VIII.
Satunnaisten esteiden pidättäessä setääni tulin ennen häntä rouva Marboyn luo. Tämä oli pyytänyt minua tulemaan hyvissä ajoin. Minun läsnäollessani nautti hän jonkunmoisesta äitiyden tunteesta ja minä unohdin hänen luonaan helposti arkuuteni.
— Kuinka, sanoi hän minut nähdessään, te olette pukeutunut tuohon uuteen kauniiseen pukuun meidän kunniaksemme? Tulette keimailevaksi, viisas Hellé? Tehän aivan murratte Mauricen runollisen, Genesvier'in kesyttömän ja herra Gérardin korkeasti tieteellisen sydämen. Katselkaahan itseänne vähän.
Kahden lampun välistä, joiden jalustat olivat kullattua pronssia ja jotka loistivat korkealla kuin kaksi tähtirypälettä, näin soikeasta kuvastimesta oman kuvani, ja tuo helmiäisen väriseen satiiniin ja ilmavaan musliiniin verhottu ilmestys hämmästytti minua, aivan kuin olisin nähnyt jumalsyntyisen sisareni.
Katselin noita kasvoja, joiden arvokasta suloutta eivät lemmenjanoiset huulet vielä olleet pehmentäneet eivätkä muovailleet aistillisen hempeiksi, tuota tasaista otsaa, noita melkein kastanjanvärisiä kiharoita, jotka kiilsivät kullalle valon hohteessa, noita suoria kulmakarvoja, suuria, merenvihreitä silmiä, tuota ivan kaartamaa hienoa suuta, jonka kuitenkin innostus sai värähtelemään, tuota kiinteää kaulaa, noita voimakkaita olkapäitä, tuota rintaa, joka tuntui olevan kuin luotu jotakin puolijumalaa varten.
Olin kaunis, sen tiesin, ja pidin kauneuttani, en alhaisia haluja varten luotuna kiihoittimena, vaan kallisarvoisena lahjana, joka tuo mukanaan seesteistä iloa.
— Te olette säteilevä, sanoi vielä rouva Marboy eräänlainen huolestunut lempeys äänessään. Ei suinkaan teille ole tapahtunut mitään erinomaisempaa, lapseni?
— Ei kerrassaan mitään, rakas rouva.
Hän näytti rauhoittuvan.
— Olen teidät asettanut herra Clairmontin ja veljenpoikani väliin. Mauricen te tunnette. Mitä tulee Genesvrier'hen, puhuttelee hän tuskin teitä, sillä ulkonäkönne tekee hänet araksi. Kuitenkin uskon, ettei teillä tule olemaan ikävä.
— Olen siitä aivan varma. Herra Clairmont miellyttää minua kovin.
— Hän osaa lumota, sanoi rouva Marboy hymyillen. Hänen äitinsä, joka kuoli viime vuonna, oli parhaimpia ystäviäni, ja te ette voi aavistaa, kuinka suuresti hän rakasti Mauricea. Hän toivoi saavansa hänet naimisiin, ja paroonitar de Nébriantin luona — heidän serkkunsa, suurmaailman nainen, jonka koko Parisi tuntee — oli todellakin kauniita naimiskauppoja kylliksi tarjolla. Mutta matkahulluus nousee Mauricen päähän. Hän lähtee pois… Milloin hän palaa? Sitä ei hän itsekään tiedä. Joku päähänpisto voi hänet kuljettaa Aasiaan, Indiaan, Japaniin. Ja Mauricen runous muistuttaa häntä itseään. Se on yhtä tulista, kevyttä, kärsimätöntä kuin hänkin. Karuluonteinen Genesvrier sanoo hiukan pilkallisesti, että se on hullu runotar, joka puhaltaa kultaiseen torveen.
Aavistin tuossa Genesvrier'issa tapaavani Muusain vihollisen. Minulle ei ollut lainkaan vastenmielistä kuvitella, että Mauricen runotar oli tuollainen taivaallinen hullu, sointuva ja suloääninen ja hajahapsinen. Lukiessani runoilijoita olivat he minusta tuntuneet ikuisilta lapsilta, pyhän hurmion juovuttamilta, joille kaikki oli sallittua. Maurice Clairmont lähti taistelemaan jumalaisen Hellaan puolesta; se riitti minulle asettuakseni hänen puolellensa. Ilmaisin kursailematta nämä ajatukseni.
— Olen hiukan samaa mieltä kanssanne, vastasi rouva Marboy. Mutta älkää olko liian ankara Antoinea kohtaan. Kenties on hän teistä hyvinkin mieltäkiinnittävä. Hän on suuriälyinen ja syvästi siveellinen mies, mutta onnettomuudekseen eksynyt ihmiskunnan utopiojen sokkeloihin. Hän on syntyisin rikkaasta perheestä ja hänen pitäisi kantaa markiisin arvonimeä. No niin, rakas lapseni, hän on tehnyt sen jalomielisen järjettömyyden, että hän on hylännyt sekä arvonimen että omaisuuden. Minkävuoksi? Hän ei ole koskaan suvainnut sitä minulle lähemmin selittää. Hän ei liikoja itsestään juttele, veljenpoikani Antoine. Hän kirjoittaa eräisiin filosofisiin, sosiologisiin y.m. aikakauskirjoihin. Minä olen liian porvarillinen käsittääkseni hänen kirjoituksiansa.
Kello kilahti kaksi kertaa ja sisään astui setäni Gérardien seuraamana. Keskustelu oli pelkkää kohteliaisuuksien vaihtamista aina siihen saakka, kunnes Maurice Clairmont ilmoitettiin saapuneeksi.
Rouva Marboy esitti hänet sedälleni, jonka jälkeen hän istuutui minun lähelleni. Hänen silmistään kuvastui ihailu, joka oli minulle mieleen, ja ymmärsin heti hänen ensimmäisistä sanoistaan, että hän oli onnellinen nähdessään minut jälleen.
Kello löi puoli kahdeksaa, kun hra Genesvrier astui sisään. Kuulin, että hän pyyteli anteeksi myöhästymistään, mutta olin niin kiintynyt keskusteluun Clairmontin kanssa, että tuskin huomasin uutta tulokasta. Pian tarjosi setäni käsivartensa rouva Gérardille ja me menimme ruokasaliin.
Mauricen matkasta riitti puheen aihetta koko aterian ajaksi. Tuo nuori mies puhui vaivattomalla ja sirolla lennokkaisuudella, joka ilmaisi runoilijaa ja jonka rinnalla hra Gérardin professorimainen kaunopuheisuus tuntui kömpelöltä. Olin vastaanottavainen sanojen musiikille samoin kuin muotojen kauneudelle, ja kun niiden uutuuden viehätys esti minua käyttämästä arvostelukykyäni, en lainkaan huomannut, että tämän elävän kuvauskyvyn alla ei piillyt mitään omaperäisiä ajatuksia ja että tuo lumooja kiehtoi mieliämme pukemalla uuteen asuun tuiki tavallisia asioita. Maurice Clairmontin henkilöllisyys oli ihmeellisesti sen seikkailevan runoilijatyypin kaltainen, joka Byronista saakka on kiihoittanut nuorten mielikuvitusta. Hänessä ei ollut enää hienoa parisilaista ironiaa, ei tiedemiehen harkitsevaisuutta… Hänessä oli jotakin nuorta, tulista, onnellista, hänestä uhkui kärsimätön elämänhalu ja voiton varmuus; kauniit silmät olivat ikäänkuin luodut heijastamaan ikuisen kauneuden eri vivahduksia, ääni soi kuin pronssi- ja kultakellojen helinä. Puhellessani Mauricen kanssa saatoin tuskin harkitulla pidättyväisyydelläni hillitä sitä voimakasta mieltymystä, jota tunsin häntä kuunnellessani ja katsellessani. Tämän mieltymyksen puhtautta ei hämmentänyt mikään keimailu eikä epämääräinen aistillisuuden tunnekaan, joka usein liittyy tämäntapaisiin mielenliikutuksiin; iloitsin samoin kuin taiteilija, joka mallissaan ihailee ihmisyyden täydellistä kuvaa.
Antoine Genesvrier, joka oli asetettu oikealle puolelleni, ei herättänyt lainkaan huomiotani. Vaihdoimme ainoastaan eräitä kohteliaisuuksia. Kun palattiin jälleen vierailuhuoneeseen, näin hänet ensimmäistä kertaa suoraan edestä.
Aivan toisessa ympäristössä olisi se, mitä olin saanut kuulla hänen elämästään ja luonteestaan, kiinnittänyt vilkkaasti mieltäni, mutta suurempi viehätysvoima veti tällä kertaa huomioni pois tuosta miehestä, jonka kolmenkymmenenviiden vuoden ikä jo näkyi liian selvästi ja jonka pitkä vartalo, väkevät hartiat, ohimoilta harmaantunut tiheä, ruskea tukka ja synkät kasvojen piirteet eivät olleet omiaan voittamaan puolelleen nuoren tytön suosiota.
Rouva Gérard, joka äskettäin oli välittänyt neljä naimiskauppaa yhdellä kertaa, kertoi rouva Marboylle puuhistaan ja siitä kiitollisuudesta, jota nuorten sulhojen ja morsianten kahdeksan perhettä häntä kohtaan tunsivat. Iäkäs ystävättäreni kuunteli hymyillen hillitysti ja hyväntahtoisesti, hypistellen kaiken aikaa harmaan silkkihameensa pitsejä. Genesvrier keskusteli setäni ja hra Gérardin kanssa.
Maurice Clairmont oli istuutunut lähelleni.
— Matkustan muutaman päivän perästä, sanoi hän, enkä kenties palaa ennenkuin kahden vuoden kuluttua. Lähden toivoen löytäväni teidät jälleen ja pahoittelen, etten ole tutustunut teihin aikaisemmin. Salongit ovat täynnä arkipäiväisiä olentoja, ja tuntee itsensä onnelliseksi tavatessaan sellaisia ihmisiä kuin setänne ja te…
— Me emme ole seuraihmisiä… Olen tuskin ollut kahdeksan tai kymmenen kertaa vastaanotoissa, jotka ovat kaikki ikävystyttävästi toistensa kaltaisia. Olen maalainen. En viihdy muualla kuin vanhassa puutarha-asumuksessani Rue Palatinen varrella tai Châtaigneraie'ssa.
— Rouva Marboy on kertonut minulle elämästänne. Tiedän, että rakastatte opiskelua ja yksinäisyyttä… Omituinen mielihalu teidän ikäisellenne ja näköisellenne henkilölle. Minä en ole koskaan voinut alistua tuohon älylliseen kurinpitoon, joka tekee nuoret kasvomme liian vakaviksi. Minä seuraan oikkujani ja hetkellisiä päähänpistojani… Ja kuka tietää — lisäsi hän äänenpainolla, joka minusta tuntui oudolta — vaikka juuri lähteissäni tuohon Kreikkaan, joka minua niin houkuttelee, saisinkin jonkun toisen mieleenjohtuman…
— Mennä muuanne?
— Tai jäädä tänne… Hän jatkoi unelmoivasti:
— Minun täytyy voittaa tämä mielihalu, sillä olen antanut sanani… Sitäpaitsi vaatii sitä näytelmäni, joka minun pitää siellä viimeistellä… Mutta minä olen nyt sellainen kuin olen…
— Teidän täytyy lähteä, sanoin, sillä tämä runollinen matka lisäsi jollain tavoin Clairmontin luonteen viehätystä.
Hän loi minuun ihmettelevän katseen, jota huono miestuntemukseni esti minua heti ymmärtämästä.
— Todellakin, te neuvotte minua lähtemään… siinäkin tapauksessa, että
Parisissa olisi joku uusi vetovoima … vastustamaton vetovoima?
— En käsitä, sanoin viattomasti, mitä vetovoimaa Parisi voisi teille tarjota, mutta jos minä olisin mies, en epäilisi hetkeäkään saadessani kolmen päivän matkan jälkeen nähdä Kykladit, Nereidien meren, ja saadessani kenties vielä kunnian ajaa turkkilaiset jumalien maasta.
— No hyvä, sanoi hän nauraen, näen että minun, kuten sanotte, täytyy ajaa pois turkkilaiset, sillä uhalla että muuten häpäisen itseni teidän silmissänne. Mutta niin kauas kuin matkannenkin, niin hurmaavia kuin saaret lienevätkin ja meri sininen ja turkkilaiset jäykkäniskaisia, minä palaan, minä palaan, neiti.
— Ja tuotte mukananne meille kauniin näytelmän?
— Koetan parastani… Ja te, neiti, mitä teette te sillä aikaa?
— Työskentelen setäni kanssa; kesät vietän Châtaigneraie'ssa…
— Kaksi vuotta on pitkä aika.
— Niinkö luulette? Vuodet kuluvat nopeasti. Minusta tuntuu, että olen syntynyt eilen, ja kuitenkin olen viettänyt elämäni ilman seikkailuja, ilman tapahtumia, setäni ja vanhan, kiltin palvelijattareni Babetten seurassa.
— Teillä ei ole ollut edes tovereita?
— Enkä ole niitä yhtään kaivannutkaan. Nuoret tytöt eivät minusta vähääkään välitä, koska minä olen niin toisenlainen kuin he ja koska meillä ei ole mitään yhteistä.
— Mutta kun palaan matkaltani, ovat kenties odottamattomat tapahtumat mullistaneet teidän elämänne. Tuntematon Psykhe herää teissä, kahdettakymmenettä vuotta kohti kulkiessanne… Yhdentekevää! Minä vien mukanani teistä suloisen muiston ja ajattelen teitä myrttien ja öljypuiden siimeksessä… Ja sitäpaitsi olette oikeassa… Kaksi vuotta kuluu nopeasti.
Hän kertasi hetken kuluttua:
— Minä palaan.
Kun puolenyön tienoissa hyvästelimme, pyysi setäni Clairmontia tulemaan keskiviikkona luoksemme Rue Palatinelle. Genesvrier'n jäähyväissanoista ymmärsin, että myöskin hän oli saanut saman kutsun.