PUNAISET LIPUT
Syyskesästä meni kaksi pitäjän suurta herraskartanoa vasaran alle. Muualta tulleet talonpojat huusivat ne ja ennen pitkää oli entisten asukasten tehtävä tilaa tuleville.
Pitäjän herrasväet katselivat tätä tosiasiaa silmiin, niinkuin he olisivat katselleet aasialaista ruttoa, jos olisivat kuulleet, että se oli alkanut tuhotyönsä heidän kotinurkissaan. He hakivat nyt entistä enemmän tukea toisistaan ja lohtua yhdessäolosta. Unohdusta oli vaikeampi löytää. Bellevue oli aikoinaan antanut iloa kukkuramitoin. Nyt katselivat herrat nurjin mielin yksin Svanbergia ja hänen sisartaankin. He olivat syypäät heidän köyhtymiseensä, juuri he! Herrat suorastaan vihasivat sisaruksia kotoa käsin ajatellessaan heitä. Toista oli kun he joutuivat Bellevuen ystävällisen isännän seuraan. Silloin lauhtui heidän mielensä ja he tunsivat, että Bellevue oli heidän kohtalonsa, Bellevue lumosi, vangitsi heidät, kuten nainen voi vangita miehen. Vakituista kaunaa kantoivat he Yölinnun everstiä kohtaan siitä, että hän murjotti kotonaan eikä ottanut osaa heidän iloihinsa. Hän suojeli rikkauksiaan — siitä ei ollut pelkoa, että Yölintu joutuisi vasaran alle! Varmaan hän sieltä pesästään pilkkasi heidän köyhtymistään. He vihasivat häntä eivätkä saaneet tilaisuutta lauhtua, kun eivät enää koskaan tavanneet entistä ystäväänsä.
Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet ilmestyivät puihin, tapahtuivat herrojen suuret hirvenajot pitäjän takamailla. Tänä vuonna, jos koskaan, vaati masentunut mieli iloista menoa. Lisäksi tuli hirvenajojen muodostua jäähyväisjuhlaksi niille kahdelle kartanonomistajalle, joiden tilat olivat menneet ja joiden pian ikipäiviksi piti poistua kotoisilta metsästysmailta. Itse kierroksen teko ja hirvien ajo oli ammoin uskottu kokeneiden miesten käsiin. Svanbergin tuli pitää huolta ruokapuolesta. Edellisenä iltana saapuivat herrat ja asettuivat yöksi metsätorppaan. Unesta ei tullut paljon mitään, sillä Svanbergin herkut ja vanhat muistot houkuttelivat valvomaan. Kuitenkaan ei mieliala päässyt kohoamaan koko siihen kylläisyyteen, mihin se pahnoilla pystyvalkean ääressä saattoi kohota. Mukaan oli päässyt outo aines, joka ei ottanut sulautuakseen. Se oli Kauniston herran nuori vävypoika. Hän tahtoi, että nukuttaisiin ja lausui varoituksen sanoja ylensyömistä ja juomista vastaan. Lisäksi kehui hän koiraansa, niin että Lippi jo aikoi potkaista kuoliaaksi pystykuonon buldoggin, joka rähisi koirien joukossa, kuten sen isäntä ihmisten. Uutta pyssyänsä tulokas niinikään tahtoi korottaa pitäjän vanhojen maineikkaiden kiväärien tasalle. Hän vakuutti luotinsa menevän kolmen paksun puuseinän lävitse. Kauniston herra kirosi ja ehdotti, että heti paikalla suoritettaisiin koe. Vanhaa patruunaa vaivasi vävypojan läsnäolo ja riippuvainen suhde, jossa hän tähän oli. Hän oli vakuutettu, että vävypojan kuula pysähtyisi ensimmäiseen seinään. Hän olisi tahtonut sen nähdä ja nauraa. Ammuskeleminen hiljaisessa yössä olisi tietenkin ollut samaa kuin hirvien karkottaminen. Kauniston herra oli kuitenkin niin ärtynyt, että hän olisi uhrannut hirvet, kunhan olisi voinut perin pohjin masentaa tyttärensä miehen. Lippi täytti täyttämistään vanhan ystävänsä lasia ja kierteli ärsyttävästi, pää kallellaan, naapuripitäjän suurta perijää.
— Hirvet on yksi asia, sanoi hän. — Ilman hirviä ei ole metsää. Ajatella nyt viidakkoa, jonka läpi eivät kaksitoistahaaraiset koskaan ole rähmineet! Hirvet ovat siis yksi asia. Toinen asia ovat miehet. He hikoilevat leipää… ja tottelevat… ja käyvät kirkossa. Miehet ovat siis myöskin yksi asia. Kolmas asia ovat herrat. He eivät tee työtä eivätkä kehrää. Laulavat ja metsästävät. He ovat siis hekin asia, ja tärkeä asia. Mutta mikä on se limainen olio, joka ei ole hirvi eikä mies eikä herra? Se on epäsikiö, se on… etana?
Kauniston herra pani riemuissaan käsivartensa Lipin kaulaan ja he tepastelivat nauraen pahnoissa vävypojan edessä.
— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä, jota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen kissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa päätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen itse nähnyt!
— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.
— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä tahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan…
— Lyhyesti sitten, Lippi!
— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko, minun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni… Tuhat kertaa hänen maljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi tullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi — sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra. Jaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi kulkea… Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi. Herra…
— Riittää jo, Lippi…
— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati
Kauniston patruuna.
— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi Yöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista», nimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä… Se jaksaa se, sillä on hartiat kuin myllynkivet…
— Mutta etana! huusi Kauniston herra.
Lippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.
— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen herra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko tekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.
Kumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti suuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta naapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika nousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja lupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi silloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että hänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli tähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu. Yksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut. Ääneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui esiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä oli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä pystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja tarkastamaan pyssyjään.
Niin pian kuin päivänvalo oli ruvennut tuntumaan, oli sata paria ihmiskättä ja ihmisjalkaa alkanut hääriä metsässä. Kapea harjanne ja suot sen kahden puolen saarrettiin ja ala merkittiin punaisilla lipuilla. Tämä metsästystapa oli Jaakon ja hänen setänsä keksimä ja sitä oli pitäjissä käytetty suurella menestyksellä. Metsän kuninkaalliset eläimet olivat niinmuodoin verkossa, jonka ympärimitta oli muutamia kilometrejä ja jota pitelivät koossa paperiset liput. Mitään aavistamatta seisoivat hirvet yötiloillaan hongikossa. Ajomiehet liikkuivat äänettöminä kuin hämähäkit punomassa paulojaan. Vaikka salolla oli toimessa sata miestä, ei kuulunut risahdustakaan. Tuskinpa erotti harmaita miehiä vesaikosta, joka ympäröi kierrettyä alaa. Heidän puheensakin, kun he sanoivat jotakin toisilleen, oli soinnutonta, ikään kuin olisi laholla puulla koskettanut toista lahoa puuta. Hiljainen tuulenhenki varjeli heidän työtään kuulumasta sinne, missä arat eläimet lepäilivät. Taivaankansi vaihtoi väriä yön sinestä aamun vihertävään valkeuteen. Sitten tuli punerrus ja vihdoin itse aurinko. Itkevät suot ja keltaiset puut tihkuivat kultaa. Kaste, vahva kuin härmä, kiilsi maassa. Hämähäkinverkot värisivät kuin hopeahelyt satupuiden oksilla. Punaisten lippujen nuotta lepäsi kaameana ja epätodellisena ansana syksyisessä luonnossa, jonka viimeiset kukat heräsivät tuoksumaan.
Herrat tulivat ulos hyväntuulisina ja raukeina, mutta virkistyivät ulkoilmassa. Heidän oli ainoastaan vaikea noudattaa sitä varovaisuutta, mikä hirvenajoissa on tarpeen. Kun Kauniston vävypoika taasen rupesi mahtailemaan, kävivät toiset herrat malttamattomiksi ja sanoivat, että kai toki sata miestä jaksoi paimentaa muutamia hirviä, vaikka ne kuulisivatkin jotakin ääntä ja kävisivät levottomiksi. Nähdessään liput kaarevana vyönä pitelemässä harjannetta, jonka kätkössä kallisarvoinen saalis oli, kävi herrojen mahdottomaksi vaieta. Koiratkin tempoivat kahleitaan ja kiemurtelivat isäntiensä edessä kuin paksut mateet. Ne tunsivat tuulenhengessä riistan läheisyyden ja vingahtelivat. Verkon avonaisessa mutkassa odotti satapäinen miesjoukko, käsissä kalistimet ja rämistimet, ajojen alkamista. Koirat luovutettiin miehille. Tärkeinä, pyssyt käsissä, kiirehtivät herrat suonkurkkuun vartiopaikoilleen.
— Lyönpä vetoa, panenpa Kaaroni, naurahteli naapuripitäjän suurperijä katsellessaan tovereja, — ettei saada yhtään otusta.
Vartiopaikalla oli herroja vastassa iloinen yllätys. Kruununvouti, jonka käden heilahdusta koko ajojoukko odotti, jäi suu auki katselemaan ja hänen kanssaan muut herrat. Kädessä punainen, pitkän tangon nenään neulottu vaate, hääräsi Svanberg kiven vierellä nurmessa. Valkoiselle liinalle oli asetettu pulloja ja muuta hyvää. »Ukot» nostivat kutsuvasti päitään voileipälaitteiden keskeltä. Svanberg tervehti, ikuinen hymy kasvoillaan, ja tuli lippu kainalossa kattelemaan herroja.
— Minua ilahuttaa suuresti, sanoi hän muistamatta varovaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty kaiken yötä.
— En tiedä, olisinko asettanut sopimattomaan paikkaan tämän keitaan, jonka pitäisi virkistää arvoisia herroja korvessa.
— Taiteilija! kuiskasi kruununvouti. — Olenhan minä aina sanonut!
— Svanberg, kunnon mies! huudahti Kauniston herra.
— Hitto vie, hän tietää aina olla esillä, kun häntä tarvitaan. Minulla on perhananmoinen pääkipu, minä vakuutan, etten jaksa pidellä pyssyä…
Svanberg lankesi polvilleen ruohoon ja täytti lasit.
Otetaan ryyppy, sanoi kruununvouti, — mutta ei mitään laulua.
Herrat kyykistyivät ottamaan lasejaan.
Jaakko, Jaakko, äänteli Lippi. — Tämä olisi ollut juhla sinulle. Meille kahdelle. Olisit juonut. Olisit hypännyt hirven selkään ja ratsastanut kirkonkylään. Voi sinä poikani…
Lippi lankesi polvilleen ja ojensi tyhjennetyn lasinsa Svanbergille. Kellarimestarin oli hankalaa liikkua lippu kainalossa, mutta hän ei päästänyt sitä käsistään. Hän oli kaiken yön liikkunut lipun turvissa. Hirvethän pelkäsivät punaista lippua, niin käsittämätöntä kuin se olikin.
— Porsashyytelöä! huudahti kruununvouti ja koetti tukahduttaa nauruansa. — Svanberg — teillä ei ole fantasiaa — aina ja alati porsashyytelöä! No, no, leikkiähän minä. Te olette mestari porsashyytelön alalla. Antakaa tänne! Ei sillä ole väliä, tulen toimeen linkkuveitselläni…
Svanberg oli loihtinut keskelle sydänmaata herkullisen aterian. Vasta makuun päästyä herrat huomasivat, miten heidän oli nälkä ja miten hyvää ruoka teki. He olivat polvillaan pulloryhmän ympärillä ikään kuin he olisivat suorittaneet salaperäisiä juhlamenoja, joiden yliohjaajana tai pappina oli kellarimestari, lippu kainalossa.
Joku ajomiehistä lähestyi lakki kädessä ja huomautti, että hirvet jo olivat lähteneet liikkeelle. Varmaan ne olivat kuulleet ääniä.
— Hirvethän ovat verkossa. Jolleivät kaikki punaiset liput ja sata miestä pysty pitämään kurissa hirvilaumaa, niin…
— Eivät ne pysty. Ne menevät vaikkapa miesten jalkojen välitse. Monta kertaa…
— Menkööt sitten hiiteen, sanoi Kauniston herra, — mutta en minä hirvien vuoksi rupea kuolemaan nälkään.
Patruuna joi sanojensa vahvistukseksi lasin pohjaan. Vävypoika nauroi pahasti ja Lippi kohotti hänelle hattuaan.
— Eikö ole omituista, kuiskasi Svanberg, — että hirvet pelkäävät punaista lippua. Mikä on punainen lippu? Paperia. Mutta hirvessä on tuhat naulaa lihaa ja voimaa.
— Punainen lippu on taikakalu, sanoi Filip von Toll. — Sillä vangitaan nautakarjalaumat.
— Taikakalu, herra von Toll, riemastui Svanberg, onnellisena siitä, että hänen ajatuksensa oli löytänyt muodon. — Taikakalu. Ilmankos minä kaiken yötä täällä häärätessäni olen turvannut punaiseen lippuun. En olisi uskaltanut liikkua askeltakaan yksinäni. Hirvet ovat kauheat, kun ne tulevat päälle, ja tähän aikaan, tähän aikaan… Ajatella vain, että joutuisi niiden sarviin. Mutta punainen lippu on turva… taikakalu…
Ajomiehet lähestyivät taasen neuvottomina. Herrat lupasivat heti lähteä liikkeelle. Mutta he eivät lähteneet. He joivat niiden ystävien onneksi, jotka pian jättäisivät pitäjän. He tulivat surullisiksi. Lippi rupesi laulamaan.
Äkkiä alkoi metsässä korvia särkevä meno. Herrat huomasivat, että Kauniston vävymies oli poissa. Hän oli kaikesta päättäen omavaltaisesti antanut käskyn ja riensi tyytyväisenä vartiopaikalle, kivääri toisessa kädessä. Koirat ahdistivat vimmatusti otuksia. Herrat harmittelivat vävypoikaa ja Kauniston patruuna valmistautui vihdoinkin perinpohjin nuhtelemaan häntä. Hänen jalkansa olivat hiukan epävarmat.
— Hyvä herra patruuna, ehätti Svanberg sanomaan, — jos ottaisitte punaisen lipun käteenne. Hirvethän voivat tulla milloin hyvänsä.
— Luuleeko kellarimestari minun pelkäävän hirviä? Piru vie, hän ei tiedä, mikä pyssy minulla on…!
Patruuna huusi, noudattamatta minkäänlaista varovaisuutta ja suuntasi askeleensa aukean yli suonkurkulle, missä vävypoika seisoi. Rähinä metsässä saattoi muistuttaa jonkun villiheimon outoa jumalanpalvelusta auringonnousussa. Oli mahdoton ajatella, että äskeiset hiljaiset miehet olivat saaneet aikaan tämän melun. Melu likeni, loittoni, läheni taas ja selveni epämääräisestä kokonaisuudesta yksityisiksi ääniksi. Koirien haukunta kävi yhä kiukkuisemmaksi.
— Mikä sinä olet komentamaan täällä! sanoi Kauniston patruuna vävypojalle, joka jännittyneenä odotti hirvien tuloa. — Ellida-raukka, jonka minä pakotin menemään sinulle. Oletko auttanut minua yhdelläkään pennillä, piru vie! Ellida rakasti toista — Jaakkoa hän rakasti. Mutta hän totteli isäänsä ja meni sinulle, nälkäkurjelle, joka et osaa syödä etkä juoda, etkä antaisi muidenkaan sitä tehdä. En minä aio olla sinun rasituksenasi. Mutta parasta on, ettet sinäkään tule minun tielleni, saakeli soikoon… Aiotko kohottaa pyssysi minua vastaan…! Ja sinusta minä luulin, että pelastaisit Kauniston! Nyt menee Kaunisto niinkuin muutkin kartanot!
— Hirvet! äännähti vävypoika kipinöivän kiukun vallassa ja kohotti pyssynsä.
— Hirvet! huusi Kauniston herra ja läksi järjettömästi juoksemaan.
Muutkin herrat jättivät Svanbergin ja riensivät vartiopaikalle. He huutelivat toisiaan ja asettelivat kuntoon pyssyjään. Huudot ja töminä metsässä lähenivät lähenemistään. Hirvet eivät tahtoneet mennä eteenpäin, sen saattoi kuulla siitä, että huudot ärtyivät. Eläimet vaistomaisesti tunsivat, missä päin vaara oli. Vihdoin ilmaantui viidakkoon harjanteen rinteellä liikkuva sarvimetsä ja pensaat antoivat tilaa, kääntyen kahden puolen kuten lumi auran tieltä. Koirat ahdistivat otuksia joka taholla. Mikä hyppäsi eläimen kuonoon, mikä repi sitä kintuista. Ajajat tunkeutuivat eteenpäin kuin häijynilkisten paimenten lauma, joka mielettömästi ajaa karjaansa surman suuhun. Vingahtaen hyppäsi joku koira ilmaan ja putosi sitten tantereelle. Hirvi oli potkaissut siltä pään mäsäksi. Ajomiesten rivit tihenivät tihenemistään. Hädissään karkasivat hirvet lippuja kohti, mutta syöksyivät suinpäin takaisin eikä niille enää jäänyt muuta keinoa kuin karata kapealle aukolle, missä pyssymiehet seisoivat. Ne näkivät surmaajansa, mutta takana oli pystyssä sata seivästä ja kahden puolen oudot, lepattavat liput. Eläimet hyökkäsivät eteenpäin, survoen toisiaan kuin karjalauma, jota kuljetetaan teurastettavaksi. Pyssy paukahti vastaan, raskaasti kuin tykki. Se sattui, mutta otus meni menojaan. Toinenkin pyssy laukesi, mutta ilman muuta seurausta kuin että ampuja kaatui pensaaseen. Herrat juoksivat ja huusivat. Joku joutui hirvien jalkoihin. Ajomiesten täytyi rientää apuun. He huitoivat nyt pois samaa kallisarvoista riistaa, jonka he vasta olivat huitoneet paikalle. He tekivät sen hymähtämättä.
Kauniston herran vävypoika ei yksin hymähtänyt, vaan nauroi.
Raivoissaan laukaisi hän panoksen toisensa jälkeen tyhjään ilmaan.
Svanberg oli paennut metsänlaitaan, katseli ja kuunteli sieltä, pidellen kaikin voimin kiinni lipustaan. Kauniston herra oli temmaissut käsiinsä paperilipun. Hän seisoi keskellä aukeaa, katseli kuinka hirvet menivät harmaana pilvenä, liehutti lippuaan ja huusi:
— Menevät… menevät… Hirvet ja kartanot! Hirvet ja kartanot — hip, hip, hei!