VII.
Minä kiinnyin kohta rouva Marboyhan, ja pian oli molemminpuolinen mieltymyksemme kehittynyt todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Vietin kernaasti päiväkausia tuossa viihtyisässä, vaaleilla huonekaluilla sisustetussa, sitruunan värisillä seinäpapereilla verhotussa pikku salongissa, jossa Nizzan ruusut tuoksuivat. Rouva Marboy, joka kävi säännöllisesti puettuna harmaaseen tai malvanväriseen pukuun ja pitsimyssyyn, istui turvallisesti uunin nurkassa, siron työpöytänsä ääressä. Kun vieraita saapui, panin itse pöytään teen ja leivokset ja pidin huolta tarjoilusta aivan kuin olisin kuulunut kotiväkeen. Rouva Marboyn ystävät eivät muistuttaneet ollenkaan niitä levottomia, teennäisiä ja oppineita vieraita, jotka kävivät rouva Gérardin luona. Täällä tapasi keski-ikäisiä rauhallisia naisia, vanhoja hyväntahtoisia herroja ja muutamia ylhäissukuisia nuoria miehiä, sirosti ja arvokkaasti käyttäytyviä. Vaikkakin rouva Marboy eli vaatimattomasti eikä koskaan liikkunut suuressa maailmassa, oli hän sukua rikkaille ylimys- ja säätyläisperheille. Nämä sukulaissuhteet selittivät mielestäni ne muutamat ennakkoluulot, joita hänellä oli, mutta joita hän ei koskaan korottanut uskonkappaleiksi. Hän rakasti moitteetonta seurustelutapaa, kauniita kohteliaisuuksia, tunteen tuhansia eri vivahduksia, jotka, kuten hän sanoi, olivat sydämen aateluuden tunnusmerkkejä. Hän oli saanut pintapuolisen kasvatuksen, jollaisen Oiseaux'n tai Sacré-Coeur'in nunnat antoivat sen ajan tytöille; hän osasi hiukan englantia ja italiaa; hän soitti pianoa, lauloi vielä ihastuttavasti Bellinin ja Donizettin aarioita ja ihaili Musset'ta ja Lamartinea. Hän oli hyvin hyvä, hiukan taipuvainen pilantekoon, ja piti mielenliikutuksiaan mielipiteinä, jotka hän viehättävästi toi esille ja joita hän puolusteli kertomalla esimerkkejä elämästä. Hänen johtopäätöksensä eivät aina olleet luotettavia, mutta hän puhui niin hauskasti, ettei häneen lainkaan väsynyt. Mentyään hyvin nuorena naimisiin miehen kanssa, jota hän jumaloi, hän ei ollut murehtinut muuta kuin lapsettomuuttaan ja liianaikaista leskeksi jäämistään. Lämpimät ystävyyssuhteet loivat vielä hohteensa hänen kauniisiin kuusiinkymmeniin ikävuosiinsa.
Minä olin tuon rakastettavan naisen ainainen kummastelun aihe.
Eräänä helmikuun iltapäivänä, yksin ollessamme, hän kertoi minulle erään tarinan kihlauksensa ajoilta ja sanoi, nähdessään minun haaveksien tuijottavan takkavalkeaan:
— Kenties pidätte, pieni ystäväni, kovin lapsellisena tällaista vanhan naisen loruilua. Mutta te olette yhdeksäntoista vuotias: pian saatte itse kokea rakkautta.
Pudistin päätäni. Rouva Marboy laski kätensä hiuksilleni:
— Eikö mikään unelma piile tuon tyynen otsan, noitten vaaleitten kiharoitten alla?
— Ei mikään, vastasin, ja olenpa tässä itsekseni ajatellut sitäkin, että eikö jo liene kokonaan maailmasta kadonnut se miesrotu, joka voisi herättää rakkautta.
— Kuinka niin, lapseni?
— Ne miehet, joita olen nähnyt rouva Gérardin luona, eivät ilmeisestikään kuulu siihen rotuun. Heillä on kaikilla mielessä vain yhteiskunnallinen asema, tulevaisuus ja ne aineelliset edut, joita avioliiton pitäisi heidän elämälleen tarjota. He ovat nuoria. Muutamat ovat kauniitakin. Mutta heissä ei ole mitään, joka voisi kutsua esiin rakkautta. Eivätkä he siihen pyrikään. He tyytyvät kunnialliseen ja mitättömään tunteeseen, mielenkiinnon ja ystävyyden välimuotoon.
— Kuka teitä on niin hyvin opettanut, hyvä Jumala! Luetteko ehkä romaaneja?
— En koskaan ole aukaissut yhtään romaania, mutta minulla on silmät ja korvat, ja kun olen vapaa ennakkoluuloista, näen kenties voimakkaammin ja selvemmin kuin muut tytöt, kuinka aina sanotaan toista kuin mitä tehdään, ollaan todellisuudessa toista kuin mitä väitetään oltavan ja vaaditaan toista kuin mitä näytään toivovan. Tämän talven kuluessa on rouva Gérardin luona solmittu kolme avioliittoa. Olen nähnyt vale-viattomuuden menevän naimisiin vale-liikemiehen kanssa ja hullaantuneen koulumamselin puolikuntoisen tieteilijän kanssa. Kolmas pariskunta osoitti toistaan kohtaan niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ettei voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka kamala ikävystyminen valtasi kihlautuneet, kun hyvä rouva Gérard järjesti heille tilaisuuden siveään kuherteluun. Puhuttiin paljon nuorten sulhasten edullisesta yhteiskunta-asemasta, tulevien appiukkojen vaikutusvallasta ja merkitsevistä suhteista, morsiamien miellyttäväisyydestä ja hyveistä, ja kun rouva Gérard vanhasta tottumuksesta lisäsi, että nämä kauniit naimiskaupat olivat kaikki rakkaus-avioliittoja, kysyin itseltäni, olivatko hänen kuulijansa todellakin täydellisiä pölkkypäitä vai luulivatko he velvollisuutensa olevan näyttää sellaisilta.
— Te olette julma, Hellé! On totta, että seuraelämän soveliaisuussääntöjen noudattamisessa mennään usein naurettavaisuuksiin saakka, sitäkin enemmän, kun niiden suhteen ei kukaan voi erehtyä; mutta kihlautuneitten näennäinen välinpitämättömyys lienee vain tuollainen muodollisuus eikä mitään muuta. Kuka sanoo, etteivät neidit Dupont ja Mazuriau rakasta tulevia puolisoitaan?
— Myönnän, että he kyllä voivat tuntea jotakin lajia rakkautta, tunnetta, joka on kokoonpantu useista tunteista, kuten uteliaisuudesta, turhamaisuudesta, kunnianhimosta j.n.e. Mutta itse rakkautta?… Vaikkakaan en sitä lainkaan tunne, voin aavistaa, että se on Dupontien ja Mazuriauitten tunteisiin verrattuna samaa kuin aurinko talikynttilän rinnalla.
— Mutta rakas pienokainen, rakkaus on ennen kaikkea kaunis harhakuva. Onko sanottu, että se mies, jota te tulette rakastamaan, on sen kummempi kuin nuo poikaparat, joita niin pahoin pitelette? Te näette hänet toisenlaisena, ja se on kylliksi.
— Ah, rouva, on siis luultavaa, etten koskaan tule rakastamaan.
— Minkätähden?
— Sentähden, etten ole saanut sellaista kasvatusta, joka sallisi älykkään tytön rakastaa sellaista miestä kuin neitien Dupont ja Mazuriau sulhaset ovat. Avioliitto ei tarjoa minulle mitään todellista yhteiskunnallista etua, koska olen vapaa, paljoa vapaampi kuin joku aviovaimo, eikä minun tarvitse kärsiä siitä vartioimisesta, jota kaksikymmenvuotiaat tytöt vihaavat, nauttiessani setäni kaikesta ahdasmielisyydestä vapaata holhousta ja ollessani täydellisesti tekojeni ja sanojeni herra. Kun en ole orja enkä ikävöi ketään, olisin hullu vaihtaakseni onnellisen riippumattomuuteni sellaisen miehen holhoukseen ja seuraan, jota en rajattomasti rakastaisi. Ja kuinka voisin rajattomasti rakastaa henkisesti mitätöntä miestä?
— Hellé raukka! Sydämenne nukkuu. Luuletteko, että sen voisi herättää eloon vain nerokas mies? Onni, rakkaani, viihtyy tyynessä ja kohtuullisen lämpimässä ilmakehässä. Rajut tuulet ja täydeltä terältä paistava aurinko kuihduttavat pian sen suloisen kukkeuden.
Hän oli hetken aikaa mietteissään.
— Tiedättekö, jatkoi hän taas, että minä melkein kauhulla ajattelen tulevaisuuttanne. Te olette niin kaukana naisesta, jollaiseksi minä hänet kuvittelen. Kauneutenne, älykkäisyytenne, henkenne harvinainen rohkeus, ovatko ne teille onneksi vai turmioksi? Nainen on minun käsitykseni mukaan hellä ja uhrautuvainen olento, tunteiltaan miestä voimakkaampi, älyltään heikompi. Tahdon nähdä hänen nojautuvan aviomiehen käsivarteen, kumartuvan kehdon yli, polvistuvan Jumalan edessä… Te ette usko Jumalaan, Hellé… Kun filosofit tulevat minulle puhumaan Kaikkeuden sielusta, suljen korvani, enkä tahdo siitä mitään tietää, sillä tarvitsen Jumalaa, joka ei ole niin epämääräinen ja välinpitämätön. Olen nähnyt setänne luona Pallaan, jota te rakastatte. Se edustaa teidän järkenne ja viisautenne ihannetta, mutta se ei ole inhimillinen; se ei tiedä mitään rakkaudesta eikä se kanna lasta käsivarsillaan.
— Onko katolinen Neitsyt sitten inhimillinen, hän, jonka äitiys koroitettiin kunniaan kieltämällä rakkaus?… Älkää olko huolissanne, rakas rouva; olen saanut, mitä mieltä siitä lienettekin, lujan siveellisen kasvatuksen ja miehistä suurimmat ovat minulle opettaneet, mikä on velvollisuuteni. Onko velvollisuuteni paloitella itseäni, alentaa itseni, etsiä tilaisuutta uhrautumiseen, pitää päämääränäni rakastaa kärsimystä? En sitä usko. Velvollisuuteni on tehdä itsestäni se nainen, miksi olen luotu, olla onnellinen ja tukea toisten onnea. Kunnioitan totuutta, kammoksun kaikkea, mikä pienentää ja rumentaa. Se, mitä kutsutte ylpeydekseni, on juuri minun paras hyveeni.
— Ohjatkoon ja suojatkoon teitä siis tuo ylpeytenne!… Mutta saamme vieraita. Tahdotteko soittaa teetä?
Seurusteluhuoneen ovi avautui. Nuori mieshenkilö astui sisään ja tuli suutelemaan vanhan rouvan kättä.
— Hyvää päivää, Maurice, sanoi rouva Marboy hymyillen tuolle kauniille, muodista pois joutuneelle tervehtimistavalle. Luulin teidän unohtaneen minut, mutta heti kun ilmestytte, annetaan teille anteeksi. Kuinka voi serkkunne, rouva de Nébriant?
— Erinomaisesti, rakas rouva. Hän omistaa aikansa kokonaan erään Maeterlinckin näytelmän harjoittamiseen, joka hänen luonaan tullaan piakkoin esittämään. Mitä minuun tulee, on minun pyydettävä tuhannesti anteeksi…
— Pitäkää se jo tehtynä, älkäämmekä puhuko siitä sen enempää, Maurice; te näette minulla olevan kaunista ja nuorta seuraa. Saanko esittää teille neiti de Riveyrac'in. Hellé, tässä esitän teille Maurice Clairmontin, runoilijan, tulevan kuuluisuuden, jonka olen tuntenut lapsesta saakka.
Vastasin nuoren miehen tervehdykseen, ja kun olimme ottaneet paikkamme, tunsin hänen katseensa koskettavan minua, väistyvän ja jälleen itsepäisesti palaavan minuun.
Maurice Clairmont ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Hän oli solakka ja voimakas ja hänen ilmeensä oli niin rakastettava, että se magneetin tavoin veti myötätunnon puoleensa. Nuo kalpeahkot kasvot, hiukan suipentuva parta, mustan tukan kiharat, kiiltävät kuin höyhenet, hampaitten häikäisevä valkeus ja silmien sininen loiste muodostivat todellakin runoilijan arvoisen miehisen kauneustyypin, jota ei kukaan nainen katsele lämpenemättä.
— Rouva de Nébriant jumaloi jatkuvasti Maeterlinckia, sanoi rouva Marboy. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, millä hän jaksaa suoriutua amatööriesitysten tuottamista ainaisista ikävyyksistä ja rasituksista. Ajattelen Molièren lauselmaa: »Omituisia eläimiä ohjata nuo näyttelijät!» Mitä sitten kun nuo näyttelijät otetaan seuraelämästä!
— Te ette aio olla läsnä esityksessä?
— Rakastettava serkkunne suonee minulle anteeksi. Olen liian vanha. Valvokit tappavat minut ja teidän Maeterlinckinne pelottaa minua. Te saatte minulle kertoa juhlasta, rakas Mauriceni.
— Mutta minä en voi lainkaan siellä olla. Ystäväni Clauzet, maalari, vie minut Kreikkaan. Makedonian taholta on odotettavissa uusia levottomuuksia; puhutaan sodan puhkeavan lähiaikoina. Olisin äärettömän iloinen saadessani taistella jumalaisen Hellaan puolesta. Mutta jos odotetusta kapinasta ei tule mitään, vietämme talven saarilla ja minä viimeistelen siellä näytelmäni Sapphon.
— Onnellinen ihminen!… Mutta tiedättekö mitä, te olette ensimmäisillä sanoillanne saavuttanut neiti de Riveyrac'in arvonannon. Hän kadehtii teitä, olkaa varma siitä.
— Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kunnian? sanoi hra Clairmont nauraen.
— Hellé on toisen ajan ihminen, soma pakana. Tunnette kai hänen setänsä, herra Sylvain de Riveyrac'in teoksia?
— Antiikkisen siveysopin tekijä, filosofi, taiteellisempi kuin monet taiteilijat! Ah, kuinka olisin onnellinen saadessani häneen tutustua!
— Pahoittelen, ettei setäni ole saapuvilla, sanoin, hiukan hämilläni tuosta sinisestä katseesta, joka kimmelsi tummien silmäripsien lomista niinkuin jäälintu kaislistosta.
— Maurice, huudahti rouva Marboy, teidän täytyy tutustua herra de Riveyrac'iin! Tulkaa tänne päivälliselle lauantaina, te tapaatte silloin herra de Riveyracin ja hänen viehättävän veljentyttärensä… Oh, älkää vastatko, ettei teillä ole aikaa, että kauniit naiset kiistelevät kunniasta saada teidät vieraaksensa… Jos kieltäydytte, tulemme vihamiehiksi.
— Miksi kieltäytyisin niin suuresta ilosta? Pyytäisin vain, rakas rouva, saada tuoda luoksenne erään toisen vieraan…
— Myönnytään… Ja tuo toinen vieras?…
— On teidän oma veljenpoikanne. Minun piti viettää tuo ilta hänen luonaan.
— Tuo omituinen Antoine? Hän ei tule.
— Rouva Marboy, kuinka väärin te tuomitsette veljenpoikaanne! Mitä mahtaa neiti de Riveyrac ajatellakaan?
— Hellé ei tunne Antoinea. Rakas lapseni, henkilö, josta puhumme, on veljenpoikani, synkkä ja eriskummallinen olento, joka tekee työtä kuin benediktiiniläismunkki, elää kuin erakko ja välittää siitä vähät, miellyttääkö hän nuoria tyttöjä.
— Todellakaan Genesvrier ei ole naisten suosiossa, sanoi nuori mies hymyillen. Hän ei osaa eikä tahdo puhua heille sitä kieltä, josta he pitävät, eikä ajattele muuta kuin ihmiskunnan uudistamista! Hän on kuuluisan Jacques Laurentin uskollinen ystävä ja opetuslapsi.
— Jacques Laurentin, Tulevaisuuden yhteiskunnan toimittajan? Olen kuullut setäni puhuvan hänestä ihastuksella.
— Laurent on suuri kirjailija, mutta utopiojen uneksija… aivan kuten
Genesvrier!
— Hellé, kultaseni, vähän teetä? kysyi rouva Marboy. Höyry nousi teekeittiöstä. Lamppujen valo sai, pitsitettyjen varjojen läpi kuultaessaan, erinomaisen kauniin punertavan värin, joka miedonsi seinien kirpeätä keltaisuutta. Kaikki hyväili silmääni: kiiltävät ja pehmeät silkkikankaat, kirkkaan takkavalkean iloinen liekehtely, porsliini- ja hopea-astioiden herkullinen kauneus.
Maurice Clairmont puhui matkastaan. Kun hän mainitsi niiden saarten ja kaupunkien nimiä, joissa mielikuvituksessani niin usein olin harhaillut, saivat ne hänen suussaan uuden täyteläisen kaiun. Rouva Marboy vetäytyi vähitellen pois keskustelusta ja niin jäimme piankin kahden hoitelemaan vuoropuhelua, jonka five o'clock'in pienet askareet ja runoilijan nuorekkaan iloinen nauru silloin tällöin keskeyttivät ja joka oli niin viehättävää, että se minusta tuntui liian lyhyeltä. Mutta kello löi kuusi. Minun täytyi lähteä. Sovittiin, että seuraavana lauantaina jatkettaisiin keskeytynyttä pakinoimista.