IV.
Setäni oli päättänyt asettautua pysyväisesti Parisiin. Sain hänet taivutetuksi lykkäämään matkaamme muutamia viikkoja, koska tahdoin valikoida ne esineet ja huonekalut, jotka meidän piti ottaa mukaamme. Setä Sylvain sadatteli jäädessään päiväkausiksi yksikseen, mutta minä sanoin nauraen:
— Setäni, oletteko unohtanut kertomuksen Iskhomakesta ja hänen vaimolleen antamansa neuvot? Minä en ole unohtanut, minä, joka olen tutkinut Xenophonia. Vaimon tulee, sanoo hän, olla kodissa samaa kuin mehiläisemo on pesässään. Ja hän lisää, että arkipäiväisimmilläkin esineillä on oma kauneutensa, kun ne ovat hyvin järjestetyt, »sillä näistä ainesosista on tehty sopusuhtaisuus, joka on kauneuden alkujuuri.» Vakuutan teille, setäni, että Xenophon olisi mielellään katsellut noita kiiltäviä kupariastioita ja noita punaisia hedelmiä tuolla tavoin lautasille asetettuina. Minua hävettää se, etten osaa leikata hametta makuni mukaiseksi. Ompelijattarellani ei ole viivakauneuden aistia ja hän panee teidät tuhlaamaan sen rahan, jonka paremmin voisitte käyttää ostaaksenne kreikkalaisten tragediojen uusia saksalaisia painoksia, joita teidän niin tekee mieli. Täti Angélie ei uskaltanut minulle opettaa tätä taloustiedettä, jota te näytätte halveksivan. Sallikaa minun valmistautua tulevia tehtäviäni varten, nimessä Sokrateen, joka varmasti tähän antaa myöntymyksensä.
Minä tiesin, että vetoamalla tähän setä Sylvainin heikkoon kohtaan saisin hänet suosiolliseksi tuumilleni. Hän alistui.
Sumuiset aamut, viileät illat osoittivat syksyn kallistuvan loppuaan kohti. Kukattomassa puutarhassa kimmelsi härmä aamuruskon kajastuksessa. Meidän piti lähteä 3 p:nä marraskuuta, vainajain päivän jälkeen. Setäni, joka tyynenä kuin vanha stoalainen seurasi luonnon ilmiöiden kulkua, ei välittänyt hautojen palvomisesta. Hän vieroi puksipuiden ympäröimää hautakumpua, marmoripatsasta, joka painoi maan povessa haurastuvia luita, sillä rakkaitten vainajien henget elivät hänen muistossaan omaa, ajan kulutuksesta vapautunutta jumal-elämäänsä. Hän sulkeutui kirjastoonsa, sillä välin kuin minä Babetten kanssa tein vuotuisen pyhiinvaellusmatkani vanhempieni haudalle.
Me kuljimme pitkin kirkkomaata, ympärillämme kaikkialla mustia ja valkoisia ristejä ja hautakammioita, jotka tekivät minut surulliseksi mahtipontisella rumuudellaan. Mustiin puettuja naisia kulki ohi tai polvistui; toiset asettivat ristikkoaidoille päivänkakkarakimppuja ja lasihelmistä tehtyjä seppeleitä. Kappelien puoliavoimista ovista näkyi lekottavia kynttilänliekkejä, jotka näyttivät keltaisilta keskellä kirkasta päivää ja värisivät kuin pienet sielut.
Babette polvistui kiven ääreen, jossa oli vanhempaini nimet sekä yksi myöhäisempi kirjoitus. En tuntenut mitään heltymystä ajatellessani isääni ja äitiäni, joita en muistanut. Tätini oli ainoa, jonka kadottamista todella surin. Olin itkenyt häntä vilpittömästi; mutta ymmärsin, että setäni poismeno olisi ollut minulle raskain onnettomuus. Toiselta puolen, setäni oli totuttanut minua ajattelemaan kuolemaa, joka ei herättänyt minussa mitään kauhistavaa mielikuvaa. Kuolema… se oli välttämätön tapahtuma, jota en tietysti odottanut ennen luonnollista aikaa tulevaksi, mutta jonka olisin kyennyt vastaanottamaan kärsimättä muuta tuskaa kuin ruumiillista, kuin tuota kapinoivaa tunnetta, jota tunsi Iphigeneia itkiessään suloisen valon katoamista. Minä jätin itseni luottavaisena luonnon huomaan, joka pitää omana salaisuutenaan seuraako kuolemaa tyhjyys tai kuolemattomuus. Tiesin, että minun on näyteltävä osani erään ajanjakson kuluessa, jonka pituuden määritteleminen ei suinkaan kuulunut minulle, ja tätä osaa varten pyrki kasvattajani kaikin voimin minua valmistamaan. Olin syntynyt elämään elämää, ja minä pidin luonnonvastaisena mielettömyytenä askeettisuutta, joka käskee meidän elää kuolemaa varten.
Babette nousi:
— Neiti parka pääsi taivaaseen, aivan varmaan, mumisi hän. Hänen kuolemansa vuosipäivänä olen antanut lukea messun, huolimatta herra Sylvainista.
»Kuinka voi uskoa taivaaseen ja messun voimaan? kysyin itseltäni paluumatkalla. Setäni sanoo, että kristinusko on vallinnut kuoleman pelon avulla. Se on tyydyttänyt ihmisten vaiston, joka itsepäisesti tahtoo uskoa kuolemattomuuteen. Mutta kuinka voi hyväksyä noita hämäriä ja hirmuvaltaisia dogmeja, jotka ikeen tavoin painavat tervettä järkeä! Tuossa uskonnossa täytyy piillä joku viehätys, jota en tunne.»
Seuraavana päivänä, sillä välin kun matkalaukkuja kannettiin alas, Babette sulki ikkunaluukut. Meidän huoneemme ja täti Angélien asunto jäivät koskemattomiksi. Otimme mukaamme vain kirjaston kirjat ja huonekalut. Kun suuri avain kääntyi lukossaan, ahdisti tuska sydäntäni. Syleilin katseellani käytäviä, muureja, puita, sokeaa ja mykkää taloa. Vaunut lähtivät liikkeelle.
Pienen kaupungin kaduilla kääntyivät ohikulkijat katsomaan taaksensa moittivan ja uteliaan näköisinä. Babette itki raitaiseen nenäliinaansa. Setäni istui käsivarret ristissä rinnalla, vaiti. Me ajoimme poppeleilla reunustettua tietä, joka vei asemalle. Viimeisen kerran näytti kaupunki punaiset kattonsa, hedelmäpuutarhansa, kiemurtelevat savupilarinsa, joita kolea pohjoistuuli kallisti etelään päin; sitten katosi se vaaran taakse. Parisin pikajuna kuljetti minua uutta elämää kohti.