XI.
Lukuunottamatta Grosjeania, Lampérier'ta ja Karl Walteria ei setäni koskaan kutsunut luokseen ketään. Tuskin olivat herra ja rouva Gérard käyneet kolmea kertaa talossamme. Kun ilmoitin Babettelle, että päivällinen on katettava kahdeksalle hengelle, tuntui hän menevän päästään sekaisin:
— Aivan varmaan, neiti, sanoi hän, aivan varmaan herra Sylvainilla on joku tuuma. Ei ole luonnollista, että hän kutsuu niin paljon väkeä… Luulen, että hän tahtoo naittaa teidät.
— Älä luule mitään, Babette. Setäni on selittänyt, että saan itse päättää naimisiin menostani ja ettei hän lainkaan sekaannu siihen asiaan.
Babette pudisti päätään epäilevän näköisenä:
— Totta vie, neiti, herra tekisi oikein ajatellessaan sitä hiukan. Vuoden lopulla täytätte kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta! se on rakkauden aika. Ettehän toki koko elämäänne pysy kirjojenne ääressä.
Huolimatta Babetten arveluista tiesin, että setä Sylvainilla ei ollut mitään sivutarkoituksia kutsuessaan rouva Marboyn ja Maurice Clairmontin. Nuoren miehen matka olisi sitäpaitsi tehnyt turhiksi kaikki avioliittosuunnittelut.
Sangen usein oli meillä setäni kanssa ollut puhetta tästä arkaluontoisesta avioliittokysymyksestä. Hän oli minulle ilmoittanut, että tämä asia ei kuulunut hänelle ja ettei hän halunnut mitenkään vaikuttaa valintaani eikä valita minun puolestani; jättäessään minulle kaiken edesvastuun niin tärkeän askeleen ottamisesta hän antoi minun tuntea vapauteni arvon ja pakoitti minut harkintaan. Hän tiesi, että voisin parasta tarkoittaessanikin pettyä, mutta hän ei pitänyt itseäänkään erehtymättömänä ja uskoi, että vaisto, järki, korkea rakkauden ihanne opastaisivat minua paremmin kuin ulkopuolelta tulevat neuvot.
Olin huomannut, ettei hän ollut erikoisemmin ihastunut Maurice Clairmontin lahjakkuuteen, joskaan tuo nuori mies ei ollut hänelle vastenmielinen ja joskin hän puhui hänestä myötätuntoisesti. Panin tämän välinpitämättömyyden sen ihastuksen laskuun, jota Genesvrier hänessä herätti, ja kannoin omituista kaunaa Rue Clovis'in erakkoa kohtaan. En tullut ajatelleeksi, — niin ovat nuoret epäoikeudenmukaisia oikullisuudessaan, — että jollei Clairmont olisi tullut elämääni samaan aikaan kuin Genesvrier, olisi tämä silmissäni kenties näyttänyt poikkeuksellisen suurelta ja tenhoavalta.
Valmistaessani asuntoamme kuntoon vieraitamme varten en pyrkinyt mitenkään lieventämään sen karua vakavuutta kekseliäillä hienouksilla, joissa rouva Marboy oli mestari. Pöytä oli somistettu vanhanaikaisella damastilla, joka oli palvellut isoisäni ja -äitini hääpäivällisissä; siinä oli kultakuvioin maalattu porsliiniserviisi, muutamia arvokkaita kristalliesineitä, vähän kunnianarvoisaa vanhaa hopeaa. Kaksi kolmihaaraista kynttilänjalkaa, joiden rungot Ludvig XVI:n aikuinen kaivertaja oli sorvannut kierteisiksi ja muovaillut niihin tulpaanin muotoiset kehystimet kullatusta pronssista, korillinen narsisseja ja keltaisia astereita muodostivat yhdessä pöytäkaluston kanssa valkoisen ja kullankeltaisen värisoinnun. Setäni selitti olevansa tyytyväinen.
— Tuo vaatii sinua pukeutumaan valkoiseen, sanoi hän. Panet muutamia narsisseja vyötäröllesi ja hiuksiisi. Rakastan kullan ja valkoisen yhtymää, jossa on jotain loistoisaa ja neitseellistä; ne ovat liljojen ja kuningattarien värit.
Kun laskeuduin alas vierashuoneeseen, en enää kiiltävään satiiniin, vaan valkoiseen, pehmeään creponsilkkiin puettuna, joka taipui vartalon mukaan kuin kreikkalainen tunika, selitti Grosjean, että hän oli nähnyt tukkalaitteeni ja profiilini eräässä syrakusalaisessa mitalissa; Lampérier lausui Vergiliusta, Karl Walter Goetheä ja Genesvrier ei sanonut mitään.
Mutta suloisempi kuin kaikki nämä kiitokset oli se katse, jonka Maurice
Clairmont loi minuun astuessaan sisään vanhan ystävättäreni kanssa.
Luin siitä ihailua, myötätuntoa, melkein hellyyttä. Olisiko joku toinen
nuori tyttö aavistanut siinä piilevän rakkautta?
Rouva Marboyn seurustelun vaivattomuus ja Mauricen iloisuus antoivat vauhtia keskustelulle. Maurice osasi puhua Kreikasta tavalla, joka lämmitti Lampérier'ta ja Walteria: ehdottipa ihastunut saksalainen, että he tapaisivat toisensa Olympiassa. Setänikin näytti joutuvan tuon vastustamattoman viehätysvoiman valtoihin, jota voi verrata hyvin kauniiden naisten itsevaltiuteen. Kun tarjosin kahvia vierashuoneessa, oli runoilija luonamme kuin kuningas valtakunnassaan. Kaikki silmät olivat lumotut — ja kaikki sydämet.
Huhtikuu läheni loppuaan, huhtikuu varhaisine lämpimineen, joka oli puhkaissut kaikkialle hentoja lehviä ja koristanut kastanjapuumme kukilla. Setäni antoi aukaista suuren ovi-ikkunan, josta päästiin puutarhaan. Clairmont oli juuri lausunut katkelman näytelmästään, ja hänen ylevät, soinnukkaat säkeensä Rukouksesta Aphroditelle olivat jättäneet jälkeensä kevät-yöhön ikäänkuin lemmekkäiden tavujen värinän. Rouva Marboyn pyynnöstä setäni otti huilunsa, ja minä istuuduin klavesinin ääreen.
Ohuiden sävelkuvioiden säestämänä huilun kristalliääni loihti kuulijoiden silmäin eteen varjojen kulkueen keltamokentillä Orpheuksen kolmannesta näytöksestä. Kuinka usein olimmekaan, iltoina samanlaisina kuin tämä, hurmanneet sielumme tuolla tosi jumalaisella musiikilla, — ja mistä johtui, että uskoin soittavani sitä ensi kertaa? Silmäni sulkeutuivat puoleksi: harhailin ikuisessa hämärässä, myrttien alla, missä Vergilius näki Didon kulkevan suuttuneena, hiljaisena ja niin syvän rakkauden haavoittamana, että ei kuolemakaan voinut sitä parantaa. Kynttiläin liekit lepattivat. Kuun valo leikkasi pimeyteen puiden oksien ääriviivat.
Kun olin lakannut soittamasta, puhuttiin hiljaa, kuin olisi jotakin pyhää liikkunut keskellämme.
Grosjean esitti pelattavaksi tavanmukaista whistia. Walter oli juuri lähtenyt. Kaikki keräytyivät pöydän ympärille. Heitin villaisen huivin hartioilleni ja menin ulos puutarhaan.
Maurice Clairmont oli seurannut minua. Tämä oli melkein kahdenkeskinen kohtaus, mutta lasiovesta ja kahdesta suuresta ikkunasta saattoivat setäni ja hänen ystävänsä nähdä meidät, ja ikkunaruutujen takaa erotin Antoine Genesvrier'n tumman hahmon; hän ei pelannut.
Oli tuollainen neitseellinen yö, jossa kuu hallitsee maidonvalkeaa, helmiäisen ja hopean hohtoista utuvaltakuntaansa. Tähdet olivat himmenneet tähän valomereen kuin nuoren tytön unelmat ensi lemmen häikäisyyn. Taivaanrantaa sulkevat suuret muurit eivät olleet mustat, tuskin tummatkaan, vaan melkein yhtä kalpean harmaat kuin korkeiden tornien ilmava, harmaa väri. Tuulenhenki virisi välistä kuin kevään tukahdutettu huokaus, ja kastanjoiden kukat putoilivat käytävien hiekkaan, puvulleni ja hiuksilleni.
— Mikä ihana hetki! sanoi Clairmont. Minusta tuntuu kuin aika olisi seisahtunut, kuin huomispäivää ei tulisi, kuin ei minun koskaan tarvitsisi lähteä. Sieluni väikkyy todellisuuden ja unen välillä, se on täynnä runoutta, musiikkia, kuin jumaluudesta juopunut. Olen elänyt tänä iltana unohtumattomia hetkiä.
En vastannut mitään. Kuljimme rinnakkain, ja minä katselin varjojamme; ne lähestyivät välistä toisiaan kietoutuakseen aineettomaan ja mykkään syleilyyn, joka herätti minussa salaperäistä kainoutta. En toivonut, että Maurice olisi tarttunut käteeni tai puhunut helliä sanoja, ja rakkauden käsite piili sielussani kuin näkymätön aurinko taivaalla. En olisi tahtonut muuta, kuin että olisimme saaneet jatkaa haaveellista vaellustamme pitkin äärettömyyteen saakka ulottuvaa myrttikäytävää ja että varjojemme suuteloa hiekassa olisi kestänyt koko ikuisuuden.
Hän puhui. Mitä hän minulle sanoi? Tuskin muistan sitä enää. Hän ei sanonut, että hän rakasti minua, hän ei pyytänyt rakkauttani; mutta hän sanoi, että minä tulisin olemaan läsnä kaikkialla, minne hänen matkansa hänet johti, että yhteiset tunnelmamme solmivat välillemme salaperäisen siteen; että olisin vielä hyvin nuori ja kauniimpi kahden vuoden kuluttua, kun hän palaisi… Emme olleet rakastavaisia, koska hän jätti minut ilman kärsimystä, koska minä en lausunut sanaa, joka olisi voinut häntä pidättää. Vain varjomme syleilivät toisiaan, erkanivat ja kietoutuivat toisiinsa jälleen, hullut, rakastuneet varjomme. Ja tiheän lehtikatoksen alla tynkäjäseninen Eros hymyili meitä katsellessaan.
Täytyi palata sisään; oli jäljellä hyvästijättö arkipäiväisine muodollisuuksineen ja kylmine kohteliaisuuksineen. Ovi sulkeutui nuoren miehen jälkeen, joka lähti kohti seikkailuja uneksijana, valloittajana. Ja minusta tuntui kuin olisi hento ja suloinen hetken kukka äkkiä kuihtunut, samoin kuin narsissit vyötäisilläni.