II.
Olin kahdeksan vuotias, kun tätini alkoi puhua veljellensä, miten hän oli suunnitellut minun kasvatukseni. Eikö sopisi lähettää minut täyshoitolaan, — jos luostari kovin kammoksutti setääni, — koska herra de Riveyrac oli liiaksi kiinni työssään ja neiti Angélie liian sairaloinen voidakseen ohjata opintojani?
— Täyshoitolaan? kiivastui setäni. Te tahdotte lähettää pienokaisen tuollaisiin tylsistyttämistehtaisiin, joissa hän oppii punastumaan, niiaamaan, soittamaan huonoa musiikkia ja salaamaan ajatuksiansa kuten kolmenkymmenen vuotias keimailijatar? Minä kiellän sen kasvattajan oikeudella. Hellé jää meidän luoksemme. Jos veljemme olisi minulle jättänyt pojan, olisin minä luonnollisesti ollut hänen ainoa opettajansa. Pienelle veljentyttärellemme riittää vähäinenkin tietomäärä, ellei hän osoita aivan erinomaisia taipumuksia. Uskokaa minua, Angélie, kasvatuksen tulee muovailla sopusointuisia olioita. Ihmishenki on kuin villi kasvi, joka itse etsii itsellensä sen määrän varjoa ja aurinkoa, minkä se tarvitseekin.
Hän hyväili hiuksiani, ja surumielisyys viivähti hetkisen hänen kauniilla kasvoillaan, jotka miehekkään jykevyytensä ohella kuvastivat neiti Angélien säännöllisiä piirteitä.
— Ah, jospa olisit poika, pikku Hellé!
Hän ilmaisi elämänsä salaisen surun: minä olin Riveyrac-suvun viimeinen. Minun kanssani oli tuo nimi katoava. Täti Angéliella oli jonkun verran aatelisylpeyttä, mutta setä Sylvain ei tällaisista ennakkoluuloista piitannut. Hän ajatteli vain sitä, että minun sukupuoleni rajoitti hänen henkisen isyytensä vaikutusalaa.
Setäni oli syntynyt isoäitini oltua kymmenen vuotta avioliitossa, jolloin tuo nainen ahdasmielisessä ja kiihkeässä uskonnollisuudessaan jo murehti hedelmättömyyttään Jumalan lähettämänä kirouksena. Vakuutettuna siitä, että tämä oli taivaan erikoinen armonosoitus, hän oli kiitollisen ilontunteen valtaamana päättänyt pyhittää näin hartaasti odotetun poikansa elämän Jumalalle. Kahden toisen lapsen syntyminen ei voinut järkyttää hänen päätöstään, isoäitini kun uskoi, että Herra häntä täten palkitsi hänen antamastaan uhrista. Mutta kun Sylvain de Riveyrac lopetti alkeis-pappisseminaarin, ilmaisi hän tahtonsa olevan elää yksinäisyydessä ja luovutti perintöosansa veljelleen, johon hän oli hyvin kiintynyt. Isoäitiini, joka mielessään oli jo iloinnut näkevänsä hänet pappina, sitten piispana, koski tämä kipeästi. Hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että Sylvainin eriskummallisuus — ja hänen epäitsekkäisyytensä — tarjosi ainakin nuoremmalle veljelle tilaisuuden sitä parempaan asemaan, koska neiti Angélie Riveyrac aikoi pysyä naimattomana. Riveyrac vanhempi omisti elämänsä opiskelulle ja mietiskelylle. Pienen kaupungin kateus ja pahansuopaisuus yritti kahdenkymmenen vuoden kuluessa turhaan häiritä hänen rauhaansa. Kammioonsa sulkeutuneena kirjoineen, rakkaimpien mestariteostensa, veistos- ja kaiverrusjäljennösten keskellä, hän käänsi Aristotelesta, varusti selityksillä Lucretiusta, välittämättä julkisista kunnianosoituksista, tyytyen vain kirjeenvaihtoon eräiden kuuluisien europpalaisten tiedemiesten kanssa. Isäni kuolema ja minun saapumiseni Châtaigneraie'hen olivat olleet hänen elämänsä ainoat merkkitapahtumat.
Setäni oli sivuuttanut viidenkymmenen vuoden iän. Yksinäisyys alkoi käydä hänelle vähemmän rakkaaksi, sillä tuo nuhteeton mies ei suinkaan ollut vailla tunteellisuutta. Lempeä ja älyltään rajoitettu täti Angélie oli sulostuttanut hänen elämäänsä hienotunteisella ystävyydellä, mutta, vaikean sydäntaudin vaivaama kun oli, tämä saattoi hänet jättää. Ja hänellä ei Castillonissa ollut ystäviä. Ollen siinä iässä, jolloin mies rakkaudesta vapautuneena tuntee isyyden iloa ja ylpeyttä, olisi setänikin halunnut muovailla ihmissielua vakavan ja puhtaan ihanteensa kaltaiseksi. Naisena minä luisuin pois hänen käsistään, kuten hän sanoi, älyni heikommuuden ja sen aseman vuoksi, jonka yhteiskunta minulle sääsi. Minun lapsensuloni eivät riittäneet lohduttamaan hänen pettynyttä hellyydenkaipuutaan.
Täti Angélie osoitti minulle kirjaimet sukkapuikon kärjellä; muutamia viikkoja myöhemmin osasin lukea. Pian jäi lasten aapinen oman onnensa nojaan. Luin ahmien kaikki, mitä suinkin satuin saamaan käsiini.
Olin elänyt kahdeksan vuotta itsetiedotonta elämää, ilman tapauksia, melkeinpä ilman muistojakin. Ei mikään sairaus ollut heikontanut voimiani eikä herättänyt eloon tuota sairaloista hermostuneisuutta, joka tekee varhaiskypsät lapset vastenmielisiksi. Minulla oli onnellinen ja vapaa sielu kuin pienellä faunilla, joka on laskettu luonnon helmaan, missä sen kaikki vaistot tulevat tyydytetyiksi. Minä saatoin vaivatta kiivetä viikunapuiden latvaan, hyppiä ojan yli, juoksennella tuntikausia paljain päin auringon polttavien säteiden hyväilemänä. Olkapääni olivat leveät, silmäni harmaat, smaragdin vivahteiset. Kastanjanruskeiden hiusteni pehmeässä silkissä oli kultainen hohto. Kaikkialla minua katseltiin sillä mieltymyksellä, jonka herättää terveen ja voimakkaan lapsen näkeminen. Mutta minä en tiennyt mitään niistä somista pikku tavoista, joita opetetaan hyvin kasvatetuille tytöille; en osannut hymyillä, en vastata kysymyksiin enkä osoittaa henkevyyttäni etukäteen päähän päntätyillä lauseilla. Minä en tuottanut suurtakaan kunniaa tädilleni, ja »Escarbagnas'n kreivittäret» olivat siitä hiukan närkästyksissään.
Äkkiä: toinen syntymiseni, unohtumaton herääminen. Kirjat, jotka olivat avartaneet näköpiiriäni, kutsuivat minussa esiin unelmien maailman. Sanatkin, liittyen toisiinsa mitä moninaisimmin vivahduksin, uhkuivat elämää, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ne muodostuivat väreiksi, musiikiksi, tuoksuiksi. Osasin jo nauttia säkeistöjen poljennosta, loppusointujen kaiusta, tajusin vaistomaisesti tuon salaisen säännöstelyn synnyttämän kauneuden, vaikka en käsittänytkään niiden lauseiden merkitystä, joita luin ja joista muutamat tuntuivat sulavine äänteineen ja naisellisine tavuineen minusta niin suloisilta, että kertailin niitä ääneen lumotakseni itseäni. Olin ullakolta keksinyt vanhan kappaleen Odysseiaa ja nidoksen Lamartinea, joiden punaisissa kansissa, melkein näkymättömäksi kuluneen seppeleen sisällä oli kirjoitus: »X:n lyseo». Käännös oli keskinkertainen ja tulvillaan arkipäiväisyyksiä ja harhaan iskevää kaunopuheisuutta, mutta vanhan Homeroksen jumalainen viehätys säilyi yhä noissa kertomuksissa, jotka olivat naiveja kuin imettäjän sadut, noissa erinomaisten epiteettien toisinnoissa, jotka askarruttivat mielikuvitustani. En tuntenut maantiedettä enkä historiaa, en edes ollut varma siitä, oliko Kreikkaa olemassa tai oliko ollutkaan. Kuitenkin kuljin sen ristiin rastiin, perustin satumaisia kaupunkeja, rakensin luolia, muodostelin tasankoja, meriä; tähän ympäristöön sijoitin tutut sankarini. Tällä hetkellä tuskin voisin uudelleen suorittaa tuota lapsenälyni vaistomaista luomistyötä, joka silloin ei tuottanut minulle mitään vaivaa.
Kokonaiseen vuoteen en tehnyt mitään muuta kuin luin yhä uudelleen näitä kahta kirjaa, kirjoitin ja töhersin jonkunlaisia piirustuksia. Välistä huvittelehdin lausumalla ääneen, vaistomaisin, laulavin korostuksin, runoja, jotka minua enimmän miellyttivät, noita Lamartinen korkealentoisia säkeitä, joita rakastin niiden ylevän rytmin ja surumielisen soinnukkaisuuden vuoksi. Sitten vähitellen niitä muovailin, sovellutin ne lapsen tunne-elämäni mukaisiksi; minä kertailin, tietämättäni, ilmaistakseni iloani luonnolle, heräävän ihmisyyden ensimmäisiä rytmillisiä jokelteluja. Kuinka kaukaisilta tuntuvatkaan minusta nyt nuo iltapäivät loistavine ruskotuksineen, jolloin en nähnyt muita rajamerkkejä näköpiirissäni kuin muurin, joka ympäröi laajaa puutarhaa, punaisten hedelmien ja kukkien kotimaata, jonka ihmeellinen koreus aina väikkyi epämääräisimpienkin kuvittelujeni keskipisteenä. Samettilehtisen viikunapuun alla, jättiläistakiaisten ja villien purasruohojen keskellä, joiden paksuista, hopeisten untuvien peittämistä varsista kimaltelee sinisiä tähtiä, siellä näen muistossani pikku Hellén laulavan ilmoille sielunsa ensi ailahduksia.
Siellä setänikin minut yllätti eräänä päivänä. Matalain oksien kätköstä hän kuunteli minua kauan; kun minä sitten aivan hämilläni pakenin, hän otti maahan jääneen kirjan.
Illalla, aterian jälkeen, hän minulta kysyi:
— Keneltä sait tämän kirjan, Hellé?
— En keneltäkään, setä. Minä löysin sen jo kauan sitten.
— Oletko sen lukenut?
— Olen, setä.
— Voitko minulle kertoa, mitä olet lukenut? Minä sekoitin seireenit kyklooppeihin, Nausicaan Circeen ja phaieekien hyvän kuninkaan Penelopen ilkeisiin kosijoihin. Setäni kuunteli minua erittäin tarkkaavaisesti. Rohkaistuneena lausuin hänelle ensimmäisen säkeen runoelmasta Vallon. Hän näytti hämmästyneeltä.
— Kummallista, todellakin! sanoi hän täti Angélielle, joka pelkäsi isällisten nuhteiden olevan tulossa. Pienokaisella on taipumusta runouteen. Kuulin hänen laulavan yksikseen. Soinnukkaisuus, tahti, pyrkimys poljentoon ilmenivät näissä hänen lapsenlauluissaan. Kuinka voi häntä huvittaa kerrata säkeitä, joita hän ei ymmärrä? Ja kuinka on hän osannut valita Homeroksen eepoksesta kaikkein luonteenomaisimmat kohdat?
Parin kolmen samanlaisen kokeen jälkeen setä Sylvain selitti tahtovansa pitää huolta minun kasvatuksestani.
Hra de Riveyrac'ille oli minun lapsuuteni samaa kuin ihmisluonnon lapsuus. Sensijaan, että hän olisi vuosiluvuilla, selviöillä, hyödyttömillä pikkuseikoilla väsyttänyt joustavaa ja taipuisaa muistiani, hän noudatti luonnollista opetustapaa ja kartutti tietomäärääni pitämällä sarjan soveliaita oppitunteja, johon sisältyivät myös kansantarinat, runous ja laulu.
Kovin monta ainetta ei minulle opetettu: lukua, kirjoitusta, lasku- ja piirustusharjoituksia. Setäni ei antanut minun koskaan tuskitella vastaan hangoittelevien vaikeuksien kanssa ja, antamatta minulle sitä ratkaisua tai selvitystä, jota hain, hän taitavasti ohjasi minut oikealle tolalle. Enimmäkseen olin kirjoineni puutarhassa, mutta kylminä tai sateisina päivinä sallittiin minun asettua kirjaston nurkkaan. Näen vieläkin edessäni tuon avaran, ruskeilla laudoituksilla vuoratun huoneen, missä kirjat kaikkialla peittivät seiniä. En ole voinut unhoittaa sen erikoista ilmakehää, vanhojen nidoksien tuoksua, veistosjäljennösten päälle keräytynyttä pölyä. Kaksi rintakuvaa, molemmin puolin uunia, tyhjine silmäterineen, esitti Homerosta ja Platoa. Seinällä Goethen ja Schillerin medaljonkikuvien välissä oli osa Parthenonin friisiä ja suuri valokuvajäljennös Rafaelin freskosta Atenalaisten koulu. Molempien ikkunoiden välissä oli lasikaapissa poltettuun saveen muovailtu pieni Pallas, joka oli löydetty Olympian kaivauksista.
Setäni kirjoitti seisten pulpettinsa ääressä. Sivulta tuleva kajastus valaisi hänen roomalaista profiiliaan, korkean kauluksen neuleita, sen ympärille kiedottua mustaa kaulaliinaa, harmaita hiuksia, jotka kohosivat töyhdöksi päälaelle. Heti kun kello oli lyönyt neljä, hän laski kynän kädestään. Minä panin päähän olkihattuni ja kulkiessamme milloin niittyjä pitkin, milloin pitkin puutarhan säleristikkojen reunustaa, joista raskaat köynnökset riippuivat, kerroin lukemani, johon opettajani teki selittäviä huomautuksia.
Setä Sylvain vihasi koulujen yksipuolista kirjakasvatusta, joka perustaa menettelytapansa muistitaitoon, ajattelemisen, älyn ja kokemuksen kehittämisen asemesta. Luonto oli hänestä lapsen ensimmäinen kasvattaja, luonto, joka lakiensa kautta opettaa meitä katselemaan puhtain silmin ja tyynin sydämin elämän ja kuoleman ilmiöitä. Kasvin ihmeellinen rakenne, sen uudestisyntyminen siemenen ja hedelmän kautta, oli valmistava minua eläimen ja ihmisen tutkimiseen, niin että, vähitellen yhtäläisyyksiä keksien, voisin hämmentymättä tulla tuntemaan niiden elimistön ja tehtävät. Nuo nuorten tyttöjen pienet kainoudet, tuo puoli-tietäväisyys, huonosti peitetty uteliaisuus, teeskennelty häveliäisyys, joita ominaisuuksia perheet ja kasvattajat ylpeydellä vaalivat, olivat hra de Riveyrac'ista naurettavia ja tuomittavia. Hän ei uskonut ikinä koituvan mitään hyvää siitä, että väkipakolla tehtiin salaperäisen rumiksi luonnostaan puhtaat asiat, jotka likaantuvat vain likaisten ajatusten niitä käsitellessä.
Luonnon tutkimiseen liitti setäni historian tutkimisen. Ne vuodet, jotka hän tahtoi omistaa kasvatukselleni, hän jakoi kolmeen jaksoon, sovittaen henkisen ravinnon laadun aivojeni voiman mukaiseksi. Hän vertasi itseään äitiin, joka lapselleen varhaisimman iän maitohoidon jälkeen vähitellen antaa kasvisravintoa ja sen jälkeen voimistuttavia ja ravitsevia liharuokia. Minä luin aluksi sarjan tarinoita, innostuen Raamatun, Herodotoksen, Odysseian ja Kyroksen kasvatuksen naiveista kertomuksista. Sitten tuli Plutarkhoksen ja muiden varsinaisten historioitsijani vuoro, ja lapsuusikäni lähetessä loppuaan tutustutti setä Sylvain minut filosofian pääjärjestelmiin ja uskontojen kehitykseen.
Täydentääkseen henkistä kasvatustani, joka oli aloitettu luonnon välttämättömien lakien tutkimisella, setä Sylvain käytti sokrateslaista menetelmää kehittääkseen ja ojentaakseen arvostelukykyäni. Hän koetti saada minut ajatusmaailmassani yhdistämään eroittamattomasti kauneuden aatteen hyveen aatteeseen; hän ei koskaan sanonut: »Tämä on pahaa», vaan: »Tämä on rumaa», vakuutettuna siitä, että hyvä ja kaunis kuuluvat samaan sopusoinnun käsitteeseen. Mutta hän vihasi sovinnaista siveellisyyttä, yhteiskunnallisia valheita, ennakkoluuloja. Hän piti itseään vanhana filosofina, joka suojelijalleen Athenelle, järjen ja tasapainon jumalattarelle pyhitti kasvattamansa terveen ja viisaan neidon.
Tällaisessa kasvatuksessa ei ollut tilaa pienille seurataidoille eikä miellytyskeinoille. Näyttipä siltäkin, että se pitäessään kurissa mielikuvitustani tukahdutti tunteitteni herkkyyden. Tätini ei surukseen huomannut minussa, huolimatta viidestätoista ikävuodestani, jälkeäkään hermostuneista mielenliikutuksista ja hellyyden puuskista, joita hän rakasti ja jotka hänestä olivat runollisen luonteen tunnusmerkkejä. Hra de Riveyrac ei katsonut arvonsa mukaiseksi selittää hänelle, että tuo tunne-elämän liian aikainen kehkeytyminen, joka aikamme varhaiskypsillä nuorilla tytöillä johtuu uskonnollisuudesta ja aistien heräämisen tuottamasta ensimmäisestä hämmingistä, ei suinkaan ole luonnollinen eikä terveellinen. Hän tukahdutti liikatunteellisuuden, joka olisi turmellut sen kuvapatsaan puhtaat viivat, jota hän muovaili verkalleen ihanteensa kaltaiseksi. Kun hän eräänä päivänä tapasi minut lukemassa Pyhän Katariinan elämää, jonka tätini oli minulle lainannut, sai hänen kiihkeä vihansa meidät vapisemaan.
— Älköön koskaan enää tuotako tähän taloon noita barbaarien hirveyksiä! huusi hän heittäen kirjan ikkunasta. Se vielä puuttuisi, että näkisin Hellén kantavan nunnan kaapua, lukevan rukouksia ja uskovan paholaisiin! Tytön, jota olen kasvattanut kuin omaa poikaani! Hänestä tahdottaisiin tehdä luihu, tyhmyri, rippituolien saalis!
Tätini ei uskaltanut enää väitellä minusta rakkaan ja ankaran opettajani kanssa. Mutta »Escarbagnas'n kreivittäret», jotka tiesivät, että olin jättänyt ensimmäisen ehtoolliskäyntini tekemättä, lakkasivat meillä käymästä.
Vuodet vierivät, toinen toisensa kaltaisina. Olin kuudentoista vanha, kun tätini kuoli.