XV.
— Mistä sinä tulet? huudahti setäni, kun astuin ruokasaliin. Babette sanoi, että rouva Gérard oli käynyt täällä ja lähtenyt kiihtyneen näköisenä…
— Minä olin tervehtimässä rouva Marboyta, vastasin ottaen hatun päästäni. Niin, rouva Gérard kävi täällä ja arvatkaapas millä asialla.
— Mitä sinä naurat?
— Tulettepa itsekin nauramaan… Ajatelkaas, setäni, tuo kunnon rouva aikoi teiltä pyytää minun kättäni.
— Todellakin, ja kenelle?
— Eräälle herralle, josta tulee ministeri, Akatemian jäsen j.n.e.
— Lancelot'lle siis?
— Juuri hänelle.
— Ja… sinä kieltäydyit?
— Jos olisin myöntynyt, setäni, olisittepa aika lailla hämmästynyt.
Minä kerroin setä Sylvainille Lancelot'n suunnitelmista ja kunnianhimoisista tarkoitusperistä ja kuinka järkytettynä rouva Gérard oli poistunut saatuaan ehdokkaalleen rukkaset.
Setäni purskahti kaikuvaan nauruun ja, ennenkuin osasin arvatakaan, huudahti työntäen salin oven auki:
— Genesvrier! Genesvrier, veljentyttäreni on palannut. Hän ei olekaan joutunut vaununpyörien alle, kuten te pelkäsitte, mutta vähältä piti, ettemme häntä kadottaneet: mamma Gérard on tahtonut naittaa hänet tulevalle ministerille ja Akatemian jäsenelle!
— Setä Sylvain, vaietkaa toki, pyydän! sanoin minä huomatessani Antoine
Genesvrier'n istuvan salissa.
— Mitä vielä! täytyyhän meidän pitää hauskaa noiden raakalaisten kustannuksella! vastasi setä, joka ei mitenkään näyttänyt kylliksi voivan osoittaa iloaan tekemäni päätöksen johdosta. Hellékö menisi naimisiin tuon pikku Lancelot'n kanssa! Helléstäkö tulisi ministerin rouva! Hellékö aukomassa tietä hänen virkauralleen! Oletteko kuullut kummempaa, Genesvrier? Hän ei ole tyhmä, tuo pikku Lancelot, totta tosiaan!
— Herra Genesvrier, sanoin nauraen vasten tahtoanikin, minä en olisi tahtonut tällä tavoin kuuluttaa julki herra Lancelot'n salaisuutta, mutta setäni on parantumaton. Hän tahtoisi naittaa minut itse Phoibos Apollonille.
Genesvrier hymyili:
— Minä en puolestani tahdo levittää huhua herra Lancelot'n epäonnistuneesta kosinnasta, sanoi hän, mutta minä tunnen tämän nuoren miehen teokset ja olisin hyvin kummastellut, jos teidän luonteisenne henkilö olisi joutunut tuontapaisen kirjallisuuden pauloihin.
— Teoksestaan tekijä tunnetaan. Mutta olkaamme armeliaita, setäni. Lakatkaa ahdistamasta herra Lancelot'ta, koska hän ei viekään teiltä aarrettanne!
— Niin, sinä olet minun aarteeni, sanoi setä Sylvain silittäen hellästi hiuksiani… Olisinko sinua vaalinut kuin silmäterääni jotakin Lancelot'ta varten! Eikö totta, Genesvrier, velvollisuuteni on pitää hänestä tiukasti kiinni ja minulla on oikeus olla hänestä ylpeä? Onhan hän kaksinkertaisesti minun tyttäreni.
— Te olette todellakin kadehdittava, sanoi Genesvrier. Hän katseli meitä, setääni ja minua, meidän siinä nojatessamme toisiimme, ja ensimmäisen kerran valahti omituinen lempeys noille jykeville, synkille kasvoille.
— Tulkaa, setäni, tulkaa aterialle, ja te, herra Genesvrier, suokaa anteeksi; tätinne luona aika vierähti huomaamattani; kuulkaahan miten Babette itsekseen äksyilee siitä, että liemi jäähtyy.
Setä Sylvain selitti minulle, että hänen päähänsä oli pistänyt mennä hakemaan ystäväänsä. Ei tavallisesti kulunut viikkoakaan, ilman että hän täten toi hänet luokseen ja nämä tiheät käynnit olivat kovin harmistuttaneet rouva Gérardia.
Ateria oli ilomielisempi kuin tavallisesti. Genesvrier'n jäykässä käytöksessä tuntui tapahtuneen ikäänkuin jonkinlainen salaperäinen muutos. Hän, joka tavallisesti puhui niin vähän, viehtyi kertomaan kuvauksia elämästään ja miten oli saanut alkunsa tuo teos Köyhät, jota hän jo niin kauan oli kirjoittanut. Se oli aivan yksinkertaiseen, kaikkien tajuttavaan muotoon sommiteltu tarina nykyajan taloudellisten olosuhteiden luomasta kurjuudesta, sielun ja ruumiin, käsityöläisen ja työmiehen, miehen ja naisen kurjuudesta — ja tuo kaamea epopea monine tosiperäisine ja vertauskuvallisine hahmoineen kuljetti lukijansa sairaalasta, jossa synnyttiin, sairaalaan, jossa kuoltiin, läpi koulujen, työpajojen, yömajojen, paheenpesien ja vankiloiden. Genesvrier oli luonnon mukaan tehnyt havaintoja kaikista nykyaikaisista köyhä-tyypeistä. Hän oli kuvannut hukkaan kuluneita voimia, käyttämättömiä älynlahjoja, kaikkia noita vihan ja kuoleman aiheita, joista voisi kehittää elämää, onnea ja kauneutta.
Katselin häntä hänen puhuessaan, hänen keskustellessaan ei ollut mitään sellaista, joka hurmaa maailmanmiehiä ja -naisia, ei hilpeää siroutta, ei kuvien runsautta, henkevyyttä tai kekseliäisyyttä. Hän tuntui lohkovan irti ikäänkuin moukarilla sielunsa pohjasta karun, väkevän ja elävän sanamuotonsa. Väliin hänen lyhyt, katkonainen esityksensä kohosi kaunopuheisuuteen lauselyhennyksineen, jotka voimakkaasti keskittivät ajatuksen. Silloin valaisi sisäinen liekehtely nuo tiukkapiirteisten ja kaarevain kulmien alle painuneet silmät, tuon syvin, surumielisin viivoin uurtuneen suun ja tuon laajan, kuhmuisen otsan.
Päivällisen jälkeen meni setäni kirjastoon kirjoittamaan joitakin kirjeitä.
Genesvrier jatkoi alkamaansa kertomusta… Äkkiä hän keskeytti sen joutuen omituisesti hämilleen.
Heitin häneen kysyvän silmäyksen.
— Pelkään väsyttäväni teitä, neiti Hellé, sanoi hän minun ojentaessani hänelle kahvikuppia. Setänne on kylläkin huvitettu minun töistäni, mutta te!… Teille nämä asiat, joista puhun, ovat kaukaisempia ja tuntemattomampia kuin Ameriikka… ja yhtä merkityksettömiä.
— Te luulette siis, etten voi olla huvitettu sellaisesta, jota en tunne? sanoin närkästyneellä äänellä. Te olette yleisen mielipiteen kannalla naisten älylliseen heikkouteen nähden.
— Te erehdytte, vastasi hän vakavasti. Olen nähnyt hyvin älykkäitä naisia, niihin luettuina tätini Marboy ja te itse, jotka edustatte aivan vastakkaisia tyyppejä, mutta naisen kasvatus tekee hänet välinpitämättömäksi kaikkien yleisten asioiden suhteen. Niin, naista liikuttaa vain se, mikä koskee, loukkaa tai mairittelee häntä itseään. Hänen kasvatuksensa ei yllä hänen oman elämänsä ulkopuolelle.
— Sehän on vähemmän luonnon vika kuin kasvatusvirhe. Koko naisen sieluntarmo keskitetään perhepiiriin ja sentähden hän ei näe mitään muuta. On kuitenkin sellaisiakin naisia, joilla on tarmoa viljemmältä ja jotka laiminlyömättä perhettään voivat lisäksi harjoittaa taiteita, liikettä, hyväntekeväisyyttä.
— Laiminlyömättä perhettään? Ei ole sellaista perhettä, joka ei syyttäisi naista laiminlyönnistä, silloin kun tämä ei uhraudu yksinomaan sille. Tämä yhteis-itsekkäisyys, tämä mustasukkainen omistusvietti on juuri perhevaiston nurja puoli. Niinpä ovatkin useimmiten tuollaiset suuremmalla tarmolla varustetut naiset, joista äsken mainitsitte, suljetut pois inhimillisistä pienoisryhmistä; heidän täytyy kuulua kaikille eikä kenellekään. Olen tuntenut muutamia sellaisia, todellisia laupeudensisaria, joiden apostolista intoa olen ihaillut. Useimmilla heistä ei ollut miestä eikä lapsia. Raukkamainen mies oli pelännyt, ettei hän ehkä voisikaan taivuttaa heitä omaan ikeeseensä. He elivät ja kuolivat yksinäisinä, kuten elävät ja kuolevat suuret taiteilijat, pyhimykset… Ja kuitenkin, mitä saisikaan aikaan rakkauden tukema ajatus, miehen nerous yhtyneenä naisen ylevään vaistoon! Mutta ne, jotka täten voisivat liittyä toisiinsa, eivät kohtaa toisiaan milloinkaan … tai, jos he kohtaavat toisensa, niin eivät he tunne toisiaan.
Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitten:
— Minä puhun teille suoraan, ensinnäkin siksi, että en osaa imarrella, toiseksi siksi, että minä kunnioitan teitä.
— Kiitän teitä siitä.
— No niin — hän epäröi — minun täytyy tunnustaa teille: se, että olen tullut puhuneeksi teille siten kuin tänä iltana olen puhunut, johtuu siitä, että toivoin herättäväni teissä uteliaisuutta… tiedonhalua…
— Mitä tarkoitatte?
— Te olette erittäin älykäs, neiti Hellé, ja kasvatus, jonka olette saanut, on kehittänyt teissä harvinaisia lahjoja… Kuitenkin on minulla syytä uskoa, että nämä lahjat jäävät hedelmättömiksi ja että te tulette käyttämään ne pelkästään päänne iloksi… Se on teidän kasvatuksenne ainoa vika…
Punastuin hieman:
— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Genesvrier.
— Herra de Riveyrac, joka on Kreikan lumoissa, on koettanut ruumiillistuttaa teissä antiikkista sielua. Luulenpa, että hän on siinä melkein onnistunutkin. Mutta päästäkseen tähän tulokseen on hänen täytynyt sulkea teidät ihannelinnoitukseen ja te olette kotiutunut sinne niin, ettette osaa enää sieltä ulos. Minä pahoittelen sitä tahtomattanikin, sillä minä aavistan, mitä te olette, minkä arvoinen te olette, mitä kaikkea te voisitte tehdä… Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Sallikaa minun sanoa kaikki, mitä ajattelen: jotta setänne työ voisi kantaa hedelmiä, jotta kasvatuksenne ei jäisi tuloksettomaksi, pitäisi teidän nyt heti astua ulos elämään… teidän pitäisi… Hän nousi.
— Ei, unohtakaa, mitä olen sanonut. Te ette voi tietää… Ei ole vielä aika… Minä olen mielestänne kummallinen, lähentelevä, eikö totta?
— Luulen, että haluatte kääntää minua johonkin tuntemattomaan uskontoon, virkahdin hymyillen. Te puhutte kuin apostoli, joka tahtoo hankkia opetuslapsia.
— Ehkä olen hyvinkin kömpelösti ilmaissut ajatukseni … Mutta puhumme tästä uudestaan, myöhemmin… ellei odottamattomien tapausten virta tempaise teitä mukaansa…
— Oletteko siis niin ujo, herra Genesvrier?
— Minä pelkään loukkaavani teitä harkitsemattomalla suoruudellani.
— Ette suinkaan. En suinkaan usko olevani täydellinen, ja äsken teitte minut iloiseksi sanoessanne, että kunnioitatte minua.
Hän kiinnitti minuun silmänsä, joiden väriä en koskaan ollut voinut erottaa, sillä vaikka se pysyikin samana, vaihteli sen loiste, useimmiten olivat hänen silmäteränsä tummat, mutta väliin ne uhosivat kirkkautta. Tällä hetkellä ne säteilivät, ja kuin salaman leimahtaessa muuttuivat samassa silmänräpäyksessä hänen kasvonsa kuin taikaiskusta.
— Koska ette ole pahastunut minun suoruudestani, sanoi hän, niin sallikaa minun esittää teille eräs avunpyyntö.
— Kenen puolesta?
— Kysymys ei ole minusta, vaan eräästä naisesta.
— Sellaisesta naisesta… jonka te tunnette? Hän näytti hämmästyvän tyhmästä kysymyksestäni ja minä tunsin punastuvani, en tiedä miksi.
— Tuo nuori nainen, sanoi hän, on kauan aikaa elänyt yhdessä erään ystäväni kanssa, joka oli kirjanpainaja, älykäs ja hyvä työmies muuten. Mies kuoli jättäen hänet raskaaksi, sairaaksi ja varattomaksi. Hän on juuri synnyttänyt Äitien hoitolassa. Hän on kansan nainen, reipas ja yksinkertainen ja erittäin taitava työntekijä. Hän pääsee juuri pois sairaalasta lapsineen. Hänelle täytyy hankkia työtä. Tulin ajatelleeksi, että te mahdollisesti tahtoisitte avustaa häntä.
— Sangen mielelläni. Riittää, että te suosittelette häntä.
— Kiitän teitä. Olin ajatellut pyytää täti Marboyta puhumaan teille tästä, mutta… niin hyvä kuin rouva Marboy onkin, ei hän ole voinut vapautua eräistä ennakkoluuloista… Hän ei kieltäytyisi auttamasta naimatonta äitiä, mutta hän ei päästäisi suoranaiseen kosketukseen tämän kanssa teitä, joka olette nuori tyttö, kunniallinen, puhdas, hyvin kasvatettu nuori tyttö, jonka tulee olla tietämätön pahasta.
— Te luulette, että…
— Olen varma siitä, neiti. Tätini soimaisi minua kovasti siitä, että olen puhunut teille tästä asiasta näin suoraan ja kaunistelematta. Mutta juuri teidän, erikoisesti teidän puoleenne tahdon kääntyä. Tiedän, että teillä ei ole mitään ennakkoluuloja, että te osaatte vaistomaisesti erottaa säälittävän henkilön halveksittavasta… jos yleensä on oikeutta halveksia ketään, jota seikkaa suuresti epäilen. Tuo nuori nainen, josta puhun, on uljas ihminen, ja huolimatta siitä inhoittavasta ennakkoluulosta, joka leimaa hänet häpeällä, on hänellä oikeus saada osakseen kunnioitusta kahdestakin syystä, äitiytensä ja onnettomuutensa vuoksi.
— Hyvä on, sanoin, luottakaa minuun. Voisinko saada nähdä suojattianne?
— Hän on vielä sairaalassa.
— Kuka hänestä pitää huolta?
— Ei kukaan.
— Paitsi te.
— Minua ei voi ottaa lukuun. Ette voi aavistaa, mitä Köyhäinhoitolaitoksen elättien joukkoon joutunut yksinäinen nainen saa kärsiä, nainen, jota on rakastettu ja joka on ollut onnellinen… Tietysti minun käyntini häntä hiukan lohduttavat; hän ei tunne itseään kokonaan hyljätyksi, mutta mitä voin hänelle sanoa? En osaa puhua hänelle hänen lapsestaan… Tässä tarvittaisiin naisen läsnäoloa, hänen myötätuntoista osanottoaan… Tällaisissa arkaluontoisissa olosuhteissa mies on aina vähän kömpelö.
— Jos uskaltaisin… tulisin kernaasti mukaanne.
— Ja minkätähden ette uskaltaisi? Senkötähden että olette nuori tyttö?
Senkötähden että pelkäätte nähdä tuskaa?
— Siispä ottakaa minut mukaanne.
— Jos setänne sallii…
— Setäni antaa minulle täyden vapauden, ja sitäpaitsi hän on erikoisesti kiintynyt teihin.
— Te tiedätte, että se ei tule olemaan mitään hauskaa.
— Vähät siitä.
— Tulen noutamaan teitä huomenna.
Odotin saavani joitakin kiitoksen ja tunnustuksen sanoja, mutta
Genesvrier ei sanonut mitään sellaista.
Setäni tuli takaisin keskeyttäen keskustelumme. Me kerroimme hänelle suunnitelmamme, jonka hän hyväksyi.
* * * * *
»Ja tuota miestä luulee rouva Gérard rakastuneeksi! sanoin itsekseni Genesvrier'n lähdettyä. Miten typerää! Hänen rakkautensa sivuuttaa naisen; se kohoaa ja laajentuu koko ihmiskuntaa syleileväksi. Kuitenkin minä kiinnitän hänen mieltänsä. Ankarana vaalijana hän koettaa kuljettaa minua salaperäistä tietä, kohti päämäärää, jonka hän yksin tuntee. Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Ja eikö hän sanonut näin: 'mitä saisikaan aikaan miehen nerous naisen ylevän vaiston ohjaamana?» Kyllä olen ymmärtänyt teidät, herra Genesvrier. Kun kieltäydyin rupeamasta Lancelot'n vaimoksi, toivotte te voivanne valloittaa minut omille aatteillenne!'
»Mutta minä en rakasta ihmiskuntaa, minä, minä rakastan asioita ja ihmisiä… Minä en ole luotu uhrautumista ja ikuista aatteen palvelemista varten. Minussa on liian voimakas kaipuu elämän onneen… Minkätähden lupasinkin seurata Genesvrier'ta tuolle sairaskäynnille? Itse asiassa koko juttu ei liikuta ollenkaan sydäntäni, se herättää ainoastaan uteliaisuuttani. Luulenpa, että en ole erittäin hyvä! Olisin mieluummin lähettänyt apua sairaalle ja hankkinut hänelle työtä myöhemmin. Mitä tulee minun sanoa tuolle naiselle, jota en lainkaan tunne? Entä lapsi sitten? En ole milloinkaan käsitellyt pientä lasta.
»Tämä on muka Genesvrier'n mielestä rikos. Tämä on minun kasvatukseni vika. Minä viihdyn kirjojen, unelmien parissa, mielikuvamaailmassa, jossa ei ole kärsimystä eikä rumuutta. Hän tahtoo temmata minut ulos tästä ihanteellisesta tyyssijasta, jossa elän 'kuolleiden parissa'. Ja minä taivuin hänen tahtoonsa, jouduin tietämättäni tuon saman selittämättömän vaikutusvallan alaiseksi, joka hänellä on setä Sylvainiin.
»Minkätähden? Jos rakastaisin Genesvrier'ta, olisi tämä kaikki luonnollista ja yksinkertaista. Rakkaus on sielun riemullista antautumista. Minä en rakasta tuota miestä — kuitenkin äsken häntä melkein ihailin.»