V.

… Tarkastus on jo aikoja päättynyt ja vankila nukkuu raskaassa unessa. Ovenreijän kautta kuuluu käytävältä aika ajoin kaikenmoisia omituisia ääniä… Luultavasti joku höpisee tai hourailee unissaan. Oven takana raapaisevat lattiaa hiljakseen vanginvartijan askeleet — tänään on vahtivuorossa vanhus, jolla on liikkumattomat silmät. Hän kävelee hitaasti pitkin käytävää ja höpisee itsekseen, Mischa loikoilee lavalla, kuuntelee tarkasti ja ajattelee.

Tänään kävelytunnilla kertoi rokonarpinen hänelle koko historiansa.

Hänen isänsä oli upseeri, tämä vietteli hänen äitinsä — neulojattaren — hylkäsi hänet — jätti muistoksi itsestään ainoastaan valokuvan ja lapsen. Neljätoista vuotias nuori nainen hoiti poikaansa ja teki työtä, teki työtä alati levähtämättä, eikä hänellä koko elämässään ollut mitään muuta kuin lapsensa. Hän pani poikansa kiertokouluun, sitten kaupunkiin kouluun, mutta siellä kerran muuan opettaja tukisti poikaa, jolloin äiti, joka ei milloinkaan lapselleen kovaa sanaakaan sanonut, otti hänet jälleen luoksensa kotiin. Sitten parin vuoden kuluttua hankki äiti hänelle kirjurinpaikan tutkijatuomarin luona, itse neuloi neulomistaan, laitteli tekokukkia, kutoi sukkia, teki työtä työn perästä. Poika otettiin sotamieheksi. Siellä hän, jonka äiti oli hellyydellä kasvattanut ja rakkaudella itseensä kiinnittänyt, ei jaksanut kauemmin kärsiä aliupseerin ilkkumista ja pilkkaa, vaan löi päällikköään harjoitusaikana. Rangaistukseksi tästä joutui hän kolmeksi vuodeksi kurituskomppaniaan, saamatta lukea hyväkseen siellä kuluneita palvelusvuosia. Mutta äiti, joka jo oli iäkäs ihminen, teki vaan työtä ja itki poikansa kovaa elämän kohtaloa. Palveltuaan sotaväessä seitsemän vuotta palasi hän kotiinsa runneltuna, uupuneena ja pelokkaana, löysi äitinsä melkein sokeana ja työhön kykenemättömänä anomassa almuja kirkon rappusilla… Vielä silloinkin lahjoitti äiti pojalleen kaulahuivin, voimiensa viimeisen hedelmän, jonka hän puolisokeitten silmäinsä edessä raihnaisilla sormillaan oli neulonut — kaiken elämänsä työn oli hän antanut nurkumatta pojalleen.

Moneen kuukauteen ei poika saanut minkäänlaista tointa, vaan eleli niillä armopaloilla, joita äiti kerjäten kokosi. Vihdoin viimeinkin sai hän paikan vankilassa. Äiti tuli tykkänään sokeaksi. Eräs hyvä ihminen toimitti silloin ämmärukan vaivaistaloon, jossa hän vielä nytkin kutoo sukkia pojalleen…

— Siinäpä nainen! — tuumaili Mischa. Miten paljon työtä ja miten paljon rakkautta hänen elämässään… miten yksinkertaista ja liikuttavan kaunista!

Hän muisti rokonarpisen pelokkaita, hämmästyneitä silmiä ja tämän kuiskaavaa ääntä…

— Mutta — miksi? Mikä on ollut tarkoitus kaikella tällä rakkaudella ja työllä, jos poika kuitenkin…

— Herra Malinin! — kuului kova kuiskaus.

Mischa hyppäsi makuulavalta — ovenreiässä loisti rauhattomana vanginvartijan silmä. — Mitä te puhutte — kysäsi vanhus.

— Minä? En minä puhu… — vastasi ihmetellen Mischa.

— Kuulinhan minä!

— Saattaa olla, että…

— Sitähän minäkin… Koettakaa — pidättää itseänne…

Vanginvartijan silmä hävisi hetkeksi, sitten ilmestyi se uudelleen ja vanhus puhui varoittavalla kuiskeella:

— Juuri samoin puheli itsekseen… tässä eräs… totta puhuen — hän oli sisareni poika…

— No? — kysyi Mischa sukkelaan.

— No, ei muuta kuin vietiin hulluinhuoneeseen…

— Teidän sisarenne poika?

— Niin, niin… — kuiskasi vanhus, ja silmä alkoi hypähdellä kummallisesti, luultavasti hän nyökytti päätään sanojensa vakuudeksi.

— Ja — istui täällä? — kysyi Mischa hiljakseen.

— Numero yhdeksässä…

— Ja te häntä… olitteko tekin silloin täällä? — kysyi Mischa jonkun ajan kuluttua tuntien sydämessään epämieluista kylmää kouristusta.

— Olen ollut täällä… seitsemäntoista vuotta, — vastasi ukko levollisesti, lisäten samalla: kahdeksastoista on menossa…

Katsellessaan vanhuksen himmeätä silmää ja pitkää rustonenää oli Mischa juuri aikeessa kysyä:

— Vartioitteko te sisarennekin poikaa samalla tavalla kuin minua nyt?

Mutta peläten loukkaavansa vanhusta, ei puhunut siitä mitään, sanoi vaan:

— Kauanhan te olette täällä ollutkin…

— Odottakaas — minä tuon tuolin itselleni — kuiskasi vanhus silmää iskien, — muuten niin — minun on vaikea kyyristyä… selkää kivistää!

Hän meni. Mischa seisoi oven edessä kuunnellen vanhuksen raapivia askeleita ja ajatteli:

— Jos ihmisellä kerran on sielu — niin tuolla se varmaankin on himmeä, ryppyinen ja kuiva kuten hänen kasvonsakin…

Vanhus palasi, asetti hiljakseen tuolin oven eteen ja aukkoon ilmestyi uudelleen hänen silmänsä sekä sen päälle korkealle kohotetut harmaat tuuheat kulmakarvat.

— Kas, näin on paljoa parempi, — puheli hän itsekseen. — Nukkua en voi — luita kivistää… Kun tekin valvotte… niin puhellaan tässä… Yöllä sitä kyllä saapi… päivällä on kielletty, mutta yöllä — kuka sitä tietää? Päivällä minä teeskentelen, olen olevinani ankara teille… muuten ei voi, päälliköt vaativat sitä! Mutta yöllä voin teidänkin kanssanne puhella… Sentähden että — ettehän te mikään pahantekijä ole? Ette tappanut, ette varastanut… Heh-hee! Punaposkinen olette, nuori… minun on sääli teitä… Te nauratte, olette iloinen, aivan kuin olisi joku arvonimi teille annettu… ah, nuoruus, nuoruus! Tottelisitte esimiehiänne — niin…

Mischalle alkoi puhe tuntua vastenmieliseltä. Hän kumartui hermostuneena ovelle ja kysyi vanhukselta:

— Mikä toimi teidän sisarenne pojalla oli?

Komeroon kuului taasen kuivan värittömän äänen surina:

— Lukkoseppä… Hän ampui insinöörin… Hänestähän oli kirjoitettu sanomalehdissäkin… Kuinkas muuten! — Hän itse luki minulle lehdestä… sattumalta sen saimme jostain ja juuri siinä olikin hänestä painettuna… Hän luki — ja nauroi… aivan kuten te… Jäykkäluontoinen poika… Sisareni — hänen äitinsä — itki, itki, ulvoi… Vaan auttoiko se — kyyneleillä et saa verta pois pestyksi. Toisinaan kysyn häneltä — no Fedor, miltä tuntuu vankila? Vaan hän ei muuta kuin tiuskasee… Alussa — hän ei puhunut mitään, oli suutuksissaan. Vaan sittemmin — alkoi jo puhella… ja puhui liiaksikin… Samoin tekin…

— Mitä hän puheli? tiedusteli Mischa hiljakseen.

— Niin vaan — kaikenmoista… kuka sitä muistaa? Ettekös te ole
Kalugasta?

— Olen…

— No, sitähän minä jo… Sukunimi on tuttu. Postimestari Kalugassa oli
Malinin…

— Minun isäni…

— Juuri niin… Kalugalainenhan minäkin olen… ihan totta! Onko isänne jo kuollut?

— Kuollut on…

— Niin, niin… kaikkihan me kuolemme!

He puhelivat kumpikin kuiskaamalla ja heidän äänensä suhisivat hiljaisuudessa kuten kuivat lehdet syksyllä. Aivan kuin ajan kulkua laskien ja minutteja merkiten kuuluivat akkunan alta vahtisotilaan maahan tömähtävät täsmälliset askeleet. Jostakin kaukaa läpi kostean yön pimeyden kuului hyvin hiljalleen tornikellon lyöntien surullisenlaulava sointu.

— Eikö teillä ole ikävä täällä? — kysyi Mischa.

— Vanhuksilla on jokapaikassa ikävä… vastasi hänelle oven takaa kylmä tasanen kuiskaava ääni.

— Tuota… oliko teillä sääli sisarenne poikaa… silloin kun hän täällä istui?

— Mitä hänestä sääliä, jos hän kerran ihmisen tappoi… Sisartani on sääli… Mutta jos ken on ihmisen tappanut…

Vanhus vaikeni äkkiä ja hänen kasvonsa katosivat aivan kuin olisivat pudonneet alas. Mischa katsoi aukkoon odottaen.

— Miksi sinä valehtelet? — kuului oven takana lauhkea, hiljainen kysymys.

— Mitä te sanoitte? — kysyi Mischa kumartuen oven reikään.

Vanhuksen kasvot kohosivat hänen kasvojensa tasalle ja hitaasti liikutellen harmaitten karvatupsujen ympäröimän suuren suunsa ohuita huulia, päätään nyökytellen ja hieman naurahtaen sanoi:

— Minä valehtelin… kyllä minun on sääli Fedjkaa… hän myöskin oli nuori, hyvä nuorukainen…

Yht'äkkiä tuli hiljaisuus häirityksi aivan kuin tumman lammikon tyyni pinta kovasta tuulen puuskasta, käytävässä kaikui hurja järisyttävä huuto:

— Älä lyö… armahtakaa!

— Mitä se on? Mitä — kiljahti säpsähtäen Mischa.

— Sch — schsch! — sihisi vanhus. — Ei se mitään… Unissaan vaan… useinhan ne huutavat… Jokaisella näetkös on omatuntonsa… No etteköhän jo käy levolle… Nukkukaa Jumalan haltuun… Äsken löi jo kaksitoista…

Hän nousi tuolilta ja läksi pois vetäen jalkoja perässään — tuntui aivan kuin olisi jotain suurta, pehmeätä ja hyvin raskasta esinettä laahattu pitkin lattiaa.

Mischa meni makuulavalle, heittäytyi pitkäkseen kiinnittäen huolestuneen katseensa päänsä päällä kaareutuvaan likaiseen holvikattoon.

Ja uneton yö, täynnä ajatuksia, ympäröi hänet hiljaisuudellaan…