sopivat kaikki vanhat vihansa. Yölinnun eversti ja Kauniston patruuna antoivat toisilleen liikutuksen vallassa suuta. Yölinnun nuorin tytär ehdotti lähempää tuttavuutta postineidin kanssa. Yläkartanon ja Alakartanon rouvat seisoivat rinnatusten ammentamassa kirkkokansalle kahvia padasta, jolla sitä oli tuotu tupaan. Lippi ja Kauniston herra tahtoivat tanssia, mutta heidän jalkansa eivät kannattaneet.
Rovasti, joka leuka täristen oli katsellut Herran ihmetöitä seurakunnassa, nousi, ryki ja teki ehdotuksen. Koska saarna oli jäänyt pitämättä kirkossa, voitaisiin se pitää täällä. Tiedettiinhän, että Herra oli läsnä siellä, missä kaksi tai kolme kokoontui Hänen nimeensä… Lippi ja Kauniston herra, jotka halailivat toisiaan ja Jaakkoa penkillä pöydän takana, huusivat, ettei mitään saarnaa tarvittu, oli juhlallista muutenkin. Mutta heidän sanoilleen ei annettu arvoa, he keikahtivatkin samassa penkille ja heille tehtiin tilaa, niin että he saivat nukkua. Kaikki muut hyväksyivät rovastin ehdotuksen. Tuvassa hiljeni. Pappi asettui pöydän eteen ja suntio aloitti käheällä, voimakkaalla äänellä:
»Koko maailm' iloit' mahtaa.»