III.
Hievahtamaton hiljaisuus — joka ikäänkuin vartioitsi kaikkia ääniä ja oli valmis säälimättä paljastamaan jokaisen risahduksenkin — vaikutti Mischaan — että hänen ylpeytensä alkoi uudestaan herätä.
… Keskellä satoihin nousevan ihmisjoukon, ainoastaan hän yksin uskalsi rohkeasti nousta väkivaltaa vastaan!… Hänen mieleensä johtuivat tytön kosteat silmät — mihin on hän joutunut? Varmaankin ehti hän päästä sieltä pois ja nyt, istuen omassa pienessä kamarissaan, kertoilee ystävilleen mitenkä komea vaaleaverinen ylioppilas vihasta säihkyvin sinisin silmin piti innokkaan puheen — kehoittaen kaikkia taisteluun väkivaltaa vastaan ja kuinka se puhe sytytti kaikkien sydämissä halun taistoon… Ja kuinka tytön kalpeat kasvot nyt hehkuvat innostuksesta…
— Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen samalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla välähtelivät pienet tähtöset — niitä vaan oli vaikea nähdä läpi likaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä, aukasi ilmareiän — kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja koppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.
— Vartija… Vankila… eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä peloittavaa! — arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia vankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:
— Neurastikkoja…
Hänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut, hänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.
— Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät aina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa… — ajatteli Mischa innostuen, — niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi elämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi… sitten johtui hänelle mieleen hänen kortteerinsa emäntä, — joka piti arvossa hänen yksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa poikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun vangitsemisestani… Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne päivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle kuukaudesta jo edeltäkäsin… Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja hänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten äännähtää:
— Thja? Sehän siitä piti viimein tulla…
Inhoittava ihminen tuo sisareni mies… eikä hän itsekään ole sen parempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta vuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään…
Tähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten taakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä palasilla… Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja ajatukset seurasivat toinen toistaan — pyörien ympäri hitaassa rinkitanssissa.
— Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä vapaaksi pääsee… arveli hän. — Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin… Hänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien kiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä. Mischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen silmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua kuiskaili haltioissaan:
— "Ristikon lävitse tähtöset katsovat
koppiin, miss' vangittu kahleissa makaa…
Venäjällä — nähkäätte! — tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa"…
Nelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä. Iloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin komerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan nauraa hymähtäen:
— "Venäjällä — nähkäätte! — tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa!"…
— Ei saa puhella! — kuului hätäinen kuiskaus.
Mischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan silmään joka kiilsi keskellä ovea.
— Miksi ei saa? — kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen ääntään.
— Se on kielletty! — kuiskasi vanginvartija, — Hillitkää itsenne! — lisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.
Mischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa tykkänään toisella — tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin jonkinlaista naurettavaa pelkoa.
— Minkätähden? — kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla ovea. — Eihän sitä kukaan kuule — paitsi te… vai häiritsenkö ehkä teitä?
Kyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella kasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:
— Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!… Luuletteko, että teidät on tänne nauramaan tuotu?
— Olkaa hyvä, sanokaa… — alkoi Mischa.
Mutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon hiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän himmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun vastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja keskellä ovea — ympyriäisen valoisan aukon…
— Kuulkaahan! — virkkoi nuorukainen, odottaen hetkisen, mutta ei saanut vastausta. — Sepä vasta kummallinen…! — ajatteli hän. Ja hänen sielussaan alkoi tuntua taasen jonkinlaista sairaloista kolotusta.
— Reilaan! — kuului akkunan takaa ontosti väsynyt käheä ääni. Sen jälkeen kuului "jalalle" lasketun pyssynperän kolahdus. Mischa hyppäsi uudelleen akkunalaudalle. Pimeydestä kuului vahtisotilaan kiireistä hiljaista söperrystä:
— Kaksitoista akkunaa… kaksi koppia…
— Sinä, tsjuvasthi! muista nyt — vaikka näetkin jonkun kallon tai käden akkunasta pilkistävän — niin muista, ett'et ammu!… — puhui joku käheä ääni.
— Ymmärrän!
— Ymmärrät! Pian ampua pamahutat kuten viimeinkin… Byikov, selvitä hänelle tarkemmin…
— Hiljaisuudessa jokainen sanakin välähtää kuten kipinä pimeydessä,
— Jos näet, että akkunasta katsotaan älä ammu! Ymmärrätkö? — kuului syvä bassoääni.
— A-ivan oikenin…
Nuo kaksi murteella lausuttua sanaa kuuluivat surullisen pelokkailta.
— Mutta jos joku tunkeutuu ulos akkunasta, taikka juoksee tästä näin — taikka näet tuolla juoksevan?
— A-ivan oikehin…
— Sinun on heti paikalla huudettava ken siellä? Huuda kerta, huuda toinen… ja kolmannella — ammu, mutta ylös — ilmaan, hälytystä varten… Sen jälkeen — ammu myöskin juoksijaa… taikka iske pyssynperällä, taikka pistimellä… aina sen mukaan kuin on mukavampi, ymmärsitkö?
— A-ivan oikehin…
— No, nyt saat kävellä tästä tuonne saakka… ja muista katsoa akkunoihin… Mutta torkkua — älä ajattelekaan!
— E-en ensinkähän…
— Et ensinkään… puujumala! No, sano nyt milloin sinun pitää ampua?
— Kun tunkeiksee joku selkä edellän…
— Mutta jos joku tulee suoraan seinästä ulos?
Äänettömyys. Kuului vaan, että joku hengitti hyvin raskaasti ja jonkun jalat kärsimättömästi tömistivät märkää maata.
— N-noh, saatanan…!
— Si-illoin — on lyötävä… — kuului hiljainen, arka ääni.
— Entäs — jos näet pään akkunasta mitä silloin on tehtävä?
Taaskin äänettömyys. Pyssyn kolahdus — ja vihainen sylkäisy…
— N-noh, senkin tammipölkky!…
Kovasti kajahtelivat haukkumasanat semmoiset joita ei sensuri koskaan painettavaksi hyväksyisi — sitten seurasi vastenmielinen läiskäys, — aivan kuin olisi paljaalla kämmenellä taikinaan isketty…
— Si-illoin — ei mitäkään… — kuului huoahtaen hiljainen vastaus.
— Valehtelet! — kiljahti basso. — Silloin on sanottava korjaa pois pääsi… Ymmärrätkö? Sinä — rupisammakko… Marsch!…
… Mischa painoi päänsä lujasti kiinni akkunan rautaristikkoon, koettaen nähdä vartijaa joka puhui niin surullisen pelokkaasti. Kapeaa paikkaa, jonka muodostivat vankilan seinä ja korkea kivimuuri, peitti synkkä pimeys ja siinä liikuskeli hitaasti melkein kuulumattomin askelin pää pystyssä pieni harmaa olento. Hänen pimeässä välähtelevä kapea pistimensä — muistutti kalaa vedessä.
— Korjaa pois kallosi! — kuului hätäinen, pelokas äännähdys.
Mischa laskeutui hiljakseen akkunalaudalta ja katsasteli ympärilleen. Komerossa oli tukahduttavaa… Harmaalta seinältä sattuivat hänen silmiinsä lyijykynällä järeästi piirretyt kyynilliset haukkumasanat… Hän luki ne, vaikeni ja alkoi uudelleen lukea kovalla äänellä… Sitten katsahti oveen, heittäytyi makuulavalle ja ummisti silmänsä…
Samalla alkoi ovessa kiiltää himmeästi kalansilmä…