NÄLKÄVUODEN LAPSIA
Suurina nälkävuosina oli Yölinnun kartano kilpaillut pappilan kanssa armeliaisuuden harjoittamisessa. Se ei ollut everstin ansio, sillä hänen mielestään ei nälkäkuolema ollut kovempi kuin mikä muu kuolema tahansa, eikä se ollut armon ansio, sillä hän ei vielä siihen aikaan ajatellut asioita pitkälti. Se oli kokonaan kartanon nuoren herran ansio. Poikanen ei voinut katsella kärsimystä. Hän toi taloon kerjäläiset, missä heitä tapasi, hän sai aikaan, että erikoinen huone pehtorin rakennuksessa tyhjennettiin kerjäläisiä varten. Hän meni sinne aamuisin, kun vellipata kannettiin kivien varaan keskelle lattiaa, katsomaan kuinka hänen holhokkinsa söivät. Siinä oli sekaisin vanhoja ja lapsia. He söivät kuten nälkiintyneet eläimet ja juuri tämä huvitti poikasta. Hän oli säälistä korjannut heidät hangesta, mutta myöhemmin tuottivat he hänelle hauskuutusta kuten hänen koiransa tai hänen hevosensa. Joskus oli heitä kymmenittäin kartanossa. He viipyivät viikkojakin, kunnes voimistuivat tai kuolivat. Oli aika, jolloin kartanossa pidettiin alituinen varasto ruumisarkkuja. Silloin raivosi kuumetauti. Nälkäisten ravitseminen ei enää sellaisten asianhaarojen vallitessa suurestikaan huvittanut poikasta ja kaikki viehätys katosi siitä, kun muuan kerjäläinen suorastaan kartanon nuoren herran ajattelemattomuuden vuoksi heitti henkensä. Jaakko oli omassa reessään tuonut taloon ikäisensä pojan ja antoi nälkäiselle niin paljon ruokaa kuin tämä söi, sillä seurauksella, että poika kuoli. Tapaus teki jyrkän lopun nuoren herran köyhäinharrastuksesta. Armeliaisuudentyötä ei kuitenkaan voitu äkisti lakkauttaa, koska Yölintua laajalti mainittiin hyvien töidensä vuoksi. Köyhien kestitys siirrettiin kuitenkin nyt ulomma kartanon piiristä ja sitä supistettiin, mikäli mahdollista.
Lukuisista nälkävuoden uhreista jäi kartanoon pitemmäksi aikaa seitsemän henkeä ja heitä kutsuttiin »nälkävuoden lapsiksi», vaikka he lakkasivat olemasta lapsia eivätkä olleet edes lapsina tulleetkaan Yölintuun. Amaliia oli tullessaan ikäihminen. Hän pelastui kuin ihmeen kautta joutumasta elävänä haudatuksi, sillä hän oli jo laudalla ja näytti elonmerkin, kun kantajat varomattomuuttaan kolauttivat laudan pään ladon pihtipieleen. Kaamean tapahtuman johdosta annettiin hänelle tavallista parempaa hoitoa, hän elpyi ja sai kartanossa monenmoisia tehtäviä. Hänestä tuli sekä kanapiika että koirien ruokkija, hän lämmitti saunan ja teki kesällä vihdat. Hän nukkui pirtin penkillä, jolle hän oli levittänyt vaatteensa. Pirtissä oli lämmin, takkavalkea paloi aamusta iltaan. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Suuri ylennys tapahtui hänelle, kun hänet korotettiin kartanon karjanpaimeneksi. Mutta iloa ei kestänyt kauan. Jo ensimmäisenä kesänä puski oman karjan sonni hänet vaivaiseksi. Kauan kiduttuaan jäi hän henkiin ja pääsi liikkeelle sauvojen varassa. Hän löysi aina työtä ja hänen iloisuutensa oli lannistumaton.
Urpaanus oli hänkin ikämiehenä tullut kartanoon. Nälkävuodet olivat häneltä vieneet talon ja perheen. Hän kantoi kohtaloaan hiljaisena, kävi kirkossa, kalasteli, valmisti kalanpyydykset ja lämmitti riihet. Nuoriherra, joka hänet oli pelastanut, kuljeskeli hänen kanssaan vesillä ja istui hänen luonaan, kun hän kutoi verkkoa. Vanhus kiintyi häneen kaikella sillä hellyydellä, joka oli joutunut toimettomaksi kovien iskujen kohdatessa. Hän ei kuitenkaan elänyt montakaan vuotta.
Kaikki muut, jotka nälkävuodet jättivät kartanoon, olivat lapsia. Viiasta kasvoi terve tyttö. Hän oppi jonkin verran ruotsia ja sai olla käskyläisenä keittiössä. Hän ruokki hänkin koiria ja kanoja. Hän oli vielä hyvin nuori, kun hän synnytti punatukkaisen lapsen ja joutui pois kartanosta. Pojat Justus, Vapiaani, Pekka ja Otto kuljeskelivat, senmukaan kuin he vaurastuivat, kartanon nurkissa toimitellen kaikkinaista pientä käskyä.
Ennen kaikkea olivat he Jaakko-herran käskettävinä. He valmistivat hänen kanssaan ravunsyöttejä, hakivat hänelle onkimadot, rasvasivat hänen saappaansa ja puhdistivat hänen pyssynsä. Heidät otettiin herrojen kääsien taakse avaaman portteja. Vapiaani, joka oli kivulloinen ja arka, putosi, everstin ajaessa Siironmaan kulolle, rattailta ja vikaannutti selkänsä. Vähissä hengin tuotiin hänet kotiin eikä hänestä koskaan tullut ihmistä. Rampana hän kieritteli itseään paikasta toiseen. Pekka sen sijaan menestyi. Hän kohosi kuskin apulaiseksi talliin. Ottokin säästeli renginpalkkojaan päästäkseen torppariksi. Justus kulki herrojen mukana heidän metsästysretkillään. Hän oli kaunis kasvoiltaan ja sukkela suustaan. Hän rupesi juopottelemaan ja varastelemaan heiniä ja viljaa. Kätkö keksittiin navetan parvelta. Kun hän joutui everstin eteen, löi eversti häntä, niin ettei hän pariin päivään kuullut vasemmalla korvallaan. Kolmantena päivänä hän sytytti kokon Yölinnun päärakennuksen alle ja karkasi talosta. Tuli huomattiin, ennen kuin se oli ehtinyt saada aikaan vahinkoa.
Pekka kasvoi tanakaksi työmieheksi. Kuski ja pehtori riitelivät hänestä leikillä. Pehtori olisi tahtonut häntä maatöihin hänen voimansa ja huolellisuutensa vuoksi, kuski tahtoi häntä talliin, koska hän piti hevoset sekä lihavina että kiiltävinä. Everstinna istui vaunuissa tai kuomeissa levollisena ainoastaan, kun Pekka oli ajamassa. Pekka puhui vähän ja liikkui hitaasti. Eversti torui häntä alituisesti. Pekka ei koskaan sanonut häntä vastaan. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi kuullut, mitä hän hänelle sanoi. Hän välitti ainoastaan työstään. Ojalla tai tallissa oli hän kuin kotonaan. Pyhäpäivät kävivät hänelle pitkiksi. Vapaaviikkoa ei hän pitänyt, koskei hän saanut sitä kulumaan. Ulkopuolella työtään hän kulki kuin unessa.
Hän oli viidenkolmatta vanha, kun hänessä tapahtui herääminen.
Hän oli ollut saattamassa armoa ja nuorinta neitiä — he menivät parannukselle Helsinkiin, Anna-neiti kun oli sairastellut — ja palasi hiljalleen kotiin. Toistakymmentä peninkulmaa oli jäänyt taaksepäin ja viimeinen peninkulma oli jäljellä. Hevoset olivat juottopaikalla saaneet leipää ja juosta hölköttivät ylämaat ja alamaat. Tultiin Siironmaan kankaalle. Ei Pekka koskaan kulkenut siitä muistelematta kuloa. Mustina kielekkeinä pistivät palon jäljet yhä nuoreen kanervaan. Yhtä kaikki oli metsä ruvennut kasvamaan. Suuret puut tosin seisoivat paljaina ja kannot ojensivat kolkosti juuriaan taivasta päin, mutta nuori metsä ja kanervikko rehoittivat helakan vihreinä.
Oli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät lemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut lensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden riemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja sulaessa taivaan sineen.
Siinä missä tie oli erkaantunut entiseen Siironmaan taloon, seisoi nainen. Kun hän näki vaunut, siirsi hän liinan olkapäiltään päähän ja rupesi astelemaan. Hevosten päästessä rinnalle, huomasi Pekka, että hän oli pitkä ja nuori ja että hänen kädessään oli koivunlehviä. Hän piteli niitä kaksin käsin, vuoroin olkapäätään, vuoroin kasvojaan vastaan. Yölinnun kuski oli jo ajanut ohitse, kun hän muisti tuntevansa tytön. Se oli Juurikk'ojan valkeatukkainen Jahanna, entisen Siironmaan tytär. Hänestäpä oli tullut aikuinen ihminen. Siitä olikin kauan, kun Pekalla oli ollut asiaa Juurikk'ojaan.
Kevätilta teki Pekan puheliaaksi. Hän tervehti ja he vaihtoivat muutamia kysymyksiä ja vastauksia voinnistaan ja kevään tulosta. Emäntä oli Juurikk'ojassa ennallaan, täysissä järjissään, muttei päässyt liikkumaan. Nuorin lapsista, se joka oli syntynyt Juurikk'ojassa, pysyi kuuromykkänä. Sellainen vähämielinen se oli. Tyttö asteli polkua maantien ojan toisella puolella, hevoset kulkivat hänen kohdallaan tiellä. Pekka sanoi:
— Mitenkäs Juurikk'ojan tytär on pantu jalkaisin näin pitkän matkan taakse?
— Mikäs minun on kävellessä, sanoi tyttö. — Onpa nyt kaunis yö.
— On, vastasi Pekka.
Hän näki korkealta istuimeltaan koko sydänmaan kevään. Kangasta riitti silmänkantamiin. Sillä vaihettelivat tummat havupuut, heleät koivut ja mustuneet kannot. Taivaanranta tuli harmaana vastaan kuin ääretön järvi.
— Onpas koivuissa jo suuri lehti, sanoi Pekka.
— Ei joka paikassa, sanoi tyttö. — Nämä ovatkin otetut siitä koivusta, johon ensinnä tulee lehti.
Pekka tuijotti tyttöön. Hän oli ymmärtänyt, että tyttö oli lähtenyt varta vasten hakemaan koivunlehtiä entisen kotinsa maalta.
— Kauniit, sanoi hän.
Tyttö painui lehviä vastaan, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Pekka katsoi ainoastaan häneen ja olisi toivonut, että hän olisi nostanut päätään.
— Äiti ikävöi tietoja siitä, miltä täälläpäin näytti. Piti lähteä katsomaan. Hän saa nämä tuliaisiksi.
Pekan tuli outo olla.
— Sopiihan tässä ajamaankin, sai hän suustaan, — kun on sama matka ja tilaakin.
Hän pysähdytti hevoset. Tyttö pysähtyi hänkin ja päästi lehvät vaipumaan.
— Mutta mitenkäs minä herrasväen vaunuissa…?
— Mikäs siinä on… miksikäs ne siitä. Tai jos tänne ylös minun viereeni.
Tyttö teki päätöksensä, hyppäsi ojan yli, astui vaunujen matalalle etupyörälle ja ponnisti ylös.
Pekka ei enää nähnyt mitään muuta kuin hänet.
Hänen hengityksensä poltti, hänen kauneutensa pyörrytti. Pekka tempoi hevosia suupielistä. Väsyneet eläimet puhaltuivat juoksuun ja höyry niiden ruumiista sekaantui suosumuun, jonka läpi ajettiin. Tyttö piteli toisella kädellään lehviä rintaansa vasten, toisella kiinni istuimen kaiteesta. Mies ei uskaltanut katsoa häneen, käsi, jonka hän tiesi olevan likellään, häikäisi hänen silmiään. Tuli se aika vuorokaudesta, jolloin linnut vaikenevat. Nuorelle miehelle ja tytölle kävi olo tukalaksi. Kangasmaa loppui ja hevoset astuivat käyden. Saattoi pelätä, että sydämen lyönnit kuuluisivat.
— Minä menen kävelemään, sanoi tyttö äkkiä kyyneliä pidättäen.
Mies oli jo pysähdyttämäisillään hevoset, mutta kysyi kuitenkin:
— Miksi niin?
— Muuten vain.
— Sopiihan istua siellä vaunuissa, jollei tässä…
Tyttö vetäytyi niin loitolle kuin taisi vierustoveristaan ja piteli viluisella kädellään kiinni lehviä. Vaikka linnut vaikenivatkin, oli yö täynnä elämää. Tuoksut maasta ja puista nousivat niin voimakkaina, että ne olivat kuin sauhu, joka kohoaa kytömaasta. Kotiin ikävöivät hevoset paransivat vauhtia. Metsä loppui ja kartanoiden peltoaukeat alkoivat. Puistojen keskeltä kohosivat katot. Jossakin haukkui koira. Yksinäisenä piikkinä erottautui taivaanrantaa vastaan kellotapuli. Hevosten lautaset olivat hiessä. Ajaja kiihotti niitä kiristämällä ohjaksia. Koirat heräsivät asumuksissa. Ajon kumina vaihtoi ääntä, kun sivuutettiin kirkko ja kellotapuli. Mökkien päällitse tuli näkyviin virran vuo, johon petäjikkö kuvastui. Saunan ohi ajaessa tuntui löylyn lämpöinen. Hevoset käänsivät, korvat tyytyväisinä eteenpäin tähdäten, Yölinnun tallin eteen. Koirat rupesivat haukkumaan. Toinen vaunuhevonen hirnahti. Tallista vastattiin. Tyttö hyppäsi alas ja puisteli vaatteitaan. Pekka astui alas toiselta puolen ja rupesi päästelemään valjaita. Tyttö kiersi vaunut.
— Kiitoksia, sanoi hän ja ojensi hyvästiksi kylmän käden.
— Ei mitään kiittämistä.
Mies näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset. Hän tunsi hänen etenevät askeleensa hiekalla ikään kuin ne olisivat koskettaneet hänen ruumiinsa pintaa. Kun hän oli saanut hevoset hoidetuiksi, meni hän saunaan, riisuutui ja pani pitkäkseen penkille. Hiillos hehkui vielä. Ovi jäi raolleen. Hän nukkui sirkan lauluun.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina tuli Pekka Juurikk'ojaan ja pyysi saada tavata emäntää. He eivät olleet nähneet vuosikausiin ja hämmästyivät toistensa hahmoa. Pekka oli käynyt vilkasluontoisemmaksi, hänen hiuksensa olivat leikatut ja hänellä oli uudet, korkeavartiset saappaat. Emäntä oli pienentynyt ja silmät loistivat ikään kuin ne olisivat nähneet jotakin, jota eivät muut nähneet. Hän tuli iloiseksi, että näki Pekan, ja viittasi vanhan auttajavaimon luokseen. Hänen täytyi huutaa niin paljon kuin jaksoi, ennen kuin vanhus kuuli. Olisi luullut vähemmälläkin koko talon tietävän, että emäntä halusi tarjota vieraalleen kaljaa ja kahvia. Pekalle oli kuitenkin joka suhteessa edullista, että vaimo meni noutamaan kestitystä. Hän ymmärsi, että hänen piti toimittaa asiansa sill'aikaa kuin vaimo oli poissa. Tytärtä ei näkynyt. Tutut lehvät olivat vedessä pöydällä. Emäntä puheli kuuromykästä pojastaan ja ikävästään syntymäkotiinsa sekä lisäsi, että ihmisellä piti olla ristinsä. Pekka keskeytti hänet ja kysyi tytärtä, Jahannaa. Sitten hän lupasi toimittaa emännän kirkkoon sekä juhannuksena että jouluna. Keskellä emännän kiitollisuudenvuodatusta kysyi hän isäntää ja lisäsi samassa, ettei isännällä ollut väliä, saattoi hän emännällekin puhua asiansa. Asia oli sellainen, että hän aikoi syksystä heittää palveluksen ja ruveta asumaan torppaa. Ja silloin oli tarpeen vaimo, nimittäin emäntä. Ja oli hän sitäkin ajatellut, että menisi puhumaan everstille Siironmaasta, että jos rakentaisi talon uudelleen. Pellot eivät tulleet hoidetuiksi kartanosta käsin. Ojanvarret kasvoivat jo miehenmittaista pajua.
Emäntä katseli häntä heräävä toivo silmissä ja veri alkoi nousta hänen poskilleen. Pekan sanoista ei saanut täyttä selvää, ne hämääntyivät vieläkin enemmän, kun kuuro vaimo tuli sisään. Sen emäntä ymmärsi kuitenkin, että Pekka piti itseään huonompana heitä ja riensi siihen sanomaan, ettei se ollut niin: ei heillä mitään ollut, hän ainoastaan odotti hetkeä, jolloin kaikki myytäisiin, täytyihän vähemmälläkin juomisella, eihän isäntä nähnyt selvää päivää. Lapset kyllä tekivät työtä, ilman heitä kaikki aikoja sitten olisi mennyt nurin, mutta… Pekka sanoi, että jollei Siironmaata voisikaan ajatella, niin torppaa sieltäpäin. Ja silloin olisi emäntä tarpeen. Sairas tuijotti häneen. Hän ei voinut käsittää, mitä Pekka tarkoitti — eihän hän voinut häntä, vanhaa, kipeää ihmistä toivoa avukseen. Hänen täytyi ajatella tyttöä, Jahannaa. Pekka otti kaljatuopin ja joi pitkään. Kuuro vaimo asettui rukilleen. Avonaisesta ikkunasta tuli tuomenkukkain tuoksua. Koko Yöjärven ranta oli valkoisenaan.
Emäntä hymyili, pyyhki kyyneleitä ja tavoitteli sanoja. Kun ei hän keksinyt mitään sanomista, laskeutui hän selälleen vuoteeseen ja makasi kädet ristissä.
Jahanna tuli tuomaan kahvia. Hän oli pukeutunut puhtaisiin. Hän ei nostanut silmiään, kun hän laski tarjottimen käsistään ja tervehti, eikä hän nostanut niitä koko aikana. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset. Pekka muisti kerran monta vuotta sitten ihmetelleensä hänen hiuksiaan. Hän kuumeni ja hän vapisi Jahannan edessä. Hän olisi tahtonut nostaa hänet syliinsä ja lähteä juosten kantamaan häntä. Kun hänen vaalea hameensa oli hävinnyt ovesta, sanoi äiti, hetken yskittyään:
— Kyllä hän ajattelee.
Pekka jäi katsomaan häneen, toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa sen vati, laitoja myöten täynnä kahvia.
— Mitä? sanoi hän henkeä pidättäen.
Emäntä naurahti.
— Sitä samaa vain mitä Pekkakin.
— Niinkös emäntä luulee?
— Eihän hän raoittanut silmiään. Eikä hän osannut puhua, hän kun muuten aina puhuu ja nauraa. Ja eikö Pekka huomannut, kuinka hän punoitti. Ja se on ollut samanlaista koko tämän viikon.
— Koko tämän viikon? sanoi Pekka ja hörppäsi yhdessä hengenvedossa kahvinsa.
Sitten hän nousi, käveli, ryki ja katsoi ulos. Ranta oli valkoisenaan tuomia ja Yöjärvi välähteli auringossa.
— Juhannuksena ja jouluna minä sitten toimitan emännän kirkkoon, sanoi hän.
— On jo juhannus ja joulu, sanoi emäntä.
* * * * *
Seuraavana aamuna astui Pekka juhlasaappaissaan everstin eteen. Eversti vietti nykyään päiväkaudet nojatuolissa kirjoitushuoneessa ja vanha palvelija vuoroin pani tohveleja hänen jalkaansa, vuoroin riisui niitä hänen jalastaan, peitteli ja hoiteli häntä. Särky ei hellittänyt yöllä eikä päivällä.
— No? sanoi eversti, kun Pekka pysähtyi ovensuuhun.
Pekka esitti asiansa kangertamatta. Eversti oli hänen puhuessaan tarttunut tohveliinsa, ikään kuin viskatakseen sen häntä kohti.
– Vai niin, vain niin, vai pois! pani eversti. — Niin pian kun teistä alkaa olla jotakin hyötyä, niin pois. Kyllä kartanon leipä kelpaa niin kauan kuin ei olla työmiehiä, mutta sitten heti pois. Vai naimisiin — no, olisihan talossa tilaa kahdelle siinä missä yhdellekin. Vai itsenäiseksi — ei suomalaisesta ole itsenäiseksi, renki se on!
Pekka oli vuosien kuluessa totuttanut itsensä siihen, ettei hän sanonut everstiä vastaan ja nytkin hän puhui ikään kuin ei olisi kuullut everstin vastaväitteitä. Kun hän mainitsi Siironmaata, nousi eversti seisoalleen ja hänen valkoiset kasvonsa vääntyivät.
– Oletko sinä hullu! huusi hän. — Siironmaa ei ole mikään torppa, vaan talo. Siironmaa maksaa rahaa. Huomenna sinä tulet ja kysyt, enkö minä sinun renginsäästöistäsi luovuttaisi sinulle Yölintua…! Vai Siironmaan tyttären aiot naida. Ja mitä se muuttaa asiaa?
Eversti nauroi häijysti ja viittasi kädellään. Kun hän hetken perästä katsoi, oli Pekka astunut pari askelta likemmä.
— Minä en enää jää kartanoon. Olen kolmetoista vuotta tehnyt täällä työtä…
Eversti vaipui istumaan ja heristi nyrkkiä häntä kohti.
— Mene! huusi hän. — Minä pääsen vielä liikkumaan. Kyllä minä vielä voin pitää rengit kurissa. Aja hänet ulos! huusi hän palvelijalle. — Mene helvettiin siitä!
Pekka oli päässyt eteiseen, kun everstin kengät kolisivat seinään. Tuskissaan väännellen makasi Yölinnun herra tuolissa. Vanha palvelija laski lääkepisaroita, joita pudotti lasiin.
— Nuo, nuo tulevat, äänteli eversti itsekseen. — Ne ovat salaa saaneet siivet ja tulevat ja vaativat vapautta. Ne tulevat ja ottavat maan.
Everstin suljettujen silmien edessä häämötti kuva joistakin harmaista ihmisistä, jotka kiipesivät ylös vuorta ja päästyään harjalle rupesivat kaatamaan metsää ja kuokkimaan maata. Heillä oli kirveet ja kuokat. Heillä oli voimia. Heitä oli paljon.
— Mene hakemaan takaisin se lurjus, sanoi hän palvelijalle. — Se, se joka läksi täältä. Heti paikalla.
Kun Pekka taasen seisoi everstin edessä, sanoi eversti:
— Lähde Siironmaan sydänmaahan ja rakenna talo uudelleen. Ja sitten: pois, pois minun silmistäni…
Mutta Pekka ei lähtenyt.
Eversti aukoi ja sulki nyrkkiään. Raivoissaan käski hän palvelijaa ajamaan ulos renkiä. Pekka astui vain likemmä. Hän tuli juhlallisena ja liikutettuna. Hän ei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän ojensi everstille kätensä.
Eversti tarttui käteen.