VIII.
Polkua pitkin Mischan akkunan ohitse käveli joka päivä yksikseen edestakaisin huonosti puettuja ihmisiä, tuijotellen juroina niin kuin pedot häkissään. Heidän naamansa olivat nälkäiset ja silmät näyttivät syvämietteisiltä. Lyhyttakkinen mies oli hävinnyt ja hänen sijallensa ilmestynyt laihankälpeä herrasmies, päässään ympyriäinen kriminnahkainen hattu ja yllään vanha ruskea drappipaltoo. Hän käveli hyvin nopeasti lyhyin askelin, melkein juoksujalassa; hänen päällystakkinsa oli naurettavan iso ja valui alituiseen harteilta alas, hän hytkäytteli tuontuostakin pientä laihaa ruumistaan saadakseen pysymään nutun olkapäillään, hänen pieni älykäs naamansa säteili hymyilystä, huulet vavahtelivat lakkaamatta, ohuella kuivalla kädellään siveli hän yhtämittaa mustan harmahtavaa pientä pörröistä partaansa, aika ajoin keikauttaen päätään… Vankilan harmaa muuri taustanaan, muistutti hän Mischalle, en tiedä mistä syystä, kirkkaasti ja iloisesti liekehtivää kynttilää suuressa himmeässä ja likaisessa lyhdyssä…
— Kuka se uusi on? — kysyi Mischa Korneilta.
— Vasilij Nikititsch…
— Onko se työläisiä?
— Kuka hänet tietää? — sanoi rauhallisesti vanhus. — Näyttää siltä — niin kuin olisi työläisiä… myöskin jotain niitä politillisia… eikö liene vähän niin kuin — tärähtänyt… Useinhan se täällä oleksii…
— Oleksii! — toisti Mischa hymyillen. Hänestä tuntui hauskalta kuulla sanottavan tästä miehestä että hän — "oleksii" vankilassa, eikä "istuu".
— Se ihminen ei pelkää mitään! — sanoi Ofizerov Mischalle, tavallisuuden mukaan katsahtaen varovasti ympärilleen ja alentaen ääntään vähitellen kuiskaukseksi. — Hän saattaa sanoa totuuden suoraan jokaiselle, — prokuraattorille, päällikölle… Varakuvernööri kävi täällä, sillekin hän valoi kuulan — minä, sanoi, ajattelen näin, te — toisin… ja niin puhuu edemmäksi, että me olemme velvolliset kunnioittamaan toinen toistamme sentähden, että minä olen — ihminen ja te myös olette — ihminen… ja kaikki muu paitsi tätä — on erehdystä… Virkapukukaan, sanoi, ei merkitse mitään. Viikko annettiin siitä hänelle arestia. Hän ei muuta kuin nauroi ja sanoi: tämä kerrassaan ei merkitse mitään… se on suorastaan — tyhmyyttä! Mitä karsseri, sanoi, tässä voipi todistaa…
Ofizerov oikasi äkkiä itsensä suoraksi ja Mischa huomasi hänen silmissään ensikerran jonkun oudon välkkeen, joka ilmaisi iloa.
— Niin kuin se onkin! Jos minä teille sanon totuuden, ja te siitä annatte minua vasten kuonoa… niin tokkohan totuus siitä siirtyy teidän puolellenne?
— Oletteko puhellut hänen kanssaan? — kysyi Mischa.
— En… herra paratkoon! — vastasi vanginvartija ja hypähti syrjään hyvin pelokkaana. — Minä — pelkään! Minä — ainoastaan teidän kanssanne… te puhelette hiljakseen… mutta hän ei osaa ollenkaan hiljaa puhua… ääni on jo sellainen!
Ja vetäen suunsa kainoon hymyyn kuiskasi hän:
— Minulla olisi yksi runo… joka soveltuu hyvin häneen!
— Minkälainen? Kertokaa! — pyysi Mischa.
Ofizerov katsahti ympärilleen, laski ripsit silmillensä ja sanoi huoattuaan:
— Jälkeenpäin… minä jollain tavoin… Kävelkää te… minä menen tuonnemmaksi… etteivät huomaisi!
— Kuulkaa Ofizerov — sanoi Mischa harmissaan, ottaen häntä kiinni virkatakin hihasta: — teidän pitää… ymmärrättekö, välttämättömästi lähteä täältä pois! Eihän teistä ole vanginvartijaksi. Teillä on liian herkkä luonto…
— Ah… mutta minne minä menen? — huudahti hiljakseen vanginvartija temmaten sukkelasti hihansa Mischan kädestä. — Se on yhden tekevää… joka paikassa on samanlaista… hiljaiselle ihmiselle on — koko elämä vankilaa… yksi paikka on hänelle vain sopiva — hauta!
Painaen päänsä alas läksi hän pois; Mischa sydän täynnä sekavia säälin ja harmin tunteita Ofizerovia kohtaan ohjasi askeleensa pitkin vankilan seinänvierustaa, ajatellen harmissaan:
— Onkohan tuon ihmisen elämällä minkäänlaista tarkoitusta… onko?
Taivaasta leijaillen lentelivät haluttomasti ja surullisesti lumihiutaleet, putoilivat vankilan märälle katolle ja likaiselle maanpinnalle haihtuen näkymättömiin.
Vankilan nurkan takana näki Mischa harmaan tiivin vankiryhmän — yksi heistä seisoi nojaten seinää vasten kokoon vetäytyneenä ja aivan kuin vainottu koira riuhtoili levottomasti kaulaansa. Hänen päänsä vapisi naurettavasti, kädet tiukasti puristettuina rintaa vasten höpisi hän käheästi puoliääneen:
— Veljet… minä en ollut! Tämän ristin nimessä — en!
Hänen edessään seisoi kolme toveria liikahtamatta kuten suuret kivet, yksi pitkäkasvuinen heistä puhui myöskin hiljaan ja rauhallisesti:
— Älkää häntä peloitelko, pojat… älkää lyökö häntä!
Ja äkkiä ottaen askeleen taaksepäin, heilautti hän voimakkaasti jalkaansa ilmassa ja potkasi seinänvierellä seisovaa suoraan vatsan alapuoleen, yhä vieläkin kehoittaen rauhallisesti tovereitaan:
— Älkää lyökö… minkä tähden te? No, mitä se nyt on?
Vanki voihkasi kaamealla äänellä, kaatui maahan raskaasti kuin jauhosäkki ja kolme toverusta hitaasti, ääneti, kaikessa ystävyydessä alkoi hakata häntä jaloillaan, potkia ja polkea, heidän jalkansa kohosivat korkealle ja taasen laskeutuivat aivan kuin olisivat sotkeneet suurta saviläjää… Kengän korkojen mäksähtävät iskut pehmeään ruumiiseen himmensivät pitkäkasvuisen vangin levollista ääntä, kun hän pitkällä jalallaan iskuja jaellessaan puheli säännöllisesti ja tasaisesti:
— Älkää lyökö!… riittää!… älkää lyökö!… y-yks!
Viha, kauhistus ja inho täyttivät Mischan rinnan ja äkkiä aivan kuin savusta läkähtymäisillään tunsi hän päähänsä nousevan jotain kuumaa, mustaa, silmät pimenivät ja ääneti läähättäen juoksi hän eteen päin…
Kolme vankia oli siirtynyt jo syrjään ja pitkä puheli:
— No Paschka, mitä sinä siinä piehtaroit… noh?
Mischan jalkain edessä kiemurteli ja kohosi maasta möhkyröiden kokoon survottu, likaan tuhrittu pienenlainen olento vaikeroiden sortuneella äänellä:
— Antaahan olla… kyllä — minä maksan… hyvä!
— Roistot! — kiljasi Mischa kääntyen vankeihin.
Pitkä nauraa virnisti ja sanaakaan sanomatta ojensi kätensä ja näytti hänelle "kukuskaa"… [Se on: puristi kätensä nyrkkiin, pisti peukalonsa esille pitkän- ja etusormen välistä — osottaen siten syvintä halveksumistaan.]
— Antaahan olla! — vaikeroi piesty sortuneella äänellä. Hän veti vapisevilla käsillään hatun päähänsä, hoiperteli kuin humalainen, yski ja sylki verta. Hänen kasvonsa olivat runnellut, ruskea parta ja viikset vapisivat, avonainen suu näytti syvältä verihaavalta keskellä kalpeita kasvoja, hän hengitti ahnaasti. Sinisistä silmistä välkähteli kylmä, villi julmuus… Mischa auttoi häntä maasta ylös, otti liinan taskustaan .. Sillä aikaa läheni laiskasti astuskellen vahtisotamies ja puhui nuhdellen:
— Taas te herra lähentelette! Montako kertaa…
— Ne juuri löivät häntä! — sanoi Mischa koko ruumiinsa värähdellessä.
— Onhan teille sanottu — ei saa lähestyä…
— Mutta ettekö ymmärrä! — ne löivät häntä! — toisti Mischa vakuuttaen.
— Se ei kuulu teille! — sanoi surkealla äänellä vahtisotamies kulkien
Mischan perässä.
— Ettehän te ole täällä mikään päällysmies… siis kävelkääkin itseksenne teille määrätyssä paikassa… Mutta jos vielä lähentelette toisia… niin minä ilmoitan sen ja teiltä kielletään kävelytunnit…
— Jos tietäisitte, kuinka ne häntä löivät! — kiljahti Mischa ummistaen silmänsä kauhistuksesta…
— Entäs sitten? Se on heidän asiansa… kuka lyö, se saa itse vastata… teillä ei siinä ole mitään pelättävää… jos ette lähesty ketään… — muristen ja itsepäisesti vakuutti vahtisotamies.
Mischa kääntyi äkkiä — sotilaan kasvot olivat väsyneet, katse raukea, johon oli jähmettynyt, harmaa kaiho.
— Meikäläisen täytyy teistä vastata — puhui hän liikutellen laiskasti huuliaan…
Mischa läksi komeroonsa, vaikka kävelyaika ei vielä ollut päättynytkään. Kun hän Ofizerovin saattamana astui käytävään, kiljahti hämärästä heille joku:
— Takaisin! Odota rappusilla…
— Mitä se on? — kysyi Mischa vanginvartijalta, mennessään uudelleen pihalle.
— Teille viedään naapuria…
— Ketä?
— En tiedä…
Vankilasta astui ulos päällikön vanhin apulainen, loi juron sivusilmäyksen Mischan kasvoihin ja komensi katkonaisesti Ofizeroville:
— Saa viedä!
Ja äkkiä kiljasi raivokkaasti:
— Kuinka sinun revolverisi rippuu? Vohma… Laita kuntoon… p… penikka!