X.
Oli kulunut muutamia päiviä tuosta illasta.
— Hellé, sanoi setä Sylvain, minun on tehtävä eräs vierailukäynti.
Tahdotko tulla mukaani? Voisit antaa minulle hyvän neuvon.
— Missä suhteessa, setäni?
— Asianlaita on tämä: herra Genesvrier sanoi minulle tavatessamme, että hän haluaisi päästä eräistä perintönä saamistaan harvinaisista kirjoista, jotka hyödyttömästi ottavat tilaa hänen kirjastossaan. Minun vanha kirjainkerääjä-sydämeni heräsi eloon, ja sain herra Genesvrierltä luvan valikoida muutamia teoksia, ennenkuin hän tarjoaa niitä toisille ostajille.
— Tulen kernaasti mukaanne, setä. Antoine Genesvrier asui Sainte-Geneviève-kukkulan rinteellä, pienen maalauksellisen Rue Clovis'in varrella, jonka kadun muodostivat Henrik IV:n lyseo, Clovis'in torni, Saint-Étienne-du-Mont'in kirkko ja kirkkoherran talon puutarhat. Vain neljässä tai viidessä talossa asui vaatimattomia perheitä, vähävaraisia opettajia, työmiehiä, ja aivan lähellä, Rue Descartes'illa, oli taaja köyhälistöasutus. Kiipesimme neljänteen kerrokseen pimeitä portaita pitkin ja saavuttuamme ahtaaseen eteiseen luimme eräästä ovikilvestä Antoine Genesvrier'n nimen. Setäni soitti. Ovi avautui, ja pimeässä etuhuoneessa eroitin hra Genesvrier'n hahmon.
Hän huudahti yllätyksestä, opasti sitten meidät sisään lyhyesti pyytäen anteeksi asumuksessaan vallitsevaa epäjärjestystä. Kaduin melkein seuranneeni setääni, sillä minusta näytti, että läsnäoloni jollain tavalla vaivasi isäntäämme.
Mutta kun olimme istuutuneet hänen työhuoneeseensa, en lainkaan katunut matkaani. Ympäristö ei ollut mikään jokapäiväinen.
Näen vieläkin edessäni tuon suuren, yksivärisillä, pehmeän vihertävillä seinäpapereilla verhotun huoneen. Punainen lattia, jota sieltä täältä peittivät ohkaiset olkimatot, oli äskettäin pesty. Kiilloitetut honkaiset kirjahyllyt täyttivät kaksi seinää. Pieni bretagnelainen kaappi sisälsi epäilemättä käsikirjoituksia ja arvokkaita asiakirjoja. Huoneessa ei ollut paksuja verhoja eikä suuria uutimia ikkunassa, joka oli vain puoleksi varjostettu palttinaisella rullakaihtimella. Tasainen ja puhdas päivänvalo lankesi suoraan pöydälle, jossa suuri lamppu sinisine varjostimineen odotti illan tuloa kirjepinkkojen, paperien ja yhteen kasaan koottujen Tulevaisuuden yhteiskunnan niteiden keskellä. Mustasta, neliskulmaisesta marmorikappaleesta muovaillun matalan pendyylin päällä seisoi ihailemani Michel-Angelon Orjan kipsinen pienoisjäljennös. Seinällä huomasin maantieteellisten karttojen keskellä kauniin valokuvan Jacques Laurentista, kaksi maalausharjoitelmaa ja, pienissä tammikehyksissä, vanhan ja jo aivan kellastuneen kaiverrusjäljennöksen Albrecht Dürerin Melankoliasta. Minusta näytti kuin olisi tuo suuri enkeli, joka katseli niin surullisesti seppeleensä alta, ollut tämän paikan suojelushengetär.
Sillä aikaa kuin setäni puhui käyntinsä tarkoittamasta asiasta, minä katselin Genesvrier'tä hänen seisoessaan päivää vasten. Tässä hänen omassa luomassaan ympäristössä, joka kuvasti hänen karua elämäänsä, hän esiintyi paremmin edukseen kuin rouva Marboyn salongissa. Hän ei ollut kaunis, ei liioin hienokaan, mutta hänessä ei ollut mitään arkipäiväistä. Hänellä oli käskemään luodun ihmisen rakenne, leveät hartiat, jotka olisivat helposti kestäneet kokonaisen vuosisadan uutteran aherruksen, ulkonevat kulmakarvat, tyynet ja lujakatseiset silmät. Nähdessään tämän miehen, joka oli vapaa kaikesta turhamaisuudesta ja säätyrajoituksista, tunsi, ettei hän totellut muita kuin itseään. Hän ei aluksi herättänyt myötätuntoa, mutta häneen täytyi kiinnittää huomiota, häntä täytyi kunnioittaa.
— Kirjastoni on käytettävissänne, sanoi hän sedälleni. Lainaan mielelläni teille minkä kirjan vain haluatte. Mitä niihin teoksiin tulee, jotka tahdotte ostaa, en välitä käyvistä hinnoista; saatte itse määrätä maksun suuruuden.
Setä Sylvain huudahti:
— Te saatatte minut pahaan pulaan; valitettavasti en ole kylliksi rikas tyydyttääkseni kauniiden kirjojen keräämisintohimoani, mutta en suinkaan tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne, jota kenties tulisitte katumaan.
— Olkaa huoletta. Senjälkeen kuin minulla on ollut kunnia tutustua teihin, on minulle käynyt omituisen vastenmieliseksi luovuttaa näitä kirjoja kauppiaitten käsiin. Minulle olisi suuri ilo, jos tietäisin niiden olevan teidän luonanne, hyvässä säilössä. Minulla ei ole monesta syystä aikaa eikä tilaisuutta olla todellinen kirjojenkerääjä. Sanoisin, että tunnen niissä olevan sielun, jos olisin runoilija kuten Clairmont.
Katsoin kummastuneena häneen. Hän jatkoi hymyillen:
— Tuo runollinen kielenkäyttö ei kuitenkaan ole lainkaan vallassani eikä minun, tietäen, että käsitätte minut muutenkin, tarvinne ryhtyä pitempiin selittelyihin. Haluan kovin kernaasti luovuttaa teille nämä nidokset, jos ne teitä miellyttävät. Myöskin, kuten sanottu, saatte itse määrätä hinnan.
Hän aukaisi pienen kaapin ja otti sieltä tusinan verran haalistunutkantisia kirjoja. Setäni otti silmälasinsa niitä tutkiakseen. Niiden joukossa oli raamattu vuodelta 1650, puupiirroksilla kuvitettu, yksi Erasmus, yksi Rabelais sekä muutamia filosofisia teoksia XVIII:lta vuosisadalta.
Setä Sylvain tarkasteli uteliaana kirjojen otsikoita, painovuosia, kansien asua, metallihakasien kauneutta.
— Hyvä herra, teillä ei kenties ole mitään aavistusta näiden kirjojen arvosta. Minä valikoin ne, jotka miellyttävät minua ja lähetän luoksenne päteviä henkilöitä, jotka ovat hyvin iloisia saadessaan ostaa loput. He panevat niille yhtä suuren arvon kuin minäkin ja maksavat paremmin kuin mihin minä kykenen.
Hra Genesvrier teki vastustelevan eleen:
— Ei, sanoi hän, tuollaiset kaupanteot ikävystyttävät minua tavattomasti… Minulla on vähän aikaa, työt kiirehtävät enkä sitäpaitsi kykene suostuttelemaan taiteenharrastajia.
— Sen otan minä asiakseni, sanoi setä. Lähetän hakemaan kirjat eikä teidän tarvitse huolehtia koko asiasta.
— Niinkö, sehän on aivan liikaa… Te tuskin tunnette minua…
— Se vähä, mitä tiedän teistä, saa minut mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla tutustumaan teoksiinne ja kaipaamaan teidän kunnioitustanne. Se ennustaa ystävyyttä… Älkää luulko, hyvä herra, että sitä tunnetta tuhlailen. Olen vanha karhu. Kammoksun seuraelämää enkä koskaan olisi tullut ihmisten ilmoille ilman tätä pientä tyttöstä tässä. Jos sanon suoraan, olen samalla kertaa sekä intoilija että ihmisvihaaja. Ihmisen työtä ihailen; ihminen itse minua useimmiten inhoittaa. Kaikki virkojen, arvonimien ja rahan nälkäiset herättävät minussa enemmän halveksumista kuin sääliä, ja minä kunnioitan sitä, joka osaa elää yksinäisyydessä. Yksinäisyydessä viihtyminen edellyttää älyllistä voimaa, joka on minua aina vetänyt puoleensa.
Genesvrier vastasi:
— Minä en ole mikään yksinäisyyden palvoja. Rakastan sitä siksi, että se on minulle välttämätön kootakseni itseäni ja työskennelläkseni; mutta ihminen herättää uteliaisuuttani ja minä tarkastelen häntä sellaisena kuin hän on, sellaisena mikä hän voisi olla, sellaisena miksi hänet yhteiskunnalliset ja siveelliset epäkohdat ovat tehneet, ja minä tunnen hänen kurjuuttaan kohtaan vähemmän halveksumista kuin sääliä.
— Teillä on lempeä sydän?…
— Ei aina, sanoi Genesvrier, ja erinäiset henkilöt voivat puhua teille »sapekkaasta, kateellisesta ja julmasta sydämestäni», sillä minä vihaan tekopyhyyttä ja vääryyttä. Ah, jospa olisin suuri kirjailija! Mutta minä en voi vaikuttaa muulla kuin rehellisyydelläni, selvänäköisyydelläni ja äkkinäisillä suuttumuksen aiheuttamilla innostuksen puuskillani. Älkää käsittäkö minua väärin, en ole politikoiva kirjailija, en ole liittynyt mihinkään puolueeseen. Olen vapaa mies.
Hän hymyili:
— Mutta en ole rakastettava ihminen. Tätini Marboy on usein minua siitä moittinut. Ei mikään minua niin ärsytä kuin arkipäiväinen hyväntahtoisuus, joka ei ole hellyyttä eikä ihmisrakkautta ja joka sekoittaa vihan, rakkauden, ihailun, halveksimisen, kaikki voimakkaat tunteet jonkunlaiseksi laimeaksi liemeksi.
Auringonsäde pilkisti pilvien välistä, leikaten ikkunaan kultaisen kiilan.
— Taivas kirkastuu, sanoi Genesvrier. Tahdotteko nähdä riippuvat puutarhani, babylonilaisen terassini?
Hän aukaisi ikkunaoven ja kuljetti meidät avaralle parvekkeelle, jossa hyasintit kukkivat pienissä vihreissä laatikoissa. Tummat muratit ojentelivat höytyväisiä kiemuroitaan pitkin seinää.
— Tässä on yksi tämän talon viehätyksiä, sanoi isäntämme. Nuo puut, jotka näette tuolla alhaalla, kuuluvat Saint-Étienne-du-Mont'in pappilaan. Kadultakin voi nähdä ebenholtsipuiden keltaiset tertut ja syreenipensaitten sinipunervat kukat, jotka tuntuvat kasvavan kuin muurin harjalta. Kukat raikkaine lehvineen muodostavat miellyttävän yhteissoinnun ja iltaisin, sateen jälkeen, niiden tuoksu kohoaa ikkunaani saakka. Rakastan noiden rakennusten ääriviivoja, joista Panthéon kohoaa muita korkeammalle, ja tunnen erikoista hellyyttä vanhaa Clovis'in tornia kohtaan. Kun olen väsynyt, istuudun tänne parvekkeelle ja lepäilen hilpeiden varpusien ja hyasinttien seurassa.
Hän huomasi minun ihmettelevän katseeni.
— Se kummastuttaa teitä, neiti Hellé? Minä en suinkaan ole minkään tunteellisen nuorukaisen näköinen enkä halua näytellä haaveilevaa työläis-Jennyä, josta laulussa lauletaan, hyasintteineni ja varpusineni. Mutta sellaisia ihmeellisiä vastakohtaisuuksia on ihmisissä.
— En näe siinä mitään naurettavaa.
— Ystävästäni Clairmontista se on kovin hullunkurista. Hän, joka on runoilija, pitää arvossa ainoastaan joutsenia, kotkia ja jonkun verran satakieliä, vaikkakin nämä elukat ovat Lamartinen jälkeen joutuneet pois muodista. Minun harmaat varpuseni ovat hänestä sietämättömiä ja rumia, hyasinttieni rahvaanomaisuus tekee kipeää hänen sydämelleen. Clairmont ei voi kärsiä muita kuin ruusuja, liljoja, tulpaaneja ja japanilaisia päivänkukkia.
Tämä ironia ei minua miellyttänyt enkä vastannut mitään. Oli tullut jo aika meidän lähteä. Setäni vaati Genesvrier'ta lupaamaan tulla luoksemme seuraavana keskiviikkona.