V.
Heräsin seuraavana päivänä huoneessani eräässä Tournelles'in rantakadun hotellissa. Puolipukeissani aukaisin ikkunan ja astuin ulos parvekkeelle.
Oli kuuden aika aamulla. Rantakatujen ääriviivat kirkkoineen ja torninhuippuineen häipyivät rajattomaan usvamereen, jonka läpi valo päilyi tuhansina helmen ja sinisen harmaina vivahduksina. Saint-Louis'n saaren rakennusryhmät olivat melkein ruusunpunaiset. Oikealla puolen Bercyn taholla välkkyi Seinen leveä, sininen pinta täynnä pursia ja tasapohjaisia aluksia, joista purettiin hiiliä, jauhosäkkejä, omenakoreja. Lähempänä se haarautui kahtia, sulkien La Citén sinivihreään syleilyynsä. Tuomiokirkon harmaa katto, holvikaarineen, kellotapuleineen ja torneineen kohosi selväpiirteisemmin taivaan rantaa vasten; ja vielä korkeammalla säteili etäämpänä Sainte-Chapellen kullattu huippu auringonsäteen siihen sattuessa.
Tällaisena näin kaupungin, aamuruskossa. Se ilmehti minulle aavistamatonta kauneutta, jota vuosisadat olivat muovailleet ja rikastuttaneet, sopusointuisena vastakohtineen ja vaihtelevine näkyineen. Elämä ei hymyillyt tämän epävakaisen taivaan alla, tässä ohennetussa ilmakehässä, mutta se oli hermostunutta, monivivahteista, kiihkeää. Maailman sydän sykki täällä.
Minusta tuntui kuin olisi sykkinyt sen mukana vienosti oma, rauhallinen sydämeni, joka siihen saakka oli uinunut neitseellisessä välinpitämättömyydessään. Ja minä aloin unelmoida. Eikö ollut enne tämäkin, tämä aamuisen Parisin juhlatunnelma, joka oli vastaanottamassa nuoruuttani? Minkähän kadun varrella, matalassa majassako vai upeassa talossa heräsi tänä jumalaisena hetkenä, syyspäivän syntyessä suloisena kuin keväinen aamunsarastus, unelmieni luvattu rakastaja, sankari, jolle minun tuli lempeni omistaa? Minä kuvittelin häntä yhtä nuoreksi kuin itsekin olin, kauniiksi sekä ruumiiltaan että sielultaan, miehisen kunnon aseistamaksi tulevaisia valloituksia varten. Milloinkahan saisin hänet nähdä? Mistähän salaperäisestä merkistä hän voisi minut tuntea?
Söin aamiaista setäni kanssa vihreäseinäisessä ruokailuhuoneessa, joka oli juhlallinen kuin akatemian sali.
Kahvia tarjoiltaessa tuli kaksi herraa vieraaksemme. Heillä oli pitkät, likaisen valkeat hiukset, ajellut leuat, suuret punaiset kaulaliinat; he olivat oppineen, rehellisen ja köyhän näköisiä. Ne olivat Lampérier, hellenisti, ja Grosjean, rahantutkija, molemmat Instituutin jäseniä, jotka kahdenkymmenen vuoden ajan olivat olleet setäni kanssa kirjeenvaihdossa ja nyt näkivät hänet ensi kerran.
Heidän takaansa ilmestyi nuori mies. Hän oli kuin puusta veistetty ja tuntui liikkuvan itsetoimivien vietereiden avulla. Hänen parraton, tiukkaviivainen päänsä ei ilmaissut mitään määrättyä ikää. Hänen tukkansa oli pitkä, ylöspäin kammattu ja paljasti erinomaisen kauniin otsan. Koko hänen olemuksensa oli minusta eriskummallinen: kultasankaiset silmälasit, silkoisen sileä nuttu, kulmikkaat ja viivoitellun määräperäiset eleet. Setäni ilo oli vilpitön:
— Herra Karl Walter, neiti Hellé de Riveyrac, veljentyttäreni.
Ällistyneenä seisoin paikallani, kun hra Walter ojensi minulle kätensä: — Yksi! kaksi! — ja sitten istuutui: — Yksi! — niin suoraviivaisin liikkein, että ne muistuttivat preussilaista sotilasharjoitusta: Karl Walter! Olin lukenut hänen saksankielisiä esteettisiä teoksiaan. Kuinka tuo henkilö, joka näytti olevan kotoisin kuin jostakin Hoffmannin sadusta, on voinut uudelleen eloon herättää kreikkalaisen taiteilijan elämän ja sielun ihmeteltävässä filosofisessa romaanissaan: Eukrateen elämä, johon olin ollut niin ihastunut?
Molemmat tiedemies vanhukset toivottivat meidät tervetulleiksi Parisiin, kyselivät yhtä ja toista opinnoistani ja valittivat katkerasti humanististen tieteiden rappiotilaa oppikouluissa. Karl Walter keskusteli saksaksi setäni kanssa. Ymmärsin, että hänen piti seurata erästä tiedemiesten lähetystöä, jonka tehtävänä oli jatkaa Olympian kaivaustöitä. Äkkiä hän nousi: — Yksi! — ojensi kätensä: — Yksi! kaksi! — ja poistui, hellenistin ja rahantutkijan seuratessa hänen kintereillään.
— Tunnetteko paljon ihmisiä Parisissa? kysyin setä Sylvainilta.
— Minulla on ystäviä, joita en ole koskaan nähnyt; Lampérier ja Grosjean kuuluvat niihin. Minulla on myöskin täällä eräitä nuoruuden tovereita, jotka toimittavat sanomalehtiä tai jotka kirjoittavat romaaneja, niin kutsuttuja parisilaisromaaneja, valitettavasti!… Mutta noista ihmisistä en välitä. On sitten toisia, jotka ovat hyvin köyhiä ja tuntemattomia: erikoisalan tutkijoita kuten minäkin, kirjastorottia. Vielä on täällä Charles Gérard, historiantutkija, dosentti École normalessa, entinen opintotoverini pappisseminaarista. Sinä saat häneen tutustua. Hän on oppinut ja vakaumuksen mies. Pidän hänestä paljon.
— Hänestä ette ole minulle koskaan puhunut.
— Mitä varten olisin sen tehnyt? Mielikuvituksesi olisi saanut vain turhaa työtä. Nyt, kun olet järjellinen olento, eivät rouva Gérardin loistavat vastaanotot voi saada sinua päästäsi pyörälle.
— Herra Gérard on naimisissa?
— On. Hänellä on vaimo, jota sanotaan kauniiksi ja joka ei miellytä minua. Eipä silti, ettei hän todellakin olisi kaunis, mutta hänellä ei ole hienostunutta suloutta, liikkeitten ja äänen sopusointua. Hän muistuttaa itämaiden naista, joka lihoo velttoudessa ja hajuvesien tuoksussa. Mutta tuo majesteetillinen henkilö on uskomattoman kevyt luonteeltaan. Hän on kuin pyylevä harakka, joka alituisesti lörpöttelee ja hyppii. Älä kuuntele lainkaan niitä neuvoja, joita hän aivan varmaan tulee sinulle antamaan. Nuoren tytön tulee verhota itsensä kainoudella, olipa hän sitten kaunis tai ei.
Iltapäivä oli varattu kaupungilla liikkumista varten. Notre-Damen edustalle saavuttuamme setä Sylvain pysähdytti ajopelit. Huolimatta siitä, että hän oli puhunut minulle halveksien keskiajasta, tunsin kirkon sisään astuttuamme ennen aavistamattoman kauneuden uhoavan noista mahtavasti kohoavista pylväistä, hämärteisistä holveista, ihmeellisen väririkkaista ikkunamaalauksista.
— Lähtekäämme täältä, sanoi setä äkkiä. On kylmä; on pimeä. Näissä goottilaisissa kirkoissa hengittää sisäänsä ikuista koti-ikävää ja kuoleman kauhua.
— Te ette ole oikeudenmukainen! sanoin vaunujen lähtiessä jälleen liikkeelle. Katsokaa: tuo katedraali kohoaa sopusointuisena saaren kärjessä. Se ikuistuttaa tuhansien työmiesten vaivannäöt ja unelmat. Huolimatta siitä, että se on paljas ja kylmä, on minusta kuin ainakin heidän sielunsa asuisivat siinä, jollen tuntisikaan Jumalan läsnäoloa. Ettekö lainkaan pelkää olevanne liian yksipuolinen, setäni? Renan, jota olette antanut minun lukea, surkutteli sitä, ettei Pallas Athenen otsa voinut tajuta laajempaa kauneutta, kauneuden eri lajeja.
— Minä vihaan kristittyjen jumalanpalvelusta ja heidän siveyskäsitteitään, vastasi hän. He ovat rikkoneet maailman kaikkeuden rauhan. Älä puhu minulle sielun salaperäisestä lennosta: ei mikään muu ole kaunista kuin valo, tasasuhtaisuus, sopusointu ja totuus. Ihmiset, jotka ovat rakentaneet noita katedraaleja, ovat tuoneet luurangon taiteeseen. Kaikkialla he näkivät sen irvistelevän kuolontanssin. He ovat alentaneet hyveen eräänlaiseksi likaiseksi välipuheeksi, joka on voimassa heidän ja heidän Jumalansa välillä; he ovat saastuttaneet rakkauden, polttaneet naisen häpeämerkillä eivätkä ole keksineet äitiydelle muuta puolustusta kuin Maarian neitseellisen sikiämisen.
Hän pisti päänsä vaununovesta ja huusi:
— Ajuri, pysähdyttäkää Louvren edessä!
Saavuttuamme Carrouselin pihalle hän auttoi minut alas ja sanoi:
— Pudistakaamme itsestämme pois kaikki tuo goottilainen mieliala. Minä näytän sinulle, missä on Kauneus.
Hän johdatti minua läpi portaitten sokkeloisten käytävien antiikkisen taiteen suureen osastoon. Me harhailimme tyhjien salien viileässä hiljaisuudessa, kauniiden alastomien muotojen, pylväänpäiden, hauta-uurnien, muistotaulujen keskellä, jotka kertoivat muinaiskreikkalaisesta elämästä soinnukkaalla kielellään, jota jo ymmärsin. Vihdoin tuli näkyviini Milon jumalatar koskemattomassa kauneudessaan, katkonaisine jäsenineen, puhtaana kuin kaunis Sophokleen runo. Ja äkkiä kirkastui minulle koko tuo ylevä plastiikka, jota eivät mitkään kirjat eivätkä kaiverrus- ja veistosjäljennökset voi tarkalleen ilmituoda. Tunsin jälleen palaavani isänmaahani. Nämä ympärilläni kohoavat jumalat: Dianat lyhyissä tunikoissaan, nuoret Bakkhokset, Theban ja Deloksen Apollonit ruumiillistuttivat tutunomaisia vertauskuvia. Olin melkein heidän aikalaisensa, sillä minut oli ravittu attikalaisten kennojen hunajalla Gallian taivaan alla. Minun sieluni, maanpakoon tuomittuna kuten hekin, etsi heidän marmoristaan kajastusta kirkkauden maasta.
Kuukautta myöhemmin asetuimme asumaan Rue Palatinen varrelle erääseen puutarhan perällä olevaan, sangen rapistuneeseen sivurakennukseen. Ennen meitä oli siinä asunut Karl Walter, joka luovutti meille vuokrakontrahdin ja osan irtaimistoa. Pohjakerroksessa oli sali kolmine ikkunoineen, joiden valkoisissa puitteissa huomasi jälkiä kultauksesta, pieni ruokasali ja avara suoja, jota käytettiin kirjastona. Ensimmäinen kerros jakautui neljään huoneeseen ja niiden yläpuolella oli ullakkokomeroita. Minua pelottivat korkeat ja liian uudet kasarmit ja minä rakastin, juuri sen vanhuuden vuoksi, tätä surumielistä ja viehättävää asuinpaikkaa. Puutarha ulottui aina Rue Servandonille saakka ja sitä ympäröivät muurit, joissa köynnökset kiemurtelivat. Saint-Sulpicen tornit sulkivat näköalan. Keskellä nurmikkoa pulppusi suihkukaivo sammalen vihertämän kiven onkalossa ja aivan perällä pensaspyökkien keskellä seisoi tynkäjäseninen Amor-patsas, jonka pinnalle tuulessa huojuvat lehvät loivat valo- ja varjoleikkiä.
Kirjastohuoneen sisustus oli täsmälleen sama kuin Châtaigneraie'ssakin. Parthenonin friisi, rintakuvat ja harmooni olivat saaneet vanhat paikkansa ja olympialainen Pallas, joka oli päästetty ulos lasikaapistaan, seisoi korkean mustamarmorisen uunin päällä!
Joku ensimmäisen keisarikunnan entinen prefekti oli kalustanut tämän talon, ostettuaan sen eräältä emigrantilta. Sali punaisine haalistuneine silkki verhoineen oli komea ja arvokkaan näköinen. Siellä oli kaunis pronssinen pendyyli, kirjoituspöytä ja klavesini. Minun huoneeni oli kuin jäljennös jostakin vaskipiirroksesta: puinen vuode pylväineen, kaksi paimentyttöä, Psykhe solmukkeilla ja kukkaköynnöksillä koristeltuine kehyksineen, persialaistyyliset seinäpaperit sinisine ja valkoisine kuvioineen.
Tässä hiljaisessa asumuksessa, Saint-Sulpicen tornien varjossa, minä jatkoin Castillonin aikuista opinnoille omistettua elämääni. Setäni oli odottanut Parisin matkaamme antaakseen minun lukea nykyaikaista historiaa ja kirjallisuutta. Muistopatsaat, kadut, kaupungin näköalat kuvittivat havainnollisesti hänen opetustaan. Minä jatkoin erinomaisella nautinnolla noita keskusteluja ja kävelyretkiä ja lueskelin puutarhassa, näkymättömän suurkaupungin melun tuudittamana. Lampérier, Grosjean ja Walter tulivat usein teelle. Aukaisin silloin klavesinin ja soitin Bachin fuugia ja Gluckin aarioita setäni säestämänä, joka muisti joskus opetelleensa huilun ja viulun soittoa. En tuntenut minkäänlaista vaihtelun ja seikkailun kaipuuta enkä ollut erikoisemmin innostunut kun, saatuani kutsun rouva Gérardin tanssiaisiin, tilasin ensimmäisen iltapukuni.