Varjenka

by Maksim Gorky

II.

Lauvantaiaamu toi mukanaan Ippolit Sergejevitshille pienen ikävyyden: pukeutuessaan hän kaatoi lampun pöydältä lattialle. Lamppu särkyi, ja öljysäiliöstä juoksi vähäsen öljyä hänen toiseen kenkäänsä. Hänen kenkänsä puhdistettiin, mutta Ippolit Sergejevitshistä alkoi tuntua, kuin tee, leipä, voi, vieläpä hänen sisarensa kauniisti kammattu tukkakin olisi haissut lamppuöljylle.

Tämä pilasi hänen mielialansa.

— Riisu kenkä jalastasi ja pane se auringonpaisteeseen, niin lamppuöljy haihtuu ilmaan, — neuvoi hänen sisarensa. — Siksi aikaa voit vetää jalkaasi mieheni tohvelit; siellä on pari aivan uusia.

— Älä nyt ole rauhaton. Kyllä se on kohta hyvä.

— Ties vaikka kuinka kauan saisit odottaa. Ei, mutta anna minun käskeä tuomaan tohvelit?

— Ei, ei tarvitse. Heitä ne mielestäsi.

— Miksi niin? Tohvelit ovat hyvät, samettiset… Kyllä ne vielä kelpaavat.

Lamppuöljyn haju kiusotti Ippolit Sergejevitshiä, ja hänessä heräsi halu kiistellä.

— Mihin ne kelpaisivat? Ehkä sinä aiot käyttää niitä?

— En minä, vaan Aleksander.

— Kuka se on?

— Bjenkovskij!

— Ahaa! — naurahti veli kuivasti. — Tämä uskollisuus miesvainajasi tohveleita kohtaan on kerrassaan liikuttavaa. Ja käytännöllistä.

— Oletko sinä pahalla tuulella tänään?

Sisar katsoi häneen hiukan loukkaantuneena, mutta kovin uteliaasti, ja veli ajatteli epäsuopeasti tavatessaan sisarensa katseen:

— Hän luulee varmasti, että minä olen suutuksissa, kun Varjenka on poissa.

— Päivälliseksi saapuu Bjenkovskij, luultavasti, — ilmoitti
Jelisaveta Sergejevna kotvan vaiettuaan.

— Se on hauskaa, — vastasi veli ja ajatteli: — Hän tahtoo, että minä olisin ystävällinen tulevaa lankoani kohtaan.

Uuvuttavan ikävän tunne lisäsi hänen ärtyisyyttään. Mutta Jelisaveta Sergejevna sanoi levittäessään huolellisesti ohuen voikerroksen leipäpalaselle:

— Käytännöllisyys on minun mielestäni erittäin kiitettävä ominaisuus. Etenkin nykyaikana, jolloin köyhyys niin raskaasti painaa meidän maasta elävää säätyämme. Miksei Bjenkovskij voisi käyttää miesvainajani tohveleita?…

— Ja käärinliinoja, jos sinä olet ottanut nekin talteen, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh pisteliäästi koettaessaan kaataa vaahdon kerma-astiasta lasiinsa.

— Mieheni jätti jälkeensä hyvin runsaan ja hyvän vaatevaraston. Eikä Bjenkovskij ole pilattu. Sinä tiedät, että heitä on suuri parvi sisaruksia: kolme veljeä, paitsi Aleksanderia, ja viisi sisarta. Ja maatila on kiinnitetty ehkä kymmenkertaisesti. Tiedätkö, minä ostin äskettäin heiltä suuren joukon kirjoja aivan polkuhinnasta; niissä voi olla arvokkaitakin. Katso, ehkä löydät jotakin itsellesi… Aleksander elää hyvin niukalla palkalla.

— Oletko tuntenut hänet kauankin? — kysyi veli, joka tunsi olevansa velvollinen puhumaan tulevasta langostaan, vaikkei mielensä tehnytkään.

— Kaikkiaan neljä vuotta, mutta lähemmin noin seitsemän, kahdeksan kuukautta. Saatpa nähdä, että hän on hyvin rakastettava. Hienoluonteinen, helposti innostuva, idealisti ja jonkun verran dekadentti. Onhan nuoriso muuten nykyään hyvin taipuvainen dekadentismiin… Toiset kallistuvat idealismiin, toiset materialismiin… mutta minä en pidä kumpaakaan viisaana.

— On olemassa vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka tunnustavat "sadan hevosvoiman skeptisismiä", kuten eräs toverini tapaa määritellä tämän suunnan, — ilmotti Ippolit Sergejevitsh kumartuen pöydän yli.

Sisar rupesi nauramaan ja sanoi:

— Se on sattuvasti sanottu, vaikka hiukan röyhkeästi. Minä puolestani kannatan skeptisismiä, mutta tervettä skeptisismiä, joka sitoo kaikenmoisten päähänpistojen siivet ja näyttää olevan välttämätön sille, joka tahtoo saada oikean käsityksen elämästä.

Veli joi hätäisesti teensä ja poistui ilmottaen, että hänen täytyy järjestää kirjansa. Mutta hänen huoneensa haisi yhä lamppuöljylle huolimatta siitä, että ovet ja ikkunat olivat auki. Hän rypisteli otsaansa, otti kirjan ja meni puistoon. Siellä seisoivat vanhat myrskyjen raastamat puut tiheästi toinen toisensa vieressä, ja nyt siellä vallitsi surumielinen, rauhottava hiljaisuus. Ippolit Sergejevitsh kulki avaamatta kirjaansa pitkin pääkäytävää; hän ei ajatellut eikä toivonut mitään.

Hän saapui joen rantaan, jossa vene oli. Tuolla vedessä hän oli nähnyt
Varjenkan taivaallisen kauniin kuvan.

— Olenpa kuin koulupoika! — huudahti hän itsekseen tuntien, että muisto tytöstä oli suloinen hänelle.

Seisottuaan hetken aikaa joen partaalla hän astui veneeseen, istuutui sen perään ja alkoi katsella sitä kuvaa vedessä, mikä kolme päivää sitten oli näyttänyt niin ihanalta. Se oli nytkin kaunis, mutta sen läpikuultavassa syvyydessä ei näkynyt tänään tytön valkoista kuvaa. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, mutta heitti sen kohta veteen ajatellen, että teki tyhmästi, kun saapui tänne. Mitä tekemistä hänellä täällä oikeastaan oli? Tuskinpa muuta kuin suojella sisarensa hyvää mainetta, toisin sanoen antaa sisarelleen tilaisuuden sopivaisuuden sääntöjä rikkomatta pitää herra Bjenkovskijta vieraanaan. Se tehtävä ei ole tärkeä… Tämä Bjenkovskij ei mahda olla älykäs, jos hän rakastaa hänen sisartaan, joka on ehkä liiankin älykäs…

Hän istuskeli veneessä lähes kolme tuntia puoleksi mietteissään, puoleksi unhotuksissaan antaen uupuneitten ajatustensa ikäänkuin luistaa esineitä ja asioita pitkin niitä tarkemmin harkitsematta. Sitten hän nousi ja läksi hitaasti astelemaan kotiin harmitellen turhaan menetettyä aikaa ja lujasti päättäen ryhtyä heti työhön. Lähestyessään terassia hän näki solakan nuorukaisen, jonka yllä oli valkoinen mekko ja tumma vyö. Nuorukainen seisoi selin puistoon tarkastellen jotakin pöydän yli kumartuneena. Ippolit Sergejevitsh hiljensi askeleitaan ajatellen, että se oli Bjenkovskij. Silloin nuorukainen ojensi vartalonsa, viskasi kauniilla liikkeellä otsalta pitkät, tummat suortuvansa ja kääntyi puistoon.

— Keskiaikainen hovipoika! — huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen.

Bjenkovskijn kasvot olivat soikeat, kalpeat ja näyttivät olevan väsyneet ylläpitämään suurten, mustain, mantelimaisten ja syvissä kuopissa olevain silmäin jännitettyä loistoa. Pienet, mustat viikset varjostivat siropiirteistä suuta, ja huolimattomasti syrjään työnnetyt hiukset kaarevaa otsaa. Hän oli keskinkertaista lyhempi, mutta hänen taipuisa, sievä, suhteellinen vartalonsa peitti tämän ulkonaisen vian. Hän katsoi Ippolit Sergejevitshiin kuin likinäköinen, ja hänen kalpeissa kasvoissaan oli jotakin miellyttävää, mutta sairaalloista. Jos hänellä olisi ollut yllä baretti ja samettinen puku, niin hän olisi todellakin ollut kuin hovipoika, joka on karannut keskiaikaista hovia esittävästä maalauksesta.

— Bjenkovskij! — sanoi hän matalasti ojentaen Ippolit Sergejevitshille valkoisen käden pitkine, hoikkine musikantin sormineen.

Nuori oppinut puristi lujasti hänen kättään.

Hetken aikaa kesti kiusallista vaitioloa. Sitten Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua puiston kauneudesta. Nuorukainen vastasi hänelle lyhyesti huolehtien nähtävästi vain kohteliaisuudesta.

Pian tuli Jelisaveta Sergejevna yllään väljä, valkoinen puku mustine pitseineen. Tämä puku oli sopusoinnussa hänen rauhallisten kasvojensa kanssa ja antoi niitten säännöllisille pikku piirteille ylevän ilmeen. Hänen poskillaan leikki puna, ja kylmissä silmissä oli eloa.

— Kohta saamme päivällistä, — ilmotti hän. — Minä kestitän teitä jäätelöllä. Mutta miksi te, Aleksander Petrovitsh, olette noin surullinen? Niin, se on totta, ettehän vain unohtanut Schubertia?

— En, toin sekä Schubertin että kirjat, — vastasi hän avomielisesti ja haaveellisesti katsoen kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh näki hänen kasvojensa ilmeen ja tunsi asemansa kiusalliseksi, sillä hän ymmärsi, että tämä nuorukainen oli tehnyt päätöksen olla tunnustamatta Ippolit Sergejevitshin olemassaoloa.

— Mainiota! — huudahti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili samalla
Bjenkovskijlle. — Päivällisen jälkeen me soitamme?

— Jos teitä huvittaa! — vastasi hän kumartaen.

Hän kumarsi sirosti, mutta se nauratti sittenkin Ippolit
Sergejevitshiä.

— Minua huvittaa suuresti, — sanoi Jelisaveta Sergejevna kiemaillen.

— Pidättekö Schubertista? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Eniten kuitenkin Beethovenista, musiikin Shakespearesta, — vastasi
Bjenkovskij kääntäen sivuttain kasvonsa kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh oli kuullut useasti ennenkin, että Beethovenia sanotaan musiikin Shakespeareksi, ja erotus Schubertin ja tämän välillä oli yksi niitä salasuuksia, joista hän ei rahtuakaan välittänyt. Mutta tämä nuorukainen kiinnitti hänen mieltään ja hän kysyi:

— Miksi te asetatte Beethovenin muista edelle?

— Sentähden, että hän on suurempi idealisti kuin kaikki muut säveltäjät yhteensä.

— Niinkö? Te pidätte siis sitä maailmankatsomusta oikeana?

— Niin pidän. Ja minä tiedän, että te olette piintynyt materialisti. Olen lukenut kirjotuksianne, — selitti Bjenkovskij; ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti.

— Hän tahtoo kiistellä, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh. — Mutta hän on kelpo nuorukainen, suoraluontoinen ja perin rehellinen, kuten näyttää.

Ja hänen myötätuntonsa kasvoi tätä idealistia kohtaan, joka oli tuomittu käyttämään vainajan tohveleja.

— Me olemme siis vihamiehiä? — kysyi hän hymyillen.

— Kuinka voisimme olla ystäviä? — huudahti Bjenkovskij tulisesti.

— Hyvät herrat! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna sisältä. — Älkää unohtako, että te olette juuri tulleet tuttaviksi…

Sisäkkö Masha kattoi päivällispöydän helistäen kovasti astioilla ja luoden tuontuostakin salavihkaa Bjenkovskijn kasvoihin katseen, joka säteili naiivia ihastusta. Ippolit Sergejevitsh katsoi myöskin häneen ajatellen, että tätä nuorukaista on kohdeltava kaikella huomaavaisuudella ja että olisi paras välttää joutumasta hänen kanssaan ideaalisiin keskusteluihin, sillä hän saattaa kiivastua vimmatusti. Mutta Bjenkovskij katsoi tulevaan lankoonsa tulinen tuike silmissä ja hermostunut värinä kasvoilla. Nähtävästi hän intohimoisesti halusi puhua ja hillitsi vaivoin tämän halunsa. Ippolit Sergejevitsh päätti sulkeutua puhtaasti virallisen kohteliaisuuden rajoihin.

Jelisaveta Sergejevna istui jo pöydän ääressä viskellen leikillisesti ja sievästi tyhjiä lauselmia milloin puolelle, milloin toiselle. Miehet vastasivat hänelle lyhyesti, toinen sukulaisen tuttavallisella välinpitämättömyydellä, toinen rakastuneen kunnioituksella. Mutta kaikkia kolmea vaivasi jonkunlainen kiusallisuuden ja painostuksen tunne, joka pani tarkkaamaan toista ja itseään.

Masha toi ensimäisen ruokalajin terassille.

— Olkaa hyvät! — kutsui Jelisaveta Sergejevna ottaen kauhan käteensä.
— Otatteko ryypyt?

— Minä otan ainakin! — virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

— Minä en ota, jos suvaitsette, — ilmotti Bjenkovskij.

— Suvaitsen mielelläni. Mutta maistattehan te?

— En tahdo…

— Kilistää maljaa materialistin kanssa, — ajatteli Ippolit
Sergejevitsh.

Maukas keitto piirakoineen ja mahdollisesti Ippolit Sergejevitshin asiallinen käytös ikäänkuin kylmensivät ja pehmensivät jonkun verran tuimaa tuiketta nuorukaisen silmissä. Kun tarjottiin toista ruokalajia, hän rupesi puhumaan:

— Ehkä teistä tuntui hyvin uhmaavalta minun äskeinen vastaukseni teidän kysymykseenne: olemmeko vihamiehiä? Se tuntui mahdollisesti epäkohteliaalta, mutta minä puolestani tahdon pitää ihmisten välisiä suhteita vapaina kaikesta virallisesta valheesta, joka on tullut yleiseksi tavaksi.

— Minä olen aivan samaa mieltä, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh hymyillen. — Jota yksinkertaisemmin, sitä parempi. Teidän suora puheenne vain miellyttää minua, jos niin saan sanoa.

Bjenkovskij hymähti surullisesti ja sanoi:

— Me olemme todellakin vihamiehiä aatteen piirissä, ja se lankee luonnostaan. Te sanotte: yksinkertaisemmin — parempi. Minä ajattelen myöskin niin, mutta minä annan näille sanoille toisen merkityksen, te toisen…

— Niinkö arvelette? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Epäilemättä, jos te lähdette kirjotuksissanne selittämistänne mielipiteistä suorinta järjen tietä.

— Niin teenkin…

— Siinä sen näette… Minun kannaltani katsoen teidän käsityksenne yksinkertaisuudesta on törkeä. Mutta jättäkäämme se… Sanokaa, voitteko todellakin ajatella elämän olevan kuin kone, joka tekee kaiken, vieläpä aatteetkin, tuntematta sisäistä kylmyyttä? Eikö sielussanne ole pisaraakaan myötätuntoisuutta kaikkea sitä salaperäistä ja kaunista kohtaan, jota te pidätte pelkkänä kemiallisena prosessina, aineen molekylien liikuntona?

— Hm… sitä sisäistä kylmyyttä minä en tunne, sillä minä olen selvillä asemastani elämän suuressa koneistossa, paljon runollisemmassa kuin kaikki mielikuvitukset… Mitä tulee tunteen ja järjen metafyysilliseen kuohuntaan, niin se on makuasia. Kukaan ei voi vielä sanoa mitä kauneus on. Joka tapauksessa täytyy otaksua, että se on fysiologista aistintaa.

Toinen puhui kolealla äänellä, täynnä sydämellisyyttä ja surunsävyistä sääliä eksynyttä vastustajaansa kohtaan, toinen rauhallisesti tuntien henkisen ylemmyytensä ja välttäen sellaisia sanoja, jotka haavoittaisivat vastustajan itserakkautta, jollaisia sanoja on aina niin runsaasti kahden ihmisen kiistassa siitä, kummanko totuus on lähempänä totuutta. Jelisaveta Sergejevna hymyili koko ajan heikosti seuraten kiistelijäin ilmeitä ja jyrsien huolellisesti lihat luista. Oven takaa näkyi Masha, joka parhaansa mukaan koetti ymmärtää sitä, mistä herrasväki puhui; hänen kasvonsa olivat jännityksessä ja silmät olivat pyöreät eikä niissä ollut tuota hänelle tavallista viekasta ja ystävällistä ilmettä.

— Te puhutte todellisuudesta, mutta mitä se oikeastaan on, kun kaikki ympärillämme ja me itsekin olemme alituisesti toimiva kemiallinen tai mekaaninen prosessi? Kaikkialla on liikettä ja kaikki on liikettä, ei ole edes sadasosa sekunnista lepoa. Mitenkä minä voin tavottaa todellisuuden, mitenkä voin päästä siitä selville, jos minä itse joka hetki en ole se, mikä juuri olin, enkä se, mikä tulen seuraavassa silmänräpäyksessä olemaan? Te ja minä — me olemme vain materiaa? Mutta kerran me makaamme pyhän ristin alla saastuttaen ilmaa mädän hajulla… Meistä jää ehkä maan päälle jäljelle vain vaalenneita valokuvia, jotka eivät koskaan kenellekään mitään sano elomme iloista ja kärsimyksistä, jotka tietymättömyys on niellyt. Eikö ole kauheata uskoa siihen, että me kaikki ajattelevat ja kärsivät ihmiset elämme kerran mädäntyäksemme?

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli:

— Jos sinä olisit varma uskosi totuudesta, niin sinä olisit rauhallinen. Mutta sinä huudat. Etkä sinä huuda siksi, että olet idealisti, vaan siksi, että hermosi ovat pilalla.

Mutta Bjenkovskij katsoi palavin silmin häneen ja jatkoi:

— Te puhutte tieteestä. Hyvä! Minä kunnioitan sitä järjen mahtavana voimana vapauttaa minut salaisuuden kahleista… Mutta minä näen itseni seisovan sen valossa samalla paikalla kuin muinaiset esi-isäni, jotka järkähtämättä uskoivat, että ukkonen jyrisee profeetta Eliaksen armosta. Minä en usko Eliakseen, minä tiedän, että ukkonen on sähkön vaikutusta, mutta missä suhteessa se on Eliasta selvempi? Ehkä siinä, että se on monimutkaisempi? Se on yhtä epäselvä kuin liikunto ja muut voimat. Ja toisinaan minusta näyttää, kuin tiede ei tekisi muuta kuin sotkisi käsitteitä! Minä luulen, että pitää uskoa, mutta minulle nauretaan ja sanotaan: ei pidä uskoa, vaan tietää. Minä tahdon tietää mitä aine on, ja minulle vastataan näin: "aine on se sisältö avaruudessa, jossa me objektivoimme aistintojemme syyn". Miksi vastata sillä tavalla? Onko se mikään vastaus kysymykseen? Se on ivaa siitä, joka intohimoisesti ja totisesti etsii vastauksia henkensä polttaviin kysymyksiin… Minä tahdon tietää olemassaoloni tarkoituksen — ja tätä henkeni pyrkimystä pilkataan. Mutta minä elän, ja se antaa minulle oikeuden vaatia viisauden monopolinomistajilta vastausta — miksi elän?

Ippolit Sergejevitsh vilkaisi Bjenkovskijn kiihtymyksestä palaviin kasvoihin ja tunsi, että hänen pitää vastata nuorukaiselle sanoilla, jotka vastaisivat hänen hurjaa tunnettaan. Mutta samassa hänen teki mielensä todistaa hänet kumoon. Nuoren runoilijan silmät muuttuivat entistä suuremmiksi — niissä paloi intohimoinen tuska. Hän hengästyi, ja hänen oikea kätensä vilahti ilmassa milloin uhkaavasti nyrkissä, milloin tavotellen jotakin kaukaa.

— Mutta kuinka paljon te olettekaan ottanut elämältä antamatta sille mitään sijaan! Tähän te vastaatte halveksivasti… Mutta siinä kaikuu — mikä? Kykenemättömyys vastata varmuudella ja sitäpaitsi kykenemättömyys sääliä ihmisiä. Teiltä pyydetään hengen leipää, mutta te tarjoatte kieltämisen kiveä! Te olette ryöstänyt elämän sielun, ja jollei se enää voi osottaa rakkauden ja kärsimyksen sankaritekoja, niin te olette siihen syypää, sillä te, järjen orjat, olette antaneet sielunne sen valtaan, ja sitten se on jähmettynyt ja kuolee sairaana ja köyhänä! Mutta elämä on yhä yhtä synkkää, ja sen tuskat, sen suru vaativat sankareja… Missä he ovat?

— Ihan kuin hän olisi saanut taudinkohtauksen! — huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen katsoen tuota hermokimppua, joka kiihtyneenä vapisi hänen edessään. Hän koetti tyynnyttää tulevan lankonsa myrskyistä kaunopuheisuutta, mutta se oli hyödytöntä, sillä ankaran vastalauseensa innostama nuorukainen ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli kaiketi kauan kantanut rinnassaan tuskia, jotka nyt pääsivät vuotamaan ilmoille, ja oli iloinen saadessaan paljastaa ne yhdelle niistä ihmisistä, jotka hänen mielestään olivat turmelleet elämän.

Jelisaveta Sergejevna ihaili häntä vaaleansiniset silmät puoleksi ummessa; niissä loisti nautinnonhimon kipinä.

— Kaikessa siinä, mitä te olette niin voimakkaasti ja kauniisti lausunut, — puuttui Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti ja vakavasti puheeseen käyttäen hyväkseen väsyneen puhujan satunnaista väliaikaa ja tahtoen rauhottaa häntä, — kaikessa siinä on kieltämättä paljon totista tunnetta ja tutkivaa järkeä…

— Pitäisipä sanoa hänelle jotakin jäähdyttävää… — ajatteli hän ponnistaen ajatuksensa liikkeelle ja muodostaen sarjan kohteliaisuuksia.

Silloin hänen sisarensa päästi hänet pälkähästä. Jelisaveta Sergejevna oli jo syönyt kylläkseen ja istui nyt nojatuolissaan sen selkämystä vasten nojaten. Hänen tumma tukkansa oli kammattu vanhanaikaiseen tapaan, mutta tämä kruununmuotoinen kampaus sopi hyvin hänen käskevään ilmeeseensä. Pidätetystä hymystä auenneitten huulten takaa näkyi kaksi valkoista, hienoa hammasriviä, ja kauniilla kädenliikkeellä hän keskeytti veljensä sanoen:

— Sallikaa minunkin sanoa sana! Minä muistan erään viisaan miehen lausunnon, ja se kuuluu: "Ne eivät ole oikeassa, jotka sanovat: tuossa on totuus! — eivätkä nekään, jotka vastaavat: tuossa on valhe! — vaan oikeassa ovat ainoastaan Zebaot ja ainoastaan saatana, joita en usko olevan, mutta joitten täytyy olla jossakin, sillä he ovat tehneet elämän niin kaksinaiseksi ja elämä on luonut heidät. Ymmärrättekö? Minähän puhun samaa kieltä kuin tekin! Mutta vuosisatojen viisauden minä puserran yhdeksi ainoaksi lauseeksi, jotta te näkisitte viisautenne mitättömyyden".

Ja lumoavan kirkas hymy kasvoillaan hän kysyi vierailtaan:

— Mitä te pidätte siitä?

Ippolit Sergejevitsh kohautti sanatonna olkapäitään; sisaren sanat hämmensivät hänet, mutta hän oli tyytyväinen, että Bjenkovskij oli rauhotettu.

Mutta Bjenkovskijlle tapahtui jotakin omituista. Kun Jelisaveta Sergejevna rupesi puhumaan, niin hänen kasvoilleen leimahti innostuksen tuli, joka kalpeni sana sanalta. Hän tahtoi vastata jotakin, hänen huulensa vapisivat hermostuneesti, mutta sanoja ei kuulunut. Mutta Jelisaveta Sergejevna istui mahtavana kaikessa rauhassa ja seurasi hänen kasvojensa ilmeitä nauttien siitä vaikutuksesta, minkä sanansa tekivät nuorukaiseen.

— Minusta ainakin näyttää, kuin nämä sanat sisältäisivät suurten filosofisten teosten koko loppusumman, — sanoi Jelisaveta Sergejevna hetken aikaa vaiettuaan.

— Sinä olet jossakin määrin oikeassa, — hymähti hänen veljensä kierosti, — mutta sittenkin…

— Pitääkö ihmisen sitten sammuttaa Prometeus-tulen viimeisetkin kipinät rinnastaan? — huudahti Bjenkovskij katsoen surullisesti Jelisaveta Sergejevnaan.

— Ei suinkaan, jos niistä on jotakin positiivista hyytyä… iloa teille! — sanoi tämä hymyillen.

— Minun mielestäni sinä valitset sangen vaarallisen arvostimen positiivisen hyödyn määräämistä varten, — huomautti veli kuivasti.

— Jelisaveta Sergejevna! Te kun olette nainen, sanokaa, kuinka suuri, aatteellinen naisliike vaikuttaa teidän sieluunne? — kysyi Bjenkovskij innostuen uudelleen.

— Se on mieltäkiinnittävä.

— Eikö muuta?

— Mutta minä luulen, että se on… mitenkä teille sanoisin… se on tarpeettomain naisten liike. He ovat jääneet ikäänkuin elämän ulkopuolelle siksi, että ovat rumia, tai siksi, etteivät tunne kauneutensa voimaa, eivät tiedä miesten makua eivätkä siis osaa hallita heitä… He ovat tarpeettomia monesta syystä!… Mutta älkäämme unohtako jäätelöä!

Bjenkovskij otti hänen käsistään vihreän maljakon, asetti sen eteensä ja alkoi itsepäisesti tuijottaa kylmään, valkoiseen aineeseen pyyhkien vapisevalla kädellä hermostuneesti hiestynyttä otsaansa.

— Siinä nyt näette, filosofia ei pilaa ainoastaan elämänmakua, vaan vieläpä ruokahalunkin, — sanoi Jelisaveta Sergejevna piloillaan.

Mutta veli katsoi sisareensa ajatellen, että tämä leikki kehnoa leikkiä pojan kanssa. Hänessä oli keskustelu herättänyt ikävän tunteen, ja vaikka hän sääli Bjenkovskijta, niin tämä sääli ei lämmittänyt hänen sydäntään ja oli siis vailla energiaa.

— Sic visum Veneri! — päätti hän nousten pöydästä tupakoimaan.

— Rupeammeko nyt soittamaan? — kysyi Jelisaveta Sergejevna
Bjenkovskijlta.

Tämä kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi, ja he menivät sisälle, josta pian kuului flyygelin ääniä ja viulun viritystä. Ippolit Sergejevitsh istui mukavassa nojatuolissa lähellä terassin kaidepuuta villien viiniköynnösten varjossa. Hän kuuli mitä sisarensa ja Bjenkovskij puhuivat. Salin avoimet ikkunat, joilla oli koristekasveja, olivat puistoon päin.

— Oletteko kirjottanut mitään sitten kun viimeksi tavattiin? — kysyi
Jelisaveta Sergejevna lyöden äänen viululle.

— Olen, vähäsen.

— Lukekaa se!

— Ei minua nyt haluta.

— Tahdotteko, että minun pitää pyytää teitä?

— Tahdonko? En… Mutta minä tahtoisin lausua ne säkeet, jotka paraikaa liikkuvat mielessäni…

— Lausukaa, minä pyydän!

— Minä lausun… Ne syntyivät nyt juuri… te herätitte ne eloon…

— Kuinka ihanaa!

— Ehkä… En tiedä, puhutteko te vilpittömästi…

— Pitäisiköhän minun lähteä tästä matkoihini? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh. Mutta hän ei viitsinyt nousta ja hän jäi rauhottaen itseään sillä, että tietäväthän he hänen olevan terassilla.

Sun kauneutes rauhaisan mua kylmä loisto tuskastuttaa…

kuului Bjenkovskijn matala ääni.

Sä naureksit mun unian'?
Ne ehkä sua kummastuttaa?

kysyi nuorukainen surullisesti.

— Pelkäänpä, että kysyt sitä liian myöhään, — ajatteli Ippolit
Sergejevitsh hymyillen epäilevästi.

Sun katseesi on tunnoton,
ja sanoissas on kylmä tuntu…
Mut hourailu sull' vierast' on…

Bjenkovskij vaikeni liikutuksesta tai mahdollisesti loppusoinnun puutteesta.

Niin uhkea on unten huntu! Siin' myrskyä on, elämää!… Mut suuri halu rinnan täyttää elämän ihme ymmärtää, tie onneen ihmisille näyttää…

— Ei, nyt minä pakenen! — päätti Ippolit Sergejevitsh, jonka nuorukaisen hysteerinen valitus nosti väkisinkin jaloilleen, valitus, jossa samalla kertaa kaikui liikuttava "hyvästi!" hänen sielunsa rauhalle ja epätoivoinen "armahda!" naiselle hänen vieressään.

Sun orjanas tein istuimen mä sulle syämmen hulluudessa ja odotan…

— Odotat perikatoasi, sillä — sic visum Veneri! — päätti Ippolit
Sergejevitsh runon poistuen pitkin puiston käytävää.

Hän ihmetteli sisartaan, joka ei ollut niin kaunis, että olisi voinut herättää nuorukaisessa sellaisen rakkaudentuskan. Hän oli varmasti saavuttanut sen vastustusmenetelmällä. Siinä tapauksessa pitää antaa hänen kestävyydelleen täysi tunnustus, sillä Bjenkovskij on kaunis… Ehkä täytyy hänen veljenä ja kunnon miehenä huomauttaa sisarelleen tämän oikeasta suhteesta tuohon tuskasta palavaan poikaan? Mutta mihin voisi sellainen keskustelu johtaa nyt? Eikö hän ollut siksi pätevä Amorin ja Venuksen asioissa, että voisi sekaantua juttuun… Mutta joka tapauksessa täytyy hänen näyttää Jelisavetalle, että tämä nuori herra luultavasti joutuu perikatoon, jollei hän hänen sisarensa avulla onnistu ajoissa sammuttamaan hurmaustensa liekkiä ja opi tuntemaan luonnollisemmin ja ajattelemaan terveemmin.

— Mutta miten kävisi, jos tämä himon soihtu palaisi Varjenkalle?

Ippolit Sergejevitsh ei kuitenkaan vastannut itselleen asettamaansa kysymykseen, vaan ajatteli, mitä Varjenka paraikaa mahtoi tehdä? Ehkä hän kurittaa Nikonia tai työntää pitkin huoneita isäänsä rullatuolissa. Nämä arvelut kiusasivat häntä. Ei, täytyy ehdottomasti avata tytön silmät näkemään todellisuutta ja tutustuttaa hänet ajan henkisiin virtauksiin. Mikä vahinko, että hän asuu niin kaukana, ettei voi tavata tyttöä useammin ja päivä päivältä poistaa kaiken sen, mikä estää hänen järkeään toimimasta loogillisesti!

Puisto oli tulvillaan hiljaisuutta ja tuoksuvaa viileyttä, talosta kuului viulun laulavia ääniä ja flyygelin hermostuneita lyöntejä — toinen toisensa jälkeen syntyi säveliä, joissa milloin oli suloista rukousta, hellää houkutusta, myrskyistä innostusta.

Korkealta ilmasta kuului myöskin soittoa: siellä lauloivat leivot. Lehmuksen oksalla istui pörröinen ja nokimusta kottarainen, joka nyppieli rintasulkiaan ja vihelsi merkitsevästi vilkuillen haaveilevaan mieheen, joka asteli hitaasti käytävää pitkin kädet selän takana ja katse jonnekin kauas tähdättynä.

Iltateellä Bjenkovskij oli hillitympi. Jelisaveta Sergejevna näytti olevan lämmennyt jostakin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa taattu abstraktisista keskusteluista.

— Sinä et kerro mitään Pietarista, Ippolit, — virkkoi Jelisaveta
Sergejevna.

— Mitä kerrottavaa siitä olisi? Hyvin suuri ja vilkas kaupunki… Sää on tavallisesti kostea ja…

— Ja ihmiset ovat kuivia, — keskeytti Bjenkovskij.

— Eivät läheskään kaikki. On paljon pehmenneitä, jotka ovat ikivanhan sentimentaalisuuden homeen peitossa. Ihmiset ovat kaikkialla erilaisia!

— Jumalan kiitos, että niin on asian laita! — huudahti Bjenkovskij.

— Niin, elämä olisi sietämättömän ikävää, jollei niin olisi! — vakuutti Jelisaveta Sergejevna. — Onko maaseutu vielä muodissa nuorison keskuudessa? Vieläkö leikitään kansanomaisuutta?

— Kyllä, mutta vähitellen selvitään lumoista.

— Tämä ilmiö on hyvin luonteenomainen meidän päiviemme sivistyneistölle, — ilmotti Bjenkovskij hymyillen. — Niin kauan kuin sivistyneistö oli suurimmaksi osaksi aatelista, oli asian laita toinen. Mutta nyt, kun pari kolme tavallista kirjaa lukeneen koronkiskurin, kauppiaan tai virkamiehen poika on jo sivistynyt, niin maaseutu ei voi enää herättää mielenkiintoa sellaisessa sivistyneistössä. Ymmärtääkö se maaseutua? Tokkohan maaseutu voi olla sille muuta kuin paikka, jossa on hyvä viettää kesää? Tälle sivistyneistölle maaseutu on kesähuvila… ja tähän sivistyneistöön kuuluvat henkilöt ovat olemukseltaan kesävieraita. He saapuvat, asuvat, lähtevät jättäen jälkeensä kaikenmoista roskaa ja jätteitä — kesävieraitten tavallisia jälkiä. Heidän jälkeensä tulee toisia, jotka lakaisevat pois edellisten jättämät roskat ja niitten mukana muiston 90-luvun kehnosta, sieluttomasta, voimattomasta sivistyneistöstä.

— Ja nämä "toiset" ovat restauroituja aatelisia, vai kuinka? — kysyi
Ippolit Sergejevitsh silmäänsä siristäen.

— Suokaa anteeksi, te käsititte minut itsellenne hyvin epäedullisesti! — tulistui Bjenkovskij.

— Minä kysyin vain, keitä nuo "toiset" ovat? — virkkoi Ippolit
Sergejevitsh olkapäitään kohauttaen.

— He ovat nuori maaseutu! Sen reformoitu sukupolvi, väkeä, jossa on kehittynyt tunne inhimillisestä arvosta, joka janoaa tietoja, joka on voimakasta ja valmis ottamaan osaa maan elämään.

— Minä tervehdin teitä jo edeltäpäin, — sanoi Ippolit Sergejevitsh välinpitämättömästi.

— Niin, täytyy tunnustaa, että maaseutu alkaa luoda maailmaan jotakin uutta, — sanoi Jelisaveta Sergejevna sovittavasti. — Minun talonpoikieni joukossa on muutamia erittäin mieltäkiinnittäviä, kuten esimerkiksi veljekset Ivan ja Grigorij Shahov, jotka ovat lukeneet noin puolen kirjastoani, ja Akim Masyrjov, mies, joka "ymmärtää kaikki", kuten hänen on tapana sanoa. He ovat loistavia kykyjä! Minä päätin kerran tutkia viimeksimainittua, annoin hänelle fysiikan oppikirjan, käskin lukemaan ja ottamaan selville vivun ja vaa'an lain, ja viikon kuluttua hän läpäisi tutkinnon niin loistavasti, että minä ihan hämmästyin! Vastasipa minun kehumisiini: "Mitäpä siinä sen kummempaa? Kun te sen ymmärrätte, niin miksen minä ymmärtäisi — kirjat ovat kaikille!" Mitäs sanotte? Mutta heidän käsityksensä oman arvon tuntemisesta on vasta kehittynyt röyhkeyden asteelle. Tätä ominaisuuttaan he osottavat minullekin, mutta minä siedän sen valittamatta kunnallisesimiehelle, sillä ymmärrän, että sellaisesta maaperästä voi nousta sellaisia tulikukkasia… että jonakin kauniina aamuna voin herätä tuhkaläjässä.

Ippolit Sergejevitsh hymyili. Bjenkovskij katsoi tähän naiseen surullisesti.

He keskustelivat pintapuolisesti ja verrattain laimeasti lähes kymmeneen saakka, jolloin Jelisaveta Sergejevna ja Bjenkovskij menivät uudestaan soittelemaan, mutta Ippolit Sergejevitsh toivotti heille hyvää yötä ja poistui kamariinsa. Hän huomasi, ettei tuleva lankonsa koettanut edes vähääkään salata sitä iloa, jota tunsi saattaessaan rakastettunsa veljeä.

… Kun saa tietää, mitä tahtoo tietää, niin seuraa ikäänkuin palkintona tiedonhalulle ikävä. Tällainen tunne valtasi Ippolit Sergejevitshinkin, kun hän oli istuutunut kirjotuspöydän ääreen kirjottaakseen muutaman kirjeen tuttavilleen. Hän ymmärsi nyt sisarensa suhteen Bjenkovskijhin, ymmärsi oman osansa tässä näytelmässä. Kaikki tämä oli huonosti, mutta samalla kaikki oli ikäänkuin vierasta hänelle, ja hänen mielensä ei joutunut kuohuksiin Pygmalionin ja Galatean parodiasta, vaikka hänen järkensä tuomitsikin sisaren menettelyn. Alakuloisesti rummutettuaan kynällä pöytään hän pienensi lampun liekin, ja kun huone muuttui hämäräksi, meni katselemaan ikkunasta ulos.

Kuutamon valaisemassa puistossa vallitsi syvä hiljaisuus, ja ikkunaruudun läpi kuu näytti vihertävältä. Varjo vilahti ikkunan alla ja katosi kallistellen oksia. Ippolit Sergejevitsh avasi ikkunan ja katsoi ulos — puitten välissä vilahti Mashan valkoinen puku.

— No niin, — ajatteli hän hymyillen, — rakastakoon sisäkkö oikein, koska emäntä vain leikkii rakkaudella.

Hitaasti katosivat päivät, ajanpisarat iäisyyden valtamereen, ja ne olivat kaikki hirvittävän yksitoikkoisia. Ei tullut uusia vaikutelmia. Eikä työ sujunut, sillä paahtava aurinko, puiston tuoksu ja haaveellinen kuu herättivät mielessä uneksivan velttouden.

Ippolit Sergejevitsh nautti kaikessa rauhassa puhdasta kasvinelämää lykäten päivästä päivään päätöksensä ryhtyä vakavasti työhön. Toisinaan hänen tuli ikävä, hän soimasi toimettomuuttaan, tahdon puutetta, mutta tämä kaikki ei herättänyt hänessä halua työhön, ja hän selitti itselleen laiskuutensa olevan elimistön pyrkimystä koota energiaa. Herätessään aamulla terveestä, sikeästä unesta hän ojensi itseään tyytyväisenä ja pani merkille, että lihaksensa olivat tulleet kimmoisiksi, ihonsa notkeaksi ja että keuhkonsa hengittivät syvään.

Hänen sisarensa ikävä, jokapäiväinen tapa filosofoida ensin harmitti häntä, mutta vähitellen hän tottui tähän Jelisaveta Sergejevnan heikkouteen ja oppi niin taitavasti ja harmittomasti todistamaan hänelle filosofoimisen hyödyttömyyden, että sisar alkoi hillitä itseään. Ippolit Sergejevitsh huomasi, ettei sisarensa filosofoinut luonnollisesta taipumuksesta pyrkiä selville suhteestaan elämään, vaan halusta hävittää ja kaataa kaikki, mikä tavalla tai toisella hämmensi hänen sielunsa kylmää rauhaa. Hän oli muodostanut itselleen kaavankin käytäntöä varten, mutta teoriat huvittivat häntä vain siinä määrässä kuin ne saattoivat veljen silmissä kaunistaa hänen kuivaa, epäilevää, vieläpä ivallista suhdettaan elämään ja ihmisiin. Vaikka Ippolit Sergejevitsh ymmärsi kaiken tämän, hänen ei tehnyt lainkaan mielensä moittia sisartaan. Hän moitti kyllä ajatuksissaan, mutta hänessä ei ollut sitä, mikä olisi saanut hänet sanomaan moitteensa julki, sillä tosiasiassa hänen sydämensä oli melkein yhtä kylmä kuin sisarenkin sydän.

Melkein joka kerta Bjenkovskijn vierailtua talossa Ippolit Sergejevitsh teki päätöksen puhua sisarelleen tämän suhteesta nuorukaiseen, mutta se jäi kuitenkin tekemättä. Olihan vielä tuntematonta, kumpi tulisi kärsimään, kun terve järki kerran herää tuon nuoren herran palavassa mielessä. Sisar muistaa kyllä, että Bjenkovskij on nuorempi häntä. Hänen, Jelisaveta Sergejevnan, tähden ei siis tarvitse olla huolissa. Entä jos hän tulee rangaistuksi? Niin pitäisikin käydä, jos elämä on oikeudenmukainen…

Varjenka oli usein talossa vieraana. He soutivat joella kaksin tai kolmisin Jelisaveta Sergejevnan kanssa, mutta Bjenkovskij ei ollut milloinkaan mukana; he kävelivät metsässä, ajoivatpa kerran kahdenkymmenen virstan päässä olevaan luostariin. Varjenka miellytti yhä Ippolit Sergejevitshiä ja suututti häntä villeine puheineen, mutta hänen seuransa oli aina hauska. Tytön lapsellisuus huvitti häntä ja hillitsi hänessä miestä, ja hänen luonteensa kokonaisuus herätti Ippolit Sergejevitshissä ihmettelyä, mutta se yksinkertaisuus, jolla tyttö työnsi luotaan kaiken sen, millä hän tahtoi horjuttaa hänen uskoaan, se loukkasi Ippolit Sergejevitshin itserakkautta.

Yhä useammin tämä kysyi itseltään:

— Eikö minussa totta tosiaan ole niin paljon energiaa, että voisin karkottaa tytön mielestä kaikki nuo harhaluulot ja typeryydet?

Kun hän ei nähnyt Varjenkaa, hän piti välttämättömänä, vieläpä velvollisuutena ohjata tytön ajatukset harhateiltä oikealle tolalle, mutta heti kun Varjenka ilmaantui, niin hän, jollei kokonaan unohtanut tätä velvollisuuttaan, niin ei ainakaan pannut sitä etusijaan seurustellessaan tytön kanssa. Toisinaan hän huomasi kuuntelevansa tyttöä, ikäänkuin olisi tahtonut oppia häneltä jotakin, ja tunnusti tytössä olevan jotakin, mikä rajotti hänen ajatustensa vapautta. Sattuipa joskus, että hänellä oli jo valmiina vastaus, joka selvyydellään ja voimallaan olisi voinut saada tytön vakuutetuksi harhaluuloistaan, mutta hän kätki tämän vastauksen, ikäänkuin olisi pelännyt ilmaista sitä. Tavattuaan itsensä sellaisesta hän ajatteli:

— Johtuisikohan tämä epäilyksestä omaan totuuteeni nähden?

Hän otaksui sen olevan päinvastoin. Ippolit Sergejevitshin oli vaikea keskustella tytön kanssa jo siitäkin syystä, ettei tämä tiennyt alkeellisimpia mielipiteitä. Hänen täytyi alkaa aivan alusta, mutta Varjenkan itsepäiset kysymykset "miksi?", "minkätähden?" työnsivät hänet umpisokkeloihin, joissa tyttö ei voinut lainkaan seurata häntä. Vastaväitteisiin väsyneenä Varjenka kerran lausui hänelle filosofiansa seuraavasti:

— Jumala on luonut minut, niinkuin kaikki muutkin, oman kuvansa kaltaiseksi… Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu siis Hänen tahdostaan, ja minä elän, niinkuin Hän tahtoo… Tietäähän Hän, kuinka minä elän? Siinä kaikki… turhaan te minua ahdistatte!

Varjenka kiihotti hänessä yhä useammin miespuolisuuden tunnetta, mutta Ippolit Sergejevitsh piti tarkkaa vaaria itsestään ja rivakoilla voimanponnistuksilla sammutti itsessään nämä aistilliset leimahdukset, koettipa salata niitä itseltään, mutta jollei se onnistunut, niin sanoi itselleen syyllisesti hymyillen:

— Mitä tehdä? Sehän on luonnollista… niin kaunis tyttö… Mutta minä olen mies, ja minun elimistöni joutuu päivä päivältä yhä enemmän auringon ja ilman vaikutukselle alttiiksi… Se on luonnollista, mutta tytön kummallisuudet tekevät rakastumisen mahdottomaksi… Ihmisen ajatukset alkavat toimia tarmokkaasti, kun hänen tunteensa tarvitsee naamiota, jonka taa voisi piilottaa halujensa karkean totuuden. Luonnostaan suora ja rehellinen, niinkuin jokainen voima, tunne menettää suoruutensa ja rehellisyytensä ja muuttuu raa'aksi, kun elämä murskaa sen tai kylmän järjen kovakouraiset ponnistukset pidättävät sitä. Silloin tunne, tarvitessaan peittää heikkoutensa ja raakuutensa, etsii apua järjen suurelta kyvyltä antaa valheelle totuuden naama. Tämä ominaisuus oli kehittynyt Ippolit Sergejevitshissäkin sangen pitkälle, ja sen avulla hänen onnistui antaa vetovoimalle Varjenkaan luonne, joka oli vapaa kaikista itsekkäistä pyyteistä. Hänessä ei olisi ollut voimaa rakastaa tyttöä, sen hän tiesi, mutta hänen mielensä syvyydessä kyti toivo saada omistaa hänet. Ippolit Sergejevitsh salasi itseltään oman odotuksensa, että tyttö olisi rakastunut häneen. Ja pohtiessaan oman itsensä kanssa asioita, jotka eivät alentaneet häntä hänen omissa silmissään, hänen onnistui peittää itseltään kaikki, mikä olisi voinut herättää hänessä ajatuksen epäillä omaa kunnollisuuttaan…

Kerran iltateetä juotaessa sisar ilmotti hänelle:

— Huomenna on Varjenka Aljesovan syntymäpäivä. Meidän pitää lähteä heille vieraisiin. Minun tekee sitäpaitsi mieleni saada ajella… Ja hevostenkin täytyy saada jalotella.

— Lähde vaan… ja vie minunkin onnitteluni samalla, — sanoi veli tuntien, että hänenkin mielensä teki sinne.

— Etkö sinä halua lähteä sitten? — kysyi sisar katsoen uteliaasti veljeensä.

— Minäkö? En tiedä itsekään… Luulen, ettei mieleni tee lähteä. Mutta voinhan minä lähteäkin.

— Ei sinun tarvitse! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna painaen päänsä alas salatakseen hymynsä.

— Sen tiedän, — virkkoi veli tyytymättömästi.

Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Ippolit Sergejevitsh moitti itseään siitä, että oli näin käyttäytynyt Varjenkaa kohtaan, ikäänkuin pelkäisi tytön lumoja.

— Varjenka sanoi minulle kerran, että heidän talonsa sijaitsee kauniilla paikalla, — virkkoi veli punastuen, sillä hän tiesi, että sisarensa näki hänen lävitseen. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ilmaissut sitä, vaan päinvastoin alkoi kehottaa häntä lähtemään.

— Lähde mukaan, niin saat nähdä, kuinka kaunista heillä on. Ja minun on paljon hauskempi yhdessä sinun kanssasi… Emme viivy kauan… Eikö niin?

Veli suostui, mutta hänen mielialansa oli pilalla.

— Miksi minun piti valehdella? Mitä häpeällistä tai omituista siinä on, jos minä tahdon nähdä kaunista tyttöä? — kysyi hän itseltään ilkeästi. Kysymykset jäivät vastaamatta.

Seuraavana aamuna hän heräsi varhain, ja ensimäiseksi hän kuuli sisarensa sanat:

— … kyllä Ippolit tulee hämmästymään!

Samassa kuului heleä nauru; niin saattoi ainoastaan Varjenka nauraa. Ippolit Sergejevitsh viskasi lakanan yltään, nousi vuoteen laidalle istumaan ja kuunteli hymyillen. Sitä, mikä heti heräsi hänessä ja täytti hänen sielunsa, saattoi tuskin sanoa iloksi, pikemmin se oli hermoja kutkuttavan läheisen ilon esitunnetta. Ja hän alkoi pukeutua niin nopeasti, että itsekin sitä ihmetteli ja nauroi. Mitä siellä on tapahtunut? Ei suinkaan hän ole syntymäpäivänään tullut kutsumaan häntä ja sisarta vieraisiin? Rakastettava tyttö!

Kun hän astui ruokailuhuoneeseen, loi Varjenka koomillisen syyllisesti katseensa alas ja tarttumatta hänen ojettuun käteensä sanoi arasti:

— Minä pelkään, että te…

— Ajattelehan, Ippolit! — huudahti Jelisaveta Sergejevna, — hän on karannut kotoaan!

— Mitä se merkitsee? — kysyi veli.

— Kaikessa hiljaisuudessa — selitti Varjenka.

— Ha ha ha! — nauroi Jelisaveta Sergejevna.

— Mutta miksi?… uteli Ippolit.

— Sulhasia pakoon… — tunnusti nuori tyttö ja räjähti itse nauramaan. — Ajatelkaa heidän naamojaan! Täti Lutshitskaja, joka niin mielellään naittaisi pois minut, kutsui sulhasia vieraisiin ja keitti ja paistoi niin paljon kuin ainakin sata olisi tulossa! Minä autoin kyllä häntä, mutta tänä aamuna, kun heräsin, käskin satuloida hevoseni ja ajoin tänne. Käskin sanoa, että olin ajanut Shtsherbakovien luo… kaksikymmentäkolme virstaa aivan päinvastaiseen suuntaan.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja nauroi niin makeasti, että hänen tuli suloisen lämmin. Varjenkan yllä oli taas valkoinen, väljä puku, joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin saakka verhoten hänen vartalonsa kuin sumuna. Iloinen nauru väreili tytön silmissä, ja kasvoilla leikki riemun puna.

— Te ette pidä sellaisesta, eikö totta? — kysyi Varjenka.

— Mistä niin? — kysyi Ippolit Sergejevitsh lyhyesti.

— Siitä, että pakenin? Onhan sellainen epäkohteliasta, sen ymmärrän, — sanoi tyttö tullen vakavaksi, mutta purskahti kohta taas nauramaan. — Minä kuvittelen näkeväni heidät siistittyinä ja laitettuina juomassa surusta!

— Montako heitä on? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Neljä…

— Tee on kaadettu! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna. — Kyllä sinä, Varjenka, saat vielä maksaa siitä päähänpistostasi… Etkö ajattele mitä seuraa?

— En… enkä tahdo ajatella! — vastasi tyttö päättävästi istuutuen pöydän ääreen. — Se tulee vasta sitten, kun palaan kotiin, siis illalla, sillä minä aion viipyä täällä koko päivän. Miksi rupeaisinkaan aamusta saakka ajattelemaan mitä vasta illalla tulee tapahtumaan? Ja kuka minulle mitään mahtaa? Isäkö? Hän murisee, mutta minä juoksen hänen luotaan ja pääsen siten kuulemasta häntä… Entä täti? Hän rakastaa minua mielettömästi! Entä he, minun sulhaseni? Jos he uskaltavat jotakin sanoa, niin panen minä heidät nelin jaloin konttaamaan ympärilläni… ha ha ha! Olisipa se hassua! Koetanpa… Tshornonjebov ei voisi, hänellä on niin suuri vatsa!

— Varjenka! Oletko sinä järjiltäsi? — koetti Jelisaveta Sergejevna hillitä häntä.

— En minä… — sai Varjenka naurun tähden tuskin sanotuksi, mutta jatkoi vielä leikkiään esittäen sulhasiaan ja innostaen vilpittömällä ilolla veljen ja sisarenkin.

Koko ajan, kun he teetä joivat, kuului yhä naurua. Jelisaveta Sergejevnan naurussa oli alentuvaisuuden väritys; Ippolit Sergejevitsh koetti hillitä itseään, mutta ei voinut. Teen jälkeen he alkoivat neuvotella, mitenkä viettäisivät tämän niin hauskasti alotetun päivän? Varjenka esitti huvimatkaa veneellä metsään ja siellä teenjuontia, ja Ippolit Sergejevitsh yhtyi heti häneen. Mutta hänen sisarensa otti huolestuneen ilmeen ja sanoi:

— Siihen en minä voi ottaa osaa, sillä minun täytyy ehdottomasti ajaa tänään Saninoon. Minä aioin ajaa sinun luoksesi, Varjenka, ja samalla matkalla poiketa Saninoon… mutta nyt minun täytyy lähteä sinne vartavasten…

Ippolit Sergejevitsh katsoi epäluuloisesti sisareensa luullen tämän keksineen Saninon-matkan jättääkseen hänet ja Varjenkan kahden kesken. Mutta sisaren kasvojenilme oli tosiaan huolestunut ja tyytymätön.

Varjenka tuli hänen sanoistaan surulliseksi, mutta vilkastui pian:

— No niin… se on ikävä sinulle… mutta me lähdemme joka tapauksessa! Eikö totta? Ja tänään me lähdemmekin kauas… Mutta kuulehan, saavatko Grigorij ja Masha lähteä kanssamme?

— Grigorij kyllä! Mutta Masha .. kuka siinä tapauksessa laittaisi päivällisen?

— Kuka täällä syö päivällistä sitten? Sinä ajat Bjenkovskijen luo, me emme palaa ennen iltaa.

— No ota sitten Mashakin…

Varjenka katosi. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, meni ulos terassille ja alkoi astella sitä pitkin edestakaisin. Hän iloitsi huvimatkasta, mutta Grigorij ja Masha olivat hänestä liikaa. He tulevat epäilemättä vain häiritsemään häntä; heidän läsnäollessaan hän ei voi puhua vapaasti.

Ei ollut kulunut vielä puolta tuntia, kun Ippolit Sergejevitsh ja Varjenka seisoivat jo veneen luona katsellen kuinka sen ympärillä puuhasi Grigorij, punatukkainen, sinisilmäinen ja kaarevanenäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat täynnä pisamoita. Masha asetteli teekeittiön ja myttyjä veneeseen ja sanoi pojalle:

— Joudu, punapää! Näethän, että herrasväki odottaa.

— Kohta on valmis, — vastasi poika korkealla äänellä pannen hankaimet paikoilleen ja vilkuttaen samalla silmää Mashalle.

Ippolit Sergejevitsh huomasi sen ja arvasi, kuka iltaisin hiipii hänen ikkunansa ohi.

— Tiedättekö, — sanoi Varjenka istuen jo veneessä ja päännyökkäyksellä osottaen Grigorijta, — tuo tuossa on myöskin oppinut… Hän on lakimies.

— Hyvänen aika, mitä te puhutte, Varjenka Vasiljevna, — nauroi
Grigorij paljastaen lujat hampaansa. — Vai lakimies!

— Ihan totta, Ippolit Sergejevitsh, — hän osaa kaikki Venäjän lait…

— Onko siinä perää, Grigorij? — kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.

— Neiti laskee pilaa… Eihän niitä kukaan kaikkia osaa.

— Entä se, joka on kirjottanut ne?

— Herra Speranskij? Hän on kuollut ja haudattu jo aikoja sitten…

— Mitä te luette sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen tarkemmin nuorukaiseen.

— Lakiahan minä, niinkuin armollinen neiti sanoi, — vastasi Grigorij luoden vilkkaat silmänsä Varjenkaan. — Sain sattumoilta käsiini lakikokoelman kymmenennen nidoksen… minä katselin sitä… näin siinä olevan mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä lukemista… Aloin lukea… Nyt on minulla ensimäinen nidos menossa… Ensimäisessä kappaleessa sanotaan: "Kukaan ei voi syyttää sitä, ettei tunne lakeja." Minä arvelen, ettei kukaan niitä kaikkia osaa, eikä niitä kaikkia tarvitsekaan osata… Koulunopettaja on luvannut lainata minulle teoksen talonpojista… Se tulee olemaan mieltäkiinnittävää lukea.

— Näettekös nyt? — kysyi Varjenka.

— Luen minkä aika myöntää. Täällä on paljon kirjoja… Jelisaveta Sergejevnalla yksinään on lähes tuhannen kirjaa. Mutta hänellä on enimmäkseen romaaneja ja erilaisia kertomuksia…

Vene kiiti Grigorijn soutamana tasaisesti vastavirtaa. Rannat näyttivät liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Ympärillä oli tavattoman kaunista: valoisaa, hiljaista, tuoksuvaa. Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkan kasvoja, jotka olivat käännetyt leveärintaiseen soutajaan päin, mutta soutaja särki tahdikkaasti veden sileätä pintaa ja puhui mielellään kirjallisesta maustaan tyytyväisenä, kun oppinut herra kuuntelee häntä niin halukkaasti. Mashan silmissä, jotka seurasivat soutajan kasvonliikkeitä silmäripsien alta, loisti rakkaus ja ylpeys.

— Minä en lue mielelläni siitä, kuinka aurinko laskee tai nousee… enkä yleensä luonnosta. Auringonnousuja olen nähnyt tuhansia… Metsät ja joet tunnen myöskin; miksi minä niistä lukisin? Mutta sellaista on joka kirjassa, ja minusta se on aivan turhaa… Jokainen ymmärtää auringon laskun omalla tavallaan… Ja jokaisella on omat silmänsä sitä katsella… Mutta ihmisten elämästä on intresanttia lukea. Kun luet, niin ajattelet, miten olisit itse menetellyt siinä ja siinä tapauksessa? Ja kuitenkaan se ei ole totta.

— Mikä ei ole totta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Se, mikä seisoo kirjoissa. Keksittyä se on. Talonpojista, esimerkiksi… Ovatko he sellaisia, jollaisiksi heitä kirjoissa kuvataan? Heistä kirjotetaan aina säälittävästi, ja aina heistä tehdään suuria hölmöjä… Se on väärin! Ihmiset lukevat ja luulevat, että he todellakin ovat sellaisia, eivätkä opi ymmärtämään talonpoikia oikein…

Nämä puheet alkoivat kaiketi kyllästyttää Varjenkaa, koska hän alkoi hyräillä puoliääneen katsellen rantoja, ikäänkuin hunnun läpi.

— Kuulkaa, Ippolit Sergejevitsh, nouskaamme tässä maihin ja käykäämme metsän läpi eteenpäin, muuten saamme paistua tässä auringossa. Grigorij ja Masha soutavat Savjolovoon saakka, nousevat siellä maihin, valmistavat teen ja odottavat meitä… Grigorij, käännä rantaan! Minä hirmuisen mielelläni juon ja syön metsässä, ulkoilmassa, auringossa… Silloin tuntee olevansa kuin joku vapaa vaeltaja… Katsokaa, — sanoi hän vilkkaasti hypättyään kotvan kuluttua veneestä rannalle, — heti kun jalka sattuu maahan, niin tuntee, kuinka rinnassa paisuu… Kenkäni ovat täynnä hiekkaa ja toinen jalka kastui… Se on sekä suloista että ilkeätä, toisin sanoen: ihanaa, sillä silloin tuntee elävänsä… Katsokaa, kuinka nopeasti vene kiitää!

Joki oli heidän jalkainsa juuressa, ja veneen nostamat pienet laineet juoksivat rantakiviä pitkin. Vene liukui nopeasti metsän helmaan jättäen jälkeensä pitkän viirun, joka hohti hopeisena auringonpaisteessa. Näkyi kuinka Grigorij katsoi nauraen Mashaan ja Masha pui hänelle nyrkkiä.

— Rakastunut pari, — selitti Varjenka hymyillen. — Masha on jo pyytänyt Jelisaveta Sergejevnalta lupaa saada mennä naimisiin Grigorijn kanssa. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ole toistaiseksi siihen suostunut; hän ei pidä siitä, että palvelijat ovat naimisissa. Mutta syksyllä kuluu Grigorijn palvelusaika umpeen, ja silloin hän vie Mashan mukanaan… He ovat molemmat kelpo ihmisiä. Grigorij tahtoisi ostaa tai vuokrata minulta kymmenen desjatinaa maata… mutta minä en, ikävä kyllä, voi sille mitään, niin kauan kuin isäni on elossa… Minä tiedän, että hän maksaisi minulle kaikki säännöllisesti… hän on erittäin kätevä… on sekä lukkoseppä että romuseppä ja palvelee paraikaa teillä nuorempana hevosmiehenä. Kunnallisesimies Kokovitsh, joka on minun sulhasiani, tapaa varottaa minua hänestä: Hä o vaalallinen peto… ei kunjota esivaltaa!

— Mikä hän on, tuo Kokovitsh? Puolalainenko? — kysyi Ippolit
Sergejevitsh nauttien tytön matkimisesta.

— Mordvalainen, tshuvassi — en tiedä! Hänen kielensä on niin pitkä ja paksu, ettei se mahdu liikkumaan suussa, vaan häiritsee hänen puhettaan… Uh! Rapakkoa!

Heidän tiellään oli vihreän liman peittämä lätäkkö, jota ympäröi musta mutavyö. Ippolit Sergejevitsh katsoi jalkoihinsa ja sanoi:

— Täytyy kiertää ympäri.

— Ettekö jaksa hypätä yli? Luulin, että se olisi jo kuivunut… — sanoi Varjenka inhoten ja polki jalkaansa. — Ympäri on pitkälti… ja minä voisin repiä siellä vaatteeni… Koettakaa hypätä yli! Se on helppo, katsokaa! Hei!

Varjenka hyppäsi. Ippolit Sergejevitshistä näytti kuin tytön valkoinen puku olisi irtautunut ja lentänyt ilmaan. Mutta hän seisoi jo toisella puolella ja huudahti harmistuneesti:

— Kylläpäs tahrasin itseni! Ei, menkää te ympäri… Hyi, tämä on ilkeätä!

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja hymyili heikosti tavaten itsestään jonkunlaisen kiihottavan, tumman ajatuksen ja tuntien, että jalkansa vajoavat sitkeään mutaan. Toisella puolella Varjenka pudisteli hamettaan, mikä kahisi pehmeästi, ja Ippolit Sergejevitsh huomasi tytön ohuet, viirukkaat sukat. Hetken hänestä tuntui, että lätäkkö, joka erotti heidät toisistaan, oli kuin varotus hänelle tai Varjenkalle. Mutta hän puisti kohta tämän mielestään ja sanoi tämän pistoksen sydämeen olevan poikamaisuutta. Hän kiersi jo ympäri pensaikon kautta, jossa hänen kuitenkin täytyi harpata lettoa pitkin. Jalat märkinä ja mielessä päätös tehdä jotakin hän palasi tytön luo, joka kasvojaan rypistellen näytti hänelle hamettaan ja sanoi:

— Katsokaa! Tämä on kaunista!

Ippolit Sergejevitsh näki suurten mustain tahrain loistavan valkoisella kankaalla.

— Minä rakastan ja olen tottunut näkemään sinua niin pyhän puhtaana, että tumma tahra sinun puvullasi heittää sieluni yli mustan varjon… — lausui hän hitaasti ja lopetettuaan alkoi katsoa Varjenkan ihmetteleviä kasvoja, joilla harhaili epävarma hymy.

Tyttö katsoi häneen kysyvästi. Ippolit Sergejevitsh tunsi, kuinka sydämeensä ikäänkuin vuoti polttavaa vaahtoa, joka kohta muuttuu ihaniksi sanoiksi, joilla hän ei ole koskaan eikä ketään puhutellut, sillä hän ei ole tuntenut niitä tätä ennen.

— Mitä te sanoitte? — kysyi Varjenka itsepäisesti.

Ippolit Sergejevitsh huokaisi, sillä kysymys kuulosti ankaralta, ja koettaen pysyä rauhallisena hän alkoi vakavasti selittää:

— Minä lausuin runosäkeitä… venäjäksi lausuttuna ne ovat kuin proosaa .. mutta te saatatte kaiketi kuitenkin kuulla, että ne ovat runoa? Italialainen runo, muistaakseni… tai ehkä jostakin romaanista… Se juolahti sattumalta mieleeni…

— Sanokaa nyt, miten se oli, — pyysi tyttö ruveten yhtäkkiä ajattelemaan jotakin.

— Minä rakastan… — hän pysähtyi pyyhkien otsaansa. — Ajatelkaas!
Minä olen unohtanut sen! Kunniasanani: olen unohtanut!

— No jatketaan matkaa sitten! — ja Varjenka läksi päättävästi eteenpäin.

Hetken aikaa Ippolit Sergejevitsh koetti selvittää itselleen tätä merkillistä kohtausta, mutta turhaan. Hän käsitti vain menetelleensä omituisesti Varjenkaa kohtaan, joka astui vaieten hänen vieressään pää painuksissa.

Tytön sanattomuus painosti. Ippolit Sergejevitshistä tuntui, että tyttö ajatteli hänestä jotakin, joka ei ollut hyvää. Mutta kun hän ei löytänyt minkäänlaista selitystä, hän väkinäisen iloisesti huomautti:

— Jospa teidän sulhasenne tietäisivät, kuinka te vietätte aikaanne!

Varjenka katsoi häneen niinkuin hänen sanansa olisivat kutsuneet hänet jostakin kaukaa takaisin, ja vähitellen tytön ilme muuttui vakavasta lapsellisen hauskaksi.

— Niin! Kyllä se heitä kismittäisi! Mutta kai he vielä saavatkin tietää… ja ehkä ajattelevat jotakin pahaa…

— Pelkäättekö?

— Minäkö? Heitä? — kysyi Varjenka hiljaa, mutta vihaisesti.

— Suokaa anteeksi kysymykseni.

— Ei se mitään… Te ette tunne minua… ette tiedä, kuinka minä heitä inhoan!… Toisinaan tahtoisin tallata heidät alleni… tallata heidän kasvojaan, huuliaan, jotta he eivät voisi mitään puhua. Uh, he ovat ilettäviä kaikki tyynni!

Viha paloi hänen silmissään niin kirkkaasti, että Ippolit Sergejevitshin teki pahaa katsoa tyttöön, ja hän kääntyi hänestä poispäin sanoen:

— On ikävä, että teidän täytyy elää sellaisten ihmisten keskuudessa, joita vihaatte… Eikö heissä ole sitten ainoatakaan, joka voisi voittaa teidän myötätuntonne?

— Ei! Maailmassa on kovin vähän intresantteja ihmisiä… Kaikki ovat niin kuivia, sieluttomia, vastenmielisiä…

Ippolit Sergejevitsh hymyili tytön valitukselle ja virkkoi heikolla ivan sävyllä, jota ei itsekään käsittänyt:

— Liian aikaista on teidän puhua tuollaista. Odottakaahan vähäsen, niin tapaatte miehen, joka on teidän mieleenne… Hän on kiinnittävä teidän mieltänne joka suhteessa…

— Kuka se olisi? — kysyi tyttö hätäisesti ja pysähtyi.

— Teidän tuleva aviomiehenne.

— Kuka hän on?

— Kuinka minä voisin sitä tietää! — vastasi Ippolit Sergejevitsh kohauttaen olkapäitään ja tyytymättömänä kysymyksen vilkkauteen.

— Mitä te sitten puhutte! — huokaisi Varjenka ja astui eteenpäin.

He kulkivat vitikkoa, joka tuskin ylettyi heitä olkapäihin saakka. Tie juoksi monessa mutkassa kuin kadotettu nauha. Sitten he joutuivat sakeaan metsään.

— Tekeekö teidän mielenne naimisiin? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Niin… en tiedä! En ole ajatellut… — vastasi tyttö yksinkertaisesti. Hänen kauniiden silmiensä kaukaisuuteen tähdätty katse oli niin keskitetty, ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin kaukaista, kallista asiaa.

— Teidän pitää viettää talvi kaupungissa. Siellä teidän kauneutenne tulee yleisen huomion esineeksi, ja te pian löydätte mitä haluatte… sillä useat tulevat palamaan halusta saada sanoa teitä vaimokseen, — sanoi Ippolit Sergejevitsh verkalleen katsellen ajatuksissaan tytön sorjaa muotoa.

— Jos minä sallin sellaista!

— Kuinka te voisitte kieltää ihmisiä toivomasta jotakin?

— Niin! Se on totta!… Toivokoot sitten!

He kulkivat vähän matkaa ääneti.

Ippolit Sergejevitsh katsoi kauas eteen muistellen jotakin. Sitten hän alkoi ajatuksissaan laskea tahroja tytön puvussa. Niitä oli yhteensä seitsemän: kolme suurta, tähtimäistä, kolme pilkkumaista ja yksi, joka muistutti värikirpaletta. Tahrat näyttivät värinsä ja muotonsa puolesta merkitsevän hänelle jotakin. Mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.

— Oletteko koskaan ollut rakastunut? — kuului yhtäkkiä Varjenkan ääni vakavana ja uteliaana.

— Minäkö? — säpsähti Ippolit Sergejevitsh. — Olen… mutta siitä on jo pitkä aika… olin silloin nuorukainen…

— Minä olen myöskin ollut rakastunut pitkän aikaa sitten… — sanoi
Varjenka.

— Keneen? — kysyi Ippolit Sergejevitsh huomaamatta kysymyksensä tunkeilevaisuutta ja katkaistuaan käteen osuneen oksan viskasi sen kauas luotaan.

— Hän oli hevosvaras… Siitä on nyt kolme vuotta, kun minä näin hänet. Olin silloin seitsemäntoistavuotias. Hän oli juuri joutunut kiinni, saanut pahoja iskuja ja tuotu meille. Hän makasi köytettynä ja katseli minuun… minä seisoin talon kuistilla. Muistan… aamu oli kirkas ja varhainen… kotona kaikki nukkuivat vielä…

Varjenka vaikeni, muisteli…

— Rattaitten alla oli verta, sitä oli paljon, ja hänestä putosi yhä suuria veripisaroita… Hänen nimensä oli Sashka Remesov. Talonpoikia tuli pihamaalle… he ärisivät kuin koirat vihaisesti hänet nähdessään. Heidän silmissään paloi viha… mutta hän katsoi heihin rauhallisesti… Minä tunsin, että vaikkakin hän oli rusikoitu ja köytetty, hän piti itseään heitä kaikkia parempana. Hänen silmänsä olivat suuret, ruskeat. Minä sekä säälin että pelkäsin häntä… Menin sisälle, kaadoin lasillisen viinaa hänelle ja toin ulos. Mutta kun hänen kätensä olivat köytetyt, niin hän ei voinut ottaa lasia, vaan sanoi minulle kohottaen hiukan veristä päätään: "Armollinen neiti nostaa lasin suulleni." Minä nostin… hän joi verkalleen ja sanoi: "Suuri kiitos! Suokoon Jumala teille runsaasti onnea!" Silloin minä kuiskasin hänelle: "Karatkaa!" Hän vastasi kuuluvasti: "Jos henkiin jään, niin varmasti karkaan! Uskokaa pois!" Minun mieleeni oli, että hän sanoi sen niin kuuluvasti, että pihalla kaikki sen kuulivat. Sitten hän sanoi: "Hyvä neiti, antakaa pestä minun kasvoni!" Minä käskin Dunjaa pesemään… Hänen kasvonsa olivat sinelmissä ja turvoksissa lyönneistä… Pian lähdettiin viemään häntä pois, ja kun rattaat ajoivat pihalta, minä katsoin hänen jälkeensä, ja hän kumarsi ja hymyili minulle… vaikka olikin niin pahasti rusikoitu… Kuinka minä itkinkään häntä! Kuinka rukoilin Jumalaa, että hän pääsisi karkaamaan…

— Ehkä te… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänet ivallisesti, — ehkä te odotatte, että hän karkaa ja palaa luoksenne… ja sitten te menette hänen kanssaan naimisiin.

Varjenka joko ei kuullut tai ei ymmärtänyt ivaa, koska hän vastasi yksinkertaisesti:

— Miksi hän tänne palaisi?

— Mutta jos palaa, niin menisittekö naimisiin?

— Rahvaanmiehen kanssa?… En tiedä… en suinkaan…

Ippolit Sergejevitsh suuttui.

— Te olette turmellut itsenne romaaneillanne, sen sanon teille… — alkoi hän ankarasti.

Kuullessaan hänen kovan äänensä tyttö katsoi ihmeissään hänen kasvoihinsa ja alkoi ääneti ja tarkkaavasti kuunnella hänen ankaria, melkeinpä vitsovia sanojaan. Hän todisti tytölle, kuinka tämän mielikirjallisuus, joka vääristelee todellisuutta, joka vieroo jalostavia aatteita, joka on välinpitämätön elämän surulliselle totuudelle, ihmisten toiveille ja kärsimyksille, kuinka sellainen kirjallisuus turmelee sekä järjen että sielun. Hänen äänensä kaikui räikeästi ympäröivän metsän hiljaisuudessa, ja useasti kuului kahinaa tien vieressä olevista puista — joku siellä piilottelihe. Lemuava hämy laskeutui lehvistöstä tielle, toisinaan kulki halki metsän jatkuva ääni, joka muistutti tukahutettua huokausta, ja lehdet värisivät heikosti kuin unessa.

— Pitää lukea vain sellaisia kirjoja, jotka opettavat ymmärtämään elämän tarkotusta, ymmärtämään ihmisten toivomuksia ja heidän menettelynsä todellisia syitä. Pitää tietää, kuinka kurjasti ihmiset elävät ja kuinka hyvin he voisivat elää, jos olisivat viisaita ja kunnioittaisivat toistensa oikeuksia. Mutta ne kirjat, joita te luette, eivät koeta selvittää näitä asioita… ne suorastaan valehtelevat. Ne ovat istuttaneet teihin villin käsityksen sankariudesta, ja nyt te alatte elämässä etsiä sellaisia ihmisiä kuin noissa kirjoissanne on kuvattu…

— En ala!… — sanoi tyttö vakavasti. — Minä tiedän, että sellaisia ei ole. Mutta siihen nähden kirjat ovatkin hyviä, että ne kuvaavat sellaista, mitä ei ole olemassa. Jokapäiväistä on kaikkialla… elämä itsessään on jokapäiväistä… Puhutaan niin paljon kärsimyksistä… Se on väärin, sillä ei pitäisi puhua niin paljon siitä, mitä on vähän. Te sanotte, että kirjoista pitää etsiä esimerkiksi kelpaavia ajatuksia ja tunteita… ja että kaikki ihmiset harhailevat eivätkä tunne omaa parastaan… Mutta ihmisethän ne näitä kirjoja kirjottavat! Ja mistä minä tiedän, mihin uskoa ja mikä on parempi? Mutta niissä kirjoissa, joita te tuomitsette, on paljon kaunista…

— Te ette ole ymmärtänyt minua!… — huudahti Ippolit Sergejevitsh ärtyisästi.

— Niinkö? Ja te olette vihoissa minulle siksi? — kysyi tyttö syyllisesti.

— Ei! En tietystikään!…

— Te olette vihoissa, minä tiedän, minä tiedän, sillä minä suutun itsekin aina, kun muut eivät ole yhtä mieltä kanssani! Mutta minkätähden te tahdotte, että minun täytyy ajatella niinkuin tekin? Ja minä myöskin… Minkätähden ihmiset yleensä riitelevät ja tahtovat, että heidän mielipiteeseensä täytyy yhtyä? Silloinhan ei voisi enää mistään puhuakaan.

Varjenka rupesi nauramaan ja lisäsi:

— Ikäänkuin kaikki tahtoisivat, että kaikista sanoista jäisi jälelle vain yksi: kyllä! Se olisi julman hauskaa!

— Te kysytte, minkätähden minä…

— Ei, minä ymmärrän… Te olette tottunut opettamaan, ja teille on välttämätöntä, ettei kukaan teitä vastusta.

— Te erehdytte! — huusi Ipppolit Sergejevitsh kärsimättömästi. — Minä tahdon herättää teissä halun arvostella kaikkea, mikä tapahtuu ympärillänne tai sielussanne.

— Miksi niin? — kysyi Varjenka katsoen lapsellisesti häntä silmiin.

— Hyvänen aika! Miksikö? Jotta te voisitte tarkistaa tunteitanne, ajatuksianne, menettelyjänne… jotta te suhtautuisitte elämään järkevästi.

— Se on hyvin vaikeata. Tarkistaa itseään, arvostella itseään… Minä olen yksi kokonaisuus… Täytyykö minun siis halkaista itseni kahtia? Sitä en ymmärrä. Lopputulos on se, että te yksin tiedätte totuuden… Mutta sama on asian laita minuun ja kaikkiin nähden… Kaikki ihmiset erehtyvät siis, koska totuus on sama kaikille ihmisille, kuten sanoitte… Mutta katsokaa, mikä kaunis metsäniitty!

Ippolit Sergejevitsh katsoi vastaamatta tytön sanoihin. Hän oli kovin tyytymätön itseensä. Hän oli tottunut pitämään typerinä niitä ihmisiä, jotka eivät yhtyneet häneen; parhaimmassa tapauksessa hän tunnusti, että heiltä puuttui kyky kehittyä ylemmäksi sitä tasoa, jossa heidän järkensä paraikaa oli — ja sellaisia ihmisiä hän kohteli aina ylenkatseellisesti, osaksi säälien. Mutta tämä nuori tyttö ei näyttänyt hänestä typerältä eikä herättänyt hänessä noita tavallisia vihamielisiä tunteita. Mutta miksi? Mikä tuo tyttö on? Ja hän vastasi itselleen: "Epäilemättä siksi, että tyttö on niin voittamattoman kaunis… Hänen villiä puhettaan ei tarvitse lukea hänelle viaksi… jo siitäkin syystä, että se on alkuperäistä, ja alkuperäisyys on perin harvinaista, etenkin naisissa."

Sivistyneenä miehenä hän ulkonaisesti piti naista henkisesti vertaisenaan olentona, mutta sielunsa syvimmässä hän, kuten kaikki miehet, ajatteli naisesta epäilevästi, ivallisesti. Ihmisen sydämessä on kylliksi tilaa uskolle, mutta vakaumukselle vähän.

He kulkivat melkein pyöreän metsäniityn yli. Tie oli uurtanut siihen kaksi mustaa vakoa ja katosi toisella puolella metsään. Keskellä niittyä oli ryhmä nuoria koivuja, jotka loivat harsomaista varjoa niitetylle ruoholle. Jonkun matkan päässä oli ränsistynyt, risuista tehty heinäkorsu, jossa oli vähäsen heinää ja sen päällä kaksi naakkaa. Ippolit Sergejevitshin mielestä ne olivat aivan tarpeettomia, vieläpä sopimattomia tähän sievään ja pieneen syrjäiseen paikkaan, jota vaikenevan metsän tummat seinät ympäröivät joka puolelta. Naakat katsoivat niityn yli kulkeviin ihmisiin, ja niitten asennossa oli jotakin pelkäämätöntä ja varmaa, ikäänkuin ne olisivat velvollisuutenaan vartioineet heinäkorsua.

— Ettekö ole väsynyt? — kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen vihaisesti naakkoihin, jotka istuivat paikallaan niin arvokkaan liikkumattomina.

— Minäkö? Väsynyt kävelemisestä? Tuo melkein loukkaa minua! Sitäpaitsi on paikkaan, jossa meitä odotetaan, tuskin virstaa… Kohta tulemme metsään, joka peittää Savjolovon harju nimisen kummun. Hongat ovat siellä hirmuisen pitkiä ja oksattomia… latvassa vain on jokaisella tummanvihreä päivänvarjo. Siinä metsässä on niin hiljaista ja maa on neulasten peitossa. Kun minä kävelen siinä, niin minä tulen aina ajatelleeksi Jumalaa… Hänen valtaistuimensa ympärillä lienee yhtä juhlallista… mutta enkelit eivät ylistä Häntä lauluillaan — se ei ole totta! Mitä Hän ylistyksillä? Niinkuin Hän ei itse tietäisi, kuinka suuri Hän on?

Ippolit Sergejevitshin aivoissa välähti kirkas ajatus:

— Jos käyttäisin hyväkseni uskonnon auktoriteettia muokatakseni hänen sielunsa maaperän?

Mutta hän hylkäsi samassa ylpeästi tämän vastentahtoisen oman heikkoutensa tunnustuksen. Olisi epärehellistä käyttää hyväkseen voimaa, jonka olemassaoloa ei usko.

— Ettekö te usko Jumalaan? — kysyi tyttö, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa.

— Miksi niin luulette?

— Oppineet eivät usko…

— Vai niin! — hymähti hän tahtomatta puhua tytön kanssa tästä asiasta. Mutta tyttö ei hellittänyt.

— Eikö totta? Mutta miksi he eivät usko? Kertokaa minulle niistä, jotka eivät lainkaan usko Jumalaan. Minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista! Mitenkä on sitten kaikki syntynyt?

Ippolit Sergejevitsh ravisti mielestään suloisen unen, johon tytön ääni oli hänet tuudittanut. Sitten hän rupesi selittämään maailman syntyä niin kuin hän sen käsitti:

— Mahtavat, tuntemattomat voimat liikkuvat ikuisesti, törmäävät toisiaan vasten ja synnyttävät sen maailman, jonka me näemme ja jossa niin ajatuksen kuin ruohonkorren elämä on samojen lakien alainen. Tällä liikkeellä ei ole ollut alkua eikä sillä ole myöskään loppua oleva…

Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti ja pyysi useasti selittämään milloin yhtä, milloin toista kohtaa. Hän selitti mielellään ja näki, kuinka tytön ajatukset jännittyivät. Mutta kun hän oli lopettanut, sanoi Varjenka hetken vaiettuaan:

— Mutta eihän tuo ollut alusta saakka! Alussa oli Jumala. Te ette puhu
Hänestä… Onko se samaa kuin olla uskomatta Häneen?

Ippolit Sergejevitsh aikoi vastata, mutta tytön ilmeestä hän ymmärsi, että se olisi ollut turhaa. Varjenka uskoi, sen näki hänen silmistään, joissa paloi mystillinen tuli. Hiljaa ja arastellen hän puhui Ippolit Sergejevitshille jotakin kummallista.

— Kun näkee ihmisiä ja näkee, kuinka kurjaa heidän elämänsä on, ja ajattelee sitten Jumalaa ja tuomiopäivää, niin sydäntä kouristaa! Sillä hän voi joka hetki, tänään, huomenna, tunnin kuluttua, kutsua vastaamaan elämästä. Ja tiedättekö, joskus minusta tuntuu, kuin se tulisi tapahtumaan pian. Se suuri hetki voi lyödä päivällä… ensin sammuu aurinko… ja sitten syttyy uusi valo, jossa Hän näyttäikse.

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tytön hourailua ja ajatteli:

— Hänessä on kaikkea paitsi sitä, mitä välttämättömästi pitäisi olla…

Puhuminen oli tehnyt tytön kalpeammaksi, ja hänen silmissään oli pelkoa. Tämän painostavan mielialan vallassa hän kulki kauan, niin että uteliaisuus, jolla Ippolit Sergejevitsh oli kuunnellut häntä, oli kadonnut ja muuttunut uupumukseksi.

Mutta heidän ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun jostakin läheltä kuului äänekästä naurua.

— Kuuletteko? Se on Masha… olemme perillä!

Varjenka joudutti askeleitaan ja huusi:

— Masha, hoi!

He saapuivat rannalle, joka laskeutui loivasti veteen ja jolla kasvoi koivuja ja haapoja hauskoissa ryhmissä. Mutta vastaisella rannalla kasvoi aivan vesirajaan saakka korkeita, mykkiä mäntyjä, jotka täyttivät ilman sakealla pihkantuoksulla. Siellä oli kaikki synkkää, liikkumatonta, yksitoikkoista ja ankaran jylhää, täällä koivut taivuttelivat sirosti oksiaan, haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, heisipuu ja pähkinäpensas katsoivat vesirajassa uhkeita muotojaan vesikuvastimesta. Siellä hohti hiekka keltaisena, täällä käytiin ruohomatolla, ja puitten välissä tuoksuivat heinäkasat. Tyyni, kylmä joki kuvasti kuin peili molempia rantoja, jotka olivat niin erilaiset.

Kirjava vaate oli levitetty erään koivuryhmän varjoon. Sen päällä oli teekeittiö, josta höyry ja sininen savu nousi suikaleina, ja teekeittiön vieressä puuhaili Masha kyykkysillään teekannu kädessä. Hänen punaiset kasvonsa näyttivät onnellisilta, hänen tukkansa oli märkä.

— Oletko sinä ollut uimassa? — kysyi Varjenka häneltä. — Entä missä
Grigorij on?

— Hän meni myöskin uimaan. Kyllä hän kohta palaa.

— En minä häntä tarvitse. Minä tahdon nyt syödä ja juoda… ja syödä ja juoda! Sillä tavalla! Entä te, Ippolit Sergejevitsh?

— Minä kannatan teitä, — vastasi tämä hymyillen.

— Masha! Joudu!

— Mitä saan ensin tarjota? Kananpaistia vai piirakoita?…

— Anna kaikki yhdellä kertaa, niin sitten saat mennä omiin hommiisi!
Ehkä sinua joku odottaa?

— Vielä mitä! — nauroi Masha hiljaa luoden neitiin kiitollisen silmäyksen…

— Kas niin, älä teeskentele!

— Kuinka kaikki on hänen silmissään selvää ja yksinkertaista, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh käyden kananpaistiin käsiksi.

Mutta Varjenka pyyhki naurullaan pois Mashan hämin; hän seisoi neidin edessä vielä katse maahan luotuna, mutta onnellinen hymy huulilla.

— Varo, ettet joudu hänen kynsiinsä! — varotti Varjenka leikillisesti.

— Minäkö! Ei sitten likikään!… Mutta tiedättekö, minä… — ja hän kätki nauraen kasvonsa esiliinaan. — Minä sysäsin hänet matkalla jokeen!

— Oikeinko totta? Sepä urhoollista! Entä hän?

— Ui veneen jälessä… ja… ja rukoili… että minä ottaisin hänet veneeseen… mutta minä viskasin hänelle köyden… ja hinasin sillä tavalla hänet maihin!…

Molemmat naiset purskahtivat rattoisaan nauruun, joka kohta tarttui Ippolit Sergejevitshiinkin. Tämä ei nauranut Grigorijn maihin-hinaamista, vaan siksi, että hänen oli kaikin puolin niin hyvä ollakseen. Vapauden tunne täytti hänen mielensä, ja tuontuostakin hän ikäänkuin jonkun matkan päästä ihmetteli itseään huomatessaan, ettei ollut ikänä ollut näin lapsellisen iloinen. Sitten Masha läksi, ja he jäivät taas kahden.

Varjenka puoleksi vaatteella maaten joi teetä, ja Ippolit Sergejevitsh katseli häntä ikäänkuin haavepilven läpi. Heidän ympärillään oli hiljaista; teekeittiö vain laulaa pihisi omaa alakuloista säveltään, ja joskus risahti ruohossa.

— Miksi olette niin vaitelias? — kysyi Varjenka katsoen häneen huolestuneesti. — Onko teidän ehkä ikävä?

— Ei, minun on niin hyvä olla, ettei haluta puhua, — vastasi toinen verkalleen.

— Sama on minun laitani, — vilkastui tyttö. — Kun on hiljaista, en halua puhua. Sanoilla ei voi paljoa sanoa, sillä on tunteita, joita sanat eivät pysty ilmaisemaan. Puhua hiljaisuudesta on turhaa… hiljaisuudesta on mahdoton puhua häiritsemättä sitä…

Varjenka vaikeni, katsoi toiselle rannalle ja osottaen hongikkoa kädellään sanoi hiljaa hymyillen:

— Katsokaa, hongat kuuntelevat. Siellä on hiljaista… Toisinaan minusta tuntuu, kuin tuollaisessa hiljaisuudessa olisi paras asua. Mutta ihanaa on ukkosilmallakin!… niin ihanaa! Taivas on musta, salamat vihaiset, tuuli ulvoo… Mennä silloin aukealle paikalle ja laulaa… laulaa täyttä rintaa… tai juosta sateessa tuulta vasten… Samoin talvella. Kerran, tiedättekö, minä ajoin lumimyrskyssä harhaan ja olin paleltua kuoliaaksi.

— Kertokaa se minulle… — pyysi Ippolit Sergejevitsh. Hän kuunteli halusta tytön puhetta; hänestä tuntui, kuin tyttö olisi puhunut hänelle oudolla, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä.

— Minä ajoin kaupungista myöhään yöllä, — alkoi Varjenka siirtyen lähemmäksi toista ja unohtaen hymyilevän katseensa toisen kasvoille. — Vanha, äkeä talonpoika, Jakov nimeltään, oli ohjaksissa. Alkoi lumimyrsky, voimakas myrsky, joka piiskasi meitä vastaan. Vihuri viskaa pilvenä lunta meidän päällemme, hevoset peräytyvät, ja Jakov huojuu kovasti ajajan istuimella. Ympärillä kiehuu kuin kattilassa, mutta me olemme kylmässä vaahdossa. Me ajoimme ja ajoimme, mutta sitten näen Jakovin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin. Mitä sinä? — kysyn minä. — "Rukoilkaa Jumalaa, neiti, ja pyhää Barbaraa, hän pelastaa meidät äkillisestä kuolemasta." Hän sanoi sen niin luonnollisesti ja pelkäämättä, etten minä säikähtynyt. — Olemmeko ajaneet harhaan? — kysyn minä. — "Olemme", — vastaa hän. — Mutta ehkä me löydämme vielä oikealle tielle? — kysyn taas. — "Kuinka tällaisessa pyryssä voisi mihinkään löytää! Minä annan hevosten mennä minne haluavat. Rukoilkaa te Jumalaa kuitenkin!" Hän on kovin jumalinen, tuo Jakov. Hevoset pysähtyivät ja seisovat pitkän aikaa, ja me peitymme yhä syvemmälle lumeen. On kylmä! Lumi lyö kasvoihin. Jakov nousi ajajan istuimelta ja istuutui minun viereeni, jotta meidän olisi lämpimämpi, ja me peitimme itsemme rekipeitteellä. Lunta kokoontuu peitteemme päälle; se painaa meitä yhä raskaammin. Minä istuin ja ajattelin: minä olen hukassa!… en tule syömään niitä konvehteja, joita minulla on kaupungista. Mutta minä en pelännyt, sillä Jakov jutteli koko ajan. Muistanpa, kuinka hän sanoi: "Minä säälin teitä, neiti! Miksi täytyykin teidän paleltua tänne?" — Mutta palelluthan sinäkin? — "Mitäpä minusta, minä olen aikani elänyt, mutta te…" Minua hän vain suri. Hän pitää minusta kovin, morkkaa minua, vieläpä ärisee minulle vihaisesti: — "ah sinä jumalaton tuulihattu, häpeämätön hepakko!…"

Varjenka oli ottanut ankaran ilmeen ja matki ukkoa matalalla äänellä ja venyttäen sanoja. Jakov oli johtanut tytön pois asiasta, ja Ippolit Sergejevitsh kysyi:

— Kuinka te sitten löysitte tielle?

— Hevosten tuli kylmä ja ne alkoivat kahlata lumessa, kahlasivat pitkän aikaa ja joutuivat vihdoin kylään, joka on kolmenkymmenen virstan päässä meidän kylästämme. Ehkä tiedätte, meidän kylämme on täällä lähellä, neljän virstan päässä meistä. Jos jatkaa matkaa tätä rantaa pitkin ja lähtee sitten polkua pitkin oikealle metsään, niin jonkun matkan päässä näkyy jo päärakennus. Mutta tavallista ajotietä pitkin tulee kymmenkunta virstaa.

Joitakin rohkeita pikkulintuja pyrähteli heidän ympärillään oksalta oksalle vilkkaasti viserrellen, ikäänkuin ne olisivat vaihdelleet ajatuksiaan näistä kahdesta yksinäisestä ihmisestä metsässä. Kaukaa kuului naurua, puhetta ja airojen läiskettä; Grigorij ja Masha kaiketi siellä soutelivat.

— Emmekö kutsu heitä tänne viemään meitä yli tuonne toiselle puolelle honkametsään? — esitti Varjenka.

Ippolit Sergejevitsh suostui. Pannen kämmenensä suulle torveksi
Varjenka alkoi huutaa:

— Soutakaa tänne!

Tytön rinta paisui huutaessa, ja Ippolit Sergejevitsh ihaili sitä ääneti. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä ajattelemista, mutta hänellä ei ollut halua sellaiseen, eikä tämä järjen heikko muistutus estänyt häntä levollisesti ja vapaasti antautumasta tunteen voimakkaammalle kutsulle.

Vene tuli näkyviin. Grigorij luihuili ja näytti olevan hieman hämillään, Masha oli teeskentelevän ankaran näköinen. Mutta kun Varjenka oli astunut veneeseen j& silmäillessään heitä purskahti nauramaan, niin hekin alkoivat nauraa — hämillään ja onnellisina.

— Venus ja hänen onnelliset orjansa, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Honkametsässä oli juhlallista ja hiljaista kuin temppelissä, ja mahtavat, silvakkaat puunrungot kohosivat pylväinä taivasta kohti kannattaen korkealla raskasta, tummanvihreätä holvikattoa. Lämmin, voimakas pihkan tuoksu täytti ilman, ja jalkojen alla narahteli kuiva neulasmatto. Edessä, takana, sivuilla — kaikkialla oli punertavanruskeita honkia, ja vain ani harvassa paikassa puitten juuressa puhkaisi tuores ruoho neulasmaton. Hiljaisuudessa kulki vaieten kaksi ihmistä vältellen puita, milloin oikealle, milloin vasemmalle kääntyen.

— Ettemme vain eksyisi? — arveli Ippolit Sergejevitsh.

— Minäkö eksyisin? — ihmetteli Varjenka. — Minä löydän missä hyvänsä, kun tarkastelen vain aurinkoa.

Ippolit Sergejevitsh ei kysynyt tarkemmin, kuinka hän löytää auringon mukaan, sillä hänen ei tehnyt mielensä puhua, vaikka puhuttavaa olisi ollut paljonkin. Varjenka käveli hänen vieressään kasvoillaan hiljaisen innostuksen kirkkaus.

— Eikö olekin kaunista? — kysyi tyttö tuontuostakin hymyn väristessä hänen huulillaan.

— Hyvin kaunista! — vastasi toinen, ja sitten he kulkivat taas ääneti eteenpäin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa onnellisesti rakastunut, syntisistä ajatuksista ja sisällisestä taistelusta vapaa nuorukainen. Mutta joka kerta, kun hänen katseensa osui tytön puvun tahroihin, lankesi vaappuva varjo hänen sielunsa yli. Eikä hän tiennyt itsekään, kuinka hän sellaisena hetkenä tuli huokaisseeksi syvään, ikäänkuin olisi viskannut hartioiltaan raskaan taakan:

— Kuinka te olette kaunis!

Varjenka katsoi häneen kummastellen.

— Mitä te nyt? Vaikenette, vaikenette — ja yhtäkkiä mokomia…

Ippolit Sergejevitsh nauroi heikosti tuntien tytön levollisuuden vievän hänen voimansa.

— Täällä on tosiaan kaunista… Metsä on kuin satua ja te olette siinä kuin metsänneito… tai metsän jumalatar, ja metsä on teidän temppelinne.

— Ei… vastasi tyttö hymysuin, — tämä ei ole minun metsäni, vaan valtion… Meidän metsämme on toisella puolella alempana joen varrella.

Hän osotti jonnekin sivulle päin.

— Laskeeko hän leikkiä… vai eikö hän ymmärrä? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh, ja hänessä heräsi itsepäinen halu saada puhua tytön kauneudesta. Mutta tämä oli omissa ajatuksissaan, oli niin rauhallinen, ja se pidätti häntä.

He kävelivät vielä kauan, mutta puhuivat vähän, sillä päivän rauhottavat vaikutelmat kietoivat heidän sielunsa suloiseen uupumukseen, jossa kaikki toivomukset nukkuivat, paitsi yhtä: ajatella vaiti jotakin, jota ei voi sanoin ilmaista.

Kun he olivat palanneet kotiin, he saivat tietää, ettei Jelisaveta Sergejevna ollut vielä kotona. He joivat teetä, jonka Masha valmisti tuotapikaa. Heti teen jälkeen Varjenka ajoi ratsain kotiinsa otettuaan Ippolit Sergejevitshiltä lupauksen, että tämä tulisi tervehtimään häntä yhdessä Jelisaveta Sergejevnan kanssa. Ippolit Sergejevitsh saatteli Varjenkaa, ja kun hän palasi takaisin terassille, hän tunsi menettäneensä jotakin kallisarvoista ja välttämätöntä. Istuessaan pöydän ääressä jäähtynyt teelasi edessään hän koetti hävittää mielestään päivän kuluessa heränneitten tunteittensa houkuttelevan leikin, mutta hänessä heräsi sääli omaa itseään kohtaan ja hän kieltäytyi kaikista yrityksistä.

— Miksi?… — ajatteli hän, — … Tokkohan tämä kaikki on totta? Se ei vahingoita tyttöä, jos vähän leikinkin… eikä se voisi häntä vahingoittaakaan, vaikka minä tahtoisinkin… Minua se vain voisi häiritä… mutta siinä on niin paljon nuorta ja kaunista…

Hän hymyili osaaottavasti muistettuaan lujan päätöksensä kehittää tytön järkeä ja epäonnistuneet yrityksensä.

— Ei, hänen kanssaan täytyy nähtävästi puhua toisella tavalla. Nämä kokonaiset luonteet ovat pikemmin taipuvaisia antamaan perää metafysiikalle… mutta logiikalta ne puolustautuvat sokean, primitiivin tunteen haarniskassa… Merkillinen tyttö!

Hänen sisarensa herätti hänet näistä ajatuksista astuessaan meluten ja iloiten terassille. Käskettyään Mashan lämmittää teetä hän istuutui vastapäätä veljeään ja alkoi kertoa hänelle Bjenkovskijen perheestä.

— Köyhyys katsoo voitonriemuisesti heidän perhettään vanhan talon kaikista halkeamista. Talossa ei ole, siltä ainakin näyttää, edes kopeekkaa eikä minkäänlaisia ruokavaroja; nytkin lähetettiin hakemaan kylästä munia päivälliseksi. Päivällinen ilman lihaa! — mutta kyllä ukko Bjenkovskij puhuikin vegetarianismista ja ihmiskunnan moraalisesta uudestisyntymisestä tällä pohjalla. Heillä ihan haisee rappiolle, ja he ovat kaikki ilkeitä — ehkä nälästä. Minä ajoin heille asioissa; aion näet ostaa heiltä palasen maata, joka kiilana pistää minun maihini.

— Mitä sinä sillä? — kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.

— Sinä tuskin ymmärtäisit minun laskelmiani. Ajattele, teen sen tulevien lasteni tähden, — sanoi hän nauraen. — Entä kuinka sinulta on aika kulunut?

— Hauskasti.

Jelisaveta Sergejevna vaikeni katsoen veljeensä alta kulmain.

— Suo anteeksi, Ippolit, yksi kysymys… Etkö pelkää ihastuvasi
Varjenkaan?

— Mitä pelkäämistä siinä? — kysyi veli mielenkiinnolla, joka oli hänelle itselleen käsittämätön.

— Mahdollisuus rakastua vakavasti.

— Sitä minä tuskin osaisin… — vastasi veli skeptillisesti uskoen itsekin puhuvansa totta.

— Hyvä on, jos niin on. Pieni pihkaantuminen ei tosin vahingoittaisi sinua, sillä sinä olet hieman kuiva… liian vakava ikäiseksesi mieheksi. Minä iloitsisin, jos tyttö saisi sinut vähäsen kuohuksiin… Ehkä tahtoisit tavata häntä useammin?

— Hänen pyynnöstään lupasin ajaa joskus sinun kanssasi heille… — ilmotti veli.

— Milloin tahdot lähteä?

— Yhdentekevä… Milloin sinulle sopii. Sinä olet tänään loistavalla tuulella.

— Näkyykö se hyvinkin? — kysyi sisar nauraen. — Mitä? Olen viettänyt päiväni hauskasti. Yleensä minä… mutta pelkäänpä, että se sinusta näyttää kyynilliseltä… olen mieheni kuoleman jälkeen tuntenut syntyväni uudestaan… Se on itsekästä, tietysti! Mutta se on ihmisen iloista itsekkyyttä, ihmisen, joka on päästetty vankeudesta vapauteen… Tuomitse, mutta ole oikeudenmukainen.

— Kuinka monta mutkaa noin pienen asian tähden! Jos olet iloinen, niin iloitse… — sanoi veli ystävällisesti hymyillen.

— Sinäkin olet tänään paljon rakastettavampi, — sanoi sisar. — Näetkö, vähäsen onnea ja ihminen muuttuu heti paremmaksi. Mutta muutamat liian viisaat ihmiset saarnaavat, että kärsimykset puhdistavat meitä… Tahtoisinpa, että elämä puhdistaisi heidän omat mielensä erehdyksistä sovittamalla heihin heidän oman teoriansa…

— Mutta jos Varjenka joutuisi kärsimään… niin miten hänen kävisi? — kysyi Ippolit Sergejevitsh itseltään.

He erosivat pian. Jelisaveta Sergejevna rupesi soittelemaan, mutta veli meni huoneeseensa, kävi levolle ja vaipui ajatuksiinsa: minkälaisen kuvan Varjenka on saanut hänestä? Mahtoiko hän pitää häntä kauniina? Vai viisaana? Mikä saattoi hänessä miellyttää tyttöä? Mutta jokin vetää tyttöä häneen, se oli selvä. Ehkä se on vain kunnioitusta viisasta, oppinutta miestä kohtaan. Mutta tyttö oli niin helposti torjunut luotaan kaikki hänen teoriansa, mielipiteensä ja opetuksensa. Luultavaa on, että hän miellyttää tyttöä miehenä.

Tämä johtopäätös sytytti Ippolit Sergejevitshissä ylpeän ilon. Silmät ummessa ja onnellinen hymy huulilla hän ajatteli voittaneensa tämän nuoren tytön, joka hänen tähtensä oli valmis kaikkeen ja rukoili ottamaan hänet ja opettamaan häntä ajattelemaan, elämään, rakastamaan.