VI.
Mischa oli tehnyt aivan kuin syrjähyppäyksen pienestä entisyydestään, jonka räikein kohta — hänen "urostyönsä" ei ollenkaan enää muistunut niin usein kuin ennen hänen mieleensä. Tässä kummallisessa vankila-elämässä, joka luulevaisen tavoin oli kaikilta suunnilta ympäröitty korkeilla kiviseinillä, tunsi hän selittämättömän vertauksellisen viittauksen jotain kaukaista hämäryyttä kohti, joka ainakin hänen ymmärrykselleen pysyi vielä käsittämättömänä. Hän tarkasteli huomaavaisesti kaikkea mikä häntä ympäröi, toisinaan hajamielisesti ja epäluuloisena hymyillen, toisinaan — ahnaalla lujalla mielenkiinnolla alakuloisuus ja neuvottomuus sydämessä.
Vankilan virkamiehistö kohteli häntä armollisen suopealla hymyllä — luultavasti heidät vasten tahtoakin saattoi Mischalle suosiollisiksi tämän avonainen pyöreä naama, terveet punakat posket, siniset rehelliset silmät, vahvojen punaisien huulien hyväntahtoinen hymyily, kauniilta kajahtava rintaääni ja voimakas vähän kömpelömäinen ruumis.
— N-nnoh, herra Malinin, mitä pidätte meillä olostanne? — kysyi kerran tarkastustunnilla ivallinen päällikön vanhin apulainen.
— Minusta on hauskaa, tiedättekö! — vastasi Mischa hymyillen.
Apulainen naurahti kuivasti ja syvien ryppyjen uurtaman otsanahan laskeutuessa silmien päälle sanoi hän:
— Voi teitä… te vaatimaton tarkastelija! Teidän kävelyaikanne on pitennetty puolella tunnilla… ja niin edespäin…
— Kiitoksia! — sanoi Mischa.
— Ei kestä! — vastasi kuivasti virkamies, komerosta lähtiessään.
Rokonarpinen vanginvartija Aleksandr Ofizerov kertoi Mischalle tästä ihmisestä seuraavan tarinan: Kerran hän epäili sisäpiikaansa vaimonsa sormuksen varkaaksi ja saadakseen tämän tunnustamaan varkauden — rääkkäsi tyttöä kokonaisen päivän ja yön. Hän kutsutti luokseen kaksi vankia, jotka kerran olivat tehneet hänelle jotain kiusaa, käski niiden riisua piialta vaatteet, köytti sitten tämän aivan alastomana pöytään kiinni ja pakoitti vangit häntä kudittelemaan. Kun tyttö pyörtyi tunnottomana, käski hän antaa sille vettä ja alkaa piinan uudestaan. Tämä päättyi siten, että toinen vangeista ei jaksanut kestää kidutusta, vaan menetti järkensä ja nälkäisten himojensa huumaamana villissä kiihkossaan tahtoi päällikkönsä ja toverinsa läsnäollessa raiskata tytön. Hänet piestiin ja hakattiin pahanpäiväiseksi, pistettiin koppiin, ja kun lyönnin jälet olivat parantuneet — vietiin hulluin huoneeseen. — Siinä kaikki! — lisäsi hiljakseen Ofizerov, kun oli lopettanut kertomuksen ja vilkasi samalla arasti ympärilleen, piilottaen pelokkaat silmänsä ripsien alle. Kuunnellessaan kertomusta tunsi Mischa vastenmielisyyttä rääkkääjää kohtaan ja vielä samana päivänä — kun näki hänet komerossaan — tuli ihmeekseen vakuutetuksi siitä, ettei hän todellakaan voi tätä ihmistä kohtaan tuntea muuta kuin pelkkää uteliaisuutta ja jonkunmoista inhoa…
Mischa näki akkunastaan, että paitsi paksutakkista mustaa miestä kävi kävelyllä vielä kuusi "politillista" vankia. Kaikesta päättäen olivat ne työmiehiä — hyvin jänteviä, vahvoja, huonoissa vaatteissa, — katselivat kaikkia synkästi, alta kulmiensa. Kun heidän silmänsä seisahtuivat tähystelemään Mischaa kasvoihin, tunsi tämä asemansa aina epämukavaksi ja hänen teki mieli hypätä pois akkunalaudalta. Näiden ihmisten laihoilla nälkäisillä kasvoilla ilmeni aivan kuin kaiverrettuna luja taipumattomuuden piirre ja jotain, joka muistutti koirien hätyyttämistä susista. Muutamat heistä hymyilivät Mischalle ja tekivät jonkinlaisia viittauksia. Mischa myös vastasi hymyilyllä ja käden liikkeillä. Hän tunsi sydämessään kunnioitusta ja suurta myötätuntoisuutta näitä ihmisiä kohtaan ja huomasi myöskin, että elinkautiset rikosvangit katselivat heitä yhtä suurella mielenkiinnolla. Käyttäen hyväkseen vartijan huomaamattomuutta hyppäsivät toisinaan harmaat elinkaudeksi tuomitut vangit juoksujalkaa valtiollisten luoksi, pyysivät paperossia taikka ryhtyivät kiihkeään hiljaiseen puheluun näiden kanssa.
Kerran sattui seuraava näytös: pitkä, hoikka, synkän näköinen työmies, jolla oli pitkät laihat kasvot ja pieni terävä parta, kulettuaan muutamia kertoja edestakaisin pitkin seinän vierustaa kohotti päänsä, seisahtui, asetti kätensä selän taakse, ojensihe selkäkenoon katsellen kohti taivasta, jähmettyi liikkumattomaksi. Kulmassa, lähellä vahtikojua, työskenteli lapioineen ja varsiluutineen rikosvanki, solakka jo elähtänyt, silmäpuoli, jolla oli pitkät ruskeat viikset ja kalpeat kasvot. Hän katsahti ympyriäisellä vaalealla silmällään mieheen, joka seisoi seinänvieressä liikahtamatta, aivan kuin olisi juuttunut siihen kiinni, katsoi kerran ja toisen… sitten laiskasti la'aisten syksyisiä lehtiä polulta lähestyi verkalleen työmiestä ja alkoi yht'äkkiä laulaa hiljakseen, kauniisti ja miettiväisesti miellyttävällä äänellä:
"Aavalla arolla kurgano-haudoilla
Kotka on kytketty vahvoilla raudoilla"…
Työmies painoi verkalleen kasvonsa alas ja alkoi pää väärällään kuunnella laulua. Hänen huulensa olivat puoleksi avatut, — aivan kuin olisi hän kuumana päivänä nähnyt jossakin kylmää raitista vettä ja tahtonut sitä ahnaasti juoda. Mutta silmäpuoli ei vilkaissut sinne päinkään, vaan tultuaan hänen kohdalleen — lauloi edelleen:
"Vapautta hälle ei suotuna… ei!"…
Työmiehen huulet alkoivat liikkua ja kuiskailla hiljakseen jotain…
Silmäpuoli katsahti häntä kasvoihin ääneti hymähtäen.
Mischan kurkkua alkoi yht'äkkiä kudittaa, hän hyppäsi akkunalaudalta alas ja rupesi kävelemään kiihkeästi komerossaan. Akkunan ilmareiästä vieri hiljakseen sisälle surullinen laulun sävel:
"Pilvet ne liitävät korkeella taivaalla…
Aatteeni kiitävät — arolla… aavalla"…
… Toisinaan kun rikosvangit päivällisen jälkeen istuskellen ruokahuoneessaan, joka oli aivan Mischan komeron alla, alkoivat laulaa yhteistä lauluaan, silloin täyttyi komerokin epäselvillä läpi lattian tunkeutuvilla himmeillä säveleillä. Sen sakeasta aallokosta oli hyvin vaikeata saada sanoja ilmi, kuitenkin onnistui kerran Mischa kuulemaan selvästi kun joku korkea tenori kaihoavalla äänellä lauloi ja valitteli:
"Meri sininen,
Meri myrskyinen…
Tuuli raivoisa,
Epämieluisa"…
Useimmiten lauloivat vangit jonkunlaisia reippaita ja repäisevän rajuja lauluja säestäen niitä vihellyksillä ja kovilla kiljahduksilla; nämä laulut tuntuivat tunkeutuvan läpi vankilan seinien hävyttömällä röyhkeydellä, joka oli täynnä hillitsemätöntä voimaa. Silloin tuntui Mischasta koko vankila vapisevan ja harmista sen kiviseiniin ilmestyvän uusia halkeamia, joista levottomana ja näkymättömänä ankara vihan virta puhkuu ihmisten päälle… Kaikilta suunnilta riensivät silloin vanginvartijat ja tukahduttivat kiireimmiten tämän surun synnyttämän ilonpurkauksen… Mischa huomasi etteivät vanginvartijat kohtele kaikkia rikosvankeja samalla tavalla: mitättömiä henkilöitä jotka helposti ja orjamaisesti antautuivat heidän armoillensa — he halveksivat ja pitivät orjinaan, mutta rohkeita, jotka osasivat puolustaa omaa ihmisarvoansa — melkein koko vankilan päällystö kohteli varovasti, jopa toisinaan ystävyydelläkin. Ainoastaan harvat uskalsivat avonaisesti virkavaltansa ohella ilmaista vihamielisyyttään. "Politillisia" seurasi päällysmiehistö — niin ainakin Mischasta näytti — väijyvän salaperäisesti epäillen ja ikäänkuin väsähtäneinä odotellen jotain tavatonta ja ennen kuulumatonta…
Saattaessaan Mischaa kävelylle kuiskasi kerran Ofizerov:
— Yöllä taas tuotiin kolme teikäläistä…
— Ylioppilaitako?
— Käsityöläisiä…
— Sanokaa, Ofizerov, tiedättekö minkätähden heitä suljetaan vankilaan? — kysyi Mischa.
Vanginvartija ajatteli, katsahti ympärilleen, aukasi silmänsä selälleen ja sanoi raskaasti huoaten:
— Kun jokainen tahtoo elää omalla tavallaan… siitä tulee kina!
Hetkisen vaiettuaan lisäsi hän salaperäisesti:
— He ovat tyytymättömiä…
— Mihin?
— Ylipäänsä ovat tyytymättömiä kaikkeen!…