XII.
Kesän tultua me lähdimme Châtaigneraie'hen.
Lukuunottamatta tyhjää ja suljettua kirjastoa ei mitään ollut muuttunut vanhassa talossa, jossa olin lapsuuteni leikkinyt, tyttöikäni unelmoinut ja jonka suojaan nuoruusvuosinani silloin tällöin olin lymyävä. Viikunapuu levitteli kaivon luona tuuheita lehtiään. Takiaiset kasvoivat yhä muurin vierellä, jonka kuivassa kiviseinässä piileskeli nilviäisiä ja siroja sisiliskoja; purasruohot kohottivat sinisiä kukkiaan; viiniköynnösten oksista riippui raikkaita puolikypsiä rypäleitä ja säleristikoista punertavia aprikooseja. Sinipunaiseen samettiin ja keltaiseen harsoon pukeutuvat kurjenmiekat alkoivat kukkia ja keveät neilikat, hohtaen hienojen harmaiden lehtien keskeltä, ennustivat ruusujen, kesäkuun kukkakenttien valtiaiden loistavan kuninkuuden saapumista. Jokainen päivä joudutti niiden täyteen kukkaan puhkeamista, jota odotin kuin juhlaa.
Tässä kotoisessa ympäristössä, tätä maisemataustaa vastaan, jonka laajat tasangot, kastanjametsät ja kukkulat niin kauan olivat olleet unelmieni ainoana näyttämönä, tarkastelin omassa itsessäni tapahtuneita muutoksia. Sielunelämäni oli laajentunut vastaanottamaan uusia tunteita ja aavistin, että se tulisi yhä laajentumaan. Silmissäni häämöittivät oudot taivaanrannat, joiden autereisista ilmalinnoista jo rakkauden epämääräiset kasvot minua katselivat.
Mutta näille jumalaisille kasvoille, jotka hymyilivät alkaneelle nuoruudelleni, en antanut mitään nimeä. Olin paljon ajatellut Maurice Clairmontia hänen lähtönsä jälkeisinä ensimmäisinä viikkoina; sitten oli hänen kuvansa vähitellen häipynyt tuoksi himmeän hohtoiseksi tunnelmaksi, jonka ainoa nimi on rakkaus. Varmaan melkein kaikki ikäiseni tytöt olisivat liittäneet Mauricen muistoon jonkin täsmällisemmän toiveen. Romanttinen kasvatus, teatterin ja kirjallisuuden vaikutus, seuraelämä, jossa nainen ajattelee, toimii ja elää pelkästään rakkautta varten, olisivat tehneet heidät lemmenkaihoisiksi tässä tapauksessa, jossa minä saatoin vain unelmoida, ja sytyttäneet intohimoon siitä, mikä minulle jäi vain pelkäksi aavistelmaksi.
Jos ikävöinkin nuorta miestä, jos ajattelinkin häntä mielihyvällä, ei kaipuussani ollut mitään tuskaisaa eikä mielihyvässäni mitään levottuuttavaa. Minua ei vaivannut kärsimätön rakkauden odotus. Puhtauteni oli minulle yhtä kallis kuin on korkein vapaus inhimilliselle olennolle, se oli minulle kuin muutamiksi vuosiksi myönnetty etuoikeus, josta minun tuli nauttia. Kun helteisinä päivinä kastanjat sulkivat minut siimeksensä suojaan, oli minusta hauskaa etsiä maan pintaan puhjenneita lähteitä, neitseellisiä ja hiljaisia kuin oma elämäni. Join kämmenelläni raikasta vettä, jota ihmiset eivät olleet lianneet kosketuksellaan ja jonka kalvoon olivat kuvastuneet vain tumman oksaverkon lävitse siintävä sinitaivas, kurjenmiekkojen varret ja omat kasvoni lähteen yli kumartuessani. Tiheimmässä metsässä, alati kosteassa notkelmassa, saattoi sokkeloisen lehvistön läpi nähdä kaukaisen auringon valon seuloutuvan käytäville vihreinä läikkinä. Lähde pulppusi suurien kivien lomitse ja muodosti jonkunlaisen luonnon ammeen, jota reunustivat ihmeelliset oliivin ja smaragdin väreihin vivahtavat sammalet, hyväillen pehmeinä, suloisina ja viileinä paljaita jalkojani. Istuen paadella tunsin, kuinka veden solina hiljaa hiveli nilkkojani. Lapsekkaan mielijohteen valtaamana huutelin ääneen luonnon haltiattaria ja pirskoittelin pieniä vesipisaroita uhriksi nousuruohojen ja talvikkien lehdille.
Laskeva aurinko punasi metsänaukeamien reunoja. Ohjasin kulkuni niityille. Huojuva heinikko, joka ulottui melkein olkapäihini saakka, levitti voimakasta ja kuivaa tuoksuaan. Poimin kulkiessani sinisiä ruiskukkia, joista toiset olivat kalvaita, melkein malvanvärisiä, toiset tummia, sinipunervia, ja suuria hauraita valmuja, joiden varret liimautuivat sormiin ja joiden purppura kuihtuessaan näytti ikäänkuin peittyvän tuhkaan. Tuskin olin poistunut salaperäisen Lähteen, vehmauden ja kivien kuningattaren pyhäköistä, kun jo uskoin saapuneeni aurinkoisen Cereksen, tuon antiikin jumalattaren valtakuntaan, joka on ihmisen hyväntekijä ja ylläpitää elämän jatkuvaisuutta turpeen ja tulen hedelmällisellä avioliitolla. Työväki oli lähtenyt vainioilta. Kuului ainoastaan sirkkojen sirinää.
… Ne olivat ihania kuukausia, suloisia levon hetkiä, jollaisia en enää koskaan myöhemmin saanut kokea, ainoa aika elämässäni, jolloin — ilman kirjoja ja oppitunteja, kaukana kateellisista ja uteliaista katseista — elin omaa elämääni. Maksoin luonnolle kunnioituksena ja rakkautena takaisin sen nautinnon, jonka se minulle soi, valollaan silmäni ja sävelillään korvani hurmaten.