XIV.
»Tuo hyvä nainen on täysin hullu, ajattelin rouva Gérardin lähdettyä. Hän ei voi antaa anteeksi Genesvrier'lle sitä, ettei tämä hänen luonaan pannut näytteille neroaan ja markiisinarvoaan. On selvää, että Genesvrier asettaa setäni seuran etusijaan… Pahansuovat tulkitsevat hänen tiheät käyntinsä rakkaudeksi, sillä kaikkialla, missä mies ja nainen ovat toistensa läheisyydessä, vainutaan heti pientä lemmenseikkailua. Mikä hassunkurinen ajatus! Genesvrier rakastunut!…»
Tulin ajatelleeksi, että rouva Gérardin suuttumus ei ollut aivan vaaratonta ja että tuo »pyylevä harakka», joka setä Sylvainille oli niin vastenmielinen, oli kai jo purkanut sisuaan useille uskotuilleen. Kenties puolet niistä ihmisistä, joita tulisin tapaamaan rouva Gérardin luona, olivat saaneet tietää Genesvrier'n luulotellusta intohimosta — kenties olikin rouva Gérard pelännyt »markiisin» ennättävän ennen häntä ja sen vuoksi kiiruhtanut Lancelot'n kosintatarjousta… Tyhmiä juoruja oli varmaan liikkeellä.
Jos asia olisi koskenut yksin minua ja jos olisin ollut täysin riippumaton, en olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota, mutta tiesin, että vanha ystävyys yhdisti setääni ja hra Gérardia. Tahdoin estää tämän suhteen katkeamista. Päähäni pälkähti uskoa huoleni rouva Marboylle, joka voisi tarvittaessa pidättää ystävätärtään tekemästä tuhmuuksia.
Kello oli viisi. Setäni ei tulisi kotiin ennen päivällistä. Otin ajurin ja käskin ajamaan Rue Pergolèselle.
Rouva Marboy oli yksin, onneksi. Kerroin hänelle rouva Gérardin käynnistä, hra Lancelot'n puolesta tehdystä kosinnasta ja niistä epätodennäköisistä tunteista, joita Genesvrier'n selitettiin tuntevan minua kohtaan.
Rouva Marboy ensiksi nauroi, mutta tuli hetken kuluttua vakavaksi.
— Otaksun, sanoi hän minulle, ettette usko sanaakaan noista hassuista juoruista, joita teille on veljenpojastani loruiltu. Tulisin muuten hyvin murheelliseksi.
— Voitte siitä olla aivan vakuutettu, hyvä, rakas ystävä. En saata uskoa herra Genesvrier'sta mitään alhaista… yhtä vähän kuin luulen hänen voivan rakastua.
— Hyvä Jumala! sanoi rouva Marboy hymyillen, ei voi koskaan tietää, rakas lapseni, onko etevä mies kykenemätön rakkauteen. Minusta tuntuu päinvastoin, että hän on intohimolle paljon enemmän altis kuin joku keskinkertainen henkilö.
— Kuinka! huudahdin, herra Genesvrier olisi joskus rakastanut!
— Sitä en tiedä. Se on Antoinen salaisuus ja vakuutan teille, ettei kukaan ole koskaan päässyt hänen salaisuuksiensa perille. En lainkaan usko, että hän olisi rakastunut enkä toivo hänen siksi vastakaan tulevan. Hänellä on muuta tehtävää kuin huokailla jonkun tumma- tai vaaleaverisen neitosen jalkain juuressa, ja suurin osa naisia lähettäisi hänet takaisin työpöytänsä ääreen. Sitä toveria, josta hän unelmoi — jos unelmoi — ei ole missään. Teilläkään, Hellé, jonka suurta älyä hän ihailee, ei olisi halua eikä rohkeutta liittää elämäänne Genesvrier'n elämään. Ja tunnustanpa, että jos itse olisin kahdenkymmenen vuotias tyttö, ei Antoine, niin ihailtava kuin hän onkin, minua suinkaan viehättäisi. En huolisi häntä sulhasekseni, mutta olisin ylpeä ja onnellinen, jos hän tahtoisi olla minun ystäväni.
— Sitä juuri minäkin olisin toivonut. Setäni pitää äärettömästi herra Genesvrier'stä. Mitä minuun tulee, kunnioitan häntä ja… omituista kyllä… tuntuu melkein siltä kuin pelkäisin häntä… Niin, minä pelkään, että ajatukseni ja sanani voisivat tuntua hänestä mitättömiltä. Minun on vaikea olla hänen kanssaan ja hänen katseensa painaa minua melkein sietämättömästi.
— Sepä omituista, todellakin, sillä tehän ette ollenkaan ole hermostunut eikä Antoinen katseessa ole mitään pahansuopaista.
— Olen joskus kysynyt itseltäni, enkö mahda tuntua hänestä naurettavalta, sentähden etten ollenkaan ole muiden nuorten tyttöjen kaltainen.
— Tämän erilaisuuden luulisi päinvastoin herättävän hänessä myötätuntoa, sanoi rouva Marboy mietteissään… Ei, Hellé, Antoinen mielestä ette suinkaan ole naurettava. Hän ei mitenkään suhtaudu teihin epäsuopeasti… mutta… hän on omituinen ihminen. Hänellä on aivan erikoinen kyky nähdä sieluihin, ehkäpä hän tuntee teidät paremminkin, kuin mitä te itse tunnette itsenne. Minä olen puhunut hänestä teille leikillisessä äänensävyssä; olen nimittänyt häntä karhuksi ja villiksi… Mutta, yhtymättä hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä, hyväksymättä hänen seuramaailman halveksimaansa ja sitä yksinäisyyttä, jossa hän viihtyy, minun täytyy antaa hänelle tunnustukseni. Antoinella oli kerran onni aivan käsissään, tai ainakin se, mitä tavallisesti nimitetään onneksi. Hän olisi voinut käyttää varallisuutensa, älynsä omaksi nautinnokseen… Mitä lienee tapahtunut hänen sydämessään? Hän tahtoi, kuten hän sanoi, toteuttaa oikeutta, sikäli kuin se hänestä riippui, omassa rajoitetussa toimintapiirissään. Hänen mielestään hänellä ei ollut oikeutta suunnattomaan omaisuuteensa ja hän on jakanut sen niille, joita se parhaiten voisi hyödyttää. Hän on antanut muutamille tuntemattomille taiteilijoille varoja, jotta nämä pääsisivät esille taideteoksillaan, joita he köyhyytensä vuoksi eivät olleet voineet saada valmiiksi. Hän on hankkinut eräälle köyhälle ja sairaalle kirjailijalle, joka nyttemmin on kuuluisa, tilaisuuden virkistävään lepoon. Hän on kansan parista etsinyt esiin hedelmättömän työn ikeeseen tuomittuja olentoja ja opettanut heitä käyttämään tarmoaan ja aloitekykyään. Tämä itsekieltäymys on kenties järjetöntä, kenties hyödyllistä. Sitä ei voisi esittää ihmisille esikuvaksi, mutta sillä on oma suuruutensa.
— Minä kiitän teitä näistä tiedoista, vastasin minä. Ne valaisevat herra Genesvrier'n luonnetta.
— Ottakaa huomioon, kiirehti rouva Marboy sanomaan, että minä en lainkaan kannata veljenpoikani mielipiteitä. Minä olen, kuten hän sanoo, vanha aristokraatti, joka pelkään suuria sanoja, melua, äkkimuutoksia ja joka suhtaudun pahaan, en kapinoiden, vaan hiljaisesti alistuen. Se on hyve, jota ei nykypäivinä enää juuri ollenkaan tunneta ja jota Genesvrier kirjoitelmissaan näyttää vähäksyvän. Hän on suuri kapinoitsija.
Hänen katseensa siirtyi koneellisesti pienelle pöydälle, jolla virui sekaisin kirjoja, sanomalehtiä ja papereita ynnä silkkilankavyyhtejä ja koruompeluksia.
— Mikä ero onkaan hänen ja tuon rakastettavan, hienon Maurice Clairmontin välillä! sanoi hän. Hän ei ainakaan kapinoitse. Minulla on tuossa juuri häneltä kirje, jossa hän kertoo minulle, että hän par'aikaa taistelee Makedoniassa, että hän on hurmaantunut, että rosvot ovat ottaneet hänet vangiksi, että hän on maksanut heille lunnaita ja ollut vähällä saada heidät mukaansa turkkilaisia vastaan… Kas siinä on maailman onnellisin ihminen. Hänen mielestään kaikki on hyvin, kaikki on kaunista.
— Niin, hän näyttää olevan niitä ihmisiä, joita onni suosii. Olen lukenut hänen runojaan; aavistan, että hänessä piilee suuri runoilija.
— Olkaa varma siitä, että hän itsekin on samaa mieltä! sanoi rouva Marboy veitikka silmäkulmassa. Maurice kulkee kohti kunniaansa suurenmoisella itseluottamuksella. Häntä rakastetaan, hemmoitellaan, ihaillaan. Minua kummastuttaa, ettei hänestä ole tullut kerrassaan inhoittavaa ihmistä. Elämän täytyy vain kypsyttää ja koetella häntä hiukan…
— Ja… hän tulee siis kotiin…
— Herra ties milloin! Maurice ei ole koskaan osannut laskea aikaa. Hän lähti kahdeksi vuodeksi. Me saamme luultavasti nähdä hänet ensi keväänä, ellei joku kreikatar ryöstä häntä.
Huokasin vasten tahtoani:
— Onnelliset miehet! He voivat mielin määrin matkata maailmaa. Ah, jospa minä olisin herra Clairmont…
— Teillä ei ole mitään valittamisen syytä. No, sanokaamme nyt jäähyväiset. Setänne tulisi levottomaksi, jos viipyisitte kauemmin. Kun tapaan rouva Gérardin, tuon papukaijan, suljen kyllä hänen nokkansa. Näkemiin, rakas lapsi.