III.
Jollei meillä olisi ollut palvelijatartamme Babettea, olisimme, setäni ja minä, olleet pahemmassa kuin pulassa. Minä olin vielä aivan liian nuori hoitamaan taloutta, ja vaikka olinkin kääntänyt Taloudenhoidon, en ollut lainkaan huvitettu niistä kotiaskareista, joita Xenophon kirjassaan teroittaa mieleen. Setä Sylvain oli maailman epäkäytännöllisin ihminen. Minulla ei ollut käsitystäkään rahan arvosta. Tuntien ylemmyytensä omalla alallaan, Babette, vanhana, suorasukaisena ja uskollisena palvelijattarena, katsoi velvollisuudekseen huomauttaa:
— Herra, on parasta, että annatte neiti Hellélle lomaa. Kuinka hän tulee toimeen, saatuaan miehen ja lapsia, osaamatta ommella nappia kiinni ja tietämättä miten kotletti paistetaan? Hän menee naimisiin eräänä kauniina päivänä…
— Kenties…
— Kuinka, kenties, keskeytti Babette närkästyen. Kaupungissa on kyllältä nuoria herroja…
— Nuo lurjukset, pölkkypäät, aasit! keskeytti setä Sylvain. Haluaisin totta tosiaan nähdä noiden elukoiden tulevan pyytämään minulta Hellétä!…
— No, no, hyvä herra, sanoi Babette, älkäähän huutako noin kovasti. Te luulette, että neidin on helppo päästä naimisiin!… Neiti on miellyttävä, hänellä on omaisuutta, hän on hienosta suvusta. Mutta te olette hänelle opettanut liian paljon hassutuksia. Se pelottaa ihmisiä.
Setää alkoi naurattaa.
— Ole huoletta, Babette. Minulla on omat tuumani. Minun sallittiin kuitenkin suoritella talousaskareita Babetten johdolla. Vielä yksi vuosi kului.
Lokakuu oli loppumassa. Setäni tuntui tavallista miettiväisemmältä. Eräänä päivänä postinkantaja toi hänelle kirjeen, jonka hän luki tyytyväisen näköisenä.
— Hellé, sanoi hän minulle, tule puutarhaan; minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
Oli tuollainen syksyn iltapäivähetki, jolloin ohentunut valon väreily tekee värit puhtaammiksi kuin mitä ne ovat kuumina kuukausina. Kesäauringon paahtamat puut, hedelmäpuut, joissa vinot päivänsäteet leikittelevät, autereinen taivas kuultavat kuin kullanvärisen kristallin läpi katsottuina. Tuona päivänä pisti silmääni muutama vioittunut päärynä säleistöjen ristikoista; viikunapuut ravistelivat sinipunervia hedelmiään, jotka putosivat ruohistoon hiljaa kahisten ja jättivät haljetessaan jälkeensä karmiininpunaisen viivan. Päittemme yläpuolella riippui punertavasta köynnösholvista kimpuittain mustia viinirypäleitä. Yöllä oli satanut ja kitkerä tuoksu levisi kosteiden puksipuiden juurelle keräytyneistä lehdistä.
Me kuljimme georgiinein keskellä, jotka aukaisivat auringossa keltaisten umppujensa poimuja. Setäni oli surullinen. Hän katseli puutarhaa ja taloa, joihin hänen liikkumis- ja näköalansa olivat rajoittuneet, samalla kuin tiede oli avartanut hänen unelmiensa ihannekotia äärettömyyteen saakka. Laskien kätensä olkapäälleni hän äkkiä sanoi:
— Kaikki tämä täytyy meidän jättää.
Minä tein hämmästystä osoittavan eleen. Hän jatkoi:
— Me lähdemme Parisiin, rakas pienokaiseni. Sinä olet kahdeksantoista vuotias. Olet jo melkein nainen. Olet, eikö totta, jo paljon yläpuolella sinua vanhempia tyttöjä, tuota lapsen aivoilla varustettua, kevytmielistä ja apinoivasti sievistelevää sukua? Olen uhrautunut sinulle kokonaan, enkä sitä kadu. Nähdessäni sinun kasvavan ja kukoistavan toiveitteni mukaisesti olen saanut kokea sitä, mikä isän tunteissa on suloisinta ja parhainta. Sinä olet voinut luulla, lapseni, että olen ollut itsekäs pitäessäni sinua lähelläni ja kieltäessäni sinulta ne tavanmukaiset ilot, joita ikäisesi nuoret tytöt saavat nauttia. Olenpa vielä, julmasti kylläkin, ryöstänyt sinut sisar raukaltani. Mutta minun oli pakko, täydentääkseni työni, varjella sinua sairaloisilta kosketuksilta, seuraelämän lapsellisuuksilta ja järjelle turmiolliselta mystillisyydeltä. Olen muovaillut sinut Hypatian kuolemattoman ja viehättävän kuvan kaltaiseksi.
— Ah! huudahdin minä, olen hyvin onnellinen löydettyäni teidän kaltaisenne isän.
Hän hymyili.
— Kuitenkin, oma Helléni, minä vanhennun enkä tule saavuttamaan ikää, jonka eli Kentauri, Akhilleuksen kasvattaja, joka minun pitäisi ottaa suojeluspyhimyksekseni. Minä vapisen ajatellessani, että sinä jäisit tänne yksin. Tämän seudun ihmiset ovat raakalaisia. He eivät ymmärrä mitään järjestyksestä eivätkä kauneudesta, mutta heissä on karkeaa sievistelemisen halua, joka olisi sinulle yhtä epämiellyttävää kuin heidän hellyytensä. Täytyy lähteä pois, rakas tyttöseni. Sinun täytyy oppia tuntemaan elämää ja ihmisiä voidaksesi valita itsellesi toverin. Tiedän, pienokaiseni, ettet tahdo myötäjäisilläsi kartuttaa jonkun kaupustelijan korkoja. On luultavaa, että menet naimisiin köyhän miehen kanssa. Sitäpaitsi on hänen oltava sinun arvoisesi.
Minä vastasin:
— Setäni, en ajattele vielä avioliittoa. Olen hyvin onnellinen teidän luonanne. Varmastikaan en tule menemään naimisiin mitättömän miehen kanssa. Te olette tehnyt minut liian vaativaiseksi. Sellainen puoliso kuin tuo kelpo herra Bertin olisi minulle vastenmielinen.
Hra Bertin oli eräs kaukainen sukulainen — jonkinlainen pikkuserkku — joka oli viettänyt muutamia päiviä luonamme.
— Bertin ei ole tyhmä, sanoi setäni. Monet pitävät arvossa hänen hengenlahjojaan: hänen laskevaisuuttaan ja hänen taipumuksiaan kaupantekoon. Kuvittelen, että Bertinistä olisi tullut erinomainen kauppias Korinthokseen, yksi noita merenkulkijoita, jotka purjehtivat Idän satamiin ja ostivat sieltä purppuraa, hunajaa, samosviiniä ja soittavia orjia. Hän osaa tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän tekee uskottavan vaikutuksen. Hän on sekä kohtelias että hauska, kun hän tahtoo saada viinitynnyrinsä myydyksi. Hänellä pitäisi olla pieni Hermes ovellaan. Mutta tuo neuvokas mies ei osaisi miellyttää sinua. Sinun kaltaisesi tytöt, Hellé, olisi annettava palkinnoksi sankareille.
— Onko sankareita vielä olemassa, setäni?
— Aivan varmaan, mutta meidän rumana aikakautenamme täytyy osata niitä löytää. Sankareiksi en, Hellé, sano hirviöiden lannistajia, en valloittajia, en myöskään suuria tiedemiehiä enkä suuria taiteilijoita. Sankari on ihminen, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja neron ja hyveen ihmeen kautta luoda itsestään puolijumalan. Hän voi häipyä huomaamattomana vähäpätöisten joukkoon; hän voi tulla väärin ymmärretyksi ja pilkatuksi; meidän tehtävämme, sinun tehtäväsi on tuntea hänet. Jos olisit tavallinen arkinainen, sanoisin: »Mene ja ota ensimmäinen, joka tiellesi sattuu, kunhan hän vain on hyvä ja voimakas.» Mutta aina lapsuudestasi saakka olen aavistanut, että sinä kuulut toiseen rotuun ja olet luotu korkeampaa kutsumusta varten.
Kuljimme hetkisen äänettöminä.
— Minä en vaadi sinulta mitään uhrauksia, jatkoi setäni. Toivon päinvastoin, että seuraat sisäistä ääntäsi. Kaikki naiset eivät suinkaan ole luodut taloudesta huolta pitämään. Samoinkuin löytyy nerokkaita miehiä, samoin löytyy naisia, jotka luonto on valikoinut liittymään heihin. Harvoin he toisensa tapaavat: he odottavat, kaipaavat ja etsivät toisiaan aina ja petyttyään kerran toisensa jälkeen he säilyttävät kuolemaan saakka kaipuunsa ja koti-ikävänsä. Mutta joskus, sivuuttaessaan toisensa, he aavistavat, tuntevat toisensa, nuo kaitselmuksen määräämät rakastajat; he yhtyvät, ja heidän rakkautensa kauneus säilyy esikuvana ihmisille. Usko minua, Hellé, jos arkipäiväinen avioliitto, joka saattanee tuoda mukanaan paljonkin sitä, mitä maailma kutsuu onneksi — rikkautta, kauneutta, arvonimiä — alkaisi viekotella sinua: varo tarttumasta tähän ansaan. Se olisi samaa kuin pettäisit etukäteen tulevaa oikeaa omistajaasi. Sinä päivänä, jolloin tulet hänen läheisyyteensä, tunnet vastustamattoman voiman vetävän itseäsi häntä kohti. Muista sanani, tyttöseni, sinä saavutat rakkauden ainoastaan ihailun kautta.
Setä Sylvain jätti minut tämän sanottuaan. Minä tulin hyvin miettiväiseksi.
Rakkaus! Tuo sana merkitsi minulle jotakin käsitteellistä ja teoreettista. Ei sydämeni eivätkä aistini olleet heränneet. Setäni oli antanut minun elää ihanteitten maailmassa, jossa nykyaikaiset tavat ja ihmiset olivat vain huonosti määriteltyjä sanoja ja häilyviä varjoja, jota vastoin mennyt aika jumalineen, taiteineen ja uninäkyineen oli muodostunut minulle ainoaksi todellisuudeksi. En ollut koskaan aukaissut romaania, en lukenut sanomalehteä enkä kuunnellut nuorten tyttöjen toisilleen uskomia salaisuuksia. Nuoruuden kynnykselle saapuneena olin kuin valkeisiin harsoihin kiedottu kuvapatsas, jossa eli vain otsa, joka ajatteli. Setäni oli kehittänyt älyäni, ymmärrystäni, muistiani; hän oli antanut minulle oikeuden ja kauneuden tajun. Mutta en koskaan ollut koskettanut miehen kättä. En voinut kuvitella, mitä rakkaus mahtoi olla.
Saavuttuani puutarhan perukkaan, nousin muutamia askeleita kiviportaita ylös ja seisoin siinä, käsilläni nojaten muurin harjaa vasten, josta silmä kantoi pitkin vihreitä niittyjä ja niihin viivoitettuja pitkiä, ruskeita syksyisen työn sarkoja. Aurinko painui kukkuloita kohti, joiden jalot, sinertävät ääriviivat häipyivät kultaiseen auteremereen. Kirkas auranterä kiilsi paksussa mullassa. Kastanjaryhmien joukossa, siellä täällä, vapisevat, kalpeat raidat osoittivat puron suuntaa. Pieni kaupunki oli takanani, näkymättömänä, kaukaisena, unohdettuna.
Aurinko laski. Silmäni joivat sen valoa ja tervehtivät sen purppuraista kehää. Sen kasvojen kirkkautta ei pilven hattarakaan himmentänyt, kun se kosketti kastanjapuiden latvoja. Illan hiljaisuudessa kuulin antiikkisen runouden täyteläisten sointujen kaikuvan läpi ilman ja pakanallinen ja neitseellinen sieluni värisi jumalaisessa hurmiossa. Tunsin aavistusten ympäröivän itseäni, ja sykkivin sydämin ojensin käsivarteni kohti kunnian korkeuksia, tuntien olevani pyhitetty sankarin rakkaudelle.