III.
Kun Jelisaveta Sergejevnan kabrioletti-rattaat pysähtyivät eversti Aljesovin talon portaitten eteen, ilmaantui kuistille pitkä ja laiha nainen, yllään harmaa pusero, ja kuului matala ääni:
— Aa! Mikä hauska yllätys!
Ippolit Sergejevitsh ihan säpsähti tervehdyksestä, joka kajahti kuin kiljunta.
— Veljeni Ippolit… — esitti Jelisaveta Sergejevna suudeltuaan naisen kanssa.
— Margarita Lutshitskaja.
Viisi kylmää ja luisevaa sormea puristi Ippolit Sergejevitshin kättä, kaksi harmaata silmää katsoi häntä kasvoihin, ja täti Lutshitskaja sanoi kovalla, matalalla äänellä lausuen selvästi joka tavun, ikäänkuin hän olisi laskenut ne ja pelännyt sanovansa yhdenkään liikaa:
— Minä iloitsen saadessani tutustua teihin.
Sitten hän kääntyi ympäri, tökkäsi kädellään oveen ja sanoi:
— Olkaa hyvät!
Ippolit Sergejevitsh oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hän kuuli käheätä yskää ja äreän huudahduksen:
— Piru vieköön, mikä hölmö olet! Mene katsomaan kuka tuli!…
— Mene, mene… — rohkaisi Jelisaveta Sergejevna veljeään huomattuaan tämän pysähtyneen epäröimään. — Se on eversti, joka huutaa tapansa mukaan… Me täällä vain olemme, herra eversti!
Keskellä suurta, matalaa huonetta oli jykevä nojatuoli, jossa oli suuri ryhditön ruumis lakastuneine kasvoineen, joissa kasvoi harmaata sammalmaista partaa. Tämän suuren ruumiin yläosa liikkui raskaasti huohottaen hengästyneesti. Nojatuolin takana seisoi pitkä, roteva nainen, joka katsoi Ippolit Sergejevitshiin sameilla silmillään.
— Hauska tavata… luultavasti veljenne?… Eversti Vasilij Aljesov… joka on antanut selkään turkkilaisille ja on nykyään pahasti tautien ahdistama… ho-ho-ho! Hauska tavata… Varjenka on pitkin kesää kertonut minulle teidän järjestänne ja tiedoistanne ja paljon muuta… Pyydän astumaan eteenpäin, vierashuoneeseen…
Fjokla, työnnä!
Nojatuolin rullat vinkuivat vihlovasti, eversti huojahti eteenpäin, huojahti taaksepäin ja alkoi yskiä heiluttaen päätään niin kovasti kuin olisi tahtonut viskata sen irti hartioista.
— Seis! kun isäntäsi yskii. Enkö ole sanonut sitä sinulle ainakin tuhat kertaa? — huusi täti Lutshitskaja tarttuen Fjoklaa olkapäähän.
Ippolit Sergejevitsh ja hänen sisarensa odottivat, että everstin raskas yskä menisi ohi.
Vihdoin jatkettiin matkaa ja jouduttiin pieneen huoneeseen, joka oli tukahuttava, pimeä ja ahdas huonekaluista, jotka olivat pehmeiksi topatut ja purjekankaisilla peitteillä verhotut.
— Istukaa!… Fjokla, neitiä hakemaan! — komensi täti Lutshitskaja.
— Jelisaveta Sergejevna, kyyhkyseni, olipa hauska, että tulitte! — huudahti eversti katsoen vieraihin pyöreillä huuhkajansilmillä, joita harmaat, yhteenkasvaneet kulmakarvat varjostivat. Everstin nenä oli naurettavan suuri, ja sen kiiltävä, punainen pää kätkeytyi alakuloisesti tuuheihin, harmaihin viiksiin.
— Minä tiedän, että te iloitsette minut nähdessänne, niinkuin minä iloitsen teidät nähdessäni… — sanoi Jelisaveta Sergejevna ystävällisesti.
— Ho-ho-ho! Nyt te, suokaa anteeksi, valehtelette! Mitä iloa voi olla vanhan ukon näkemisestä, ukon, jota vaivaa leini ja sammumaton viinanjano? Kaksikymmentäviisi vuotta sitten saattoi iloita Vasilij Aljesovin näkemisestä… ja useat naiset iloitsivatkin… mutta nyt te ette tarvitse minua enkä minä teitä… Kun te olette täällä, niin minä saan viinaa, ja siitä minä olen teille erittäin iloinen!
— Älä puhu niin paljon… yskit taas… — varotti täti Lutshitskaja.
— Kuuletteko? — kääntyi eversti Ippolit Sergejevitshin puoleen. — Minä en saa puhua — se on epäterveellistä, en saa juoda — epäterveellistä, en syödä niin paljon kuin haluttaa — epäterveellistä! Kaikki on epäterveellistä, piru vieköön! Näenpä, että minun on epäterveellistä elääkin! Ho-ho-ho! Ikä on eletty… en soisi, että voisitte niin koskaan sanoa itsestänne… Mutta muuten… te kuolette pian… keuhkotautiin… teidän rintanne on hirveän kapea…
Ippolit Sergejevitsh katsoi milloin häneen, milloin täti Lutshitskajaan ja ajatteli:
— Minkälaisten hirviöitten kanssa se Varjenka elää!
Hän ei ollut koskaan koettanut kuvitella mielessään Varjenkan lähintä ympäristöä ja oli nyt ihmeissään siitä, mitä näki. Täti Lutshitskajan laiha, kolkko, kulmikas muoto pisti pahasti hänen silmäänsä; hän ei voinut sietää hänen pitkää, keltaista kaulaansa, ja joka kerta, kun täti alkoi puhua, hän ikäänkuin pelkäsi, että matalat äänet tuon naisen leveästä, mutta laudanlitteästä rinnasta repivät tädin keuhkot rikki. Täti Lutshitskajan hameen kahina oli hänestä kuin olisi luita rapistellut. Mutta eversti haisi viinalle, hielle ja huonolle tupakalle. Hänen silmäinsä loisteesta päättäen hän suuttui usein, mikä tuntui Ippolit Sergejevitshistä ilkeältä. Huoneet eivät olleet lainkaan kodikkaita, seinäpaperit savuttuneet ja uunien kaakelit säröillä, mikä teki ne marmorinkeltaisiksi. Lattiasta oli rullatuoli kuluttanut maalin pois, ikkunakehykset olivat vinot, ruudut himmeät; kaikkialta huokui vanhuudenraihnautta, rappeutumista.
— Tänään on helteistä… — sanoi Jelisaveta Sergejevna.
— Tulee sade… — selitti täti Lutshitskaja kategorisesti.
— Tokkohan? — epäili edellinen.
— Uskokaa Margaritaa, — kähisi eversti. — Hän tietää kaikki, mitä tulee tapahtumaan… Hän vakuuttaa minulle joka päivä, että minä tulen kuolemaan ja että Varjenka ryöstetään ja pää murskataan… Mutta minä uskallan väittää, että eversti Aljesovin tytär ei anna kenenkään murskata hänen päätään… sen hän tekee itse, jos niin on!… Mutta että minä kuolen, se on totta… Entä miten te, herra tiedemies, viihdytte täällä? Vatsaan koskee? — kuvannollisesti sanoen. Eikö totta?
— Ei… kuinka niin? Onhan tämä kaunista, metsäistä seutua… — vastasi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.
— Kaunista seutua?… Tämäkö?… Phe! Te ette ole siis nähnyt kaunista maan päällä. Kaunis on Kasanlik-laakso Bulgariassa… Cherassan… ja Murgab on kuin paratiisi. Aa! Rakas lapsukaiseni!
Varjenka toi tuoretta tuoksua vierashuoneen ummehtuneeseen ilmaan. Hänen yllään oli jonkunlainen kreikkalainen hlamida-puku vaaleasta sireninvärisestä pumpulikankaasta. Hänen kädessään oli suuri kukkakimppu, ja hänen kasvonsa säteilivät iloa.
— Kuinka hauskaa, että tulitte juuri tänään! — sanoi hän tervehdittyään vieraita. — Minä olin jo ajaa teille… kun nuo ovat minua niin kiusanneet!
Ja leveällä kädenliikkeellä Varjenka osotti isää ja täti Lutshitskajaa, joka istui Jelisaveta Sergejevnan vieressä niin luonnottoman suorana, kuin hänen selkärankansa olisi kivettynyt eikä taipuisi.
— Varjenka! Älä puhu joutavia! — huudahti täti ankarasti salamoiden silmillään.
— Älkää toruko! Muuten minä alan kertoa Ippolit Sergejevitshille luutnantti Jakovljevista ja hänen tulisesta sydämestään…
— Ho-ho-ho! Varjenka — hiljaa! Minä kerron itse…
— Millaiseen seuraan olenkaan joutunut? — ajatteli Ippolit
Sergejevitsh katsoen kummeksuen sisareensa.
Mutta tämä oli nähtävästi tottunut jo tähän, ja vaikka hänen suupielissään väreilikin halveksiva hymy, niin hän kuunteli kuitenkin rauhallisesti.
— Minä menen jouduttamaan teetä! — ilmotti täti Lutshitskaja nousten, tai oikeammin, ponnahtaen ruumistaan taivuttamatta sohvasta ja katosi heittäen ohimennessään moittivan katseen everstiin.
Varjenka siirtyi hänen paikalleen ja alkoi kuiskata jotakin Jelisaveta
Sergejevnan korvaan.
— Mikä ihmeen halu hänessä on noihin väljiin pukuihin? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh katsoessaan salavihkaa Varjenkaan, jonka vartalo taipui kauniisti sisaren vieressä.
Mutta vanha eversti rämisi kuin rikkonainen bassoviulu:
— Te tiedätte kai, että Margarita on minun ystäväni, Eski-Sagrassa kaatuneen everstiluutnantti Lutshitskijn vaimo? Margarita seurasi miestään sotatantereelle, niin! Tarmokas nainen! Meidän rykmentissä palveli muuan luutnantti Jakovljev, hienotunteinen, mamsselimainen mies… turkkilainen löi pyssynperällä hänen rintansa vialle, poika sai traumatisen keuhkotaudin ja… joutui vuoteen omaksi! Margarita hoiti häntä viisi kuukautta. Ja mitenkäs kävi! Margarita lupasi olla menemättä uusiin naimisiin, vaikka oli vielä nuori, kaunis… ja hiton vaikutusvaltainen! Monet sotilaat olivat tulessa ja liekissä hänen tähtensä, monet reimat pojat, kuten kapteeni Shmurlo, rakastettava, komea vähävenäläinen, joka joi virkansa Margaritan tähden. Minä myöskin… kosin Margaritaa… Mutta hän ei suostunut… Pirun typerää, vaikka jalosti tehty! Mutta sitten vuosien kuluttua, kun leini oli hyökännyt kimppuuni, hän ilmaantui luokseni ja sanoi: sinä olet yksin, minä olen yksin… ja siihen tapaan… Liikuttavaa ja pyhää! Ikuinen ystävyys ja alituinen tora! Hän saapuu meille joka kesä, haluaisipa myydä maatilansa ja muuttaa tänne kokonaan… niin kauaksi aikaa kuin minä elän… Minä olen kiitollinen, mutta eikö se ole naurettavaa? Ho-ho-ho! Ennen hän oli tulinen nainen, mutta nyt näette, kuinka tuo tuli on hänet kuivattanut. Älä leiki tulella!… Hän vihastuu, kun kerrotaan tästä hänen "elämänsä runoudesta", kuten hän sanoo. Älä loukkaa ilkeällä kielelläsi minun sydämeni pyhyyttä! — sanoo hän. — Mutta mikä pyhyys se on? Järjen pimenemistä… koulutytön haaveita! Elämä on hyvin yksinkertaista! Eikö totta? Nauti ja kuole sitten ajoissa, siinä koko juttu! Mutta kuole ajoissa! Älä tee niinkuin minä, se on pahasti, en toivoisi teille samaa…
Kertomus ja everstistä lähtevä haju panivat Ippolit Sergejevitshin pään pyörälle. Varjenka ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiotaan, vaan keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa, joka samalla seurasi vakavasti kertomusta.
— Pyydän teelle! — kajahti ovesta täti Lutshitskajan matala ääni. —
Varjenka, auta isääsi!
Ippolit Sergejevitshiltä pääsi helpotuksen huokaus, ja hän liittyi
Varjenkaan, joka helposti työnsi edellään raskasta nojatuolia.
Teepöytä oli katettu englantilaiseen tapaan kylmine ruokineen. Suuren, verisen pihvin ympärillä oli viinipulloja, jotka houkuttelivat everstin rinnasta tyytyväisen naurun. Näytti siltä, kuin hänen karhuntaljaan käärityt jalkansakin olisivat vavisseet nautinnon esimausta. Hän ajoi tuolissaan pöydän ääreen ja ojensi pulloja kohti turpeat, vapisevat, tummain ihokarvain peittämät kätensä nauraen niin kovasti, että suuren korihuonekaluilla kalustetun ruokasalin ilma rupesi aaltoilemaan.
Teenjuontia kesti ikävystyttävän kauan, ja eversti kertoi koko ajan sotajuttujaan, joihin täti Lutshitskaja silloin tällöin työnsi väliin lyhyen huomautuksen. Mutta Varjenka keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa.
— Mistä ihmeen asiasta hän yhä vielä… — harmitteli Ippolit
Sergejevitsh, joka oli joutunut everstin uhriksi.
Hänestä näytti, että tänään Varjenka oli melkein huomaamaton häntä kohtaan. Vai olisiko se ehkä teeskentelyä? Ja hän tunsi olevansa valmis vaikka suuttumaan tytölle.
Mutta vihdoinkin Varjenka katsoi Ippolit Sergejevitshiin ja nauroi heleästi.
— Sisareni kai käänsi hänen huomionsa minuun! — ajatteli Ippolit
Sergejevitsh rypistäen tyytymättömästi kulmakarvojaan.
— Ippolit Sergejevitsh! Oletteko jo juonut teenne? kysyi Varjenka.
— Olen…
— Haluttaako teitä lähteä kävelemään! Minä näytän teille kauniita paikkoja!
— Lähdetään… Entä sinä, Jelisaveta, lähdetkö?
— Minä? En! Minä istun mieluummin Margarita Rodicnovnan ja everstin kanssa.
— Ho-ho-ho! Mieluista seistä haudan partaalla, johon minun puolikuollut ruumiini kohta lasketaan! — nauroi eversti. — Miksi puhua mokomia?
— Varjenka tulee varmasti kysymään: onko teillä ikävä meillä? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh mennessään tytön kanssa puutarhaan. Mutta tyttö kysyikin:
— Mitä pidätte isästäni?
— Oo! — huudahti Ippolit Sergejevitsh hiljaa. — Hän herättää kunnioitusta!
— Niin! — huudahti Varjenka. — Kaikki ajattelevat hänestä samalla tavalla. Hän onkin ollut hirmuisen urhoollinen! Hän ei kerro itsestään, mutta täti Lutshitskaja, joka oli samassa rykmentissä kuin hän, on kertonut, että isän hevonen sai Gornyj-Dubnjakissa kuulan sieraimeensa ja karkasi suoraa päätä turkkilaisia kohti. Hänen onnistui viime hetkessä ohjata pillastunut hevonen rintaman suuntaan. Hevonen ammuttiin hänen altaan, hän kaatui ja näki neljän turkkilaisen hyökkäävän häntä kohti. Samassa oli yksi hänen niskassaan ja aikoi jo lyödä isää pyssynperällä, mutta tämä iski häntä reiteen. Turkkilainen meni nurin, ja samassa paukahtaa laukaus isän revolverista suoraan päin vihollisen naamaa! Isä sai vedetyksi hevosen kyljen alle jääneen jalkansa irti, kun kolme turkkilaista juoksi häntä kohti, ja pitemmällä koko liuta vihollisia, mutta meidän sotilaamme riensivät päinvastaiselta puolelta apuun Jakovljevin johdolla. Isä otti kaatuneen turkkilaisen pyssyn, nousi seisomaan — ja eteenpäin! Hän oli hirmuisen vahva… Hän löi erästä turkkilaista päähän, pyssy rikki, otti miekan, mutta se oli tylsä… turkkilainen aikoi jo upottaa pistimen hänen rintaansa. Silloin isä sieppasi pyssynhihnasta kiinni ja läksi omaisiaan kohtaan raahaten turkkilaista perässään. Samassa kuula haavotti isää kylkeen ja pistin raapaisi kaulaan. Isä luuli olevansa hukassa, kääntyi vihollista vastaan, tempasi pyssyn turkkilaisen kädestä ja hyökkäsi heitä kohti — hurraa! Silloin saapui Jakovljev sotilaineen avuksi, ja he karkottivat turkkilaiset tuiman tappelun jälkeen. Isälle tarjottiin tämän kahakan johdosta Yrjönristiä, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, koska Yrjönristiä ei annettu eräälle hänen rykmenttinsä aliupseerille, joka tässä kahakassa kaksi kertaa pelasti Jakovljevin ja kerran isänkin. Kun aliupseerille oli annettu kunniamerkkinsä, niin isäkin suostui ottamaan sen…
— Kerrottepa tuosta kahakasta aivan kuin olisitte itse ottanut siihen osaa… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh.
— Niin… — sanoi Varjenka huokaisten ja silmiään siristäen. — Kyllä sota on ihanaa… Minä rupean laupeudensisareksi, jos vain tulee sota…
— Ja minä sotamieheksi…
— Te? — kysyi tyttö hänen vartaloaan tarkastellen. — Nyt te laskette leikkiä… teistä tulisi huono sotamies… te olette niin heikko ja laiha…
Tämä pisti Ippolit Sergejevitshin sydämeen.
— Olen tarpeeksi vahva, uskokaa pois… — selitti hän.
— Tokkohan? — epäili Varjenka.
Ippolit Sergejevitshissä leimahti hurja halu syleillä tyttöä niin lujasti, että kyynelet puristuisivat tämän silmistä. Hän vilkaisi ympärilleen, kohautti olkapäitään — mutta häpesi samalla haluaan.
He astelivat puutarhakäytävää pitkin suorien omenapuurivien välissä, ja takaapäin käytävän päästä katsoi talon akkuna heidän jälkeensä. Omena putosi puusta kumeasti pompahtaen maata vasten, ja jostakin läheisyydestä kuului puhetta. Joku kysyi:
— Onko hänkin sulhasia?
Toinen ääni vastasi äreästi.
— Odottakaahan… — pysähdytti Varjenka kävelytoverinsa tarttuen hänen hihaansa. — Kuunnelkaamme, he juttelevat teistä…
Ippolit Sergejevitsh katsoi nyrpeästi ja virkkoi:
— Minun ei tee mieleni kuunnella palvelijain puhetta…
— Mutta minun tekee… — ehätti siihen Varjenka. — On niin hirmuisen intresanttia kuulla, mitä he puhuvat meistä, herrasväestään, kun he ovat omissa hommissaan…
— Ehkä se on intresanttia, mutta kaunista se ei ainakaan ole… — hymähti Ippolit Sergejevitsh.
— Miksei? Minusta ainakin he puhuvat pelkkää hyvää.
— Onnittelen teitä…
Ippolit Sergejevitshissä oli herännyt ilkeä halu puhua tytön kanssa röyhkeästi, raa'asti, loukkaavasti. Varjenkan käytös tänään oli suututtanut häntä: siellä sisällä tyttö ei ollut välittänyt hänestä rahtuakaan, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt Ippolit Sergejevitshin tulleen taloon juuri hänen luokseen eikä hänen jalattoman isänsä tai rutikuivan tätinsä luo. Ja sitten Varjenka oli moittinut häntä heikoksi ja kohdellut häntä alentavasti.
— Mitä tämä kaikki merkitsee? — ajatteli hän. — Jollei minussa sisäisestikään ole mitään intresanttia, niin mikä on vetänyt häntä luokseni? Uutuuden viehätys — ja siinä kaikki?
Hän uskoi, että jokin veti Varjenkaa hänen luokseen ja että kysymyksessä oli kiemailu, jonka tyttö ovelasti osasi kätkeä lapsellisuuden ja avosydämisyyden verhoon.
— Ehkä hän pitää minua typeränä… ja toivoo minun viisastuvan…
— Täti oli oikeassa — tulee sade! — sanoi Varjenka katsoen kauas. — Katsokaa millainen pilvi… ja kuinka ilma on käynyt painostavaksi, kuten ainakin ennen sadetta…
— Se on ikävä… — virkkoi Ippolit Sergejevitsh. — Pitää kääntyä takaisin ja huomauttaa siitä sisarelle…
— Miksi niin?
— Jotta ehtisimme ennen sadetta kotiin…
— Luuletteko, että me päästämme? Ettekä te enää ennättäisi ennen sadetta kotiin… Teidän tulee odottaa meillä kunnes menee ohi…
— Mutta jos sadetta kestää yöhön saakka?
— Olette yötä talossa… — vastasi Varjenka kategorisesti.
— Ei, ei se sentään… — vastusteli Ippolit Sergejevitsh.
— Voihan yhden yön olla miten hyvänsä.
— En minä tässä omaa mukavuuttani ajattele.
— Älkääkä ajatelko muittenkaan mukavuutta. Kukin pitäköön itsestään huolen.
He kulkivat kinastellen eteenpäin, mutta taivaalla tuli heitä vastaan synkkä pilvi ja jossakin kaukana ukkonen kuului jo jyrähtävän. Ilma muuttui raskaaksi ja tukahuttavaksi, ikäänkuin lähestyvä pilvi olisi ajanut sitä edellään. Puitten lehdetkin näyttivät nuutuneen ja odottavan virkistävää sadetta.
— Emmekö käänny takaisin? — ehdotti Ippolit Sergejevitsh.
— Käännytään vaan… on niin painostava… Minä en pidä lainkaan odottamisesta, olkoonpa sitten tulossa ukkonen tai joku juhla. Itse ukkosta tai juhlaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta odottaa niitä, se on hirmuisen ikävää. Jospa kaikki tapahtuisi yhtäkkiä: kun käyt nukkumaan — talvi, pakkanen, kun heräät — kevät, kukkasia, aurinkoa… tai — aurinko paistaa täydeltä terältään ja yhtäkkiä — pimeä, salamoita, vettä kuin saavista kaataen…
— Ehkä te toivotte, että ihmisenkin pitäisi muuttua yhtäkkiä, odottamatta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh hymähtäen.
— Ihmisen täytyy aina olla intresantti… — sanoi Varjenka opettavasti.
— Mitä te tarkotatte sitten intresantilla? — huudahti Ippolit
Sergejevitsh harmistuneesti.
— Mitäkö tarkotan? Sitä on vaikea sanoa… Minä luulen, että ihmiset olisivat intresantteja, jos he olisivat eloisampia… jos he nauraisivat, laulaisivat, soittaisivat… olisivat rohkeampia, voimakkaampia… vieläpä röyhkeitä… raakoja…
Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti tytön määrittelyjä ja kysyi itseltään:
— Suositteleeko hän ehkä minulle ohjelmaa, jonka mukaan minun pitäisi kohdella häntä?…
— Ihmisissä ei ole nopeutta… mutta jotta elämä voi olla intresanttia, täytyy kaiken tapahtua nopeasti… — selitti tyttö vakava ilme kasvoilla.
— Kuka tietää, ehkä olettekin oikeassa… — huomautti Ippolit
Sergejevitsh hiljaa… — ei kuitenkaan aivan oikeassa…
— Älkää peräytykö! — nauroi Varjenka. — Miksen olisi aivan oikeassa? Joko aivan tai ei ensinkään… joko olen kaunis tai ruma… joko hyvä tai paha… niin pitää tuomita! Kun sanotaan: koko lailla, sangen rakastettava, niin se on vain arkuutta… ei uskalleta sanoa totuutta!
— Mutta tiedättekö, noin ratkaisevalla kahtiajaolla te loukkaatte useita!
— Millä tavalla?
— Te ette ole oikeudenmukainen…
— Sitä oikeudenmukaisuutta! Ikäänkuin koko elämä olisi siinä eikä ilman sitä voisi tulla toimeen! Kuka sitä tarvitsee? — huudahti Varjenka innokkaasti ja oikullisesti, ja hänen silmänsä säkenöivät.
— Kaikki sitä tarvitsevat, Varjenka Vasiljevna! Rahvaanmiehestä teihin saakka… — sanoi Ippolit Sergejevitsh vaikuttavasti pannen merkille tytön innostuksen ja koettaen päästä siitä selville.
— Minä en tarvitse oikeudenmukaisuutta lainkaan! — väitti Varjenka ja teki kädellään liikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin. — Ja jos sitä tarvitsenkin, niin itse minä sen hankin… Miksi te aina olette niin huolissanne ihmisten tähden? Te sanotte sen vain ärsyttääksenne minua… te olette tänään niin tärkeä, pöyhkeä…
— Minäkö ärsyttäisin? Miksi? — ihmetteli Ippolit Sergejevitsh.
— Mistä minä sen tiedän? Ikävän tähden, ehkä… Mutta — heittäkää pois! Minä tulen toimeen ilman teitäkin… uh! kuinka olen ladattu! Minua on sulhasten tähden kiusattu koko viikko… kaadettu päälleni myrkkyä ja likaisia epäluuloja…
Tytön silmissä paloi fosforimainen loisto, sieraimet vapisivat ja koko ruumis värisi kiihtymyksestä, joka oli yhtäkkiä vallannut hänet. Ippolit Sergejevitsh alkoi katse hämäränä ja sydän hätäisesti jyskyttäen selittää syyttömyyttään.
— En minä ole ärsyttänyt teitä…
Mutta samassa iski ukkonen tuimasti aivan heidän päänsä päällä, ikäänkuin jokin suuren suuri hirviö olisi yhtäkkiä räjähtänyt nauramaan. Voimakkaan jyrinän huumaamina he säpsähtivät ja pysähtyivät silmänräpäykseksi, mutta läksivät heti taloon. Puitten lehdet vapisivat, ja taivaalla tummana samettina poimuileva pilvi loi maahan varjoa…
— Kuinka me oikeastaan rupesimme kinastelemaan… — ihmetteli
Varjenka matkalla. — Minä en huomannut, milloin se hiipi kimppuun…
Jelisaveta Sergejevna ja täti Lutshitskaja seisoivat talon portailla. Jälkimäisellä oli suuri olkihattu päässä, mikä teki hänet auringonkukan kaltaiseksi.
— Tulee kova ukkosilma, — ilmotti hän matalalla äänellä katsoen Ippolit Sergejevitshiä suoraan silmiin, ikäänkuin olisi vakuuttanut tälle, että ukkonen on lähellä. Sitten hän sanoi:
— Eversti on nukkunut… — ja poistui.
— Mitä sinä sanot tästä? — kysyi Jelisaveta Sergejevna osottaen päännyökkäyksellä taivaaseen. — Ehkä meidän täytyy jäädä yöksi tänne.
— Jollemme häiritse ketään.
— Siinä on mies! — huudahti Varjenka osaksi kummastellen, osaksi säälien. — Pelkää häiritä, olla epäoikeudenmukainen… hyvä Jumala! Teidän mahtaa olla hyvin ikävä elää kuin kuolaimet suussa! Minun mielestäni pitää häiritä, jos tekee mieli häiritä, ja olla epäoikeudenmukainen, jos haluttaa!…
— Kyllä Jumala itse katsoo, kuka on oikeassa… — keskeytti
Jelisaveta Sergejevna ja hymyili tytölle tuntien ylemmyytensä. —
Luulen, että on paras mennä sisälle… Entä te?
— Me katsomme täällä ukkosilmaa… eikö niin, Ippolit Sergejevitsh?
Tämä ilmaisi suostumuksensa kumarruksella.
— Minä en ainakaan ole mikään suurenmoisten luonnonvoimien ihailija… ne voivat aiheuttaa kuumetta tai nuhaa. Voihan sitäpaitsi ukkosilmasta nauttia ikkunalasin läpi… ai!
Salama leimahti ja halkaisi pimeyden ja näytti hetkeksi kaiken sen, minkä tämä oli niellyt. Seurasi parin sekunnin painostava hiljaisuus, ja sitten jyrähti ukkonen kuin laukaus kiirien ryskyen talon yli. Vihuri hyökkäsi jostakin lennättäen maasta pölyä ja rikkoja, jotka pylväänä kohosivat ilmaan. Lenteli oljenkorsia, paperipalasia, lehtiä, pääskyset lävistivät ilman pelokkaasti vikisten, puut suhisivat kolkosti, talon rautainen katto rapisi kummallisesti hietaisesta pölysateesta.
Varjenka katseli myrskyn leikkiä ovenpielen takaa, ja Ippolit Sergejevitsh seisoi kauempana hänen takanaan siristäen silmiään pölyltä. Eteinen oli pimeä, mutta kun salama leimahti, näkyi tytön sorja vartalo sen sinertävässä valossa.
— Kas… kas!… — huudahteli Varjenka, kun salama halkaisi pilven… — näittekö? Pilvi ikäänkuin hymyilee, eikö totta? Se on kuin hymyä… On olemassa sellaisia synkkiä, sanattomia ihmisiä, jotka vaikenevat, vaikenevat, kunnes yhtäkkiä hymyilevät: silmät syttyvät, hampaat välähtävät… Kas! sataa…
Suuret, raskaat sadepisarat putosivat ensin harvemmin, sitten yhä tiuhemmin kattoa vasten yltyen vihdoin jonkunlaiseksi ulvovaksi humuksi.
— Menkäämme sisälle… te kastutte… — virkkoi Ippolit Sergejevitsh, jonka oli kiusallista seista niin lähellä tyttöä tässä ahtaassa, pimeässä eteisessä — kiusallista ja suloista. Ja hän ajatteli katsoen tyttöön:
— Mitä, jos suutelisin häntä?
Salama leimahti valaisten puolen taivasta, ja Ippolit Sergejevitsh näki, kuinka hän innokkaasti huudahtaen nosti kätensä ylös ja seisoi hiukan taaksepäin nojaten, ikäänkuin hän olisi paljastanut rintansa salamoille. Ippolit Sergejevitsh kiersi käsivartensa tytön vyötäisten ympäri ja painaen päänsä melkein hänen olkapäähänsä kiinni kysyi huohottaen:
— Mikä… mikä teitä vaivaa?
— Ei mikään!… — huudahti hän kärsimättömästi vapauttaen itsensä notkealla, voimakkaalla liikkeellä toisen käsivarsista. — Hyvänen aika, kuinka te pelästyitte… vaikka olette mies!
— Minä säikähdyin teidän tähtenne… — sanoi Ippolit Sergejevitsh omituisesti ja vetäytyi takaisin.
Kosketus poltti vieläkin hänen käsiään ja täytti hänen rintansa tulisella halulla syleillä tyttöä, syleillä voimakkaasti, tuskallisesti. Hän saattoi tuskin hillitä itseään ja hänen teki mielensä mennä sateeseen, joka piiskasi puita suurilla pisaroilla.
— Minä menen sisälle, — sanoi hän.
— Menkäämme vain, — suostui Varjenka vasten tahtoaan, siirtyi kuulumattomasti hänen ohitsensa pimeässä ja avasi oven.
— Ho-ho-ho! — tervehti heitä everstin ääni. — Mitä? Luonnonvoimain komentajan käskystä vangitaan herrasväki, kunnes uusi käsky annetaan? Ho-ho-ho!
— Kauhea ukkosilma, — ilmotti täti Lutshitskaja vakavasti katsoa tuijottaen Ippolit Sergejevitshin kalpeihin kasvoihin.
— Minä en pidä näistä luonnon mielettömyyksistä! — sanoi Jelisaveta Sergejevna ylenkatseellinen ilme kylmillä kasvoillaan. — Ukkoset, pyryt… mitä hyödyttävät sellaiset voiman tuhlaukset?
Ippolit Sergejevitsh hillitsi töin tuskin sen verran kiihtymystään, että sai sisareltaan rauhallisesti kysytyksi:
— Luuletko, että tätä kestää kauankin?
— Koko yön, — vastasi täti Lutshitskaja.
— Siltä näyttää, — vahvisti sisar.
— Kyllä teidän nyt täytyy jäädä tänne! — nauroi Varjenka.
Ippolit Sergejevitsh hytkähti. Hän oli kuulevinaan tytön äänessä jotakin turmiollista.
— Niin täytyy, — myönsi Jelisaveta Sergejevna. — Me emme voisi yöllä ajaa Kamovo-metsän läpi särkemättä rattaita… Parhaassa tapauksessa…
— Täällä on tilaa kyllä! — huomautti täti.
— Minä pyytäisin… suokaa anteeksi! ukkonen vaikuttaa minuun niin pelottavasti… Minä pyytäisin saada tietää… missä minä saan nukkua… tahtoisin vetäytyä sinne hetkeksi… — sanoi Ippolit Sergejevitsh.
Hänen kolkolla äänellä ja katkonaisesti lausumansa sanat herättivät yleistä kummastusta.
— Minä näytän teille heti… siellä saatte olla rauhassa… — sanoi
Varjenka levottomasti.
Jelisaveta oli muita rauhallisempi ja kysyi hymyillen:
— Pyörryttääkö?
Mutta eversti kähisi:
— Joutavia! Kyllä se menee kohta ohi! Minun rykmenttitoverini, majuri Gortalov, jonka turkkilaiset pistivät kuoliaaksi eräässä rynnäkössä, oli aika poika! Oo! Harvinainen mies! Urhoollinen sotilas! Sistovossa hän marssi miehistönsä edessä turkkilaisia vastaan niin rauhallisesti kuin olisi johtanut katrillia, löi, iski, huusi, särki miekkansa, sieppasi nuijan ja murskasi sillä vihollisia! Koko peto! Mutta kun ukkonen kävi, niin silloin hän oli hermostunut kuin nainen… Naurettavaa! Kalpeni kuin te, horjui, huokasi!… Sitäpaitsi suuri juoppo, pelaaja — kuvitelkaa, miten se sopi hänelle!
Ippolit Sergejevitsh kuunteli, pyysi anteeksi, rauhotti kaikkia ja kirosi itseään. Häntä todellakin pyörrytti, ja kun täti Lutshitskaja nosti erään pullon hänen nenänsä alle ja komensi: "Haistakaa!" niin hän otti pullon ja hengitti ahnaasti sen kirpeää hajua tuntien, että koko tämä kohtaus oli naurettava ja alensi hänen arvoaan Varjenkan silmissä.
Sade rapisteli yhä ikkunaruutuja, salamat välähtivät katsoen huoneeseen, jyrinä helisti ikkunalaseja, ja kaikki tämä herätti everstin mielessä muiston taistelusta sotatantereella.
— Viimeisessä kahakassa… en muista enää, missä se tapahtui… oli samanlaista kuin nyt. Ukkosta, sadetta, salamoita, yhteislaukauksia… luutnantti Vjahirjev vetää konjakkipullon taskustaan, nostaa huulilleen: bul-bul-bul! Samassa kuula — trah! — ja pullo on säpäleinä! Luutnantti katsoo pullonkaulaa kädessään ja sanoo: piru vieköön, turkkilaiset tappelevat pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Minä hänelle: te erehdytte, luutnantti, turkkilaiset ampuvat pulloja, mutta te tappelette pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Metkasti sanottu?
— Joko voitte paremmin? — kysyi täti Lutshitskaja Ippolit
Sergejevitshiltä.
Tämä puri hammasta, kiitti häntä ja katsellessaan läsnäolevia ikävän tuskallinen ilme kasvoillaan huomasi Varjenkan hymyilevän epäluuloisesti ja kuuntelevan hämmästyneenä Jelisaveta Sergejevnan kuiskauksia. Vihdoin hänen onnistui päästä irti näistä ihmisistä, ja pienessä huoneessa, joka oli hänelle varattu, hän koetti selvitellä tunteitaan sateen rapistellessa ikkunaruutuja.
Voimaton viha itseään kohtaan ja toivo ymmärtää, mitä oli tapahtunut, taistelivat hänen rinnassaan. Kuinka hän oli saattanut menettää kyvyn hillitä itseään? Oliko hän viehättynyt tyttöön niin syvästi? Mutta hänen ei onnistunut löytää lujaa perustaa eikä päästä mihinkään johtopäätökseen. Kiihtynyt tunne raivosi vihurina. Ensin hän päätti vielä samana päivänä selittää tytölle kaikki, mutta samassa hän luopui siitä muistaessaan, että se johtaisi hänet velvollisuuteen määrätä tarkoin suhteensa Varjenkaan. Olihan hänen mahdoton naida tuo kaunis hirviö! Ippolit Sergejevitsh moitti itseään myöskin siitä, että hän oli antanut viehättymisensä kehittyä niin pitkälle, ettei osannut enää hoitaa ohjaksia. Hänestä oli näyttänyt, että hän oli valmis antautumaan hänelle ja että tyttö vain kylmästi leikkii hänen kanssaan. Hän syytti Varjenkaa typeräksi, eläimelliseksi, sydämettömäksi, mutta väitti samalla itseään vastaan puolustaen tyttöä. Ja sade piiskasi koko ajan uhkaavasti ikkunaruutuja, ja koko talo vapisi ukkosen jyristessä.
Vihdoin hän sai puristetuksi itsensä järkevyyden pihteihin, ja kaikki hänen kiihtyneet tunteensa virtasivat takaisin jonnekin sydämen syvyyteen tehden tilaa harmin tunteelle.
Nuori tyttö, jonka mahdoton seurapiiri on turmellut, johon terve järki ei voi vaikuttaa, joka on horjumaton harhaluuloissaan, sellainen merkillinen tyttö oli kolmen kuukauden kuluessa tehnyt hänestä melkein eläimen! Hän tunsi, kuinka tosiasian häpeä painosti häntä. Hän oli tehnyt voitavansa tehdäkseen tytöstä kunnon ihmisen, mutta sen tehtyään hänen olisi pitänyt jättää hänet eikä antaa tytön herättää aistillisuuden häpeällistä temmellystä.
— Minua vähemmän kunnon ihminen olisi tässä tapauksessa ollut viisaampi minua, — ajatteli hän ja tunsi samassa pistoksen rinnassaan. — Kunnollisuusko minua siitä pidätti? Ehkä vain voimattomuus? Entä jollei se olekaan tunne, vaan hekuma, joka minua kiihottaa? Voinko minä yleensä rakastaa? Kelpaanko aviomieheksi, isäksi? Elänkö minä?
Tähän tapaan ajatellen hän tunsi joutuvansa kylmyyden ja kiusallisen pelkuruuden valtaan.
Hänet kutsuttiin illalliselle.
Varjenka katsoi häneen uteliaasti ja kysyi:
— Joko päänsärky on mennyt ohi?
— Kyllä, kiitos kysymästä… — vastasi hän kuivasti ja istuutui mahdollisimman kauas hänestä.
Eversti torkkui tuolissaan nyökäytellen päätään ja kuorsahdellen. Naiset istuivat kaikki sohvassa jutellen joutavista asioista. Sateen humu oli hiukan vaimentunut, mutta sen itsepintaisesta äänestä saattoi kuulla, että se oli lujasti päättänyt valella maata hyvin kauan.
Pimeä katsoi ikkunoista sisään. Huoneessa oli painostava ilma, ja tätä painostusta lisäsivät kolmesta sytytetystä lampusta nouseva öljyn haju ja everstin parfymit. Ippolit Sergejevitsh oli hermostunut; hän katsoi Varjenkaan ja ajatteli:
— Eipä tule luokseni… miksei? Kunpa Jelisaveta ei vain olisi tehnyt havaintoja ja lörpötellyt hänelle tyhmyyksiään.
Roteva Fjokla puuhasi ruokailuhuoneessa. Hän katsoi tuontuostakin vierashuoneessa istuvaan Ippolit Sergejevitshiin, joka ääneti poltteli paperossia.
— Neiti! Illallinen on katettu… — ilmotti Fjokla ovesta.
— Olkaa hyvä, Ippolit Sergejevitsh… Täti, ehkemme herätä isää .. nukkukoon täällä… muuten hän rupee taas juomaan.
— Se on järkevästi… — huomautti Jelisaveta Sergejevna.
Mutta täti Lutshitskaja selitti puoliääneen kohautellen olkapäitään:
— Kaikki on jo myöhäistä… jos hän juo, niin hän kuolee pikemmin, mutta nauttii enemmän, ja jollei hän juo, niin elää kauemmin, mutta nauttii vähemmän…
— Sekin on järkevästi… — nauroi Jelisaveta Sergejevna.
Illallispöydässä Ippolit Sergejevitsh istui Varjenkan vieressä ja teki sen havainnon, että tytön läheisyys herättää uudestaan hänessä hämmennystä. Hänen teki mielensä siirtyä niin lähelle, että tulisi koskettaneeksi edes tytön pukua. Hän piti itseään silmällä ja päätti, että hänen tunteessaan on paljon aistillisuutta, mutta vähän hengen voimaa…
— Veltto sydän! — huudahti hän surullisesti itsekseen. Ja heti sen jälkeen hän melkein ylpeästi pani merkille, että nyt hän ei pelkää sanoa totuutta omasta itsestään ja ymmärtää oman "minänsä" jokaisen liikkeen.
Itsensä kanssa askarrellen hän vaikeni.
Varjenka kääntyi ensin useasti hänen puoleensa, mutta kun hänen vastauksensa olivat kovin lyhyitä ja kuivia, niin tyttöä ei haluttanut keskustella hänen kanssaan. Kun he illallisen jälkeen jäivät sattumalta kahdenkesken, kysyi Varjenka yksinkertaisesti:
— Miksi olette niin alakuloinen? Onko teidän ikävä vai oletteko tyytymätön minuun?
Ippolit Sergejevitsh vastasi, ettei häntä vaivaa alakuloisuus eikä tyytymättömyys.
— Mikä teitä sitten vaivaa? — kysyi tyttö itsepäisesti.
— Ei mikään erikoisesti… mutta liian suuri huomaavaisuus saattaa joskus vaikuttaa ihmiseen väsyttävästi.
— Liian suuri huomaavaisuus? — kysyi Varjenka miettivästi. — Kenen puolelta? Isänkö? Tätihän ei ole puhunut kanssanne.
Ippolit Sergejevitsh tunsi punastuvansa tämän avosydämisyyden ja toivottoman itsepäisyyden edessä. Mutta vastausta odottamatta Varjenka pyysi hymyillen:
— Älkää olko tuollainen enää, minä pyydän… Minä en voi sietää ikäviä ihmisiä… Tiedättekö mitä? Pelatkaamme korttia… osaatteko?
— Huonosti… ja tunnustan, etten hyväksy tätä hyödytöntä ajanvietettä… — ilmotti toinen tuntien jo olevansa suostuvainen sovintoon.
— Enkä minäkään… mutta mitä tehdä? Nyt te näette, kuinka meillä on ikävää! — sanoi tyttö huolissaan. — Minä tiedän, että te olette tuollainen vain siksi, että teidän on ikävä.
Ippolit Sergejevitsh rupesi vakuuttamaan asian olevan päinvastoin, ja jota kauemmin hän puhui, sitä lämpimämmiksi muuttuivat hänen sanansa, kunnes hän vihdoin, itsekään sitä huomaamatta, lopetti:
— Elämä erämaassakaan ei voisi teidän kanssanne olla ikävää, jos te vain tahtoisitte…
— Mitä minun pitää tehdä? — iski tyttö, jonka toivo ilahuttaa toista näytti olevan aivan vilpitön.
— Teidän ei tarvitse tehdä mitään, — vastasi toinen, kätkien syvälle itseensä sen, mitä olisi tahtonut vastata.
— Ei, totisesti… te olette tullut tänne lepäämään, teillä on niin paljon raskasta työtä, teidän täytyy koota voimia, ja ennen teidän tuloanne Jelisaveta sanoi minulle: Sinun täytyy auttaa minua tuulettamaan ja virkistämään sitä kirjatoukkaa… mutta mitä minä… mitä minä voin tehdä? Tosiaankin, jos minä tietäisin, että se poistaisi teistä ikävän… niin minä suutelisin teitä.
Ippolit Sergejevitshin silmissä musteni, ja veri syöksähti niin voimakkaasti hänen sydämeensä, että hän melkein horjahti.
— Koettakaa… suudelkaa… suudelkaa… — sanoi hän kaameasti seisten tytön edessä, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.
— Ohoo! Kas vaan! — virkahti Varjenka nauraen ja katosi samassa.
Ippolit Sergejevitsh syöksähti tytön jälkeen ja pysähtyi vasta ovessa, mutta kaikki hänessä tempautui pakenevan jälkeen.
Hetken kuluttua hän huomasi everstin. Ukko nukkui pää painuksissa ja kuorsaili makeasti. Juuri tämä kuorsaaminen herätti Ippolit Sergejevitshin, jonka piti saada itsensä vakuutetuksi, että yksitoikkoinen ja valittava ääni, jonka hän kuuli, ei noussut hänen omasta rinnastaan, vaan kuului ikkunain takaa, ja että se on sade, joka itkee, eikä hänen haavoitettu sydämensä. Silloin viha hänessä kuohahti.
— Sinä leikit… sinä leikit?… — sähisi hän hampaittensa välistä ja uhkasi Varjenkaa nöyryyttävällä rangaistuksella. Hänen rintaansa poltti, mutta jaloissa tuntui kuin jääneulain pistoksia.
Naiset tulivat nauraen huoneeseen, ja heidän läsnäolonsa pakotti
Ippolit Sergejevitshin hillitsemään itsensä. Täti Lutshitskaja nauroi
niin kovasti, että tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat revetä.
Varjenkan kasvoilla oli vilkas, viekas hymy, mutta Jelisaveta
Sergejevnan nauru oli pidätettyä.
— Minuako he noin nauravat?! — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.
Varjenkan esittämästä kortinpeluusta ei tullutkaan mitään, ja tämä antoi Ippolit Sergejevitshille tilaisuuden poistua kamariinsa syyttäen pahoinvointia. Poistuessaan vierashuoneesta hän tunsi selässään kolme kysyvää, kummastelevaa katsetta.
Nyt hänen rinnassaan oli jotakin säikkymätöntä ja raskasta ja hänen samalla kertaa teki ja ei tehnyt mielensä määritellä tätä omituista, melkein sairaalloista aistintaa.
— Minä kiroan mokomat nimettömät tunteet! — huudahti hän itsekseen.
Vesipisarat putoilivat jossakin yksitoikkoisesti:
— Tak… tak…
Istuttuaan tunnin verran taistellen oman itsensä kanssa ja koettaen turhaan käsittää sitä, mikä oli jäänyt käsittämättä, hän päätti käydä nukkumaan ja nousta seuraavana aamuna vapaana kaikesta nöyryyttävästä. Mutta maatessaan sängyssä hän vähitellen rupesi kuvittelemaan näkevänsä Varjenkan sellaisena kuin oli nähnyt hänet portailla salaman valossa kädet ojennettuina ylös ja rinta nautinnosta väristen. Ja hän alkoi miettiä, että jos hänen pitäisi olla rohkeampi tyttöä kohtaan… mutta hän keskeytti oman ajatuksensa ja päätti lauseen näin: niin hän kietoisi kaulaansa kieltämättä kauniin, mutta hirveän epämukavan, raskaan ja itsepäisen rakastajattaren, jonka luonne on villin kissan ja aistillisuus raakaa, se on varma!
Mutta yhtäkkiä hänen sekavassa mielessään välähti ajatus; hän vapisi kiireestä kantapäähän, hyppäsi vuoteesta, juoksi ovelle ja avasi sen lukosta. Sitten hän heittyi hymyillen takaisin vuoteeseensa ja alkoi tuijottaa oveen ajatellen itsekseen innokkaasti:
— Sellaista on tapahtunut…
Hän oli joskus lukenut samanlaisesta tapauksesta: nainen astui keskellä yötä huoneeseen ja antautui mitään kysymättä, vaatimatta, ainoastaan elääkseen hetken. Varjenka, — onhan hänessä jotakin yhteistä kertomuksen sankarittaren kanssa, — saattaa tehdä samoin. Eikö hänen suloisessa huudahduksessaan: "Kas vaan!" — kaikunut lupaus, jota hän ei ollut heti kuullut? Ja nyt Varjenka on kohta tuleva valkoisissa… väristen häpeästä ja halusta!
Ippolit Sergejevitsh nousi useamman kerran vuoteestaan, kuunteli hiljaisuutta, sadetta ja jäähdyttäen kuumaa ruumistaan. Mutta eipä vain kuulunut varovaisten askelten toivottua ääntä yön hiljaisuudessa.
— Millaisessa asennossa hän mahtaa astua sisään? — ajatteli hän ja kuvitteli näkevänsä Varjenkan kynnyksellä päättäväinen ja ylpeä ilme kasvoilla. — Tietysti hän antaa ylpeästi kauneutensa hänelle! Kuningattaren lahja! Tai hän hiipii sisään pää painuksissa, hämillään, häveten, kyynelet silmissä. Tai hän ilmaantuu yhtäkkiä nauraen hiljaa hänen tuskilleen, jotka hän tietää, on aina tiennyt, vaikkei olekaan ilmaissut sitä siten kiusatakseen häntä ja tuottaakseen itselleen yhä suurempaa nautintoa.
Tällaisessa mielettömyyttä lähentelevässä hourailussa Ippolit Sergejevitsh makasi pitkän aikaa nauttien mielikuvituksensa loihtimista hekumallisista kuvista, jotka kiihottivat hänen hermojaan. Hän ei huomannut, että sade oli tauonnut ja että tähdet tuikkivat kirkkaalta taivaalta hänen kamariinsa. Hän odotti askeleita, odotti naista, joka toisi hänelle nautintoa. Mutta uneliaassa hiljaisuudessa ei kuulunut askeleita. Toisinaan toivo saada syleillä tyttöä sammui hänessä hetkeksi, ja silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä lyönneissä olisi kuulunut moitetta häntä itseään kohtaan, ja hän tunnusti sisimmässään, että se mieliala, jossa hän paraikaa elää, on hänelle vieras, häpeällinen, sairaalloinen ja inhottava. Mutta ihmisen sisällinen maailma on liian moninainen ja vaihteleva, jotta jokin voima voisi pitää tasapainossa kaikki pyrkimykset, ja sentähden jokaisen ihmisen elämässä on kuilu, johon hän varomattomuuttaan putoaa, kun aika on tullut. Ja vaiston katkeran ivan tähden ne, jotka ovat varovaisia, putoavat syvemmälle ja loukkaavat itsensä pahemmin.
Aina aamun valkenemiseen saakka hän houraili himonsa kiduttamana, kun vihdoinkin kuuli askeleita. Hän istuutui vuoteelle — hän vapisi ja hänen silmänsä olivat tulehtuneet — ja odotti ja tunsi, että kun odotettu ilmaantuu, niin hän ei jaksa lausua yhtäkään sanaa kiitollisuuden osotteeksi. Askelet lähestyivät hitaammin, raskaammin…
Ovi aukeni hiljaa… Ippolit Sergejevitsh heittyi takaisin vuoteeseen ja jäi makaamaan kuin kuollut silmät ummessa.
— Kas kun minä herätin herran… Minä aioin ottaa kengät ja housut… — sanoi roteva Fjokla unisella äänellä lähestyen vuodetta hitaasti kuin härkä. Huokaisten, haukotellen ja siirtäen huonekaluja hän kokosi vieraan vaatteet ja poistui jättäen jälkeensä keittiön hajua.
Ippolit Sergejevitsh makasi kauan murtuneena ja lyötynä pannen välinpitämättömästi merkille, kuinka kuvat, jotka koko yön olivat hänen hermojaan kiduttaneet, katosivat vähitellen hänen mielestään.
Sitten vanha Fjokla toi hänen vaatteensa takaisin ja poistui. Ippolit Sergejevitsh alkoi pukeutua tekemättä selvää itselleen, miksi näin varhain. Sitten hän päätti lähteä uimaan, ja se virkisti häntä jonkun verran. Hän hiipi ohi huoneen, josta kuului everstin kuorsausta, sitten erään toisen huoneen ohi, jonka suljetun oven eteen hän pysähtyi. Mutta huolellisesti harkittuaan ja tarkastettuaan hän huomasi, ettei se ollut oikea ovi. Unisena hän saapui vihdoin puutarhaan ja läksi kulkemaan kapeata käytävää pitkin, jonka tiesi vievän joen rantaan.
Oli valoisa ja viileä, ja auringon säteet idässä eivät olleet vielä menettäneet purppuraista väriään. Rastaat pakisivat iloisesti kirsikkapuissa. Puitten lehdillä kimalsi timanttimaisia sadepisaroita, jotka säteilevinä ilon kyynelinä putoilivat maahan. Maa oli kostea, mutta se oli niellyt kaiken yöllä sataneen veden eikä missään näkynyt rapakkoa eikä lätäköitä. Kaikki oli niin puhdasta, tuoretta ja uutta, ikäänkuin kaikki olisi syntynyt vasta kuluneena yönä, ja kaikki oli niin hiljaista ja liikkumatonta, ikäänkuin se ei olisi vielä tottunut elämään maan päällä ja näki nyt ääneti ihmetellen ensi kerran auringon häikäisevän kauneuden.
Ippolit Sergejevitsh katseli ympärilleen, ja se samea verho, joka oli peittänyt hänen järkensä ja sielunsa sitten eilisillan, rupesi vähitellen hälvenemään tehden tilaa uudestisyntyneen aamun puhtaille tuulahduksille, jotka toivat suloisia ja virkistäviä tuoksuja.
Hän tuli joelle, jonka pinta heijasti auringon purppuraisia ja kultaisia säteitä. Sateen samentama vesi kuvastaa heikosti rantojen vihreyttä. Kala loiskahtaa jossakin lähellä, ja tämä loiske ja lintujen laulu ovat ainoat äänet, jotka häiritsevät aamun hiljaisuutta. Jollei maa olisi ollut kostea, niin hän olisi ehkä käynyt sille pitkälleen aivan joen rantaan jonkun tuuhean oksan alle ja maannut siinä, kunnes sielunsa olisi tyyntynyt eletyistä myrskyistä.
Ippolit Sergejevitsh asteli rantaa pitkin, joka mutkitteli mielivaltaisesti muodostaen hiekkaisia niemekkeitä ja rehevärantaisia poukamia, ja melkein joka viides askel avasi hänelle uuden kuvan. Hän kulki ääneti vesirajaa pitkin tietäen, että edessäpäin on yhä uutta ja uutta. Ja hän katseli tarkasti jokaisen poukaman ja puitten piirteitä, ikäänkuin olisi tahtonut tietää, mikä erotti tämän kuvan edellisestä.
Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.
Varjenka seisoi alasti hänen edessään vyötäisiään myöten vedessä ja puristeli hiukan kumarassa vettä märjistä hiuksistaan. Aamun viileys ja auringon säteet antoivat ruusunpunaisen hohteen tytön iholle, jolla vesipisarat kimalsivat kuin hopeaiset suomukset. Ne vierähtivät verkalleen hänen hartioitaan ja rintojaan myöten alas veteen, mutta ennenkuin putosivat, ne säteilivät kauan auringossa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet erota nuoresta ruumiista, jota olivat juuri hyväilleet. Ja tytön hiuksista vuoti vettä ruusunpunaisten sormien lomitse, vuoti lempein, korvaa hivelevin äänin.
Ippolit Sergejevitsh katsoi innostuksella, hartaudella kuin jotakin pyhää — niin puhdas ja sopusointuisa oli nuoren, naisellista nuoruuden voimaa uhkuvan tytön kauneus. Ippolit Sergejevitsh tunsi vain yhden halun, halun saada katsoa tyttöä. Pähkinäpensaassa hänen päänsä päällä lauloi satakieli, mutta hänen mielessään auringon valo ja kaikki ihanat äänet näyttivät olevan tuossa kylpevässä tytössä, jonka ruumista hyväillen aallot hiljaa kiitivät ohi.
Mutta suloinen on yhtä lyhytaikaista kuin kauneus on harvinaista, ja sen, minkä Ippolit Sergejevitsh näki edessään, sen hän näki vain hetken, sillä tyttö nosti päänsä ja vihaisesti huudahtaen heittyi veteen kaulaa myöten.
Tämä liike kuvastui miehen sydämessä, joka myöskin hytkähti, ikäänkuin se olisi pudonnut johonkin hyvin kylmään. Tyttö katsoi häneen säihkyvin silmin ja hänen otsassaan oli yrmeä poimu, joka painoi hänen kasvoihinsa säikähdyksen, ylenkatseen ja vihan ilmeen. Ippolit Sergejevitsh kuuli hänen inhosta värisevän äänensä:
— Pois… menkää pois! Mitä te?… Kuinka te kehtaatte!…
Mutta tytön sanat sattuivat hänen korvaansa heikosti, epäselvästi kuin ääni jostakin hyvin kaukaa, eivätkä ne kieltäneet häneltä mitään. Ja hän ojensi kätensä tyttöä kohti pysytellen töin tuskin jaloillaan, jotka vaivoin jaksoivat kantaa luonnottomasti eteenpäin kumartunutta ja himon tuskassa palavaa ruumista. Hänen olemuksensa jokainen hermosyy pyrki tyttöä kohti, ja hän kaatui polvilleen maahan aivan vesirajaan.
Tyttö huusi vihaisesti, teki liikkeen aikoen uida pois, mutta pysähtyi, ja sanoi värisevällä äänellä:
— Menkää pois!…
— Minä en voi… — tahtoi Ippolit Sergejevitsh vastata, mutta hänen vapisevat huulensa eivät saaneet sanaakaan sanotuksi.
— Varo itseäsi!… Mene matkoihisi! — huusi tyttö. — Kehno!
Alhainen!…
Mutta Ippolit Sergejevitsh tuijotti häntä silmiin kuivasti palavilla silmillään ja odotti tyttöä polvillaan maassa. Ja hän olisi odottanut samassa asennossa, vaikka olisi tiennyt, että joku heilutti kirvestä hänen päänsä päällä murskatakseen hänen kallonsa.
— Hyi sinua… inhottava koira… kyllä minä kohta… —- sähisi tyttö inhoten ja syöksyi vedestä häntä kohti.
Varjenka kasvoi hänen silmissään, kasvoi kasvamistaan säteillen kauneutta — nyt hän seisoi kiireestä kantapäähän alastonna hänen edessään ihmeen ihanana, vihaisena. Polvillaan oleva odotti häntä intohimoisella vavistuksella. Nyt tyttö kumartui häneen päin… Ippolit Sergejevitsh kietoi käsivartensa hänen ympärilleen — mutta syleilikin ilmaa.
Samassa isku jollakin märjällä, raskaalla esineellä sokaisi hänen silmänsä ja oli kaataa hänet selälleen.
Hän hieroi silmiään ja sai märkää hiekkaa sormiinsa, mutta hänen päähänsä ja hartioihinsa sateli iskuja satelemistaan. Mutta nämä iskut eivät herättäneet hänessä tuskaa, vaan jotakin muuta, ja hän peitti päänsä käsillään pikemmin koneellisesti kuin vaistomaisesti. Hän kuuli katkeria nyyhkytyksiä… Vihdoin kaatoi voimakas isku rintaan hänet selälleen. Lyönnit taukosivat. Kuului risahduksia pensaista, ja sitten oli aivan hiljaista.
Uskomattoman pitkiä olivat synkän hiljaisuuden hetket. Yksinäinen mies makasi yhä liikkumattomana selällään häpeänsä murtamana ja täynnä vaistomaista pyrkimystä kätkeytyä maahan maailmalta. Kun hän avasi silmänsä, näki hän syvän, sinisen taivaan, joka tuntui hänestä etenevän yhä korkeammalle…
… Hän makasi siten siksi, kun vilu alkoi häntä puistuttaa. Kun hän avasi silmänsä, näki hän Varjenkan itsensä yli kumartuneena. Tytön käsistä tippui vettä hänen kasvoilleen.
— No… oletteko nyt tyytyväinen?… Kuinka te voitte näyttäytyä talossa tuollaisena?… kurjana, likaisena, märkänä, ryysyisenä… Hyvänen aika! Sanokaa, että putositte jokeen… Kuinka te kehtasitte?… Minä olisin voinut tappaa teidät, jos jokin ase olisi osunut käteeni.
Varjenka puhui hänelle vielä pitkän aikaa, mutta se ei vähentänyt eikä lisännyt sitä, mitä hän tunsi. Eikä hän vastannut mitään tytön sanoihin, ennenkuin tämä sanoi lähtevänsä pois. Silloin Ippolit Sergejevitsh kysyi hiljaa:
— Te… enää… enkö minä saa nähdä teitä koskaan?
Kysyessään tätä hän samalla muisti ja ymmärsi, että hänen olisi pitänyt sanoa tytölle:
— Suokaa minulle anteeksi…
Mutta hän ei ennättänyt sanoa tätä enää, sillä tyttö katosi jo puitten taa heiluttaen hänelle kättään.
Ippolit Sergejevitsh jäi siihen istumaan nojaten puunrunkoa tai jotakin muuta vasten ja tuijotti tylsästi eteensä katsoen, kuinka joen samea vesi virtasi hänen jalkainsa juuressa hitaasti… hitaasti… hitaasti…