VII.
Melkein joka yö vahtivuorossa ollessaan tuli vanha vanginvartija — hänen nimensä oli Kornet Danilovitsch — komeron ovelle, asetti mustan naamansa oven pyöreään aukkoon ja alkoi suupalton ukon tavoin puhua lörpötellä Mischalle kaikenlaisia hajanaisia juttuja. Kornei oli nähnyt paljon, kokenut paljon, mutta kaikki elämän kokemukset olivat sotkeutuneet hänen muistissaan kovien onnettomuuksien suureen vyyhtiin, hyödyttömään työhön, nöyrtymykseen ja kaikenlaisiin ajattelemattomiin tekoihin. Toisinaan Mischa oli mielissään näistä teoista, ne liikuttivat häntä, mutta useimmiten tuntuivat ne tuhmilta ja rumilta — selittämättömiltä sattumuksilta aivan kuin ihminen ei olisi tehnyt niitä vapaasta tahdostaan vaan aina toiminut nurkumatta, ajattelematta jonkun näkymättömän ja käsittämättömän ulkoapäin määräävän tahdon vaikutuksesta…
— Siitä on nyt noin… viisitoista vuotta takaperin — kuiskasi Kornei Danilovitsch asettaen kalansilmänsä vakavasti vasten Mischan kasvoja, — katson — kovin alkaa käydä miettiväiseksi… poikani, se Aleksei… Ei käy kirkossa, ei käy kapakassa… asiat ovat hullusti! Aloin pitää häntä silmällä… katson — hän käypi stundein seuroissa… toden totta… Ensityöksi haukuin hänet oikein — katso itsesi, sanon, kyllä minä sinulle näytän! Mutta hän ei ota tietääkseenkään… minä menin, valitin papille… noh, tulee pappilasta kotiin… näen ett' kovin on suutuksissaan… Minä nauran hänelle — että, saitkos muka papilta pippuria? Mutta hän niin kuin synti — suuttuu tuiskahtaa ja haukkuu papin pataluhaks… Minä sanon — sinä semmoinen ja tämmöinen! Kuinka sinä uskallat? Mutta hän minuakin… Silloin minä suutuin silmittömästi, tempasin puuropadan ja niin puuroineen päivineen paiskasin sillä häntä vasten kuonoa… niin tein! Kasvot kokonaan menivät rikki… Hän läksi heti pois… ja siitä saakka ei ole häntä kuultu ei nähty… Semmoisia äkäpäitä te olette, te nuoret… niin!
— Eikö teillä nyt ole sääli häntä? — kysyi Mischa hiljakseen.
Ukko ei heti vastannut. Vaitiolon jälkeen hän rykäsi, puhua honisi hetkisen nenäänsä ja sitten lausui levollisesti:
— Toisinaan on sääli… On kaikkia sääli… Joskus on sääli murhaajiakin… ni-in! Eiväthän kaikki — syyttä murhaa… usein tapahtuu, että asiasta… Kenties muutamia murhaajia meidän tulisi kiittääkin… Pyöveli esimerkiksi… Ei hän turhan vuoksi tapa, vaan yleiseksi hyödyksi… Jos pahantekijän tappaa — eihän se synti ole vai… tai luuletteko, että pyövelille on helppoa sitä tehdä?
Mischa kyyristyi sukkelaan oven reiälle saadakseen nähdä, millainen ilme oli nyt sen kasvoilla, joka oman poikansa syyttä suotta luotansa työnsi ja kykenee pyöveliäkin säälimään? Mutta kasvot olivat kuten ennenkin, ne muistuttivat kiveä, jonka pinta on täynnä halkeamia, ja silmät kiilsivät kuin kaksi himmeätä lasipalasta…
— Mitä katsotte? — kysyi vanhus.
— En mitään… niin vaan… — vastasi Mischa hiljakseen. — Sanokaappa Kornei Danilovitsch… miksi te ette pitänyt siitä, että poikanne tutustui stundisteihin?
— Siitä kerrottiin, että se on vaarallista… se stundismi… Vaikka istuihan niitä täälläkin kolme vuotta sitten neljä henkilöä… eikä niistä mitään — vakavia miehiä olivat! Kaikki lukutaitoisia, hiljaisia… eikä täällä mitään pahaa heissä huomattu! Ei sovi soimata, oikein kunnon vankeja olivatkin… Kysyinhän minä heiltä, että tuntevatko Alekseita — emme tunne, sanoivat. Meitä on paljon, sanoivat. Se saattaa olla tottakin — useinhan niitä täällä on istumassa…
Vähän vaiettuaan hän jatkoi:
— Nykyään on alkanut tulla rikoksen tekijöitä paljoa enemmän… Ennen oli vaan varkaita, rosvoja, murhaajia, kirkon ryöstäjiä .. mutta nyt on alkanut tulla ylioppilaita, työväkeä, politillisia, stundeja ja muuta kaikenmoista…, tulee tulvimalla…
— Nyt te olette väärässä! — keskeytti Mischa sukkelaan ja innokkaasti. — Se tulee siitä kun ei oikein ymmärretä… ihmiset tahtovat parantaa elämää, tehdä sen kaikille paremmaksi…
Oven takaa kuului hiljaista kuivaa naurua, sitten vähän yskittyään vastasi vanhus:
— Olen kuullut kaiken tuon… juuri niin! Useat teikäläisistä puhuivat aivan samoin…
Hän nousi ja läksi oven luota niinkuin näytti hieman tyytymättömänä ja suuttuneena.
Kerran taasen hän kertoeli seuraavan tarinan:
— Kuten tiedätte, olen kovin sääliväinen… olen itse paljon kärsinyt maailmassa, siksi voin toisiakin ihmisiä ymmärtää, niin! Minun käytävässäni istui kerran eräs pakkotyöstä karannut vanki, — tuommoinen kookas, komea, kohtelias… Tavallinen moukka, mutta hymyili kuin hieno herra… sattui monasti että — pyytää ja hymyilee, niin et voi mitään häneltä kieltää. Sanoo: Danilytsch! hae tupakkaa — haen… Mutta mitenkäs kävi… mistä lieneekin varasti veitsen, teki siitä sahan, hankki rasvaa — ja ei muuta kuin nakertelemaan akkunaristikkoa… Mutta minä huomasin sen heti… kovin tuli minun häntä sääli! Oh, veli hyvä, ajattelin itsekseni, se työ ei sinulle onnistu! Kaikessa tapauksessa — en tahdo häntä häiritä, antaa nuorukaisen huvitella itseään, ikävähän sen elämä on… Kauan hän hommaili — noin — kolmen viikon paikoilla… minä aina vaan seuraan hiljakseen… ja säälittelen miestä… Sahaa vaan huviksesi, arvelin…
Kornei Danilytseh naurahti lempeästi.
— Vaan sitten kun työ oli loppuun suoritettu — silloin minä menin ja ilmoitin päällikölle…
— Mutta minkä tähden? — huudahti Mischa surullisesta — Minkä tähden päällikölle?
— Kuinkas muuten? — kysyi vanhus.
— Olisitte parempi pakkotyöläiselle itselleen sanonut!
— Lystikäs te olette, — naurahti Kornei. — Entäs rautaristikko? Kun se kerran oli poikki sahattu.
— Olisihan saattanut heti sanoa, kun hän alkoi sahata!
— Niin… jos olisi silloin? Silloin olisi sopinut… se on totta… Mutta ehkä se näin oli sittenkin parempi — ihminen sai hommata jotain…
— Tietysti häntä siitä rangaistiin?
— Kuinkas muuten? Eihän ilman voi… rangaistiin…
— Ja — kovin?
— E-en muista nyt… taisi se kuukauden kuitenkin istua kopissa… sitten oikeus vielä määräsi sille jotain… en muista enää…
— Mikä tomppelimaisuus! — äännähti Mischa hiljaa, mutta kiihkeästi.
— Minkälaisia runneltuja ihmisiä… ja elämä sitten… koko elämä!
Vanhuksen tummat kasvot alkoivat heilua kummallisesti oven reiässä ja huoattuaan raskaasti, vai lieneekö haukotellut, alkoi hän puhua hitaasti:
— N-niin… sen sanoitte oikein… parantumaton elämä!
… Tällaisissa keskusteluissa viettivät vanhus ja nuorukainen useat pitkät hetket, toinen — huoletonna ja kylmänä, toinen — täynnänsä voimatonta suuttumusta ja murheellista neuvottomuutta. Heidän välillään seisoi lujasti raudoitettu, ruosteen syömä vanha paksu ovi, jonka pienestä aukosta vankilan uneton lörppä asukas syyti nuorukaisen sieluun muistojensa synkkää romua. Mischa havaitsi, että hänessä alkoi kasvaa jotain raskasta ja synkkää. Mutta hän ymmärsi, ettei se ole vankila — tämä vanha kömpelö kivirakennus — joka häntä painostaa, vaan että kaikki se, mitä hän näki ja kuuli siellä, laskeutuu tiilikivinä hänen rintaansa, muodostaen sydämmen ympärille synkät, ahtaat, pimeät seinät…
Unettomina öinä loikoillessaan makuulavalla, jossa oli ikäänkuin puristuksissa kivisen holvikaarroksen alla, koetti hän korjata kokoon kaikkien vaikutusten sekasorron sielussaan, tahtoi puristaa ne yhdeksi kokonaiseksi pyöreäksi palloksi, mutta — ei voinut…
Kerran hän sattui kysymään Ofizerovilta:
— Kuulkaahan — viihdyttekö te todellakin täällä?
— Jos eivät tappelisi niin — menisihän se mukiin… — vastasi ruhvorikko hiljaisella pehmeällä äänellään.
— Lyödäänkö — teitä? Ken?
— Eihän minua usein lyödä… joskus toisinaan päällikön vanhin apulainen antaa nyrkillään hampaita vasten… Minä puhun ylipäänsä… kaikista… Vangit tappelevat… pieksävät toinen toistaan niin että — peloittaa!… Ja vanginvartijat lyövät heitä… ei kaikkia… jokaista ei voi lyödä! Vaan ketä voidaan niitä lyödään säälimättä!
Hän kohoutti pelokkaasti olkapäitään, katsahti ympärilleen, aukasi kauhistuneet kauniit silmänsä ja jatkoi väristen:
— Mutta minä — en voi mitenkään… kun lyödään… minua peloittaa! En voi nähdä… että lyödään!
— Tepä hankkisitte itsellenne jonkun toisen paikan, — kehoitti
Mischa…
— Mistä? — sanoi surullisesti Ofizerov luoden silmänsä alas. — Kaikkialla tapellaan… koko elämä on — tappelua, minä tiedän… Ainoastaan äitini… kenties ehkä ei luostareissa myöskään tapahdu semmoista… Luostariinhan minäkin tietysti olisin mennyt… jos vaan…
Hän vaikeni äkisti. He seisoivat vankilan tornin nurkan takana lähellä roukkioita, joissa oli hakatuita kiviä, puupalasia ja kaikenlaista soraa. Heidän päänsä päällitse kulkivat hitaasti ja juhlallisesti tummat pilvet, tuuli puhalsi ja kuletti mukanaan jostain kaupungilta särkyneitä, hajanaisia ääniä…
— Mitä — jos vaan? — kysyi Mischa.
— Suokaa anteeksi — sanoi hätäisesti kuiskaten Ofizerov ja räpäytteli silmiään aivan kuin olisi nähnyt edessään jotain häikäisevän kirkasta, — suokaa anteeksi — ehkä se on vaan — minun suurta tyhmyyttäni — eikä mitään muuta…
— Mistä on kysymys? — kysäsi nuorukainen levottomasti, alentaen ääntään.
Ofizerov siirtyi hänen luokseen ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Se on — Jumalasta… Uskotteko te?
Mischa painoi päänsä alas ja vastasi hetkisen kuluttua hiljaan:
— Hm, en tiedä…
— En minäkään tiedä! — tarttui vanginvartija sukkelasti puheeseen. —
Minä ajattelen hyvin paljon Hänestä… jos Jumala todellisesti on…
niin minkä tähden sitten tämmöinen kauhistus kaikkialla?… Ja julmuus?
Te — olette oppinut… mitä varten tämä julmuus ja kauhistus?
Hänen silmiinsä ilmestyivät isot himmeät kyyneleet, heilauttaen päätään karisti hän ne maahan ja taakseen katsomatta poistui kiiruusti.