XIII.
Lokakuu toi meidät takaisin Parisiin ja edellisen vuoden elämä alkoi uudelleen. Minä ilmestyin jälleen Gérardien illatsuihin, uudistin sydämellisen suhteeni rouva Marboy'han, valmistin joka keskiviikko teen ja whistin setäni vanhoille ystäville. Karl Walter oli matkustanut pois; mutta Antoine Genesvrier oli ottanut hänen paikkansa ja kävi luonamme säännöllisesti.
Setä Sylvainin oli onnistunut erinomaisilla ehdoilla myydä ne muutamat nidokset, joista Genesvrier halusi luopua. Genesvrier oli osoittanut kiitollisuuttaan tästä palveluksesta; mutta vaikka seurustelimmekin tuttavallisesti oli hän äärimmäisen pidättyväinen eikä päästänyt ketään lähelleen. Tämä karuus ja vakavuus miellytti setääni. Mitä minuun tulee, tunnustin uudella ystävällämme olevan rohkeutta ja sielun ylevyyttä, joka oli omiaan herättämään kunnioitusta, mutta soimasin häntä siitä, ettei hän lainkaan ollut vastaanottavainen häneen kohdistetuille myötätuntoisuuden osoituksille.
— Tahtoisit varmaankin, että hän laulaisi sinulle romansseja! huusi setäni muhoilevan närkästyneesti. Sinä teet pilaa niistä koreista herroista, jotka sinua mielistelevät rouva Gérardin luona, ja kun tapaat oikean miehen, niin luet hänelle viaksi, ettei hän ole samanlainen kuin nuo valssaajat. Peijakas! Genesvrier ei ole mikään naissankari. Hänellä ei ole kierrettyjä viiksiä, ei pystykaulusta, ei romantikko-kaulaliinaa, ei pitkäliepeistä nuttua eikä pitkässä silkkinyörissä riippuvaa monokkelia. Hän ei miellytä naisia. Hän ei kellon lyödessä yhtätoista asetu seisomaan uunia vasten lausuillakseen hempeitä ja latteita runoja… Ja juuri sen vuoksi hänestä pidän… Alkaisitkohan jo tuhmistua, rakas Helléni! Olisiko mahdollisesti joku uus-idealisti saanut sinut rakastumaan itseensä? Joku kiilloitettu ja voideltu herrasmies, joku korkeakoulujen laureatus tulee vielä ehkä jonakin kauniina päivänä minulta pyytämään kättäsi, vai mitä? Nauroin vastatessani:
— Setäni, joskin olette kasvattanut minut miesmäisesti, älkää silti unohtako sukupuoltani ja ikääni! Vakuutan, että kunnioitan rajattomasti herra Genesvrier'ta. Vaikka en tunne hänen teoksiaan, tahdon uskoa, että hän on lahjakas, vieläpä nerokaskin, synkkä, epätasainen, tyytymätön nero, kuten ensimmäiset kirkko-isät. Niin, herra Genesvrier saa minut ajattelemaan pyhää Hieronymusta. Onko minun vikani, että pidän enemmän hienoista ja herkkäliikkeisistä sieluista?
— Ehkäpä onkin asianlaita niin, että sellaisia miehiä kuin Genesvrier eivät naiset koskaan voi ymmärtää, mikä ei suinkaan ole sukupuolellesi kunniaksi, Hellé. Tuollaiset miehet ovat niitä suuria yksinäisiä, jotka viihtyvät vuorilla, ylhäisessä ilmakehässä, jota te ette voi hengittää kuolematta. Ja kenties he eivät teitä tarvitsekaan, teidän turhamaisuuttanne, teidän suosiotanne. Heidän yksinäisyytensä on heidän voimansa… Sinua, Hellé, viehättää Kauneus, tarkoitan aisteilla tajuttavaa Kauneutta, joka ilmenee muotoina, sävelinä, rytmeinä, väreinä. Ja siitä tunnen sinut naiseksi. Sinä asetat taideteoksen puhdasta aatetta korkeammalle. En sinua siitä suinkaan soimaa. Kaikki naiset tuntevat samoin ja senvuoksipa juuri he hylkäävät filosofian ja turvautuvat uskontoihin, jotka esittävät aatteet heille vertauskuvien muodossa. Nainen on luonnostaan jumaloimiseen ja salaperäisyyteen taipuvainen — idealisti ei milloinkaan. Hän antautuu kristinuskon Jumalalle, koska tämä Jumala on tullut ihmiseksi, ottanut päälleen ihmishahmon, jonka hän on nähnyt kirkoissa ja joka on tullut hänelle läheiseksi. Nainen on pelkkää rakkautta. Marttyyrit eivät kuolleet Colosseumissa saattaakseen voittoon uuden siveysopin, he kuolivat rakkaudesta uuteen Jumalaan.
* * * * *
Hra Gérard oli kutsunut Genesvrier'n vastaanottoihinsa, mutta rouva Marboyn veljenpoika oli kutsusta kohteliaasti kieltäytynyt, syyttäen töitään, väsymystään, oikullista mielenlaatuaan, joka pakoitti hänet karttamaan seuraelämää. Minä olin salaa hyväksynyt hänen kieltäytymisensä. Minusta tuntui, että jos Genesvrier'sta olisi tullut maailmanmies, olisi hän kadottanut ylevän arvokkaisuutensa, saavuttamatta silti ulkonaista miellyttäväisyyttä. Rouva Gérard närkästyi tästä pakoilemisesta. Hän oli kuullut kerrottavan uuden ystävämme elämäntavoista ja hän oli läheisimmille tuttavilleen ilmoittanut erään omituisen henkilön, markiisi de Genesvrier'n tulevan luokseen vierailulle. Sattuman kautta paljastui minulle, minkä eriskummallisen ajatuksen rouva Gérard oli saanut päähänsä.
Niiden nuorten maailmanparantajain kantajoukossa, jotka mahtailivat puheillaan hänen luonaan, olin huomannut erään sangen kauniin ja kovin itsekylläisen nuoren miehen, jolla kunnianhimo uhosi silmistä ja suusta, kun hän oli jonkun vaikutusvaltaisen henkilön läheisyydessä. Tämä herra oli esityttänyt itsensä setä Sylvainille ja lähettänyt hänelle, mitä imartelevimmilla omistuksilla varustettuina, kaksi tutkielmateostaan, jotka hän äskettäin oli julkaissut. Sillä välin hän oli kunnioittanut minua luottamuksellaan. Minä tiesin, että mitä loistavin tulevaisuus oli hra Lancelot'lle avoinna, että kirjallinen toiminta kukkaistietä pitkin johdattaisi hänet poliittiselle näyttämölle ja että hän loisi nopeasti onnensa saarnatessaan moraalia kansalle. Asiantuntevissa piireissä kiinnitettiin häneen huomiota. Useaan otteeseen oli hän pannut sanomalehdistön liikkeelle. Mutta hänen asemansa arvo ja hänen neroutensa edut eivät sallineet hänen viettää poikamiehen harhailevaa elämää. Hän toivoi itselleen vaimoa, joka kykenisi häntä ymmärtämään, häntä palvelemaan, ottamaan osaa hänen elämäntehtäväänsä ja luovailemaan taitavasti parlamenttaarisessa maailmassa. Kymmenessä vuodessa hän, Lancelot, olisi Akatemian jäsen ja hänen vaimollaan olisi mitä kaunein kirjallinen ja poliittinen salonki. Joskaan hän ei ollut rikas, ei hänen vaimonsa tarvitsisi katua naimistaan, sillä hän perustaisi kenties suuren sanomalehden, jollei hänestä tulisi ministeriä. Mutta hänen vaimonsa pitäisi olla lähtöisin paremmista piireistä, hänellä pitäisi olla jonkun verran omaisuutta, kauneutta ja seuraelämän vaatimaa älykkäisyyttä.
Neljän tai viiden tämän tapaisen keskustelun jälkeen tunsin täydellisesti hra Lancelot'n hengenlahjat ja suunnitelmat. Oli selvää, että hän oli havainnut minut kykeneväksi auttamaan hänen kunnianhimoisten tuumiensa toteuttamista, ja nämä neuvottelut, tämä into ennustivat lähestyvää kosintaa.
Minä asetuin odottavalle kannalle ja olin mielissäni saadessani aivan läheltä tarkastella tätä nykyaikaista kiipijätyyppiä, tulevaa parlamenttisankaria, joka oli jo haljetakseen täynnä onttoa kaunopuheisuutta. Luin nuo kaksi kirjaa ja löysin niistä nokkelasti toisiinsa punottuja, aivan personattomalla tyylillä esitettyjä ajatuksia. Niin tietämätön kuin näissä asioissa olinkin, käsitin, että hra Lancelot ei ollut minulle lainkaan puhunut perättömiä; hänen taipuisa keskinkertaisuutensa takasi hänelle kauniin tulevaisuuden yhteiskunnassa, jolle jokainen voimakas yksilöllisyys on kauhistus.
Rouva Gérard — kukas muu — ryhtyi salaperäisen näköisenä tunnustelemaan neitseellistä sydäntäni. Hän tuli erikoisesti sitä varten luokseni ja aloitti hyökkäyksensä pitkällä esipuheella. Setäni alkoi vanheta; hän saattoi kuolla: mitä minusta silloin tulisi, niin nuori ja yksinäinen kuin olin tässä maailmassa, joka oli täynnä ansoja ja jota en lainkaan tuntenut? Järkisyyt pakoittivat minua ajattelemaan tulevaisuutta ja vakiinnuttamaan onneni edullisen avioliiton kautta. Olin rikas ja kaunis; minulta ei tulisi puuttumaan kosijoita.
Vastasin rouva Gérardille, että olin syvästi liikutettu hänen minua kohtaan osoittamastaan mielenkiinnosta, että setäni terveys oli erinomainen ja että, vaikka kova kohtalo riistäisikin hänet minulta, minulla oli omassa itsessäni kylliksi voimaa puolustautumaan maailman hyökkäyksiä vastaan. Tosin en tuntenut avioliittoa kohtaan mitään vastenmielisyyttä, mutta olin vaatelias, vaikeasti tyydytettävä, eriskummallinen, enkä niin monien ansiokkaitten miesten joukossa ollut valintaani keneenkään kohdistanut.
Rouva Gérard iloitsi siitä, että sydämeni oli vapaa. Kokeneena maailmannaisena hän saattoi vakuuttaa, että intohimo on hyödytön, jopa vaarallinenkin avio-onnelle; oli varmaa, että, kunhan vain aluksi oli keskinäistä myötätuntoa, rakkaus seurasi myöhemmin itsestään. Muuten, olinhan henkevä, täysin vapaa lapsellisesta tunteellisuudesta ja velvollisuuteni oli valita älykäs, päättäväinen puoliso, tulevaisuuden mies, joka nopeasti saavuttaisi aseman yhteiskunnassa.
Vaiteliaisuuteni näytti rouva Gérardista hyvältä enteeltä ja niinpä hän äkkiä mainitsi hra Lancelot'n nimen, jolla oli kaikki »eteenpäin pääsemiseen» tarvittavat hyveet. Vastasin vilpittömästi, että hra Lancelot teki minulle suuren kunnian, mutta että tunsin itseni kykenemättömäksi olemaan hänelle kyllin avulias puoliso ja että hän, naidessaan minut, valmistaisi itselleen suuren pettymyksen. Missään tapauksessa ei hra Lancelot'lta tulisi puuttumaan edullisia avioliittotarjouksia eikä uus-idealismi tarvitsisi pelätä joutuvansa mihinkään vaaraan.
Kuten kaikki avioliitonsolmijat, katsoi myöskin rouva Gérard, että hylätessäni hänen tarjoamansa sulhasen loukkasin häntä henkilökohtaisesti. Huuliaan nipristäen ja kulmiaan rypistäen hän selitti, että olin vapaa, että eräänä päivänä tulisin katumaan kieltäneeni muutamien kuukausien luoton tuolta nuorelta mieheltä.
— Mutta rakas rouva, huudahdin ottaen häntä kädestä, — sillä en lainkaan tahtonut aiheuttaa hänelle mielipahaa, — olen teille hyvin kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne. Ikävä kyllä en rakasta herra Lancelot'ta, ja kun vapauteni ei minua mitenkään paina, en vaihda sitä muuhun kuin molemminpuolisen rakkauden todellisiin iloihin. En ole vähintäkään kunnianhimoinen, ja ajatus, että minun pitäisi koko elämäni ajan valmistaa maaperää puolisoni virkanimityksille, ei minusta tunnu erittäin houkuttelevalta.
Rouva Gérard tyyntyi hiukan, huokasi ja sanoi katsoen minua silmiin:
— Kuulkaa, Hellé, tekisitte paremmin sanoessanne minulle totuuden. Joku on pannut päänne pyörälle.
— Joku? Kuka on tuo joku, pyydän? — Minä tiedän… tiedän…
— Mutta minä en käsitä mitään.
Hän epäröi hiukan; äkkiä päästi hän harminsa valloilleen:
— Se on herra Genesvrier. Hän on teihin rakastunut. Kaikki puhuvat siitä. Hän on alituisesti setänne luona, hän, joka ei käy missään, ja on inhoittavaa nähdä, että herra de Riveyrac antaa hänen vetää itseään nenästä, tuollaisen henkilön, joka viettää paheellista elämää — juuri niin, Hellé, paheellista elämää! — ja kirjoittaa kumouksellisia kirjoja. Arvaa sen, että tuo kolmenkymmenenviiden vanha, harmaapäinen, äksyttelevä mies, jolla enää on tuskin neljää sou'ta taskussaan sievoisesta, herra ties millä tavoin huvenneesta omaisuudestaan, olisi varmaan kovin onnellinen saadessaan teidät, päästäkseen jälleen seurapiireihin, omiin seura-piireihinsä, joihin häntä ei enää oteta vastaan.
— Rouva, sanoin kiihtyneenä, te unohdatte, että herra Genesvrier on ystävämme, että hän on rouva Marboyn veljenpoika ja että kenelläkään ei ole oikeutta epäillä hänen tarkoituksiansa.
— Näette nyt, että puolustatte häntä!
— Tulen puolustamaan jokaista, jota väärin syytetään minun kuulteni, minun vuokseni. Herra Genesvrier on lahjakas ja kunniallinen mies, jota en rakasta, mutta jota kunnioitan hiukan enemmän kuin herra Lancelot'ta. Tiedän, että hän on kuluttanut omaisuutensa, tiedän myös millä tavalla ja mihin tarkoitukseen. Rouva Marboy on minulle kaikki kertonut. Herra Genesvrier ei suinkaan suunnittele avioliittoa kanssani eikä hänellä ole pienintäkään tarkoitusta pyytää armonosoituksia vanhoilta seurapiireiltään, hän elää yksinäisyydessä eikä välitä muusta kuin töistään.
— Puhutte hänestä kovin lämpimästi, Hellé, ja jos herra Genesvrier pyytäisi teidän kättänne…
— En tiedä mitä vastaisin, rouva, eikä se koske muita kuin minua, mutta voin teille vakuuttaa, että jos minun olisi valittava herra Genesvrier'n ystävyyden ja herra Lancelot'n rakkauden välillä, en epäröisi vaalissani… Sitä paitsi, mitä se teitä liikuttaa? Miksi etsitte riitaa kanssani hyökätessänne, minun vuokseni, miehen kimppuun, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa? Se kummastuttaa ja surettaa minua suuresti.
Seurasi hetkisen hiljaisuus. Rouva Gérard puhkesi kyyneleihin. Hän selitti, että hän oli onneton ja hyvin tyhmä sekaantuessaan täten toisten asioihin heidän onnensa vuoksi; että hän ei enää sellaiseen ryhtyisi, että hän oli kiihkeydessään mennyt ehkä liian pitkälle ja että hän katui sanojaan.
Minä taivuin hänen tarjoamaansa sovintoon ja lupasin, etten kertoisi mitään sedälleni. Rouva Gérard lohduttautui heti ja poistui kyyneleitään kuivaten.