IV.
Mischa nukkui raskaasti heti kun oli heittäytynyt makuulavalle ja unissaan hän oli juoksevinaan hyvin vaivaloisesti pitkin pimeätä kapeata katua ja joku näkymätön takaa-ajaja tarttui hänen olkapäihinsä huutaen käsittämättömiä ankaria sanoja:
— Herätkää! Tarkastus!…
Mischa aukasi silmänsä, kohotti päätänsä — makuulavan vieressä seisoi punatukkainen paksu vanginvartija nykien häntä takin liepeestä — ja pitkä, köyryselkäinen vankilanpäällikön apulainen katseli häneen pilkallisesti harmailla silmillään ja sanoi:
— Koettakaa nousta ylös ajoissa… ei täällä olla äidin luona!…
— Heti paikalla… — sanoi Mischa pahastumatta hymyillen ja putkahti makuulavalta lattialle.
Päällikön apulainen vilkasi häntä kasvoihin, kääntyi ovelle, huomautti — vähän suopeammin:
— Pyytäisitte paperia ja kirjoittaisitte kotiinne… makuuvaatteista… ja muusta semmoisesta… ja taakseen katsomatta poistui.
Sitten Mischa meni käytävän päähän peseytymään, siellä oli pitkä leveä rautainen allas, jonka yläpuolla seinässä roikkui kokonainen rivi vaskisia hanoja, joista juoksi pyöreänä paksuna suihkuna kylmää vettä… Käytävässä juoksenteli harmaita vankeja läkkiset teekannut kädessä ja silloin tällöin kuului ääni:
— Kiehuvaa vettä hakemaan… hei!
Kalistellen kahleitaan tuli Mischalle vastaan kalpea, tuuhea-valkeapartainen, korkeakasvuinen ryhtikäs pakko-työläinen. Hän katsahti ylioppilaaseen, iski silmää ja sanoi hymyillen:
— No, herra keltanokka — satuitko satimeen?
Punatukkainen vanginvartija toi Mischalle tuopillisen lämmintä mietoa teetä ja suuren palan mustaa leipää. Sen kuori muistutti saappaan pohjaa ja tahmean pehmeästä keskuksesta levisi hapan haju.
Koko vankila surisi aivan kuin häiritty ampiaispesä. Ylt'ympäriinsä kuului naurua, haukkumasanoja, laulun, katkonaisia säveleitä ja vanginvartijain kiukkuista kiljuntaa. Käytävässä suhisivat pehmeästi nuoraiset luudat veden loiskiessa ja Mischa, täynnänsä terävää tiedonhalua, tullakseen tuntemaan näiden, kivestä ja liasta rakennettuun vanhaan rakennukseen suljettujen ihmisten elämää, kuunteli jännityksellä tuota kumisevaa humua…
Hän oli lukenut vähän ja nähnyt vieläkin vähemmän. Hänen elämänsä kulku oli ollut jotensakin ikävää sisarensa ja tämän miehen ankarassa kodissa hamaan siihen asti kun tuli yliopistoon; epämukavalta myöskin tuntui olonsa niitten ylioppilasten keskuudessa, jotka keskustelivat vapaasti ja innokkaasti viisaalla kirjakielellä kaikenmoisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Kaikkialla aaltoileva tyytymättömyys elämään oli ennättänyt koskettaa jo hänenkin sieluansa, herättäen siinä hämärän mutta terveen halun vastalauseen panemiseen, vaikka hän ei vielä ehtinyt oppia ymmärtämään, mihin ja mitä vastaan tämä vastalause olisi kohdistettava. Nyt, tuntiessaan itsensä sankariksi ahmi hän koko nuoruutensa innolla kaikkia uusia vaikutuksia täyttäen niillä suuren avaruuden nuoressa sielussaan…
Juotuansa teen kiipesi hän akkunalaudalle. Vankilaa ympäröivän korkean muurin vieressä käveli polkua pitkin kiirein askelin kädet selän takana, leveäharteinen musta mies, yllänsä paksu lyhyt takki ja päässään korkea lippalakki. Toisinaan heilautti hän päätään voimakkaalla liikkeellä, loi pikaisen silmäyksen akkunaan ja käveli edelleen. Mischa tunsi monta kertaa, kuinka tämän kirkkaitten silmien terävä katse hiipasi hänen kasvojaan. Hän halusi sanoa miehelle jotakin, ilmoittaa nimensä, kysyä, mistä syystä hän istuu vankeudessa. Ja heti kun mies astui akkunan kohdalle, huudahti Mischa hiljakseen:
— Kuulkaa!…
Jostakin akkunan alta ilmestyi vahtisotamies, uhkasi sormellaan ja sanoi karkeasti:
— Hei… ei saa!…
Lippalakkinen mies kohautti olkapäitään, hymyili ja käveli edemmäksi. Mischa hyppäsi lattialle. Häntä harmitti hieman vahdin esiintyminen ja kovin ilahdutti kirkassilmäisen miehen hymyily; nuorukaisesta tuntui että tuo hymyily herätti hänen ja miehen välille miellyttävää myötätuntoisuutta ja yhdenvertaisuutta…
Puolenpäivän tienoissa astui komeroon nuori ja hoikka kuin ruoko — vanginvartija, jonka kasvot olivat rokonarvista melkein muodottomiksi muuttuneet. Hän seisahtui ovensuuhun ja Mischaan katsomatta lausui hiljaa:
— Lähtekää kävelylle…
Oli kovin kosteata. Vankilan pihalla kivien välissä kuopissa läikkyivät seisovat vesilätäköt. Kolme vankia käveli pitkin pihaa varsiluudat kädessä la'aisten laiskasti vettä portille päin, mutta samea ja sakea likavesi valui takaisin kivien välitse kuoppiin…
Vanginvartija kuletti Mischan vankilan nurkan taakse ja sanoi hiljakseen:
— Kävelkää tässä, kulmasta tuonne seinään… vankien kanssa on puhelu kielletty!
Tässä äärettömän korkean sinisen taivaan alla sana "kielletty" kävi Mischan sydämelle aivan kuin olisi kuullut sen ensi kertaa elämässään ja sen soinnussakin tuntui olevan jotain aientavaista, röyhkeästi rajoitettua ja tylsistynyttä. Hän rypisti kulmakarvojansa ja katsahti vanginvartijaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat ja jäykät kuin — ruma naamari. Poskipäissä sekä leuassa kasvoi siellä täällä hyvin naurettavalla tavalla vaaleita karvapensaita, silmät näissä kasvoissa näyttivät vierailta ja tarpeettomilta. Ne olivat mustat, soikeat — aivan kuin kauniilla naisella; pelokkaasti ja pehmeästi pitkillä silmäripseillä peitettyinä katselivat ne lempeän surullisesti; niistä loisti jotain arkaa neuvottomuutta eivätkä ne olleet ollenkaan traagillisessa sopusoinnussa näitten runneltujen kasvojen kanssa…
— No, mutta — kävelkäähän! — sanoi vanginvartija. — Seisahdella — on myöskin kielletty…
Mischa alkoi kulkea hitaasti, vanginvartija katsahti ympärilleen ja seurasi häntä vähän taampana.
— Miksi te aina kapinoitsette? — kysyi vanginvartija hiljaa katsoen maahan. — Lukisitte vaan hiljakseen… pääsisitte prokuraattorin apulaiseksi — siinä kaikki! — Mutta te — kapinoitsette… niin nuori ja pulska… Onko teillä äitiä?…
Liikutettuna hänen hiljaisista sanoistaan seisahtui Mischa, naurahti ja pannen kätensä rinnoilleen aikoi myöskin sanoa jotain yksinkertaista, hellää… mutta vanginvartija peljästyen hypähti edemmäksi, vilkasi ympärilleen ja kuiskasi sukkelasti:
— Menkää, menkää! Jos näkevät niin sakottavat minua puhelusta… siinä kaikki!
Hän läksi pois ja katosi vankilan nurkan taakse, mutta nuorukainen, rinta täynnä sekavia surun, uteliaisuuden ja ilon tunteita, alkoi kävellä hitain askelin pitkin vankilan muurin vierustaa…
Matalan, tanakan, aivan kuin jossain määrin maan sisään painuneen likaisenharmaan nelitornisen vankilarakennuksen ylitse levisi laajana aivan kuin syys-sateitten pesemä ja auringon vaalentama kalpeansininen taivas… siinä oli jotain autiota, kaihoa herättävää, kylmää… ja vankilan kosteat seinät hohtivat myöskin surunsekaista kylmyyttä…
— Kuinkahan kauan minun täytynee täällä istua? — ajatteli Mischa itsekseen katsellen ympärilleen. Kyllä minä nytkin jo voisin kertoa hyvin paljon hauskaa vankilaelämästä, jos päästäisivät minut pois, tuumaili hän itsekseen. Ja mieleen juolahti taasen katu, yhteensullottu ihmisjoukko, poliisien mustat muodot, tyttönen…
Muistelmien viehätyksen innostamana hän ei huomannutkaan, miten sukkelaan kävelyaika oli kulunut, ja kun rokonarpinen vanginvartija lähestyi, sanoen:
— Tehkää hyvin, lähtekää komeroon… huudahti hän ihmetellen:
— Joko nyt?
Vanginvartija nyökäytti päätään vakuudeksi. Käytävässä ilmoitti hän hiljaa Mischalle:
— Minun äitini on vaivaistalossa…
Ja painoi päänsä alas, anteeksi anovan tavoin.
— Vai niin!… No — eihän se mitään! sanoi Mischa hymyillen löytämättä sopivampia sanoja. Taasen sulkeutui komeron raskas ovi, taasen rämisivät raa'asti ja vihaisesti ovenlukko ja salparaudat… Mischa seisahtui keskelle komeroansa, katseli sitä, istuutui makuulavalle ja — yht'äkkiä tuntui aivan kuin hänen ajatuksensa ja tunteensa olisivat alkaneet sulaa. Nuorukainen tunsi itsessään kummallista tyhjyyttä, jähmettyi ja vaipui puolihorroksiin…
Näin kulki hänen elämänsä päivästä päivään, yksitoikkosen säännöllisenä, yksitoikkosen harmaana… kuitenkin tipahti joka päivä hänen sieluunsa pieni, tuskin huomattava pisara jotakin uutta — ja jokainen vaikutus, vaikka se olisi kuinkakin mitätön ollut, näytti kirkkaalta tämän elämän himmeällä pohjalla.