VI.
Setäni oli liian ankara rouva Gérardia kohtaan. Tällä ruumiikkaalla, ikävystyttävän lörpöttelevällä naisella oli kaikki viat, mutta ei yhtään pahetta. Hra de Riveyrac olisi pitänyt häntä mielenkiintoisempana, jos hänellä olisi ollut kaikki paheet eikä yhtään vikaa. Rouva Gérardin keimailu ei ollut tahallista; hänen juorunsa vahingoittivat tuskin ketään; hänen pienille turhamaisuudesta johtuville valheilleen täytyi hymyillä. Rouva Gérard oli kykenemätön tekemään pahaa eikä osannut tehdä hyvää. Hän oli kaikin puolin vähäpätöinen, mitä suurimmaksi onneksi hänen miehelleen, hra Charles Gérardille. Vaimo, joka todellakin on »henkilöllisyys», velvoittaa miehensä kiinnittämään häneen huomiota, moittimaan tai kiittämään häntä. Sattuupa niinkin, että hän rauhanhäiritsijänä tunkeutuu siihen osaan miehen elämää, jonka tämä on varannut kirjallisuutta, politiikkaa, liikeasioita tai huvitusta varten. Rouva Gérardin loruilu ja hääräily ei liikuttanut Charles Gérardia lainkaan. Hän oli tottunut siihen samoin kuin voi tottua seinän takana jyskyttävän koneen yhtämittaiseen ja aina samanlaiseen meluun.
Heidän salongissaan kävi ennen muita Gérardin virkaveljiä, varattomia opettajia, joilla oli naimaikäisiä tyttäriä, kirjailijoita, Akatemian jäseniä, joitakin poliitikkoja sekä kunnianhimoisia nuoria ylioppilaita, jotka toivoivat itselleen suosituksia ja erikoisetuja. Torstaisin, joka toinen viikko, rouva Gérard tarjosi teetä; kahdet tanssiaiset ja neljä juhlapäivällistä kuuluivat suurien vastaanottojen vuotuiseen ohjelmistoon.
Noissa pienissä torstai-illatsuissa olin käynyt muutamia viikkoja saapumiseni jälkeen. Tunsin itseni kyllin tahdikkaaksi ja viisaaksi voidakseni arvata sen, mitä maaseutuelämä ja opintovuodet eivät olleet voineet minulle opettaa. Päätin puhua vähän ja pysyä kainon pidättyväisenä, olematta silti liian arka. Rouva Gérard, joka erinomaisen lämpimästi oli minut vastaanottanut ensimmäisellä vierailulla käydessäni, oli kaikkialla kertonut elämänvaiheeni, muovaillen ja värittäen niitä niin hyvin, että heti ensi iltana sain osakseni uteliaisuusmenestyksen, jonka saapumiseni aiheuttama hiljaisuus ilmaisi. Odotettiin uutta rouva de Staëlia, neiti Dacier'ta, jonkinlaista oppinutta ja rohkeapuheista keskustelijatarta. Mutta sisään astuikin nuori vaalea tyttö, valkeaan harsoleninkiin puettuna, ilman yhtään jalokiveä, ilman kukkaa. Säälin hymy kuvastui pettyneiden läsnäolijoiden kasvoilta. »Tuoko nyt on, tuntuivat kaikki sanovan, se luvattu merkillisyys?» Tunsin, että nuoret tytöt kiihkeästi toivoivat minun olevan ruman ja että nuoret miehet olisivat olleet mielissään voidessaan nimittää minua pedantiksi. Ainoa, joka alentui puhelemaan kanssani, oli eräs itsekylläisen näköinen neiti, lattearintainen, nenäkakkuloita kantava lisensiaatti, jonka ajatukset eivät kantaneet Sorbonnea ulommaksi. Rouva Gérard lienee hänelle ylistänyt oppineisuuttani kovin haltioitunein puheenparsin, ja neiti, otteluun valmiina, tahtoi näyttää etevämmyyttään. Tuskin oli hän aloittanut keskustelun, — tavalla, joka oli omiaan tekemään meidät naurettaviksi, — kun minun pidättyväisyyteni teki lopun hänen lähentelyistään. Mutta pelätty vaikutus oli saavutettu, ja seura katseli minua epäluuloisesti.
Olisin mielelläni keskustellut nuorien, ikäisteni tyttöjen kanssa, joita nyt näin ensi kertaa. Minun mielestäni he olivat ikäänkuin keskeneräisiä, vain puolittain itsetietoisia; ja kuitenkin olivat he kokeneet tunteita, jotka minulle olivat vielä aivan outoja. Minä olin elänyt vuosisatani ulkopuolella, yhtä rintaa vainajien kanssa, joilla ei ole ikää yhtä vähän kuin isänmaatakaan, ja vasta nyt synnyin yhteiskuntaelämään, johon nuo ruusunpunaiseen ja taivaansiniseen puetut tietämättömät lapset olivat tulleet ennen minua. Heissä saattoi nähdä alkuluonnoksen nykyaikaisesta naisesta. Perhetuttavien salongeissa, äidin valvovan silmän seuratessa, he valmistautuivat rakkauden taisteluun; heille oli opetettu viehättämisen taito, varovaisuus, luvallinen keimailu, väijyvät vaarat, ja minä olin kuin norsunluinen Pallas, eläen liikkumattomalla jalustallani ikuista unelmaa.
Muutamien viikkojen kuluttua en enää herättänyt uteliaisuutta enkä paheksumista. Toiset syyttivät minua ylpeydestä, toiset liiallisesta arkuudesta. Minuun suhtauduttiin hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä. Eräät nuoret miehet, jotka pitivät minua kauniina, koettivat ylläpitää jonkunlaista hakkailua.
Lähemmin heitä tarkasteltuani huomasin, että he olivat älykkäitä ja sivistyneitä; mutta kaikki he näkyivät olevan ammatillisuuden rumentamia. Näin opettajia, lääkäreitä, asianajajia, mutta en löytänyt yhtään ihmistä. Yhteiskunta oli heidät sorvaillut jotakin erikoista virkaa varten; ammatti oli tullut heidän toiseksi luonnokseen, ja heidän älynsäkin, liian yksipuolistuneena, tuntui olevan samalla sekä pingoitettu että kutistunut, koska siitä puuttui tasapainoa ja oikeat suhteet. Tämä selitti minulle heidän ajatustensa pikkumaisuuden ja heidän horjuvan arvostelukykynsä, silloin kun he uskalsivat oman alansa ulkopuolelle, ja minä ymmärsin, miksi setäni piti niin tärkeänä sitä, mitä hän nimitti sopusointuiseksi kasvatukseksi.
Minulla oli lasten kokemattomuus; minulla oli myös heidän ankara johdonmukaisuutensa ja lahjomaton selvänäköisyytensä. Ihmettelin kaikkea, ihmisiä ja asioita, etenkin ihmisiä, joista ei vielä ainoakaan ollut voittanut minua henkisellä ylemmyydellään tai sillä selittämättömällä henkilöllisellä lumousvoimalla, joka on ulkopuolella erittelyn.
Elämääni toi uutta viehätystä erään naisen ystävyys.
Siinä eristäytyneessä asemassa, johon olin joutunut käydessäni ensimmäisiä kertoja rouva Gérardin luona, olin kiinnittänyt huomioni rouva Marboyn valkoiseen tukkaan, vienon sinisiin silmiin ja puhtaaseen äärikuvaan. Hän muistutti minusta täti Angélieta. Eräänä iltana uskalsin lähestyä häntä ja mainita hänelle tuosta yhdennäköisyydestä. Hän vastasi mitä sydämellisimmällä äänellä:
— Olen kovin mielissäni tästä sattumasta, neiti, ja toivon, että se on hyvä enne, sillä haluaisin tulla teidät tuntemaan; te olette herättänyt vilkasta mielenkiintoani.
— Missä suhteessa, rouva? kysyin.
— Yksistään kasvonpiirteenne ovat kiinnittäneet huomiotani. En tunne teitä tarpeeksi voidakseni arvostella teitä muun kuin ulkonäkönne perusteella; mutta silmänne miellyttävät minua. Ne ilmaisevat, että olette hyvä, älykäs ja rehellinen. Teidät nähdessäni haluaisin syleillä teitä. Minulla ei ole lapsia, ja olisin toivonut tytön, joka olisi ollut teidän näköisenne.
— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, rouva. Ei koskaan ole kukaan puhunut minulle tuolla tavoin.
— Niinkö?
— Setäni rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta hänellä ei ole aikaa eikä halua kohdella minua lapsena.
Muutamin sanoin kerroin elämänvaiheeni. Rouva Marboy katseli minua säälinsekaisella ihmetyksellä:
— Ja ette ole koskaan tuntenut tyhjyyttä sydämessänne? Opiskelu on riittänyt täyttämään koko elämänne?
— On, rouva. Mutta keskustellessani teidän kanssanne alan ymmärtää, miten suloista on saada osakseen myötätuntoa.
— Te olette herttainen, sanoi hän puristaen kättäni. Tulettehan katsomaan minua, eikö totta?
— Olen hyvin onnellinen kutsustanne, rouva. Puhuin sedälle tästä tapaamisesta. Hän sanoi:
— Todellakin, sinä voit mennä rouva Marboyn luokse. Tuo rakastettava vanha rouva tulee sinulle opettamaan maailman tapoja ja käyttäytymistaitoa eikä tärvele henkeäsi eikä sydäntäsi. Pidän hänen seuraansa sinulle paljon sopivampana kuin rouva Gérardin tai jonkun kaksikymmenvuotiaan tyttöletukan. Mutta tänä iltana tanssittiin. Miksi et tanssi?
— En osaa tanssia, setäni.
— Se on totta… Tahdotko oppia? Joku mustaan hännystakkiin puettu pässinpää opettaa sinut kyllä viulun vingutuksen mukaan ottamaan askeleet ja laskemaan tahdin.
Tein kauhua osoittavan eleen.
— Et pidä siitä? Olet oikeassa. Nykyaikainen tanssi on naurettavaa ja usein rivoa.
— Rivoa?
Hän ei vastannut. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen:
— Olen kyllä huomannut, että sinulle ei anneta sitä arvoa, jonka ansaitset. Tuhat tulimmaista! Hanhet ihmettelevät joutsenia nähdessään. Älä senvuoksi ole levoton tulevaisuutesi suhteen.
Seuraavana maanantaina setäni saattoi minut rouva Marboyn luo.
— Rouva, sanoi hän, veljentyttäreni on minulle ilmaissut hartaan toivomuksensa saada tutustua teihin lähemmin. En ole häntä vielä koskaan uskonut kenenkään huostaan, mutta hän ei voisi löytää viehättävämpää ja hyväntahtoisempaa holhoojaa kuin te olette.
— Syleilkää minua, neiti Hellé, sanoi vanha rouva tuolla vastustamattomalla viehkeydellä, joka ei setäänikään ollut voinut jättää välinpitämättömäksi. Tunnen, että sielunne on kasvojenne kaltainen, ja minä rakastan teidän kauneuttanne.
— Te tulette huomaamaan, että Hellé on kokematon monissa asioissa, jatkoi hra de Riveyrac. Minä olen tehnyt hänet sellaiseksi. Olen tahtonut kasvattaa esikuvallisen olennon, josta ei tulisi epäsikiötä siveellisessä suhteessa. Luulen siinä onnistuneeni. En ole häneltä koskaan mitään salannut, ja hän ei ole koskaan valehdellut. Hänellä on miehen aivot ja neitseen sydän. Tulette hänestä pitämään. Ja koko elämäni työ on teidän kauttanne saava lopullisen viimeistelyn.
— Ettekö pelkää, että minä sen turmelen? sanoi iäkäs ystävättäreni nauraen. Tunnen teidän mielipiteenne ja aatteenne enkä niitä kaikkia suinkaan ymmärrä tai hyväksy. Olen nainen, jolla on ollut kaikki sukupuolensa ennakkoluulot ja heikkoudet, herkkä ja hento olento, jolla tunne on ajatusta voimakkaampi. Minä käyn mielelläni kirkossa, luen romaaneja, runous saa minut itkemään ja, niin vanha kuin olenkin, tulen liikutetuksi todellista rakkautta nähdessäni. Te näette, hyvä herra, että minä avomielisesti paljastan teille älyllisen rakenteeni keskinkertaisuuden.
— Te jätätte mainitsematta vikojenne joukosta taipumuksenne leikinlaskuun ja hienoon ironiaan, vastasi setä Sylvain. Vai luuletteko todellakin, rouva, että haluaisin tämän kauniin tytön tehdä neiti Dupontin, tuon sietämättömän lisensiaatin kaltaiseksi? Naisia on sataa lajia; Hellé edustaa niistä kaikkein harvinaisinta, hienointa; mutta hän on nainen kuten Muusatkin, kuten Athene. Pitääkö sitten sen seikan, että hän osaa ajatella ja ymmärtää välttämättä merkitä sitä, ettei hän osaa rakastaa? Hän voi rakastaa niinkuin kuka tahansa toinenkin, paremmin kuin joku toinen, kirkaskatseisella ja ylpeällä rakkaudella. Ja jos rakkaus hänet pettää, ei hän alennu noiden levottomien sielujen tasolle, jotka kulkevat miehestä mieheen kerjäten pettävien harhakuvien häpeällistä almua; hän vetäytyy syrjään, koskemattomana, siihen piilopirttiin, jonka olen hänelle varannut; en myöskään pelkää, että hän enää on altis naisellisille vaikuttimille, joilta olen huolellisesti hänet varjellut hänen tyttövuosinaan. Hänen naisellisuutensa ilmenee vain vienona suloutena, eikä teidän esimerkkinne eikä neuvonne voisi häntä taivuttaa mystillisyyteen tai tunteilevaisuuteen.
— Älkää puhuko pahaa tunteellisuudesta, herra de Riveyrac. Tiedän kyllä, ettei se ole enää muodissa ja että sitä ei tapaa enää muualla kuin maaseudulla, yksinkertaisissa koulutyttösieluissa, jotka eivät vielä ole nykyaikaistuneet, tai talttuneissa vanhuksissa, jotka ovat jo lakanneet olemasta nykyaikaisia. Epäilemättä voidaan pilkata pientä sinikukkaa, mutta se on tuoksullaan sulostuttanut monen arkipäiväisen elämän. Se katkaistaan liian helposti nykyään. Uskokaa minua, miesten niinkuin lastenkin parhain turvapaikka on äidin syli, vanhanaikaisen aviovaimon, jolle kärsimys on opettanut hellyyttä, eikä suinkaan järkeilevien sportswomen'iemme miehekkäät käsivarret.
— En tunne lainkaan noita sportswomen'ia, joista puhutte, sanoi hra de Riveyrac, enkä halua tunteakaan. Olen kaduilla nähnyt eriskummallisten olioitten ratsastavan teräksisillä kulkuneuvoilla. Ne ovat kauhistuttaneet minua. Mielestäni kävelyn, juoksun ja järkiperäisen voimistelun pitäisi riittää muodostamaan kaunis ruumis. Katsokaa kuinka veljentyttäreni on voimakas ja notkean siro. Se johtuu siitä, että hän on kasvanut vapaudessa ja harjoittanut jäseniään samoinkuin henkeäänkin. Mutta se ei ole suinkaan samaa kuin sportswoman. Palataksemme jälleen tunteellisuuteen, rouva, sanon teille, että minä olen nauttinut sen siunauksista, sillä äitini oli yksi noita 1820-luvun kauniita haaveilijattaria, todellinen nainen, täynnä suuria tunteita ja runollista kaihomieltä. Hän oli muokannut sisareni omaksi kuvakseen, mutta kohdatessaan minussa lujan järjen, tukevan tarmon ja keskitetyn tunne-elämän hän välistä teki minulle julmaa vääryyttä. En ole kantanut mitään kaunaa hänen muistolleen, mutta en voi unhoittaa sitä, että tuo onneton taipumus ylenmääräisiin mielenliikutuksiin ja nuo turhanpäiväiset heltymisen puuskat tärvelivät nuoruuteni ja loivat helvetin kotielämäämme. Isäni ihaili hänen naisellista herkkyyttään, ja koko perhe piti minua itsekkäänä, kivisydämisenä jakobiinina. Kieltäydyttyäni rupeamasta papiksi pahenivat väärinymmärrykset… Ah, rouva, kun minun sitten vuorostani piti kehittää nuorta sielua, vannoin, etten sitä heikontaisi enkä liuentaisi tuossa tunteellisuuden haaleassa kylvyssä. Olen sen kastanut totuuden ja viisauden virkistävään lähteeseen. Hellé ei surkeile turhasta, mutta hän ei myöskään ole veltostuttava miehensä tarmoa; hän tulee kasvattamaan tosi miehekkään rodun. Sensijaan että teidän hennot tyttölapsenne ikuisesti joutuvat don Juanien saaliiksi, on hän kykenevä sankarilliseen rakkauteen ja sankarilliseen uhrautuvaisuuteen.
— Pidän hänestä sellaisena kuin hän on, vastasi rouva Marboy. Tuo voimaperäinen kasvatus, joka minua hiukan pelottaa, ei ole laisinkaan vähentänyt hänen viehkeyttään, ja koska Hellé on hyvä, vaatimaton ja onnellinen, täytyy myöntää, että olette oikeassa.